Jukka Torikka

Presidentinvaalit menivät – mitä jäi käteen?

2012-02-10T21:45:00.003+02:00


Moni jätti presidentinvaaleissa äänestämättä, koska äänestämällä ei voinut ottaa kantaa tulonjakoon

Merkittävintä presidentinvaaleissa oli se, mihin suuntaan, mihin asioihin ja mille ristiriitaulottuvuudelle keskustelu ohjautui ja pysyvätkö presidentinvaaleissa keskeiseen asemaan nousseet kysymykset ratkaisevina myös tulevaisuudessa. Presidentin valtaoikeuksien karsimisen myötä valtaa on siirretty presidentiltä pääministerille, eikä presidentillä ole enää niin suurta vaikutusta maamme asioihin, kuin aiemmin.

Mutta keskustelemisella on merkitystä. Eri keskustelunaiheet ja poliittiset kysymykset vaikuttavat eri tavoin eri poliittisten ryhmien ja yksittäisten poliitikkojen kannatukseen. Klassinen esimerkki on, että keskustelun painottuminen yhteiskunnallisen turvallisuuden ja järjestyksen kysymyksiin hyödyttää oikeistoa, kun taas keskusteleminen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta ja tulonjaosta hyödyttää vasemmistoa.

Politiikan taitoa ei olekaan kyky keskustella poliittisista kysymyksistä, vaan kyky manipuloida ja johdatella julkista keskustelua sellaisiin teemoihin, joista poliitikko arvioi olevan itselleen ja ryhmälleen hyötyä.

Presidentinvaaleissa yhteiskunnallista tulonjakoa, verotusta ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoitusta koskevat teemat jäivät taka-alalle jo ensimmäistä kierrosta edeltävissä keskusteluissa – sekä paneeleissa, että äänestäjien kahvipöytäkeskusteluissa. Sen sijaan keskeisiksi teemoiksi nousivat yhteiskunnan ja Euroopan avoimuus ja suvaitsevaisuus.

Timo Soini ja Paavo Väyrynen asemoituivat eurokriittisiksi änkyröiksi. Paavo Lipponen, Paavo Arhinmäki, Pekka Haavisto ja Eva Biaudet taas avoimuuden, sivistyksen ja suvaitsevaisuuden edistäjiksi. Sauli Niinistö luotti kansansuosioonsa, eikä tahtonut hakea mitään selkää positiota. Sari Essayahin profiili jäi muuten vain epäselväksi.

Ensimmäisellä kierroksella tietty äänestäjäryhmä, joka tekee äänestyspäätöksensä edistysmielisten, suvaitsevaisten ja markkinakriittisten arvojen pohjalta, haki ehdokkaista vakavasti otettavaa vastavoimaa ennakkosuosikkina pidetylle Niinistölle. Sattuneista syistä, esimerkiksi sopivaan aikaan julkaistuista mielipidetiedusteluista ja sosiaalisen median rummutuksesta johtuen, uskottavimmaksi haastajaksi nousi Pekka Haavisto, joka äänestettiin taktisesti toiselle kierrokselle.

Toisella kierroksella eroja Niinistön ja Haaviston välille haettiin arvopohjaiselta konservatismi-liberalismi – akselilta. Myönteinen piirre tässä keskustelussa oli, että moni äänestäjä joutui pohtimaan omia arvojaan ja vähemmistöjen asemaa yhteiskunnassa. Moni tuli miettineeksi, voiko julkihomo olla Suomen presidentti. Ja moni tuli pohdinnassaan siihen lopputulokseen, että kyllä voi. Tämä yksilöllinen ja kollektiivinen pohdinta teki varmasti hyvää ja tervehdytti yhteiskunnallisia asenteitamme.

Mutta kaikki eivät päätyneet edellä mainittuun johtopäätökseen. Mielestäni julkisessa keskustelussa suhtauduttiin turhan naiivisti kansalaisten mielipiteisiin, kun mediassa toisteltiin, ettei Haaviston seksuaalinen suuntautuminen ratkaise vaalin tulosta. Valitettavasti meillä on Suomessa myös paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät voisi koskaan äänestää homoa presidentiksi.

Keskustelu suvaitsevaisuuden ja ennakkoluuloisuuden välillä on tärkeää, mutta julkiseen keskusteluun on tuotava muitakin ristiriitaulottuvuuksia. Yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kannalta keskeinen ulottuvuus on se, kuinka yhteiskunnan tulot ja varallisuus jaetaan. Tuloerojen kasvu on Suomessa ollut viime vuosikymmeninä nopeinta OECD-maissa. Se tarkoittaa sitä, että rikkaana olo on Suomessa entistä hauskempaa, mutta köyhänä olo entistä kurjempaa.

Pelkään, että äärimmilleen vietynä keskustelun vieminen arvopohjaisiin ja moraalisiin kysymyksiin johtaisi amerikkalaiseen poliittisen keskustelun kulttuuriin. Yhdysvalloissa tulojen ja omaisuuden jako on erittäin epäoikeudenmukainen. Rikkain prosentti ihmisistä on ominut 37 % yhteiskunnan yksityisomistuksessa olevasta varallisuudesta. Köyhät ovat todella köyhiä kovasta työnteosta huolimatta ja köyhinä pysyvätkin. Silti amerikkalaisessa poliittisessa keskustelussa ei puhuta progressiivisesta verotuksesta, tulonsiirroista, tulonjaon tasaamisesta tai luokkayhteiskunnan purkamisesta. *

Yhdysvalloissa politiikka keskittyy moraalisiin kysymyksiin. Saako tehdä abortteja vai ei? Saako polttaa pilveä? Saako homostella? Hyväksytäänkö kuolemanrangaistus? Annetaanko nuorisolle seksuaalikasvatusta? Mitä tehdään paperittoman maahantulijan palkanneelle?

Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, mutta ne piilottavat tulonjakoon ja omaisuuden jakautumiseen liittyvät kysymykset poliittisen päätöksenteon agendalta. Osittain tämä keskustelun vieminen tulonjaon kysymyksistä moralistisiin kysymyksiin on republikaanien tarkoituksellisesti masinoimaa. Se peittää alleen ne kysymykset, jotka söisivät republikaanien kannatusta.

Suomessa tulonjaon kysymykset ovat perinteisesti olleet vahvasti politiikanteon agendalla. Esimerkiksi nykyinen hallitus korotti perusturvaa sadalla eurolla, mikä tasaa tulonjakoa ja auttaa kaikkein kurjimmassa asemassa olevia ihmisiä. Mutta minua huolestuttaa, mitä tapahtuu, jos suomalainen poliittinen oikeisto ottaa oppia republikaaneilta.

Presidentinvaalien toisen kierroksen voisi ajatella tämän uuden politiikan asialistan määrittelemisen tavan harjoituksena. Ne tahot, jotka ottavat yhteisistä varoistamme enemmän, kuin heille kuuluisi, voittivat presidentinvaalin jo ensimmäisellä kierroksella. Äänestäjille jäi valittavaksi liberaalimpi tai konservatiivisempi markkinajärjestelmän kannattaja. Vasemmistolaista vaihtoehtoa ei ollut lainkaan. Moni äänestäjä huomasikin, ettei voi tässä tilanteessa ottaa kantaa yhteiskunnalliseen tulonjakoon ja jätti äänestämättä. Äänestysprosentti jäi toisella kierroksella ennätysalhaiseksi.

Tätä ajatusta vasten tarkastellen Paavo Lipposen ylimieliseltä kalskahtanut toteamus, että hän olisi ollut ainoa varteenotettava haastaja Niinistölle toisella kierrokselle, saa uuden merkityksen. Paitsi että Haavisto hävisi toisen kierroksen rökälemäisin luvuin, myös aito ideologinen vastakkainasettelu hävisi vaaleista. Jos toiselle kierrokselle olisi valikoitunut Lipponen, vaalit olisivat saaneet selkeän vasemmistolaisen ja oikeistolaisen ideologian välisen kamppailun luonteen. Nyt toinen kierros oli Lipposen sanoin läpihuutojuttu, nimenomaan siinä mielessä, että markkinauskolle ei esitetty vaihtoehtoa.

Jos toden teolla maalataan piruja seinille, yhteiskunnallisten kysymyksen asettelujen painopisteen vaihtuminen tulonjaosta moralismiin voi tarkoittaa koko demokraattisen päätöksentekokoneiston merkityksen muuttumista. Jos ajatellaan, että eduskunnan asialistaa hallitsisivat tulevaisuudessa moraaliset kysymykset, kuten abortti, kannabis ja tiedostojen luvaton lataaminen verkossa, sen kyky vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin heikentyisi.

Jos eduskunta ja muu poliittinen päätöksentekokoneisto menettäisi otteensa sellaisista asioista, kuin tulonjaosta, verotuksen oikeudenmukaisuudesta, yhteiskuntaluokkien fatalistisuudesta, pääoman kasautumisesta ja yritysten voittojen jakamisesta niiden omistajien ja työntekijöiden kesken, se myös menettäisi mahdollisuutensa efektiivisesti analysoida yhteiskunnan rakenteita, muokata niitä ja johtaa yhteiskuntaa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

Pahimmillaan parlamentista tulisi merkitykseltään seremoniallinen. Neljän vuoden välein pidettäisiin vaalit ja vallanpitäjät vaihtuisivat. Sitten eduskunta joko sallisi alkoholin mainonnan tiettyyn kellonaikaan tai kieltäisi sen ja puuhaisi muuta yhtä merkityksellistä - samaan aikaan kun ihmisten elämää todella koskevat päätökset tehtäisiin jossain muualla, kuten suuryrityksissä ja kansainvälisissä rahoituslaitoksissa, jotka eivät ole minkäänlaisessa demokraattisessa kontrollissa. Vallan vaihtumisella parlamentissa olisi sama merkitys, kuin kuninkaan vaihtumisella eurooppalaisissa monarkioissa. Suuri näkyvyys, mutta ei mitään vaikutusta.

Nyt Suomen eduskunnalla on suuri vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan, tulonjakoon eri yhteiskuntaryhmien välillä ja yksilöiden mahdollisuuksiin liikkua yhteiskuntaryhmästä toiseen. Siksi edellä kuvaamani kehityskulku ei olekaan reaalinen uhka, vaan kaukaa haettu ja kärjistetty kauhuskenaario. Toivottavasti se myös pysyy sellaisena.

* Yhdysvaltojen Occupy Wall Street - liike on esimerkki siitä, että ihmiset kyllä tiedostavat tulonjaon epäoikeudenmukaisuuden, mutta se että protesti manifestoituu katujen valtaamisena eikä äänestämisenä tai uusien puolueiden perustamisena puolestaan kertoo, ettei näitä asioita pystytä kanavoimaan osaksi poliittista päätöksentekokoneistoa.

Haaviston innostava arvomaailma

2012-01-28T18:23:00.000+02:00

En ole koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa joudun äänestämään vaaleissa, joissa ei ole sosialidemokraattista ehdokasta. On ideologisesta näkökulmasta vaikeaa ottaa kantaa kahden ehdokkaan välillä, joista kumpikaan ei kannata samaa ideologiaa minun kanssani. Sosialidemokratia ei etene näissä vaaleissa, äänestinpä kuinka hyvänsä.

Oman ehdokkaani valitseminen toiselle kierrokselle selvinneiden Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön väliltä on kuitenkin helppoa. Kumpikaan ei ole sosialidemokraattinen tai vasemmistolainen ehdokas, mutta Haaviston maailmankuva on paljon lähempänä omaani. Niinistön ja kokoomuksen markkina-ajattelu ei vastaa minun ajatteluani. Sen sijaan Haavistolla on sellainen arvomaailma, jonka minä voin allekirjoittaa presidentinvaalien toisella kierroksella.

Toivon, että Haaviston arvot näkyvät hänen ulkopolitiikassaan, joka on presidentin tärkein tehtävä. Suvaitsevaisuus, sivistys ja kansainvälinen solidaarisuus ovat sellaisia arvoja, joita minä tahdon Suomen vievän maailmalle. Ja maailma tarvitsee johtajia, jotka ovat omaksuneet nämä arvot. Niillä sitä maailmaa parannetaan.

Niinistön kanssa minulla taas on niin erilainen maailmankuva, että häntä en voisi äänestää. Niinistö on kiitettävän pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti rakentanut itsestään kuvaa empaattisena porvarina ja myötätuntoisena konservatiivina, joka ymmärtää muidenkin kuin vain suurpääoman murheita. Mutta kuitenkin hänen todellinen värinsä tulee ajoittain esiin, esimerkiksi Hesarin kysyessä Niinistön mielipidettä tuloeroista. "Jos köyhienkin tulot nousevat, mennään eteenpäin", presidenttiehdokas totesi.

Ei mennä, vaan mennään taaksepäin. Jos tuloerojen kasvua katsotaan edelleen sivusta, mennään ajassa taaksepäin, kohti sellaista keskiaikaista yhteiskuntaa, jossa tietty etuoikeutettu eliitti ottaa yhteisestä kakusta tuhdin siivun päältä ja antaa ihmiskunnan enemmistön jakaa keskenään muruset. Köyhien absoluuttisen kurjuuden vähentäminen on hyvä asia, mutta vähintään yhtä tärkeää on tuloerojen suhteellinen tasoittaminen. Jos rikkaille annetaan sata euroa jokaista köyhille annettavaa euroa kohti, yhteiskunta on vakavasti sairas.

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaiden vaalityöhon mukaan on lähtenyt paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät aikaisemmin ole olleet kiinnostuneita politiikasta. He ovat innostuneet keskustelemaan politiikasta, yhteiskunnallisista asioista ja omista arvoistaan. Toivottavasti mielenkiinto keskustella ja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon jatkuu presidentinvaalien jälkeenkin!

Monetarismin musta kirja

2011-12-21T11:57:00.000+02:00

Naomi Klein suomii kirjassaan
monetaristista talouspolitiikkaa

(Löysin vanhan kirja-arvion ja julkaisen sen, koska monetarismia on lyötävä joka päivä)

Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism)

Tuhokapitalismin nousu on massiivinen teos. Vaikka kyseessä on vasta Kleinin kolmas julkaistu kirja, hän on jo saavuttanut huomattavan aseman globalisaatiokriittisissä aktivistipiireissä kahden aiemman teoksensa No logo (WSOY 2001) ja Vastarintaa ja vaihtoehtoja (WSOY 2003) aiheuttaman yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi. Tuhokapitalismin nousu on selkeästi pitkään ja huolellisesti valmisteltu teos, joka nostaa Kleinin keskeisimpien globaalin kapitalismin kriitikoiden ja vaihtoehtoisten maailmantalousjärjestelmien pohtijoiden joukkoon.

Tuhokapitalismissa on kyse yhdestä keinosta globaalin talousjärjestelmän ja kansantaloudellisten super-trendien muuttamiseksi. Tuhokapitalismin ydin on siinä, että joko itse aiheutettuja tai luonnonkatastrofeja käytetään avuksi, kun demokraattisesti päätettyjä sääntöjä halutaan pyyhkiä pois suuryritysten voitontavoittelun tieltä. Tällä epäreilulla tavalla pyritään murtamaan toisen maailmansodan jälkeen vallinnut suuri konsensus siitä, että vapaiden markkinoiden toimintaa tulee tasapainottaa valtion suhdannepolitiikalla ja että yhteiskuntarauhan säilymisen vuoksi valtioiden tulee turvata tietty toimeentulon taso kaikille kansalaisilleen.

Ihmiset ympäri maailman vastustavat markkinoiden ja suuryritysten ylivaltaa ja vaativat itselleen oikeutta maahansa ja elinkeinoihinsa, sekä sitä kautta parempaa elämänlaatua itselleen ja perheelleen. Siksi kapitalismin jatkuva laajeneminen kohtaa vastarintaa ja demokraattisesti toimivat valtiot usein hylkäävät markkinoiden vallan laajentamisen. Tuhokapitalismin toimijat iskevät markkinareformeineen juuri silloin, kun kansa on heikoimmillaan ja keskittynyt hengissä selviämiseen, siis katastrofin aikana ja välittömästi sen jälkeen. Tulvan, hirmumyrskyn tai tsunamin jälkeen kuolleita omaisiaan etsivä ihminen ei ehdi miettiä yksityistämistä tai ay-liikkeen heikentämistä.

Ja jos sopiva katastrofi ei ota luonnosta syntyäkseen, sellainen voidaan järjestää vallankaappauksen tai sodan muodossa.

Merkillepantavaa Tuhokapitalismin nousussa on Kleinin systemaattinen ja laaja aineiston käyttö. Kirja on hänelle suuri projekti, selvästi Kleinin kirjallisen historian suurin, joka kulkee läpi neljän vuosikymmenen ja viiden mantereen. Kirjailija käy läpi ihmiskuntaa kohdanneita katastrofeja ja niitä seurannutta epädemokraattista kapitalisoimista alkaen Etelä-Amerikan diktatorisista vallankaappauksista 70-luvulla, edeten Etelä-Afrikan, Kiinan, Puolan ja Venäjän demokraattisten reformien murskaamisen kautta ja päätyen yhä jatkuviin jälleenrakennustöihin New Orleansissa, Sri Lankassa ja Irakissa.

Klein tahtoo kiskoa oikeistolaiset taloustieteilijät esiin sen tieteellisen objektiivisuuden verhon takaa, jonka taakse he usein piiloutuvat, ja asettaa heidät vastuuseen kannattamansa talousideologian seurauksista. Kirjailijan tähtäimessä on erityisesti Chicagon koulukunta ja Milton Friedman, jotka ovat pääsyytettyjä tässä monetarismin mustassa kirjassa.

Tehtävä on vaikea ja Kleinin suurin kompastuminen onkin kirjan kaksinaisessa rakenteessa, joka etenee esitellen vuoroin yhteiskuntien muokkaamista katastrofien kautta ja yksilöiden murtamista kidutuksen avulla. Argumentti taloudellisen ja poliittisen vapauden suhteesta olisi johdonmukainen myös ilman yksityiskohtaisia selontekoja erilaisista kidutusmenetelmistä, jotka sinänsä mielenkiintoisena materiaalina toimisivat kenties paremmin omana kirjanaan. Kirjailija ei onnistu rohkeassa tavoitteessaan nivoa yhteen kaksi hyvin erilaista ilmiötä, kliininen kidutus ja katastrofeja hyödyntävä voiton tavoittelu. Analogiaa yksilön kiduttamisen ja yhteisön murskaamisen välillä toistetaan johdonmukaisesti koko kirjan ajan, mutta silti Milton Friedmanin suora syyttäminen groteskeilla kidutuskuvauksilla ei vakuuta.

Tuhokapitalismin nousu on yhtaikaa yhteiskuntatieteellinen analyysi eräästä ilmiöstä, mutta myös vahva poliittinen pamfletti. Se ei kuitenkaan tarjoa suoria ohjeita siihen, kuinka yksittäinen lukija voisi antaa tukensa monetarismin vastaiseen työhön. Paljon harkittavaa jää lukijan oman päättelyn varaan ja lukijan itsensä vastuulle.

Poeettisesti Klein katsoo Etelä-Amerikan ja sen vasemmistopresidenttien suuntaan uuden globaalin järjestyksen luomisessa ja vakiinnuttamisessa oikeistolaisen taloushegemonian jälkeen. Näin hän sulkee uusmonetarismin ympyrää, sillä sen voittokulun alun Klein sijoittaa Pinochetin toteuttamaan Chilen vallankaappaukseen.

Toivottavasti kirjailija saa joskus kirjoittaa teoksen nimeltään Tuhokapitalismin romahdus.

Paljain rinnoin prostituutiota vastaan

2011-12-14T20:26:00.001+02:00

Mielenosoitus yläosattomissa -
vapautumista vai alistumista?

Ryhmä naisia yläosattomissa seisoo parlamenttitalon edessä ja huutaa ”Ukraina ei ole bordelli!” Mielenkiinto kieltämättä herää, tässä saattaa olla kyse keskustelua herättävästä ilmiöstä.

Katsoin Ylen Silminnäkijät- dokumentin Topless-taistelijat. Ukrainassa on perustettu Femen- niminen feministiliike. Lukuisista muista feministiliikkeistä Femen eroaa siinä, kuinka se tuo viestiään esiin: naiset esiintyvät mielenilmauksissaan rinnat paljaina.

Medianäkyvyyden kannalta valittu viestinvälitystapa on täysosuma. Kaikissa järjestön mielenilmauksissa on median mielenkiinto taattu ja dokumentin perusteella kaikissa mielenilmauksissa näytti olevan monikymmenkertainen määrä valokuvaajia paikalla verrattuna mielenosoittajien määrään.

Femen syntyi ensisijassa prostituutiota ja naiskauppaa vastaan, mutta vastustaa myös diktatuuria ja oligarkkien valtaa. Femen käyttää seksikaupan omia aseita - eli alastonta naisvartaloa - sitä itseään vastaan.

Kysymys, jonka Femen herättää on ilmeinen. Kehittääkö naisten vaatimusten esittäminen alasti naisten emansipaatiota ja tasa-arvoa, vai tunnustetaanko siten, että naiset ovat mielenkiintoisia vain kehoina?

Järjestössä toimivien naisten vaatimukset eivät ole kovin pitkälle kehiteltyjä tai syvällisiä. He vastustavat prostituutiota ja oligarkkeja, sekä vaativat feminististä vallankumousta, eli nykyisten vallanpitäjien korvaamista naisilla. He kiinnittävät aivan oikein huomiota siihen, että esimerkiksi opiskelu on niin kallista, ettei köyhillä perheillä ole varaa elättää opiskelevia lapsiaan ja monet ajautuvat prostituutioon ansaitakseen edes välttämättömän elannon.

Analyysia ei viedä sen pidemmälle. Dokumentissa ei mietitä tuloerojen tasaamista progressiivisella verotuksella tai toimeentulon turvaamista kattavalla hyvinvointivaltiolla, tulonsiirroilla ja maksuttomalla opiskelulla. Yhdellä Femenin perustajista, Alexandralla, on talouspolitiikan tutkinto. Mutta ilmeisesti hänen mielipiteistään ei olla kiinnostuneita tutkinnon, vaan aivan muiden syiden vuoksi.

”Oligarkit ja porvarit ovat kaikki rikollisia, jotka pitää syöstä vallasta ja korvata naisilla. Pitää tehdä feministinen vallankumous.” toteaa yksi järjestön aktivisteista. Ensimmäisestä lauseesta voin olla samaa mieltä, mutta pelkäänpä että tämän aktivistin näkemys on hieman naiivi. Jos vaikkapa nykyisten oligarkkien sijaan valtaa alkaisivat käyttää heidän vaimonsa, tehtäisiinkö ongelmille kuten tuloeroille jotain? Tuskin.

Alistavan patriarkaatin korvaaminen alistavalla matriarkaatilla ei tee ihmiskunnasta yhtään vapaampaa, vaan ainoastaan vaihtaa sortajat toisiin. Tätä ilmiötä on kuvattu hyvin Orwellin kirjassa vuonna 1984, jossa hän kuvaa mielikuvitusvaltionsa totalitaarista poliittista järjestelmää. Järjestelmälle ei ole mitään merkitystä, ovatko johdossa sosialistit vai porvarit, juutalaiset vai natsit, miehet vai naiset. Järjestelmälle on merkitystä vain sillä, että järjestelmä itse säilyy.

Naiset eivät ole yhtäläinen ryhmä, jossa kaikilla jäsenillä olisi yhtenevät intressit. Joitain yhteisiä teemoja voidaan löytää, kuten perheväkivallan vastustaminen, mutta sen tavoitteen jakaa suurin osa miehistäkin. Todellisuudessa köyhällä ja rikkaalla naisella ei ole sen enempää yhteistä keskenään kuin on köyhällä ja rikkaalla miehellä. Politiikan teon kannalta yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen ryhmä ovat tärkeämpiä tekijöitä kuin sukupuoli.

Mutta kuinka vastaisin omaan kysymykseeni, eli onko Femenin tapa välittää viestiään kannatettava vai tuomittava? Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että naisten mielipiteitä on kuunneltava silloinkin, kun heillä on vaatteet päällä.

Emansipoitunut ja itsenäinen nainen päättää täysin itse omasta vartalostaan. Ylhäältä käsin sanellun moralismin, yhteiskunnallisten pakkojen tai minkäänlaisen porvarillisen repression ei pidä kahlita naisen, tai yleensä ihmisen, vapautta saada päättää itse, mitä tai kuinka tekee omalla kehollaan. Yksilön seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kontrollointi on tehokkain tapa pitää yksilö alistettuna.

Mutta tämä ei ole vielä riittävä näkökulma, josta käsin miettiä topless-protesteja. Emansipoitunut yksilö on vapaa, mutta käyttää vapauttaan vastuullisesti. Femenin protestien pahin ongelma on mielestäni, että ne tekevät yksilön seksuaalisuudesta kauppatavaraa. Dokumentin alussa yksi naisista sanoo: ”Meillä naisilla on kauneutemme, viehätysvoimamme ja kehomme. Ne ovat tärkeimmät aseemme ja me käytämme niitä. Topless- protesti ei tarkoita sitä, että me myymme itseämme.”

Eikö? En voi välttyä kiinnittämästä huomiota siihen, että Femenin suhde mediaan on nimenomaan vaihtosuhde. Sopimus on implisiittinen, mutta silti selkeästi näkyvä: Femenin naiset näyttävät rintansa ja vastineeksi media pitää heidän agendaansa esillä.

Minä uskon, että kauneus, viehätysvoima, kehollisuus ja seksuaalisuus yleisesti ovat jotain arvokkaampaa kuin kauppatavaraa, jota voi vaihtaa joko medianäkyvyyteen kuten Femenin tapauksessa, tai rahaan, mitä Femen puolestaan vastustaa.

Femen tuo esiin esimerkiksi perheväkivallan, yliopistoissa tapahtuvan professorien ja oppilaiden välisen seksuaalisen hyväksikäytön ja ydinvoiman vaarat. Tämä kaikki on ansiokasta ja näitä asioita on tärkeää pitää esillä. On valitettavaa, että media ja yleisö jaksaa kiinnostua näistä asioista vain, koska viesti esitetään paljaisiin rintoihin kirjoitettuna.

Kritiikkiä osoittaessa on kai rehellistä tehdä itsetarkastelua. En olisi varmasti katsonut Topless- taistelijat dokumenttia, jos en olisi nähnyt Hesarin televisio-ohjelmasivuilla kuvaa yläosattomasta naisesta. Enkä varmasti olisi kirjoittanut tätä tekstiä naisten emansipaatiosta, jolleivät Femenin aktivistit olisi esiintyneet dokumentissa paljaine rintoineen.

Auts. Tunnen syyllisyyden piston sydämessäni. Menestystä kuitenkin Femenille sen edistämissä tärkeissä tavoitteissa!

Olen aikaisemmin ehdottanut prostituution vähentämistä puuttumalla sekä kysyntään, että tarjontaan tekstissä Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.

Topless-taistelijat Silminnäkijä dokumentti on nähtävissä Yle Areenassa 6.1.2012 asti

Femenin verkkosivu

Huomioita tulevista presidentinvaaleista

2011-12-05T19:07:00.006+02:00

Kuva: YLE

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros pidetään ensi kuussa ja kampanjointi on lähtenyt käyntiin. Paneelikeskusteluja on käyty, puheita on pidetty, äänestäjiä on kahvitettu ja gallupeja on julkaistu. Hyvä näin.

Mielipidemittauksia voidaan tulkita monella tavalla. Hyvin erikoinen tulkinta löytyy Helsingin Sanomien otsikosta viikon takaa, jossa kerrotaan Paavo Lipposen kannatuksen polkevan paikallaan. Otsikointi vaikuttaa tarkoitushakuiselta, kun ottaa huomioon, että kaikkien muiden pääehdokkaiden kannatus oli pudonnut edellisestä kyselystä, kun Lipposen oli pysynyt samassa.

Timo Soinin kannatus oli pudonnut 11 prosentista yhdeksään ja Paavo Väyrysen kymmenestä kahdeksaan. Samaan aikaan Sauli Niinistön kannatus oli romahtanut 44 prosentista 41:en. Kun ottaa huomioon, että kuukautta aiemmin tehdyssä kyselyssä Niinistön kannatus oli vielä 50 %, näyttää Salen kannatus olevan syöksykierteessä alaspäin.

Kokoomuksen politrukkien reaktioita presidentinvaaliin ja hupeneviin kannatuslukuihin onkin mielenkiintoista seurata. Puoluesihteeri Taru Tujunen on fiksu ja hän tajusi jo monta vuotta sitten Niinistön kannatuksen olevan niin korkealla, ettei se voi tulla kuin alaspäin. Tujunen onkin luultavasti ohjeistanut joukkojaan olemaan nöyrällä mielellä, vaikka välillä Niinistön pohjoiskoreamaiset kannatusluvut olisivat varmasti innostaneet ylpeyteen.

Onkin hätkähdyttävää, kuinka vaatimattomia ja nöyriä kokoomuslaiset nyt ovat verrattuna kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen! Kuusi vuotta sitten kokoomuslaiset lähtivät kampanjaan voitonvarmoina, pöyhkeinä ja ylimielisinä. Nyt kaikki se turha uho on poissa. Kokoomuksessa kai nyt toivotaan, että jos vaan ollaan hissukseen ja kovasti toivotaan, niin koko Niinistön suosio ei ehdi sulaa pois ennen vaaleja.

Hyvin ankea skenaario olisi sellainen, jossa toisella kierroksella ovat vastakkain Sauli Niinistö ja Timo Soini. Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavalle tavalliselle kansalaiselle valinta näiden kahden miehen edustamien maailmankuvien välillä olisi epämiellyttävä. Nurkkakuntainen nationalismi ja erilaisuuden kammo eivät kuulu moderniin yhteiskuntaan. Toisaalta olisi surkeaa joutua äänestämään oikeistolaista porvariehdokasta tilanteessa, jossa kansainvälinen finanssikapitalismi ja oikeistolainen sääntelemättömyyteen perustuva talouspolitiikka ovat juuri tuhoamassa koko globaalia taloutta.

Kannatan itse Paavo Lipposta presidentinvaaleissa. On äärimmäisen tärkeää, että toiselle kierrokselle pääsee vasemmistolainen ehdokas, jonka arvoihin kuuluu avoimuus, sivistys ja solidaarisuus.

Tiedän, että minulla on monia vasemmistolaisesti ajattelevia ystäviä, jotka eivät affilioidu mihinkään yksittäiseen puolueeseen, mutta jotka kannattavat avointa yhteiskuntaa, joka kunnioittaa erilaisia ihmisiä ja suhtautuvat kriittisesti oikeistolaiseen markkinauskoon siitä, kuinka laissez faire - politiikka panee kaiken itsestään kuntoon.

Vetoankin nyt näihin ystäviin, että he voisivat kanssani kannattaa Lipposta ja näin auttaa häntä pääsemään ensin toiselle kierrokselle ja siten haastamaan pankkiiri Niinistön. Sillä presidentinvaaleissa ei ole kyse vain henkilöistä, vaan myös ideologioista. Enkä minä tahdo toista kierrosta, jolla täytyy valita konservatiivisen oikeistolaisuuden ja markkinaoikeistolaisuuden väliltä.

Linkki: Paavo Lipposen kampanjasivusto

Puolustuspolitiikan murros

2011-11-21T18:54:00.001+02:00

Puolustuspolitiikka on ollut julkisessa keskustelussa esillä viimeisen muutaman kuukauden aikana poikkeuksellisen paljon. Lakkautusuhan alla olevat varuskunnat, suomalaiset sotilaat Afganistanissa, Ottawan sopimus ja jalkaväkimiinoista luopuminen, sekä puolustusvoimiin kohdistuvat säästövaatimukset ovat tuoneet puolustuspolitiikan otsikoihin vähintään kerran viikossa.

Puolustusvoimien PR-osastolla ei nukuttu kesälläkään, vaan tiedotteita medialle laadittiin ahkerasti. Näin poliittisesti muuten hiljaista heinäkuuta käytettiin puolustusvoimien toivomien näkökulmien tuomiseen julkiseen keskusteluun. Onkin pidettävä mielessä, että puolustusvoimat on poliittinen toimija. Se pyrkii vaikuttamaan päätöksentekijöihin edistääkseen omia tavoitteitaan.

Puolustusministeriö ja valtiovarainministeriö käyvät puolustusbudjetista asemasotaa, jossa puolustusministeriö näyttäisi jäävän altavastaajaksi. Tällaisessa tilanteessa puolustusvoimien kannattaa uhkailla, että näin suuret säästöt pakottavat johonkin poliittisesti epäsuosittuun toimenpiteeseen, kuten varuskuntien lakkauttamiseen tai kertausharjoitusten lopettamiseen. Joskus tällainen rivien väliin piilotettu uhkaus yhdistettynä taitavaan poliittiseen vaikuttamiseen voi johtaa säästöjen perumiseen tai vähentämiseen, kuten kävi puolustusministeri Seppo Kääriäisen kaudella.

Puolustusvoimien huoli siitä, kuinka niille asetetut velvoitteet pystytään toteuttamaan, on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Yhtälö on vaikea: Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn korvaamiseksi on hankittava uusia asejärjestelmiä ja muuta olemassa olevaa kalustoa vanhenee tilanteessa, jossa määrärahoja vähennetään. Lisäksi ikäluokkien pieneneminen ja asevelvollisuuden vieminen vähitellen valikoivampaan suuntaan tarkoittaa sitä, että varusmiehille on Suomen varuskunnissa 1000 - 1500 ylimääräistä vuodepaikkaa. Varuskuntien lakkauttaminen on kuitenkin aluepoliittisesti epätarkoituksenmukaista, sekä vaikeasti yhteen sovitettavissa koko valtakunnan alueen puolustamisen kanssa.

Tiukassa tilanteessa ei kuitenkaan ole syytä jäädä tuleen makaamaan, vaan on temmattava aloite omiin käsiinsä! Toivoisin laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä on puolustusvoimien rooli ja mitkä ovat sen tehtävät 2000-luvun Suomessa. Ja kun päätökset on tehty, on niistä pidettävä johdonmukaisesti kiinni, esimerkiksi takaamalla tehtävien toteuttamiseen riittävä rahoitus.

Puolustuspolitiikan on vastattava lähitulevaisuudessa ainakin seuraaviin haasteisiin:

1) Puolustuskyvyn ylläpito vähenevällä rahoituksella

2) Puolustusmateriaalin kallistuminen

3) Jalkaväkimiinat

4) Sotilaallisen tyhjiön estäminen

5) Asevelvollisten valikoituvuus

6) Sukupuolten tasa-arvo

7) Kansainvälinen kriisinhallinta vs. Suomen puolustaminen

8) Nato

Kolme ensimmäistä kohtaa muodostavat pirullisen ongelman. Modernit sotalaitteet kallistuvat suhteettoman paljon samaan aikaan, kun puolustusmateriaalin hankkimiseen osoitetaan yhä vähemmän rahaa. Lisäksi jalkaväkimiinoista luopumisesta johtuva suorituskyvyn menetys pitäisi korvata esimerkiksi pimeänäkölaitteilla ja panssarimiinojen uudenlaisilla laukaisimilla.

Helppoa ratkaisua tähän ei ole. Jonkin verran säästöjä voidaan saada aikaan puolustusyhteistyöllä muiden maiden kanssa. Nyt harkinnassa on hävittäjälentäjien yhteiskoulutus Ruotsin kanssa. Toteutuessaan hanke säästäisi kustannuksia, joita molemmille maille on tulossa niiden joutuessa uusimaan käytöstä poistuvia harjoitushävittäjiään. Toinen tapa säästää asehankinnoissa olisi luopua Nato-standardeista ja hankkia halvempia, mutta yhtä suorituskykyisiä puolustusvälineitä ilman Nato-yhteensopivuutta.

Joskus säästökohteeksi tarjotaan varuskuntien lakkauttamista. Varuskuntaverkostoa onkin syytä tarkastella kriittisesti ikäluokkien pienentyessä ja aseellisen palveluksen muuttuessa valikoivammaksi. Sotilaallisen tyhjiön luominen ei kuitenkaan ole koskaan tuottanut vakautta ja turvallisuutta. Venäjän ei tarvitse olla Suomesta huolissaan niin kauan, kuin Venäjä voi luottaa Suomen pystyvän puolustamaan koko aluettaan. Siksi kaikkea varusmieskoulutusta ei voi keskittää ruuhka-Suomeen.

Ikäluokkien pienentyminen säästää jonkin verran varusmieskoulutuksen kustannuksia, samoin kuin asevelvollisuuden universaaliuden kaventaminen. Vaivihkaa puolustusvoimat on alkanut valikoimaan koulutukseen otettavia tarkemmin, vaikka muodollisesti koko ikäluokan varusmieskoulutuksesta pidetään yhä kiinni.

Tulevaisuuden suunta voisi olla, että koko ikäluokan kouluttamisen universaalista pidetään kiinni, mutta aseellisen palveluksen suorittavien määrää edelleen vähennetään. Tämä tapahtuu niin, että aseellisen palveluksen rinnalle otetaan muita Suomen turvallisuuden ja tulevaisuuden riskien ehkäisemisen kannalta oleellisia kansalaiskoulutusmuotoja, kuten kouluttaminen väestönhallintaan ja –suojeluun, ympäristökatastrofien torjumiseen ja niin edelleen. Näin suomalainen väestö on koulutettu muihinkin kriisitilanteisiin, kuin sotilaallista hyökkäystä vastaan.

Tätä kautta päästään kuudenteen haasteeseen, eli sukupuolten tasa-arvoon. Kun asevelvollisuus korvataan kansalaispalveluksella, on perusteltua ottaa myös naiset tasaveroisesti mukaan suomalaisen yhteiskunnan turvaamiseen. Kansalaiset voivat sukupuolestaan riippumatta, vain henkilökohtaisiin kykyihinsä perustuen valita itselleen sopivimman kansalaisvelvollisuuden suorittamisen tavan, joko komposiittikypärä päässä tai öljyntorjuntapuku päällä. Kun tämä epätasa-arvoistava ja sukupuolittava instituutio puretaan, päästään samalla keskustelemaan siitä, kuinka nykyisen epäreilun järjestelmän kustannukset kompensoidaan niille sukupolville, joiden naiset ja miehet se on asettanut eriarvoiseen asemaan.

Osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin tukee tietyiltä osin Suomen puolustamista. Mahdollisen sotilaallisen kriisin sattuessa Suomessa, on hyvä, että puolustusvoimilla on käytössään henkilöstöä, joilla on kokemusta todellisista taistelutilanteista. Mutta osin tavoitteet yhtäältä luoda modernisti varusteltu ja nopeasti kriiseihin reagoimaan kykenevä kriisinhallintajoukko ja toisaalta laaja massa-armeija, joka huolehtii koko maan koskemattomuudesta, ovat ristiriidassa keskenään. Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on puhunut jonkinlaisen välimallin puolesta.

Yksi vaihtoehto olisi, että Suomi panostaisi tulevaisuudessa enemmän siviilikriisinhallintaan, kuin sotilaalliseen kriisinhallintaan. Tässä voisi hyödyntää suomalaisen yhteiskunnan olemassa olevia vahvuuksia, joista Suomi jo nyt maailmalla tunnetaan. Se tarkoittaisi, että suomalaiset lähtisivät maailmalle jatkossa kädessään karttakeppi rynnäkkökiväärin sijaan.

Natoon suomalaisten enemmistö ei tahdo liittyä ja puolueista vain kokoomus liputtaa Naton puolesta. Nato-vastaisuuden syyt vaihtelevat, mutta sotilaalliseen liittoutumiseen Yhdysvaltain kanssa on syytäkin suhtautua epäluuloisesti. Yhdysvaltojen kansainvälinen politiikka ei ole sellaista, jota Suomen kannattaisi lähteä tukemaan ja Natoon liittyminen voisi tuoda Yhdysvaltoja väkivaltaisesti vastustavien tahojen vihat myös Suomen päälle, näin vähentäen suomalaisten turvallisuutta.

Yhteenvetona voisin todeta, että Suomen puolustuspolitiikka kohtaa hankalan yhtälön, jossa on monta toisiinsa vaikuttavaa osaa. Tämän suon yli ei mennä niin, että heilahtaa, mutta ongelmien edessä ei ole syytä kaivaa esiin valkoista lippuakaan. Yhtälöön on löydettävissä ratkaisut ja tärkeää on löytää nimenomaan vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näin päästään arvokeskusteluun siitä, millainen puolustuspoliittinen malli parhaiten noudattaa suomalaisten arvoja ja toteuttaa puolustuspolitiikan tehtävän.

SDP:n rooli 2010-luvun murroksessa

2011-10-31T10:40:00.003+02:00

Yhteiskunnallisten arvojen trendit tuntuvat vaihtelevan edistyksellis- kollektiivisten ja konservatiivis- individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden aikasyklillä. 50-luvulla yhteiskunnallinen eetos oli ”koti, uskonto ja isänmaa”- tyyppistä konservatismia.

70-luvulla siirryttiin aivan toisenlaiseen poljentoon yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun siirryttiin aallon ääripäästä toiseen ja yhteiskunnan kehittäminen eteenpäin ja yhteisöllisemmäksi nähtiin tärkeäksi. Tämän aikakauden iskusanat olivat demokratia, tasa-arvo ja emansipaatio.

Takaisin individualismin aallonpohjaan tultiin 90-luvulla, kun yhteiskuntaa ja julkishallintoa kehitettiin ”yksityistäminen, tehostaminen, ulkoistaminen” - mantralla. Talouden sääntelyn vähentämisestä ja tuloerojen kasvusta tuli jos ei nyt varsinaisesti haluttua yhteiskuntapolitiikkaa, niin ainakin talousmiesten puheissa välttämätön paha.

Uusliberalismiksikin nimetyn trendin kuolinkouristukset alkoivat viimeistään vuoden 2008 talouskriisistä. Kriisin syyksi nähtiin yleisesti sääntelemättömän finanssikapitalismin taipumus tuhota itsensä mutta siinä ohessa myös reaalitalous, sekä markkinamiesten ahneus. Alettiin kysellä sellaisia sääntelyn vastustajien kannalta kiusallisia kysymyksiä, kuten miksi sallimme rahoitusjärjestelmän, joka pikemmin haittaa kuin auttaa reaalitaloudellisten investointien rahoittamista. Ja miksi palkitsemme sellaisia rahoitusalan ihmisiä, joiden sijoitusinstrumentti-innovaatiot ajoivat maailmantalouden raskaaseen lamaan, yhä miljoonien optioilla ja bonuksilla?

Ihmiset tahtovat muutosta. Ja tässä on SDP:n ja sosialidemokratian tuhannen taalan paikka.

Ensimmäisenä herkkäkorvaisuutta ihmisten muutoshalukkuudelle löytyi Barack Obamalta. Hän otti muutoksen ykkösvaaliteemakseen ja äänestäjät palkitsivat sen Yhdysvaltain presidenttiydellä. Sittemmin murroksen merkit ovat olleet ilmassa monessa muodossa. Euroopan valtioiden säästökuureja vastustaneet mielenilmaukset levisivät Yhdysvaltoihin ja yhdistyivät arabikevään taktiikoihin, joista syntyi Occupy Wall St.- liike. Liike ilmoittaa edustavansa 99 % enemmistöä, joka vastustaa rikkaimman yhden väestöprosentin ahneutta.

Suoran toiminnan lisäksi muutoksen puolesta puhuu viime aikoina käyty teoreettisempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu. Vaihtoehtoisia talouden hahmottamisen malleja ovat tarjonneet ainakin Zeitgeist- ja Talousdemokratia- liikkeet. Akateemisia puheenvuoroja murroksen puolesta näkee lähes päivittäin. Viimeksi eilen Antti-Ville Suni kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”Länsimaiden lakot ja mielenosoitukset todistavat, että kansalaisten sympatiat talouden nykyistä poliittista järjestystä kohtaan vähenevät talouskriisin ja työttömyyden pitkittyessä.”

Murros siis vastaansanomattomasti on täällä. Mutta vaikka muutoksen suunta on markkinakriittinen, se ei tule hyödyttämään poliittista vasemmistoa, ellei vasemmisto ole valmis adaptoitumaan muutokseen. Puoluepolitiikan paradokseihin kuuluu, että näiden yhteiskunnallisten megatrendien vaihtelu saattaa aiheuttaa aivan päinvastaista äänestyskäyttäytymistä. Esimerkiksi Anthony Giddensin kolmannen tien sosialidemokratia nosti sosialidemokraatit valtaan monissa Euroopan maissa 90-luvulla, joka oli markkinaorientoitunutta aikaa.

Sosialidemokratia on vastaus muutosta vaativille vastarintaliikkeille ja ihmisten muutoksenhalulle. Siihen kuuluu tuloerojen tasoittaminen, rahoitusjärjestelmän sääntely ja ihmisten voimauttaminen päättämään itse omista ja yhteiskuntansa asioista. SDP:n onkin tehtävä johdonmukaista, 2010-luvun sosialidemokraattista politiikkaa. Hyviä osoituksia siitä, että oikealla tiellä ollaan, ovat esimerkiksi perusturvan korotus, pääomatuloveron progressointi ja varainsiirtoveron edistäminen.

SDP:n on kuunneltava ihmisten muutoshalua herkällä korvalla. Samalla sen on myös työskenneltävä sen puolesta, että se vakuuttaa ihmiset omasta visiostaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Näin hahmoton muutoshalu kanavoituu rakentavaksi yhteiskunta- ja talouspolitiikaksi ja tuottaa ihmisille sellaisen reilun yhteiskunnan, jonka he ansaitsevat.

Valtiovarainministeriöpuolue (VMPP) riehuu

2011-09-28T09:50:00.004+03:00

Mikä puolue on Suomessa vaikutusvaltaisin? Pääministeripuolue kokoomus? Omia tavoitteitaan hyvin hallitusohjelmaan saanut SDP? Vai suuren voiton saanut perussuomalaiset, joka pakottaa muut puolueet peesailemaan kannanottojaan?

Nähdäkseni suurinta valtaa Suomessa käyttää kuitenkin valtiovarainministeriöpuolue. Enkä tarkoita tällä sitä puoluetta, joka kulloinkin pitää valtionvarainministeriössä valtaa, vaan kyseisen ministeriön virkamiesjohdosta ja sille myötämielisistä tutkijoista koostuvaa epävirallista joukkoa, joka pystyy hämmästyttävän tehokkaasti sanelemaan suomalaisen talouspoliittisen keskustelun asialistan.

Olen muutaman kerran ollut kuuntelemassa VM:n esitelmän Suomen taloudellisesta tilanteesta ja viesti on aina sama: Julkisia menoja täytyy vähentää. Menoja täytyy leikata silloin kun taloudella menee hyvin ja silloin kun taloudella menee huonosti. Sekä talouden nousu-, että laskukaudella täytyy leikata. Leikata täytyy myös, jos talouden kokonaiskysyntä on korkealla tai matalalla, tai jos työttömyys on kasvamassa tai vähentymässä.

Yleensä poliittiset puolueet pyrkivät verkostoitumaan erilaisten instanssien, kuten viranomaisten, järjestöjen, ministeriöiden ja median suuntaan ja saamaan omia arvojaan läpi niihin. Valtiovarainministeriöpuolue (VVMP) taas tekee toisin päin: Se järjestää koulutuksia puolueille ja kertoo niille ideologisesta taustasta ja väristä riippumatta, että täytyy leikata. Puolueiden tehtäväksi VVMP taas jättää leikkausten selittämisen äänestäjille, jotka yleensä vastustavat leikkauksia.

Viestinsä markkinoinnin VVMP osaa. Olin viimeksi torstaina kuulemassa ministeriön madonluvut eduskunnassa pidetyssä aivopesutilaisuudessa, joka oli nimetty budjetti-seminaariksi. Yksi kerrallaan eri luennoitsijat VM:stä ja Suomen Pankista kävivät selittämässä, että julkisia menoja on leikattava. Perustelut hieman vaihtelivat, mutta pääpiirteissään niitä oli kolme: Huoltosuhde, valtionvelka ja inflaatio.

Huoli huoltosuhteesta tarkoittaa sitä, että Suomessa on suuri joukko ikääntyviä ihmisiä suhteessa siihen, kuinka moni uusi työntekijä tulee työmarkkinoille. Siispä jokaisella työssä käyvällä on pian karusti ilmaistuna enemmän vanhuksia elätettävänään, kuin aikaisemmin. Ongelmaan auttaisi se, että työpaikkoja luotaisiin lisää, sillä kun vanhusten määrää ei voi vähentää, työtä tekevien määrää pitäisi lisätä. Mutta sen sijaan, että julkinen sektori pyrkisi työllistämään enemmän ihmisiä, se pyrkii nimenomaan vähentämään työntekijöitään, eli lisäämään työttömyyttä.

Valtionvelkaa tunnutaan kammoavan lähinnä intuitiivisesti. Valtio samaistetaan talouskeskustelussa usein kotitalouteen, jonka täytyy pitkällä aikavälillä saada tulonsa ja menonsa tasapainoon. Tällainen rinnastus on kuitenkin huono, sillä valtio ei ole vain rahan käyttäjä, vaan myös sen liikeellelaskija. Vero- tai mitkään muutkaan tulot eivät aseta rajoituksia valtion kulutukselle, vaan rajoitukset ovat poliittisia. Esimerkiksi Kreikan maksuvaikeudet eivät johdu suoranaisesti korkeasta valtionvelasta, vaan siitä, että Kreikka joutuu keräämään rahoituksensa markkinoilta ja ne vaativat Kreikan valtiolta kohtuutonta korkoa lainoistaan. Japanin velan suhde bruttokansantuotteeseen on huomattavasti suurempi kuin Kreikan (noin 250 % kun Kreikan on 160 %), mutta Japanin valtio pystyy edelleen lainaamaan tarvitsemansa rahat markkinoilta käytännössä nollakorolla.

Inflaation hillitseminen, tai hintavakauden säilyttäminen, kuten asian markkinointinimi kuuluu, tuntuu myös olevan kyseenalaistamaton totuus, jota keskuspankkien on edistettävä. Hintavakaus on toki kannatettava asia, mutta kuinka suhteuttaa se muihin kannatettaviin taloudellisiin päämääriin? Entäs jos inflaation hillitseminen johtaa siihen, että osa kansantalouden tuotannontekijöistä on alikäytössä? Kuka on päättänyt, että inflaation hillitseminen voittaa, jos se joutuu vastakkain työllisyyden kasvattamisen kanssa? Ja kuinka tämän päätöksentekijän saa äänestettyä ulos virastaan?

VVMP ei pidä tällaisista ikävistä kysymyksistä. Sen talouspoliittinen eetos on sisäisesti johdonmukaista ja argumentatiivisesti loogista, kunhan se saa itse asettaa tietyt reunaehdot. Tällaisia reunaehtoja ovat esimerkiksi inflaation hillintä ja se, ettei veroja saa nostaa. Näiden reunaehtojen ulkopuolisesta todellisuudesta tulevat kysymykset ovat VVMP:lle kiusallisia.

Kukkona tunkiolla näyttäisi riehuvan roque-valtiosihteeri Raimo Sailas, joka katsoo oikeudekseen laukoa suoraviivaisia kommenttejaan tavoiteltavasta talouspolitiikasta, olipa VM:ssä millainen poliittinen ohjaus hyvänsä. Sailaan linjauksilla on julkisessa keskustelussa samanlainen asema, kuin Björn Wahlroosin kommenteilla; media katsoo asiakseen tehdä niistä uutisia, olivatpa ideat miten älyvapaita hyvänsä. Viimeisimpänä neronleimauksenaan Sailas esitti palkankorotuksiin nollalinjaa, eli tämän hetken inflaation olosuhteissa palkkojen reaalisen ostovoiman alentamista kolmella prosentilla. Samaan aikaan kaveri itse nostaa valtion pussista yli sadan tonnin vuosipalkkaa.

Yleisesti ottaen talouspoliittinen keskustelu Suomessa näyttäisi olevan melko ankeaa ja muutamien itse itsensä asiantuntijoiksi nostaneiden keskustelijoiden käsissä. Vahvasti ideologisesti latautuneetkin puheenvuorot onnistutaan valitettavan usein piilottamaan teknokraattisen asiantuntemusverhon taakse ja puhutaan kansantalouden parhaasta, kun tosiasiassa tavoitellaan oman pankkitilin parasta. Kun rikas pankkiiri suosittelee verojen alentamista media valitettavan harvoin tulee kysyneeksi, onko hänellä tosiaan pyyteettömästi Suomen talouden pelastaminen kirkkaana mielessä, vai sittenkin ketunhäntä kainalossa.

Tässä keskusteluilmapiirissä raikas poikkeus on Raha ja talous- blogi, joka pyrkii katsomaan talouden maailmaan totunnaisen valtavirta-ajattelun ulkopuolelta. Blogin väitteet voivat välillä tuntua hurjilta, mutta ovat hyvin perusteltuja ja selitysvoimaisia. Suosittelen tutustumaan!

Kreikan vakuuksista mielekästä pitää kiinni

2011-08-25T10:29:00.001+03:00

Aamun Hesarissa kielletään kolmesti Kreikan lainatakuiden vastineeksi saatavat vakuudet. Ensin pääkirjoituksessa, sitten samalla sivulla Paavo Raution aliossa ja sitten vielä Marko Junkkarisen uutisanalyysissa. Näistä tylytyksistä tulee mieleen kaksi näkökulmaa, jotka Hesarin teksteistä jäi puuttumaan. Demokratia ja Suomen strateginen linja.

Niin kauan kuin minä olen osannut lukea, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ovat syyttäneet Sdp:ta vaalilupausten pettämisestä. Kerran päivässä puolue haukuttiin siitä, että se on myynyt periaatteensa ja tehnyt liian löysiä kompromisseja. Onko ääni kellossa muuttunut nyt, kun puolue pitää jämäkästi kiinni tavoitteestaan ja vaatii Kreikan lainan takaamiseksi vakuuksia? Ei. Nyt samat pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit haukkuvat puoluetta vaalilupausten pitämisestä. Ja kolmesti samassa lehdessä.

Demokraattisessa valtiossa vaalien täytyy vaikuttaa valtion ylimmän johdon linjaan. Kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät viestittivät tyytymättömyyttä sitä kohtaan, etteivät suomalaiset poliitikot pyri vaikuttamaan riittävän aktiivisesti eurooppalaiseen politiikkaan Suomea koskevissa asioissa. Nyt vaalien jälkeen koottu hallituskoalitio on ottanut tämän viestin vakavasti ja vaikuttaa Euroopan tasolla. Ja yhtäkkiä Hesarin viisastelijat vaativatkin, että pitäisi olla nätisti ja peesailla isoja maita.

Toinen tärkeä näkökulma kansainvälisissä neuvotteluissa on se, millaisen kuvan neuvottelukumppanina Suomi antaa itsestään muille maille. Kansainvälisessä politiikassa on aivan normaalia, että maat suostuttelevat toisiaan oman kantansa taakse – joko porkkanalla, kepillä tai molemmilla. Painostaminen on aina kustannus myös toisia painostavalle maalle, joten painostamisen kustannukset lasketaan tarkkaan.

Onkin kannattavampaa painostaa sellaisia maita, jotka hätääntyvät helposti ja muuttavat kantaansa, kun isot maat vähän ärähtävät. Tällöin takkinsa kääntänyt maa saa pelkurin maineen ja sitä painostetaan jatkossakin. Se on kannattavaa, sillä muut voivat laskelmoida tämän maan antavan periksi pienemmällä painostuksella, kuin jonkin toisen.

Suomen onkin määrätietoisesti vältettävä joutumista tällaiseen vellihousun asemaan kansainvälisissä neuvotteluissa. Virheitä tehtiin jo esimerkiksi siinä, miten Ottawan sopimus hyväksyttiin: Suomi harasi ensin vastaan, mutta kansainvälisen painostuksen alla muutti kantaansa ja hyväksyi sopimuksen. Tällainen hapuilu kannustaa painostamaan maata jatkossakin.

Jämäkkyys ei kuitenkaan tarkoita kompromissikyvyttömyyttä. Uusia tapoja järjestää Kreikan lainapaketti kaikkia, myös Suomea, tyydyttävällä tavalla on haettava avoimin mielin ja rakentavasti. Mutta on erittäin tärkeää, ettei perisuomalaiseen tapaan vesitetä omia tavoitteita jo ennen neuvottelupöytään istumista. Silloin ei neuvotteluista yleensä saa muuta kuin lämmintä kättä.

Paavo Lipponen presidenttiehdokkaaksi - mahtavaa!

2011-08-11T14:40:00.004+03:00

Viikon energisoivin poliittinen uutinen on entisen pääministerin ja pitkän linjan valtiomiehen, Paavo Lipposen, ilmoitus pyrkiä presidentiksi. Ilmoitusta ei todellakaan voi kuitata toteamalla "So what?" Ennen tätä uutista tammikuun presidentinvaalit vaikuttivat erittäin epämielenkiintoisilta, kuin kruunajaisilta, joissa huudetaan kuninkaaksi ennaltamäärätty ennakosuosikki.

Jos Lipponen valitaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, saa kokoomuksen ennakkokuningas Sauli Niinistö hänestä merkittävän vastuksen vaaliin. Molempien miesten profiileissa on paljon yhteistä. He ovat olleet samassa hallituksessa, Lipponen pää- ja Niinistö valtionvarainministerinä (ja molemmilla on itse asiassa tismalleen yhtä montaa ministeripäivää takanaan, 2927). Molemmat ovat toimineet eduskunnan puhemiehenä ja päivänpolitiikasta vetäytymisen jälkeen ottaneet tavakseen kommentoida poliittisia asioita. Joko valtiomiesmäisen viisaasti tai besserwissermäisesti, tulkitsijasta riippuen.

Lipposen mukaantulo antaa myös aivan uudenlaista virtaa SDP:n jäsenäänestykselle presidenttiehdokkaastaan. Jäsenäänestys paitsi herättää hyvää aatteellista keskustelua, antaa jokaisen jäsenen jäsenyydelle tietynlaista demokraattista lisäarvoa ja muistuttaa sosialidemokratian roolista suurena kansanliikkeenä, joka vie kansan syvien rivien terveiset ja tahdon valtakunnan ylimmän päätöksenteon tasoille asti. Täytyy muistaa itsekin maksaa jäsenmaksuni.

Niissä puolueissa, joissa ei ole vielä omia ehdokkaita nimitetty, mietitäänkin nyt kuumeisesti omia strategioita. Keskustalle ei taida jäädä muita vaihtoehtoja, kuin pelata naiskortti. Pääehdokkaiden ollessa miehiä naisehdokas kerää kannatusta niiltä äänestäjiltä, joille sukupuoli on tärkeämpi ehdokkaan valintakriteeri kuin poliittinen kompetenssi tai ideologia. Jos Anneli Jäätteenmäki suostuu keskustan ehdokkaaksi, tulee vaaliväittelyistä kuin herkullinen revanssi vuoden 2003 eduskuntavaaleista. Paitsi että tällä kertaa vanhojen ystävien Lipposen ja Jäätteenmäen keskustelua sparraa Ville Itälän sijaan Sauli Niiistö!

Lipponen kelpasi vasemmistoliitolle pääministeriksi vuosina 1995 - 2003 kun vasurit olivat edellisen kerran samassa hallituskoalitiossa SDP:n kanssa. Toivottavasti Lipponen kelpaa heille myös presidentiksi, sillä vasemmistoliiton apu toisi Lipposen taakse todella vahvan vasemmistolaisen kansanliikkeen. Se myös varmistaisi, että presidentinvaalien toisella kierroksella on vasemmistolainen, hyvinvointiyhteiskuntaa ja avointa Eurooppaa kannattava ehdokas, vastassaan joko konservatiivis-oikeistolainen tai konservatiivis-nationalistinen ehdokas.

Tärkeintä on kuitenkin, että juuri nyt Euroopassa tarvitaan Paavo Lipposen kaltaista presidenttiä. Nurkkakuntainen nationalismi nostaa päätään Euroopassa ja pyrkii syyttelemään kaikista vaikeuksista "ulkopuolisia", keitä he sitten koskaan ovatkaan. Protektionismi ja rajojen sulkeminen yritetään tarjota legitiiminä vaihtoehtona avoimelle taloudelle ja yhteiskunnalle. Toisaalta suurpääoman omistajat syyttävät vaikeuksista Euroopan korkeita palkkoja ja sanovat, ettei Euroopan sosiaaliseen malliin ole enää varaa.

Juuri tällaisessa tilanteessa Suomen kansa voi huutaa selkeästi "EI!" näille vastenmielisille ajatuksille ja valita presidentikseen eurooppalaisen visionäärin, joka on sitoutunut avoimen Euroopan ylläpitoon ja kehittämiseen ja joka työväenliikkeen miehenä pystyy puolustamaan suomalaisia työntekijöitä globalisaation myllerryksessä.

PS: Myös Jani Kokko kommentoi Lipposen ehdokkuutta blogissaan

Kuva: Ulla Winter / Uutispäivä Demari

Nykymurheet korjataan politiikalla

2011-07-11T00:02:00.000+03:00

Kiitos Pekka Vahvaselle ilmeisen kieli poskessa kirjoitetusta tekstistä politiikan ajan lopusta (KSML 3.7.). Politiikan ja poliitikkojen julkinen halveksiminen on tunnetusti hyvä tapa herättää huraa-huutoja kansan syvistä riveistä. Pariin tekstin julkilausumattomaan oletukseen tahtoisin kuitenkin kiinnittää huomiota.

Vahvanen väittää, ettei kehittyneiden maiden ihmisten pahaa oloa pystytä poistamaan politiikalla, koska biologia määrää ihmiset ominaisuuksiltaan ja lahjakkuuksiltaan erilaisiksi. Tämä on totta, mutta biologia ei määrää että pienempi aivoisina tai vähemmän viehättävinä syntyneiden pitäisi välttämättä olla yhteiskunnassa sellaisessa asemassa, että heidän asemansa aiheuttaa heille pahaaoloa.

Ihmisten eriarvoisuuden ottaminen annettuna on vanha historiallinen ilmiö. Keskiajalla pidettiin luonnollisena, että aateliset ottavat kaikki rahat, eivätkä tee töitä. Yhtä typeriltä tuntuvat tulevaisuudessa meidän aikamme itsestäänselvyydet.

Sekä Pekka Vahvanen, että Yhdysvaltain perustajaisä James Madison ovat yksinkertaisesti väärässä: Ihmisten tulonhankkimiskyvyissä ei ole eroja. Tuloerot johtuvat vain siitä, miten erilaisia inhimillisiä ominaisuuksia päätetään yhteiskunnassa palkita. Pankkiiri, jolla on lahjakkuutta kehittää niin mielikuvituksellisia rahoitusinstrumentteja finanssimarkkinoille, että koko maailmantalous romahtaa, ui rahassa.

Samaan aikaan lahjakas runoilija kituuttaa apurahoilla, jos sattuu saamaan niitäkään. Mitään tulonhankkimiskykyä ei ole olemassakaan. Kyse on vain globaalin yhteiskuntamme päätöksestä arvottaa erilaisia lahjakkuuksia. Meidän kaikkien tekemästä yhteisestä päätöksestä. Hyvällä politiikanteolla voimme myös päättää toisin.

Myös parinmuodostus, niin kompleksista kuin se onkin, muuttuu paljon yksinkertaisemmaksi hyvällä politiikalla. Fyysisiä ja henkisiä heikkouksia on ihmisillä aina ollut, ei Facebook ole niitä tuonut tullessaan. Se, että nykyisessä yhteiskunnassa on enemmän yksinäisyydestä kärsiviä miehiä ja naisia, kuin Vahvasen kuvaaman ”menneisyyden maalaiskylän ujon pojan” aikaan, ei johdu siitä, että ihmiset olisivat nykyisin virheellisempiä kuin ennen, vaan siitä että yhteiskunta on virheellinen.

Kukaan ei valitse kumppaniaan elokuvien tai viihdesarjojen antaman ihannekuvan varassa. Tietenkään. Mutta olisi naiivia väittää, ettei elinikäinen altistuminen hollywood-romantiikalle ja juorulehtien skandaalinhakuisille ihmissuhdeuutisille vaikuttaisi mitenkään siihen ihmisyksilön mielen tiedostamattomaan puoleen, joka on ratkaisevassa roolissa kumppaninvalinnassa.

Tämä on nimenomaan yhteiskunnallinen ongelma. Valistunut yksilö voi pyrkiä pitämään maailmankuvansa korruptoimattomana, mutta hän jää yksin maailmassa jonka jäsenet on opetettu valitsemaan kumppaninsa elokuvan tehosteiden pohjalta; ”sen oikean” tunnistaa siitä, että taustalla alkaa soida soittokunnan esittämä hempeä kappale ja kamerakulma pyörii dramaattisesti toisilleen tarkoitetun parin ympärillä.

Yhteiskunnalliset ongelmat voidaan ratkaista vain - anteeksi että joudun taas sanomaan tämän ruman sanan - politiikalla. Esimerkiksi koulujen ja armeijan ehkäisyvalistuksen yhteydessä voitaisiin mainita, että muutkin ihmiset kuin nhl-jääkiekkoilijat ja silikonimissit voivat olla aivan kelvollisia kumppaneita.

Yhdessä asiassa Vahvanen kuitenkin on oikeassa: Pienellä ihmisellä on ongelmia tarpeeksi. Nämä ongelmat aiheuttavat kuitenkin toiset pienet ihmiset - useimmiten tahtomattaan - ja niiden purkamiseksi tarvitaan politiikkaa.

Vastine on julkaistu Keskisuomalaisessa 10.7.2011

Pekka Vahvasen kolumni on julkaistu Keskisuomalaisessa 3.7.2011

Huomautuksia hallituksesta ja sen ohjelmasta

2011-06-22T09:57:00.000+03:00

Yksi suuri seikkailu näyttää päättyneen, kun hallituspohja on saatu neuvoteltua, hallitusohjelma sovittua ja hallituspuolueet ovat valinneet ministerinsä. Suurta sosialistista vallankumousta odotellessa sixpäck-hallituspohjaan täytyy eduskuntavaalien tuloksen pohjalta olla tyytyväinen.

Mielenkiintoista on, että kokoomuksen noustua eduskunnan suurimmaksi puolueeksi Suomeen muodostettiin selvästi vasemmistolaisiin arvoihin nojaava hallitus. Tämä näkyy hallitusohjelmassakin monessa kohtaa, kuten pääomatulojen verotuksen progressivoinnissa, harmaan talouden torjumisessa ja työttömyysetuuksien ja toimeentulotuen korotuksissa.

SDP neuvotteli hallituksen kokoonpanosta ja hallitusohjelmasta erittäin päämäärätietoisesti. Täytyy myöntää, että neuvottelujen alkaessa olin huolissani siitä, että oppositiokauden turhauttama SDP olisi valmis menemään kokoomusjohtoiseen hallitukseen aivan millä ehdoilla hyvänsä. Huoli osoittautui kuitenkin turhaksi, kun demarit osoittivat olevansa valmiit jäämään oppositioon, mikäli heidän vaalitavoitteitaan ei oteta hallitusohjelmaan.

Tiedotusvälineet uutisoivat ehkä hieman liian dramaattisesti hallitusneuvotteluissa tapahtuneen katkoksen. Ei ole mitenkään tavatonta, että neuvottelijat hieman kokeilevat, kuinka vakavissaan vastapuoli on vaatimuksissaan ja ajavat neuvottelut jopa niin tiukalle, että ulosmarsseja tai – heittämisiä tapahtuu. Ehkei tällainen ole aikaisemmin ollut tapana Suomen hallitusneuvotteluissa, mutta on liioittelua käyttää sanaa ”hallituskriisi” tilanteesta, joka on aivan normaalia poliittista toimintaa.

Täydellinen hallitusohjelma ei tietenkään ole, vaan kokoelma kompromisseja. Mutta demokratiassa on otettava huomioon heidänkin mielipiteet, jotka ovat eri mieltä kuin itse on. Ihmettelen vasemmistoliiton vänkäilyä hallitustyöskentelyyn osallistumisessa. Ideaaleja totta kai tarvitaan ja epäkohtien osoittaminen hallitusohjelmassa on ansiokasta, mutta myös poliittista lukutaitoa tarvitaan: Eduskuntavaalien tuloksella nykyinen hallitusohjelma on poliittisen vasemmiston kannalta käytännössä paras vaihtoehto, joka pystytään neuvottelemaan.

Jotain hallitusohjelmasta pystyy päättelemään myös siitä, kuinka sitä ovat kommentoineet yhteiskunnan taantumukselliset tahot. EK:n edustaja pidätteli itkuaan kommentoidessaan ohjelmaa, kun työnantajien tavoitteet eivät menneet läpi. Maaseudun tulevaisuus lyttäsi sekä hallituksen, että ohjelman. Ja mahtaa tasaverottajia ja muita ideologisia köyhät kyykkyyn- kokoomuslaisia nyt vituttaa.

Pelin politiikka ei tietysti hallituksessa tähän lopu. Kokoomus ja SDP tarvitsevat omissa pyrkimyksissään liittolaisia hallituksen pienpuolueista. Sinänsä hallituksen oikeisto-vasemmisto-painotus ei ole edullinen, mutta jos koalitiot muodostuvat asiakohdittain, ovat kristillisdemokraatit demareille luonteva yhteistyökumppani kehitysapuasioissa siinä missä vasemmistoliitto työelämäkysymyksissä.

Terveinen Tahrir-aukiolta

2011-05-30T11:28:00.013+03:00

Mielenosoittajia pylvään päällä

Kävin Kairossa katselemassa, mitä Tahrir-aukiolla tapahtuu. Aukiosta on tullut ikään kuin Lähi-idän viime aikojen tapahtumien keskus, joka olemassaolollaan muistuttaa siitä, että kansat voivat yhteisen tahtonsa löytäessään vapauttaa itsensä diktatorisista hallitsijoistaan. Uudistusmieliset muissa arabimaissa kuten Libyassa, Syyriassa ja Jemenissä seuraavat aukion tapahtumia tarkkaan etsien merkkejä omasta tulevasta kohtalostaan.

Tulen aukiolle perjantaina 25.5. Tuolle päivälle on suunniteltu suurmielenosoitusta, ”Toista vihan päivää.” Ensimmäisenä kiinnitän huomiota aukion ystävällismieliseen ja karnivalistiseen tunnelmaan. Ihmiset hymyilevät ja pitävät hauskaa, kuin oltaisiin festareilla ja lavoilla olisi bändejä poliittisten palopuhujien sijaan. Ulkomaalaisena olo on tervetullut: Ihmiset huutelevat ”Welcome to Egypt”. Yksi pojista maalaa käteeni Egyptin lipun vesiväreillä.

Lippuja aukiolla näkyy paljon

”Kaikki voi muuttua muutamassa minuutissa” varoittelee useampaan kertaan muuan tapaamani miekkonen, joka kertoo olevansa lomaa viettävä armeijan erikoisjoukkojen sotilas. ”Ins`allah kaikki menee rauhallisesti. Mutta olen kuullut aukiolle olevan tulossa myös henkilöitä, joiden tavoitteena on aiheuttaa epäjärjestystä” hän kertoo. Mustafaksi esittäytynyt lomaileva sotilas myös sanoo tunnistavansa aukion yleisön joukosta monia poliisin asiamiehiä, jotka ovat soluttautuneet mielenosoittajien pariin.

Egyptin lippuja näkyy paljon, jokaisella näyttäisi olevan omansa. Egyptiläiset ovat silmin nähden ylpeitä vallankumouksestaan, joka on koko kansan vallankumous. Paljon näkyy myös Libyan kapinalippua, sillä aukion egyptiläiset sympatiseeraavat libyalaisia kapinallisia. Koko kansan vallankumouksesta kertoo myös, että aukiolle kokoontuu väkeä monista eri kansanryhmistä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia.

Nainen pitää puhetta, mies heiluttaa lippua

Kun ihmisten kanssa juttelee vallankumouksesta ja perjantain mielenosoituksesta, kaikki kertovat tarinan vähän eri tavalla. Tässä näkyy vallankumouksen tämän hetken suuntaa hakeva tila. Kaikki tukevat vallankumousta, mutta heillä on kovin erilaiset näkemykset siitä, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Muslimiveljeskunta ilmoittikin jo, ettei se osallistu enää Vallankumouksen nuorisoliiton (Coalition of the Youth of the Revolution) toimintaan ja kehotti kannattajiaan olemaan osallistumatta perjantain mielenosoitukseen.

Jotkut järjestön jäsenet kuitenkin osallistuivat, vaikkakin yksityishenkilöinä eivätkä Muslimiveljeskunnan edustajina.

Armeijan, Muslimiveljeskunnan ja uudistusmielisten vallankumouksellisten koalitio on muutenkin hajoamassa liitoksistaan. Armeija on vastannut valtaapitävää sotilaskomiteaa kritisoineisiin julisteisiin pidättämällä niiden levittäjiä. Tämä taas on johtanut vastalauseiden ryöppyyn vallankumouksellisten pääasiallisessa toimintaympäristössä, Facebookissa.

Naiset ovat pukeutuneet valkoiseen symboloidakseen
valkoisia vaatteita,joihin Hosni Mubarakin vaimo joutuu
pukeutumaan vankilassa

Suojellakseen liittoa ja estääkseen mahdolliset konfrontaatiot armeijan ja mielenosoittajien välillä armeija ilmoitti, ettei se valvo järjestystä perjantain mielenosoituksessa, vaan siirsi järjestysvallan vallankumouksellisten itse muodostamille komiteoille. Käytännössä tämä tarkoittaa nuorista miehistä koostuvia ad hoc-ryhmiä, jotka tarkastavat Tahrir-aukiolle tulevat aseiden varalta.

Minäkin kuljen näiden komiteoiden tarkastusten läpi. Pojat ovat innokkaita, mutteivät ammattilaisia. Halutessani voisin helposti kuljettaa aukiolle aseen tai pommin.

Mustafan pelkäämiä levottomuuksia ei perjantain toisena vihan päivänä esiintynyt, vaan mielenosoitus sujui rauhallisesti. Osallistujamäärä ei tavoittanut odotettuja miljoonia, vaan noin 200 000 mielenosoittajaa saapui aukiolle.

Vallankumouksessa ei ole kyse vain leivästä

Suomessa vallankumouksen motiivit on ehkä uutisoitu liian paljon materialistisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Esimerkiksi tässä Ylen uutisessa kommentaattori toteaa "Köyhät ja kouluttamattomat massat äänestävät vatsallaan, ja Muslimiveljeskunta lupaa leipää. Harva välittää demokratiasta".

Totta kai Egyptissä on äärimmäistä köyhyyttä, mutta tämä ei ole riittävä selittävä tekijä ihmisten poliittiselle käyttäytymiselle. Mubarakin hallintokin tarjosi jonkinlaisen elintason. Tässä vallankumouksessa on myös kyse ylpeydestä ja halusta olla osa Suurta Tarinaa, tammikuun 25. päivän vallankumousta.
Yleisesti mielenosoittajien parissa oli tyytymättömyyttä entisen presidentin, Hosni Mubarakin, ja hänen vaimonsa sekä poikiensa oikeudenkäyntien hitautta kohtaan. Toinen turhauttava asia oli sotilaskomitean epädemokraattisiksi koetut toimet, kuten mielipiteenvapauden rajoittaminen.

Hirttoköysi Mubarakin kuvan ympärillä

Vallankumous on toki egyptiläisten oma ja maan asioista päättäminen kuuluu heille. Ensimmäisen kysymyksen suhteen toivoisin egyptiläisille kuitenkin kärsivällisyyttä. Seuraamalla Mubarakin oikeudenkäynnissä mahdollisimman huolellisesti oikeusvaltion periaatteita – samoin kuin säästämällä ex-presidentin barbaariselta kuolemantuomiolta – uusi regiimi osoittaisi olevansa legitiimimpi, kuin edeltäjänsä. Ilmaisunvapauden suhteen Egyptissä on paljon opittavaa pitkän epävapaan ajan jälkeen. Armeijan on muistettava, että se voi säilyttää legitimiteettinsä kansan silmissä vain suojelemalla ilmaisunvapautta, ei rajoittamalla sitä.

Muistutus ydinvoiman riskeistä

2011-04-26T12:05:00.003+03:00

Tänään tulee kuluneeksi 25 vuotta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Muistopäivän kunniaksi Venäjän presidentti Dmitri Medvedev on palkinnut onnettomuuden siivoustöihin osallistuneita mitalein ja eri puolilla maailmaa, myös Suomessa, pidetään ydinvoimaa vastustavia mielenosoituksia.

Tänä vuonna muistopäivälle antaa erityisen häijyn sävyn Japanissa tapahtunut Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, jonka tuhoja yritetään yhä saada hallintaan. Vielä ei ole tietoa, koska lähialueilta evakuoidut pääsevät palaamaan koteihinsa, tai kuinka suuria vaikutuksia säteilyllä on Japanin karjanhoitoon, maanviljelyyn tai kalastukseen.

Hämmästyttävällä röyhkeydellä ja argumentatiivisella nokkeluudella ydinvoimalobbarit ovat yrittäneet saada Fukushiman katastrofin käännetyksi voitokseen. Ydinvoimauskovaiset näyttävät todella olevan vahvoja uskossaan, jos edes maailmanluokan ympäristökatastrofi ei sitä horjuta. Jokainen voi mielessään punnita heidän esittämiensä väitteiden uskottavuutta, itse en ole vakuuttunut.

Hyvä näkökulma Fukushimaan aukeaa Ulrich Beckin riskiyhteiskunnan käsitteen kautta. Ydinvoimala on selkein esimerkki laitteesta, joka tuottaa sekä vaurautta, että riskejä. Vauraus menee voimalan omistajille, mutta riskit jakaantuvat kaikille. Ihmiset, jotka katastrofin vuoksi ovat joutuneet muuttamaan kodeistaan tai menettäneet työpaikkansa eivät ole välttämättä hyötyneet ydinvoimalasta lainkaan. Toisaalta ydinvoimayhtiöiden omistajille maksettuja osinkoja ei mennä perimään heiltä takaisin. Eivätkä rikkaat osakkeenomistajat suinkaan ole ydinvoimala-alueella säteilypuvut päällä hillitsemässä katastrofin seurauksia, vaan työntekijät.

Ydinvoimalobbareiden lupauksiin halvasta energiasta on syytä suhtautua erittäin kriittisesti ja vaadittava valtavien riskien sisällyttämistä kannattavuuslaskelmiin. Vaihtoehtoisiin energiamuotoihin on panostettava, sillä niille on maailmalla kasvava kysyntä. Energiansäästöön on luotava toimivia taloudellisia kannustinjärjestelmiä, kuitenkin niin, ettei muutenkin laskujensa kanssa painiskelevan kuluttajan taloudellista asemaa heikennetä entisestään.

Vihreät vaaleissa – signaaleja maailmalta

2011-04-07T14:48:00.004+03:00

Voisiko Suomen huhtikuun eduskuntavaalien tulosta ennakoida sen perusteella, mitä muiden EU-maiden vaaleissa – ja maailmalla yleisestikin – on keväällä tapahtunut? Irlannissa päädyttiin ennenaikaisiin parlamenttivaaleihin ja äänestäjät pääsivät 25.2. uurnilla osoittamaan tyytymättömyytensä vallanpitäjiä kohtaan. Voimapuolue Fianna Fail putosi parlamentin ykköspaikalta kolmanneksi ja äänestäjät nostivat Fine Gaelin ja Labourin sen edelle. Äänestäjät näyttivät ovea myös vihreille ja puolue menetti kaikki kansanedustajansa.

Virossa pidettiin riigikogu-vaalit heti perään 6.3. Niiden tulokset olivat ristiriitaisia. Yhtäältä oikeistolaiset hallituspuolueet saivat äänestäjiltä mandaatin jatkaa hallituksessa, toisaalta opposition sosialidemokraatit kaksinkertaistivat paikkamääränsä ja näin poliittinen vasemmisto vahvistui huomattavasti. Yksi viesti Viron vaaleista oli kuitenkin selkeä: Vihreät menettivät kaikki kansanedustajansa.

Saksassa sen sijaan vihreiden kannatus on lähtenyt jyrkkään nousuun ja vihreät menestyivät hyvin toissa viikonloppuna pidetyissä osavaltiovaaleissa Baden-Württembergissä ja Rheinland-Pfaltzissa. B-W:ssä vihreät nousivat toiseksi suurimmaksi puolueeksi CDU:n jälkeen nostaen kannatuksensa 24,2 % (+12,5 % viime vaaleista) ja R-P:ssä vihreät nousivat kolmanneksi 15,4 % (+10,8 %) kannatuksella. Koska konservatiivisen CDU:n liittolainen liberaali FDP jäi äänikynnyksen alle R-P:ssä, vihreiden ja sosialidemokraattisen SPD:n allianssi voi nyt nimittää osavaltiolle Saksan historian ensimmäisen vihreän pääministerin.

Vihreiden menestys Saksassa johtuu suurelta osin maan ydinvoimapolitiikasta. CDU:n ja FDP:n hallitus oli hyvin ydinvoimamyönteinen Japanin kolmoiskatastrofiin ja Fukushiman ydinvoimalan onnettomuuteen asti. Merkelin äkillistä takinkääntöä ydinvoiman suhteen pidettiin lähinnä taktikointina ja äänestäjät palkitsivat vihreät, jotka ovat johdonmukaisesti vastustaneet ydinvoimaa. Sosialidemokraattien kanssa yhteistyössä toimivat vihreät näyttäytyivät vaaleissa muutenkin varteenotettavana vaihtoehtona uskottavuusongelmista kärsivälle porvarihallitukselle.

Mielenkiintoista onkin nähdä, miten äänestäjät palkitsevat Suomen vihreät vaaleissa heidän neljän vuoden kaudestaan porvarihallituksessa. Samanlaista nostetta kuin Saksan vihreät Suomen vihreät eivät tule saamaan, sillä he ovat olleet mukana hallituksessa, joka on rakentanut ydinvoimaa. Fukushiman katastrofia säikähtäneet äänestäjät voivatkin olla ihmeissään: Mistä löytyy takuupuolue estämään lisäydinvoiman rakentaminen, kun vihreätkin pettävät?

Toisaalta näissä vaaleissa näyttää olevan kyse materiaalisesta hyvinvoinnista. Kun äänestäjät Virossa ja Irlannissa pääsivät äänestämään taloudellisista kysymyksistä, he osoittivat vihreille ovea. Kun taloudellinen tilanne on tiukka, eivät vihreiden kivat postmaterialistiset ideat tunnu houkuttelevilta. Kun täytyy saada leipää pöytään ja selvitä laskuista, ei yksinkertaisesti ole varaa äänestää vihreitä. Idea perustulosta on hyvä ja kannatettava, mutta mitä vihreät ovat tällä hallituskaudella tehneet tämän yhteiskuntapoliittisen innovaation edistämiseksi? Eivät mitään.

Tuskin vihreät aivan Viron ja Irlannin veljespuolueiden kohtaloita kokevat, sillä puolueuskolliset politrukit ja politiikkaa heikommin seuraavat imagoäänestäjät kyllä antavat äänensä vihreille. Mutta keskustellessani ihmisten kanssa viesti on ollut selvä. "Olen ennen äänestänyt vihreitä, mutta nyt he ovat luopuneet periaatteistaan ja menevät mukaan mihin tahansa" sanovat monet.

Vaalitappio tekisi hyvää vihreille myös siinä mielessä, että puolue on ylpistynyt liikaa. Vihreät kuvittelevat voivansa tehdä aivan mitä hyvänsä ja selvitä siitä, kun vain lähettävät spin doctorinsa selittelemään asian parhain päin. Suuri osa vihreiden kannattajista ajattelee vasemmistolaisesti, mutta silti puolue kuvittelee voivansa tehdä porvarillista politiikkaa. Kenties yksi vaalikausi oppositiossa veisi Suomen vihreitä Saksan ja Ruotsin vihreiden suuntaan ja muistuttaisi puolueelle, että kannattajien mielipidettä on kunnioitettava.

Olen aikaisemmin kritisoinut vihreitä tekstissä Vihreät pelaavat kaksilla korteilla.

PS. Myös Susanna Huovinen tylyttää vihreitä. "Viime vuosina ydinvoimalupia on aina tavattu antaa yhtä monta, kuin on ollut istuvia vihreiden ministereitä."

Opintojen jälkeinenkin edunvalvonta muistettava

2011-03-31T20:10:00.004+03:00

Otaniemen teekkarit tapaavat käydä ajeluilla Espoon Westendissä. Porvarillisen asuinalueen ökytaloista haetaan opiskelumotivaatiota. Jos teekkari laskee yhtälönsä opiskeluaikana ahkerasti, hän saa valmistumisensa jälkeen kovapalkkaisen työpaikan ja voi luottavaisin mielin ottaa ison asuntolainan ylellistä kämppää varten.

Suurimmalle osalle teekkareista, kuten muistakaan opiskelijoista, valmistuminen ei kuitenkaan takaa ruusuista tulevaisuutta. Päinvastoin, Suomen akateeminen ja nuorisotyöttömyys on vertailukelpoinen Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kanssa. Pätkä- ja silpputyöt ovat tulleet – ilmeisesti jäädäkseen. Onkin yllättävää huomata, kuinka moni opiskelija pitää silti yllä kuvitelmaa paitsi varmasta, myös leveästä toimeentulosta valmistumisen jälkeen.

Jokainen saa toki rakentaa itselleen ihan sellaisen pilvilinnan kuin haluaa. Mutta opiskelijoiden edunvalvonta kärsii, jos opiskelijoilla itsellään ei ole realistista kuvaa omista tulevista työmarkkinoistaan. Joitain meistä varmasti lykästää, mutta suurimmasta osasta ei tule helppoa elämää viettäviä porvareita, jotka kohtaavat suurimmat vaikeutensa golfkentällä.

Viime vuosina opiskelijat ovat vaatineet aktiivisemmin opiskelun aikaisten etujen parantamista ja saavuttaneet tavoitteitaan, esimerkiksi opintotuen korottamisen suhteen. Samanlaista joukkovoimaa tarvitaan myös opintoja seuraavan työelämän epäkohtien muuttamisessa.

Ranskassa opiskelijat ja työntekijät nousevat barrikadeille rinta rinnan vääryyksiä vastaan. Samanlaista yhteisrintamaa tarvitaan myös Suomessa. Opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole enää varaa ylenkatsoa ammattiliittoja ja ammatillista järjestäytymistä, niin törkeästi työelämä nuoria korkeastikoulutettuja kohtelee.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärissä 28.3.2011.

Helpotusta Libyan siviilien ahdinkoon?

2011-03-20T18:37:00.003+02:00

Kävelen joka päivä työpaikalleni Libyan Nikosian suurlähetystön ohi ja katson, onko lähetystössä jo vaihdettu Libyan vihreä lippu kapinallisten puna-musta-vihreään. Toistaiseksi ei ole vaihdettu.

Ainakin näennäisesti Ranskan johtama kansainvälien liittoutuma on aloittanut ilmaiskut Libyan eversti Gaddafin joukkoja vastaan. Yhdysvaltojen ilmoituksen mukaan operaatio Aamunkoiton Odysseia on onnistunut tavoitteessaan estää Gaddafin joukkojen hyökkäys Bengasiin, suurimpaan Libyan kapinallisten hallitsemaan kaupunkiin. Tosin totuus lienee myös tämän sodan ensimmäinen uhri, joten kaikkeen uutisointiin Libyan tilanteesta on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.

Olen henkilökohtaisesti erittäin tyytyväinen siihen, että kansainvälinen yhteisö löysi rohkeuden ja päättäväisyyden puuttua Libyan tilanteeseen. Olisi ollut sietämätöntä, jos maailma olisi jälleen kerran seurannut sivusta, kun yksi mielipuolinen diktaattori tapattaa omia kansalaisiaan tuhatmäärin. Hetken tilanne näytti todella synkältä. Gaddafi näytti pystyvän lojaalien armeijan osien ja palkkasotureiden avulla murskaamaan kapinan väkivalloin.

Jos Gaddafin olisi sallittu ”palauttaa maahan järjestys” seuraukset olisivat olleet inhimillisesti hirvittävät. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen yhteenotto Bengasissa olisi tarkoittanut luultavasti vähintään tuhansia kuolleita. Näin laajamittaisen kapinan jälkeen Gaddafin olisi myös ollut pakko toimeenpanna massiivisia puhdistustoimia varmistaakseen kansalaistensa lojaaliuden. Kyseessä olisi ollut puhdistustoimet, jollaisia ei ole nähty sitten Stalinin vainojen.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantaina päätöslauselman, joka muun muassa sallii voimankäytön Libyan lentokieltoalueen valvomiseksi ja siviilien suojelemiseksi. Päätöslauselman aikaansaaminen on osoitus kansainvälisen diplomatian onnistumisesta, vaikka viisi turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenmaasta äänestikin tyhjää. Ainoalla turvallisuusneuvoston arabimaalla, Libanonilla, on varmasti ollut mielenkiintoiset keskustelut muiden valtioiden kanssa ennen äänestystä.

Venäjä tai Kiina eivät käyttäneet pysyvän jäsenen veto-oikeuttaan äänestyksessä, mutta äänestivät molemmat tyhjää. Molemmat maat vastustavat yleensä kaikkia valtioiden suvereniteetin loukkauksia ja puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin. Niille on tärkeää westfalenilaiseen järjestykseen implisiittisesti sisältyvä valtioiden oikeus tappaa omia kansalaisiaan.

Hyvä demokratiaa vaativa ja diktaattoreita kaatava momentum arabimaailmassa olisi ollut vaarassa katketa, jos Gaddafin olisi sallittu väkivalloin tukahduttaa kansannousu. Se olisi myös alentanut vallanpitäjien kynnystä käyttää väkivaltaa järjestyksen palauttamiseksi. Nyt kansainvälinen yhteisö lähetti päinvastaisen signaalin: Yksinvaltiaiden ei anneta kohdella kansaansa miten hyvänsä.

Osan Ranskan innokkuudesta kurittaa Gaddafia selittää Ranskan sisäpoliittinen tilanne. Presidentti Sarkozy on menettänyt suosiotaan kansalaistensa keskuudessa, eikä hän äskettäin julkaistun mielipidetiedustelun mukaan pääsisi presidentinvaalissa edes toiselle kierrokselle. Vanhan viisauden mukaan sota on näppärä keino kiinnittää kansalaisten huomio ulkomaille kotimaan sijasta ja älykäs valtiomies osaa valita sopivan heikon vihollisen.

Tästä huolimatta Ranskan rohkeus Libyan tilanteeseen puuttumisessa on ihailtavaa. Joukko muita maita on myös osallistumassa operaatioon. Nyt taistelevien Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Italia, Kanada, Hollanti, Espanja, Tanska ja Norja, sekä arabimaista Arabiemiraatit ja Qatar ovat lähettäneet tai lähettämässä taistelukoneitaan paikalle. En tiedä, onko Suomen ulkoministeriössä tai presidentinkansliassa keskusteltu Suomen osallistumisesta operaatioon.

Sodankäyntiin liittyy aina epävarmuus. Operaatio saattaa myös epäonnistua. Kansalaismielipide saattaa pakottaa liittouman maat vetäytymään, jos taisteluissa tulee omia menetyksiä. Tai Gaddafin joukot saattavat saada ilmaiskuista huolimatta maan kokonaan tai pääosin hallintaansa. Lockerbien terrori-iskut vuonna 1988 muistuttavat myös, että Gaddafi ei epäröi käyttää likaisiakaan keinoja kostaakseen vihollisilleen.

Britannia on ilmoittanut perustavansa Libyan operaation päämajan Kyproksella sijaitsevaan Akrotirin lentotukikohtaan. Kypros – joka usein peesailee kansainvälisessä politiikassa Venäjää ja Kiinaa – on ilmoittanut vastustavansa tätä ja koko operaatiota yleensä.

PS: Kirjoitin kesäkuussa 2009 tekstin Viekö lama diktaattorit? jossa arvelin globaalin talouskriisin voivan johtaa joidenkin diktatuurien kaatumiseen. Arabimaailman viime aikaisten tapahtumien valossa teksti on osoittautumassa jossain määrin ennustusvoimaiseksi.

Konsumerismi ja luokkayhteiskunta

2011-03-06T21:09:00.003+02:00

Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.

Kishore Mahbubani neuvoo Eurooppaa

2011-02-13T21:26:00.002+02:00

Singaporelainen Kishore Mahbubani on mielenkiintoinen ajattelija ja luen mielelläni hänen kirjoituksiaan. Mittava kansainvälinen kokemus muun muassa diplomaattina ja laaja oppineisuus antavat hänelle kyvyn laittaa suuria globaaleja kehityskulkuja selkeisiin perspektiiveihin. Mahbubanin ajatukset tulevat hänen teksteistään kirkkaasti esiin, eikä hän piilottele mielipiteitään. Hän havainnoi maailman tapahtumia tarkasti, mutta tekee aasialaiseen arvopohjaansa nojautuen jatkuvasti virheellisiä johtopäätöksiä, mikä tekee hänestä herkullista kritisoitavaa.

Newsweekin artikkelissa ”What Asia can teach the indebted West” Mahbubani kehottaa länsimaita ottamaan talouspolitiikassaan mallia Aasiasta. Tapansa mukaan Mahbubani ylistää aasialaista pragmatismia, joka hänen mukaansa on avain Aasian maiden taloudelliseen menestykseen. Esimerkiksi Kiina ja Intia olivat aiemmin ideologioiden riivaamia: tiukan marxismin ja nehrulaisen sosialismin. Kun Kiina 80- ja Intia 90-luvulla avasivat talouksiaan pragmatismin nimissä, lopputulos oli menestystarina.

Yhdysvaltoja Mahbubani kritisoi liiasta uskosta markkinoiden toimivuuteen ja niiden sääntelyn pelosta. Hän esittää amerikkalaisille esimerkiksi pientä kulutusveroa, polttoaineen verottamista ja maataloustukien leikkaamista. Eurooppalaisten saamat torut taas ovat aivan päinvastaisia. Euroopan hallitukset uskoivat liian pitkään kykyynsä kuluttaa rahaa ja lainata sitä lisää. Mahbubanin mukaan Euroopan hallitusten tärkein tehtävä on nyt leikata julkista kulutustaan, esimerkiksi maataloustukia, sekä pyrkiä nostamaan eläkeikää.

Mahbubanin neuvoihin kannattaa suhtautua vakavasti, mutta kriittisesti. Hänen ”pragmatisminsa” on erikoinen käsite, joka tuntuu olevan lähellä ekonomismia: valtio-ideologiaa, joka nostaa taloudellisen kehityksen kaikista valtion tavoitteista tärkeimmäksi. Näin Mahbubani naamioi ideologiansa ei-ideologiaksi ja kutsuu visiotaan pragmatismiksi.

Käsitteellinen epäselvyys tulee näkyväksi myös Mahbubanin ohjeissa Yhdysvalloille. Jos Yhdysvaltojen ongelma todella on, etteivät amerikkalaiset siedä ”isoa valtiota”, joka kuluttaa paljon rahaa, miksi Yhdysvallat sitten ylläpitää liberalistisen ideologian vastaisesti raskasta ja tehotonta maataloustukijärjestelmää? Eikö tämä juuri ole Mahbubanin kuvaamaa pragmatismia? Ideologisesti kestämätöntä talouspolitiikkaa voidaan harjoittaa, jos se on poliittisesti tarkoituksenmukaista. Kuten se on maataloustukien tapauksessa vaikutusvaltaisen maatalouslobbyn pitämiseksi tyytyväisenä.

Vapaan kaupan tärkeys on kuitenkin asia, josta Mahbubani aiheellisesti muistuttaa länsimaita. Tuntuu melkoisen turhauttavalta näpertelyltä, ettei Yhdysvaltojen kongressi ole voinut hyväksyä vapaakauppasopimuksia esimerkiksi Panaman ja Kolumbian kanssa, kun samaan aikaan maailman suurimmat vapaakauppasopimukset solmitaan Aasiassa: Kiinan ja ASEAN-maiden FTAn (Free Trade Agreement) piiriin kuuluu 1,9 miljardia ihmistä, Intian ja Aseanin 1,7 miljardia. On kuitenkin muistettava, että EU:n ja Etelä-Korean välinen uusi FTA antaa toivoa siitä, etteivät työpaikkojen menettämistä pelkäävät länsimaat ole kokonaan hylänneet vapaan kaupan ideoita.

Länsimaiden tai ainakin Euroopan olisi äärimmäisen tärkeää laatia oma visio tai strategia siitä, kuinka maanosan menestys turvataan pitkällä aikavälillä. Tätä suunnitelmaa laadittaessa on hyvä katsoa Aasian suuntaan ja ottaa oppia asioista jotka siellä on tehty oikein. Mutta suunnitelma on ehdottomasti tehtävä eurooppalaisten arvojen pohjalta ja tiedostaen, että se tulee olemaan nimenomaan ideologinen projekti, ilman pragmatismin tai neutraaliuden kaapua.

Mubarakin lähdön päivä?

2011-02-04T20:53:00.004+02:00

Tänään perjantaina täyttyi mieltään osoittavien opposition edustajien Egyptin presidentti Hosni Mubarakille asettama aikaraja eroamiselle. Ilmeisesti Mubarak kuitenkin edelleen istuu presidentinlinnassaan ja hallitsee maataan ainakin de jure. On epäselvää, kuinka hyvät mahdollisuudet hänellä on antaa määräyksiä ja paneeko ainakaan armeija niitä toteen.

Mubarakia kannattavat vastamielenosoitukset ovat ilmeisesti hävinneet tai häviämässä kaduilta.Osa egyptiläisistä kannattaa Mubarakia vilpittömästi, mutta ainakin osittain vastamielenosoitukset olivat poliittisesti tarkoituksenmukaisesti organisoitua toimintaa, jonka tarkoitus oli klassinen divida et impera. Ilmeisesti tarkoitus oli myös johtaa tilannetta seuraavaa mediaa harhaan relativismin hengessä: Jos yhdet ihmiset osoittavat mieltään diktaattoria vastaan ja toiset hänen puolestaan, eihän silloin voi tietää kummanko puolella pitäisi olla.

Eikö?

Täytyy pitää mielessä, että egyptiläiset osoittavat mieltään autoritaarista poliisivaltiota ja sen 30 vuotta valtaa pitänyttä yksinvaltiasta vastaan. Kyseessä näyttäisi olevan aito kansanliike, eikä kilpailevan valtaklikin masinoima poliittinen painostusoperaatio. Mubarakin hallintoa on lännessä siedetty luottaen sen tuovan vakautta alueelle, vaikka esimerkiksi regiimin tapa kiduttaa pidätettyjä ja muu surkea ihmisoikeustilanne on ollut tiedossa. Samalla argumentilla kovaa hallintoa on perusteltu myös sisäänpäin maan omille kansalaisille ja jotkin ovat sen uskoneetkin. Kuten todettua, Mubarakilla on myös aitoja kannattajia.

” Any society that would give up a little liberty to gain a little security will deserve neither and lose both” tiedetään Benjamin Franklinin sanoneen.

Kuvat: Nikosian seinille on ilmestynyt Egyptin protesteja tukevia iskulauseita

Arabimaissa kuohuu

2011-01-30T20:14:00.002+02:00

Autoritaariset regiimit läpi Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän horjuvat, kun kansalaiset ovat vallanneet kadut ilmaistakseen tyytymättömyyttään hallitsijoitaan kohtaan. Tällä hetkellä mellakat näyttäisivät olevan voimakkaimmillaan Egyptissä, kun mielenosoittajat vaativat presidentti Hosni Mubarakin eroa. Paineen alla presidentti onkin erottanut hallituksensa, mutta tämä ei näytä riittävän mielenosoittajille ja epävakaa tilanne jatkuu.

Ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen valtionpäämies joka on joutunut pakenemaan kotimaastaan ja luopumaan virastaan on Tunisian Zine al-Abidine Ben Ali. Nopeasti ja spontaanisti organisoitunut kansannousu – jota on kutsuttu myös sosiaalisen median vallankumoukseksi – yllätti regiimin, eikä armeija puolustanut hallitusta kansannousua vastaan.

Kansa on lähtenyt kaduille vastustaakseen vallanpitäjiään myös ainakin Jordaniassa ja Jemenissä. Osasyynä on yksinkertaisesti köyhyys. Työttömyys ja inflaatio turhauttavat ihmisiä. Joissain maissa hallitus on hillinnyt tyytymättömyyttä ennaltaehkäisevillä toimilla. Esimerkiksi Kuwaitissa hallitus on luvannut jakaa rahaa kansalle.

Länsimaiden suhtautuminen kansan liikehdintään näyttää epävarmalta. Demokratiaa halutaan tukea, mutta demokraattisten vaalien seurauksia pelätään. Palestiinan vapaat vaalit 2006 voitti ääriliike Hamas ja vapaat vaalit muualla alueella voisivat tarkoittaa Muslimiveljeskunnan vaikutusvallan kasvua. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän diktaattoreita on lännen puolesta siedetty, kunhan he ovat pitäneet oman maansa ääriainekset kurissa, eivätkä ole syyllistyneet kohtuuttoman suuriin ihmisoikeusloukkauksiin.

Kansannousut ja protestit sattuvat mielenkiintoiseen aikaan. Etelä-Sudanissa pidetyn kansanäänestyksen tulokset ovat selvät ja maa ilmeisesti jakaantuu kahtia. Mutta vaikuttavatko lähiaikojen tapahtumat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa siihen, kuinka Sudanin presidentti Omar al-Bashir suhtautuu maansa hajoamiseen? Khartumissakin on ollut hallituksen vastaisia mielenosoituksia. Myös Libanon on ajautunut kriisiin hallituksen romahdettua. Hizbollahin tukeman uuden pääministerin Najib Mikatin valtaannousun voi olettaa lisäävän Iranin vaikutusvaltaa maassa, mutta hänen aikeensa jäävät nähtäviksi.

Jääkö vuosi 2011 historiaan Lähi-idän ja Afrikan demokratisoitumisen vuotena? Vai vuotena, jolloin ääriliikkeet pääsivät valtaan ja huntingtonilainen sivilisaatioiden konflikti kärjistyi? Elämme mielenkiintoisia aikoja.

PS: Tätä kirjoittaessani korviini kuuluu rukouskutsut Pohjois-Nikosian minareeteista. Perjantaina 10 000 kyproksenturkkilaista lähti kaduille osoittamaan mieltään hallitusta vastaan. Mielenosoitusten syynä oli ilmeisesti kyproksenturkkilaisten ahdistettu asema Kyproksen tasavallan ja Turkin välissä, eivätkö ne liittyneet suoraan muihin alueen levottomuuksiin.

Vihreät pelaavat kaksilla korteilla

2010-12-17T20:20:00.003+02:00

Eduskuntavaalien alla vihreät pyrkivät keräämään kannatusta puolueelleen kahdesta suunnasta. Hyvinvointiyhteiskunnan säilyttämisestä kiinnostuneille ja tuloerojen kasvua kavahtaville äänestäjille puhutaan julkisten palvelujen kehittämisestä ja perustulosta. Samaan aikaan kuitenkin paremmin toimeentulevalle keskiluokalle puuhataan veronalennuksia ja mahdollisuutta liiketoimintaan yksityistettyjen palvelujen alalla.

Ristiriita näiden kahden linjan välillä on selkeä. Tämä ristiriita tuli hyvin esiin viime viikolla, kun eduskunta sääti ns. Lex Soininvaaran. Laki mahdollistaa toimeentulotuen leikkaamisen nuorilta, jotka keskeyttävät koulutuksen tai kieltäytyvät siitä. Vihreiden kansanedustajat eivät äänestäneet lakia vastaan, vaikka puolue mielellään esiintyy perusturvaa edistävänä puolueena.

Vihreissä on myös kahdenlaisia aktiiveja. Kivat hippivihreät lähetetään kirpparivaatteisiin puettuina selittämään tulonsiirroilla eläville ihmisille, kuinka perustulo helpottaisi heidän asemaansa. Samaan aikaan uskottavat juppivihreät pikkutakeissaan houkuttelevat keskiluokan ääniä lupaamalla panna julkistalouden kuntoon kannustamalla työttömät töihin – vaikka kepillä jos ei muu auta.

Olen itse aikaisemmin sympatiseerannut vihreitä. Nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että vihreät ovat pääasiallinen kanava sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kiinnostuneiden äänestäjien kannatuksen kanavoimisessa porvarihallituksen eriarvoistavalle politiikalle.

Kaksilla korteilla pelaaminen on kannattava poliittinen strategia, jos äänestäjäkunta sallii sen. Vihreiden kannatus on kuitenkin lähtenyt luisumaan alaspäin. Ilmeisesti äänestäjät eivät enää suostu purematta nielemään vihreiden politiikan ristiriitaisuuksia.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keskisuomalaisessa 17.12.2010

Erikoinen tapaus Jyväskylän OKL:ssa

2010-11-21T22:17:00.006+02:00

Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitos on ollut kuluvalla viikolla julkisuudessa. Pienimuotoisen kohun ytimessä on ollut kasvatustieteiden lisensiaatti Pekka Räihä. Hänen väitöskirjaansa ei päästetty Jyväskylässä tarkastettavaksi, mutta Tampereen yliopisto tarjosi mahdollisuuden väitöskirjan hyväksymiseen ja väittelytilaisuuteen. Väitöstilaisuus pidettiin lauantaina 20.11.

Ensimmäisenä mediana kummalliseen tapaukseen tarttui Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkäri. Se haastatteli Räihää ja kertoi, että ensin laitos oli kiiruhtanut häntä tekemään väitöskirjansa valmiiksi, mutta sitten muotoseikkoihin vedoten kieltäytynyt lähettämästä väitöskirjaa esitarkastajille.

Jylkkäri ei lähde spekuloimaan, mistä Räihän kohtaamat hankaluudet johtuvat, mutta kirjoittaa ”Räihä haastoi työssään ”Koskaan et muuttua saa! Luokanopettajakoulutuksen opiskelijavalintojen uudistamisen vaikeudesta” yliopiston vallitsevia käytänteitä sekä sisällön että muodon osalta”. Erikoista on myös se, että väitöskirjan esitarkastajat ovat samat henkilöt, joiden oli suunniteltu tarkastavan työn myös Jyväskylässä.

Kun STT teki uutisen aiheesta, myös muut mediat kuten Keskisuomalainen, Helsingin Sanomat, Aamulehti ja iltapäivälehdet julkaisivat sen. Näissä uutisissa keskityttiin kuitenkin sivuseikkoihin. Asian ydin on, mikä on Räihän väitöskirjan sisältö ja mistä hänen Jyväskylässä kohtaamansa hankaluudet johtuvat.

Sisältö

Räihän väitöskirja koskee siis luokanopettajakoulutuksen opiskelijavalintoja. Vaikka aihe voi ensi kuulemalta vaikuttaa tieteenalan sisäiseltä puheenvuorolta, joka kiinnostaa vain asiaan perehtyneitä tutkijoita, sen yhteiskunnallinen merkitys on itse asiassa melko suuri. Nyt valittavat opettajaopiskelijat voivat opettaa vielä 40 vuoden päästä ja heidän opissaan tuolloin olevat lapset jäävät eläkkeelle ehkä sadan vuoden kuluttua.

Väitöskirjasta julkaistun lehdistötiedotteen mukaan Räihä osoittaa opiskelijavalintaa uudistaneen Vakava-hankkeen epäonnistuneen tavoitteessaan lisätä uusien ylioppilaiden määrää opettajakoulutukseen valittavien joukosta. Vaikka uusien ylioppilaiden määrä opiskelijaksi valituissa kaksinkertaistui Vakavan myötä, kasvu jäi ennakoitua pienemmäksi.

Opettaja-lehden haastattelussa Räihä on melko skeptinen sen suhteen, onko uusien ylioppilaiden ottaminen suoraan opiskelemaan ilman välivuotta mielekästä.

” – Kun nopeus ja tehokkuus ovat kaikki kaikessa, nuoret halutaan heti jatko-opintoputkeen.
Räihä varoittaa, että ylenpalttinen työurien pidentäminen niiden alkupäässä voi tulla hyvinkin kalliiksi, jos ihmiset tekevät liian nopeita valintoja.
– Se saattaa näkyä keskeytyksinä ja hitaina opintoina. Tutkimukset osoittavat, että varsin monilla on uranvalinta ylioppilaskeväänäkin vielä vähän hakusessa. Kuitenkin jo seuraavana syksynä asia on useille selkiytynyt.”

Opetusministeriö olisi halukas antamaan ylioppilastodistukselle suuremman painoarvon korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Myös tämän Räihä haastattelussa kyseenalaistaa. ”Ylioppilastodistus ei kerro sitoutumisen astetta eikä anna tietoa nuoren tunne- ja luonnetekijöistä, jotka ovat opettajan työssä olennaisia.”

Politiikka

Opettaminen on poliittista ja siksi Räihän kommentit täytyy lukea paitsi tieteellisenä tutkimuksena, myös yhteiskunnallisina puheenvuoroina. Tutkimukseen nojaten hän asettuu kritisoimaan valintakoemenettelyä. Politiikan ja tieteen ristiriita tulee esiin Kansan uutisten artikkelissa: ”Luokanopettajakoulutuksen valintojen uskotaan nojaavan tieteelliseen ja perusteltuun pohjaan. Räihä ei ole löytänyt oletukselle katetta.”

Tutkimustulos ajaa Räihän törmäyskurssille opetusministeriön ”nopeasti sisään, nopeasti ulos”- korkeakoulupolitiikan kanssa. Mitään salaliittoteoriaa tapauksen ympärille tuskin kannattaa rakentaa, mutta kriittisiä ajatuksia esittäneen tutkijan savustaminen ulos laitokselta epämääräisin perustein vaikuttaa poliittiselta ajojahdilta.

Tämän näkökulman Räihä tuo itsekin esiin Kansan uutisten haastattelussa: ”Oletan, että koska työni haastaa vallassa olevia rakenteita, sitä ei haluttu päästää eteenpäin omassa tiedekunnassa.” Tiedekunnan versio on, ettei Räihä kertonut, onko väitöstutkimus artikkelikokoelma vai yksittäinen tutkimus.

Räihä pääsee joka tapauksessa väittelemään, joten loppu hyvin kaikki hyvin? Toivottavasti. Toivottavasti keillekään tutkijoille ei annettu signaalia, että tietynlaiset tutkimustulokset ovat toivottavampia kuin toiset. Mutta ainakaan niille opiskelijoille, jotka seuraavat yliopistojensa tapahtumia ei annettu sitä kuvaa, että uusi yliopistolaki olisi tuonut yliopistoihin pelkkää reilua peliä.

Kiista yhteiskuntaopetuksesta althusserilaisesta näkökulmasta

2010-11-08T23:27:00.004+02:00

Porvarillisen Vapaan koulutuksen tukisäätiön (VKTS) paljastuminen on herättänyt jonkin verran julkista keskustelua siitä, tulisiko kouluissa opettaa yhteiskunnallisia asioita ja millä tavalla. Säätiöstä tiedetään, että se keräsi listoja vasemmistolaisina pidetyistä opettajista. Tämä oli keino, mutta minkä päämäärän tavoittelemiseksi tätä keinoa käytettiin?

Poliittinen oikeisto vastusti suomalaista peruskoulujärjestelmää jo kun sen luomisesta käytiin keskustelua. Koko peruskoulun olemassaolon ajan oikeisto on kritisoinut sitä esimerkiksi tasapäistämisestä. Tasavertainen koulutus on oikeistolle ymmärrettävästi ideologisesti vaikea pala purtavaksi. Kun koulutus ei ole enää etuoikeutetulle eliitille varattu tapa ylläpitää erottelua suhteessa alempiin luokkiin vaan koko kansalle tarjottava perusoikeus, sosiaalinen kierto nopeutuu eikä porvariston aseman periytyvyys ole enää itsestäänselvyys.

Rintamalinjat taisteluun peruskoulusta ovatkin olleet selkeät. Vasemmisto on ajanut universaalia, tasapuolista ja vapaata koulutusta kaikille. Oikeisto on sitä vastustanut vedoten tehokkuuteen ja valinnanvapauteen.

Sama jako näkyy myös suhtautumisessa yhteiskuntaopetukseen. Vasemmisto on halunnut kouluihin yhteiskuntaoppia, joka rohkaisee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja antaa siihen välineitä, kuten tietoa yhteiskunnallisista valtarakenteista, vaikuttamiskeinoista ja yhteiskunnan sisäisistä konflikteista. Porvarillinen käsitys yhteiskuntaopista taas on ei-poliittista ja nojaa muodollisten valtioinstituutioiden kuten eduskunnan esittelyyn, hämärtäen tarkoituksellisesti eri sosiaalisten luokkien konfliktit.

Ranskalainen filosofi Louis Althusser on kirjoittanut ideologisista valtiokoneistoista. Ne linkittyvät oleellisesti valtion toimintaan, mutta ovat kuitenkin erillisiä valtiovallasta ja valtiokoneistosta. Siinä missä valtio käyttää valtaa viime kädessä väkivallan, kuten poliisin ja armeijan keinoin, ideologiset valtiokoneistot toimivat ideologian keinoin. Ne opettavat, levittävät ja ylläpitävät asenteita, arvostuksia ja mielipiteitä.

Esimerkkeinä Althusser mainitsee muiden muassa uskonnollisen ideologisen valtiokoneiston (IVK:n), koulutuksellisen IVK:n, oikeudellisen IVK:n, ammatillisen IVK:n, tiedotuksen IVK:n ja niin edelleen. Samoin kuin eri yhteiskuntaryhmät käyvät poliittisten puolueiden kautta taistelua valtiollisesta vallasta, myös eri ideologisissa valtiokoneistoissa taistellaan ideologisesta vallasta. Riippumattomuus valtiovallasta tarkoittaa, että IVK:issa valtaa voivat pitää myös aivan eri ryhmät, kuin jotka kulloinkin käyttävät valtiovaltaa.

”Sikäli kuin tiedämme, mikään luokka ei pitkän päälle voi säilyttää valtiovaltaa, ellei se samanaikaisesti toteuta hegemoniaansa ideologisiin valtiokoneistoihin ja näissä koneistoissa. […] ideologiset valtiokoneistot voivat olla paitsi luokkataistelun kohde, myös usein kiivaaksikin käyvän luokkataistelun kenttä.” kirjoittaa Althusser*.

Tätä taustaa vasten porvarien tavoite kaventaa yhteiskuntaopin opetusta tulee ymmärrettäväksi. Jos kouluissa opetettaisiin kyseenalaistamaan vallitsevat talous- ja valtarakenteet, alkaisivat ihmiset kyselemään etuoikeutetun eliitin kannalta kiusallisia kysymyksiä.

Matti Vanhasen ensimmäinen hallitus aloitti kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman alla projekteja nuorison yhteiskunnallisen osallistumisen lisäämiseksi. Toistaiseksi suomalaisnuorten yhteiskunnallisessa osallistumisessa ei kuitenkaan ole tapahtunut suuriakaan viriämisen merkkejä. Projektit toteutettiin, mutta konkreettiset aikaansaannokset jäivät laihoiksi.

Kansainvälisen ICCS 2009 –tutkimuksen mukaan suomalaisten nuorten yhteiskunnallinen tietämys on maailman huippua. Vain Tanska ylsi vertailumaiden joukossa samaan tulokseen, mutta Suomen nosti Tanskan edelle pienempi keskihajonta. Toisin sanoen tietämys on suomalaisten 8.-luokkalaisten parissa tasaisempaa.

Sama tutkimus mittasi myös nuorten kiinnostusta politiikkaan ja osallistumista yhteiskunnalliseen toimintaan. Suomalaisten osalta tulokset ovat hämmästyttäviä. Nuoret eivät osallistu, eivätkä ole kiinnostuneita politiikasta. Samaan aikaan he kuitenkin luottavat yhteiskunnallisiin instituutioihin. Suomalaisnuorten aikomus äänestää vaaleissa on myös kansainvälistä keskiarvoa korkeammalla tasolla.

Johtopäätöksenä voisi väittää, että porvarillinen koulutuspolitiikka on tuottanut halutunlaista tulosta. Suomalaisista nuorista on kasvatettu hyviä alamaisia, jotka tietävät kuinka yhteiskunta toimii, mutteivät halua sitä muuttaa tai muuten kyseenalaistaa vallitsevaa järjestystä. VKTS:n toimijat ovat luultavasti korkanneet shamppanjan kun ICCS 2009 –tutkimuksen ensitulokset kesäkuussa julkaistiin.

Porvarihallitus tietää valtakautensa ennemmin tai myöhemmin päättyvän. Siksi se pyrkii sementoimaan oman ideologiansa mahdollisimman vahvasti suomalaisiin koulutus- ja kasvatuslaitoksiin ennen valtiovallan vaihtumista. Uusi yliopistolaki on yksi keino tämän tavoitteen saavuttamiseksi, koulujen yhteiskuntaoppi toinen. Vaikuttamalla siihen, millaisia opettajia ja oppilaita suomalaisissa perus- ja toisen asteen kouluissa työskentelee ja opiskelee, porvarillinen hegemonia pystyy turvaamaan omien arvojensa ja asenteidensa säilymisen yhteiskunnallisen keskustelun ytimessä vuosikymmeniksi eteenpäin.

* Althusser, Louis. Ideologiset valtiokoneistot. Vastapaino, 1984, sivut 103-104.

Katsaus päivänpoliittiseen keskusteluun

2010-10-25T22:36:00.002+03:00

Tällä kertaa polemiikki alkoi siitä, kun perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini kertoi, että hänen mielestään SDP olisi mieluisampi hallituskumppani perussuomalaisille, kuin nyt vallassa olevat porvaripuolueet. Se ei tullut hänen mieleensä, että SDP antaisi rukkaset tälle populismiin, ennakkoluuloihin ja pelon lietsomiseen nojaavalle puolueelle.

Soini perusteli näkemystään sillä, että sekä SDP että perussuomalaiset äänestivät eduskunnassa Kreikan lainapakettia vastaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että puolueet olisivat asiasta samaa mieltä. Äänestyksessä voi äänestää vain puolesta tai vastaan, ei ole eri tavoilla vastaan äänestämistä. SDP perusteli vastaan äänestämistä sillä, että pakettiin olisi lisätty ehtoja sen estämiseksi, että lainarahat valuvat samoille raharikkaille, jotka ovat vastuussa koko kriisistä. Perussuomalaiset taas äänestivät vastaan yleisestä vastustamisen ilosta.

Tämä riitti kuitenkin säikäyttämään keskustan. Puoluesihteeri Timo Laaninen purki säikähdystään julkisuudessa ja kuvasi SDP:n hyvin maaseutuvastaisena puolueena. Vaalitaktisesti ymmärrettävä siirto Laaniselta: Keskusta on menettänyt kannatustaan perussuomalaisille ja pyrkii siksi saamaan maaseudun asukkaiden kuvitteelliset rivit suoriksi ja äänestämään peloissaan keskustaa. Tempun toimivuus nähdään vaaleissa, mutta se kertoo paljon siitä paniikista mikä keskustan puoluetoimistolla nyt vallitsee, kun perussuomalaiset ovat saamassa sen gallup-kannatuksessa kiinni.

SDP ajaa maatalouden tukiriippuvuuden vähentämistä, eli sitä että maaseudun elinkeinot menestyisivät myös ilman valtavan kallista, byrokraattista ja epäkannustavaa tukiaisjärjestelmää. On hämmentävää, jos keskustassa tällaista ajattelua pidetään maaseutuvihamielisenä. Ovatko keskustalaiset niin epävarmoja kannatuksestaan jopa maanviljelijöiden parissa, että tahtovat pitää heitä tukiaisten hirttosilmukassa puolueuskollisuuden varmistamiseksi?

Maaseudun elinkeinorakennetta on monipuolistettava, sillä pelkkään elintarvikkeiden massatuotantoon perustuva politiikka on kannattamatonta ja vaatii kalliita tukiaisia ja tulleja. Elintarviketuotannossa on panostettava tukirahaa tuotannosta tuotekehitykseen, jotta tuotannossa voidaan laajentaa luomutuotantoa ja kehittää korkeamman jalostusasteen, esimerkiksi funktionaalisia elintarvikkeita.

Puheenvuoro poliitikkojen puolustamiseksi

2010-10-09T19:28:00.003+03:00

Älyllistä ja kriittistä kuvaa itsestään ei saa millään tempulla annettua niin helposti, kuin haukkumalla poliitikkoja. Mikä tahansa poliitikkoihin liittyväkin käy: Voi haukkua kansanedustajien palkkoja, ministerien virka-autoja, puolueita sekä yksittäin että puolueina yleensä tai vaikkapa poliitikkojen avustajia.

Haukut uppoavat aina hedelmälliseen maaperään ja saavat intomielisiä myötäilijöitä liittymään urputuskuoroon. Samanmielisten löytämistä helpottaa paitsi ihmisten yleinen epäluuloisuus kaikkea poliittiseksi koettua kohtaan, myös viehtyneisyys pikemminkin teknokratiaan, kuin demokratiaan. ”Miksi niiden poliitikkojen täytyy tähän asiaan puuttua, eikö tätä voisi vain päättää järkevästi?!”

Poliitikkoja yleisönosastoilla ja kapakkakeskusteluissa haukkuvaa pidetään myös selkärankaisena, rohkeana ja omilla aivoillaan ajattelevana yksilönä, kun hän uskaltaa kritisoida valtaapitäviä ja esittää oman näkemyksensä asioista.

Minä en ole oikein koskaan ymmärtänyt, mitä sankarillista tai yksilöllistä on siinä, että esittää samoja yleisiä politiikan vastaisia ja populistisia fraaseja, kuin itseoppineet yhteiskuntakriitikot Hannu Karposta Tony Halmeeseen.

Mieluummin näkisin kansalaiskeskusteluissa analyyseja siitä, miksi politiikka niin usein epäonnistuu hyvistä tavoitteista huolimatta ja mitkä ryhmät tai instanssit käyttävät yhteiskunnassa valtaa, vaikkei näitä pidetä poliittisina. Myös poliitikkojen kritisoiminen on äärimmäisen tärkeä osa demokraattisen yhteiskunnan toimintaa, mutta nimenomaan poliitikkojen kritisoiminen yksilöinä. Kansalainen, joka ei osaa tehdä eroa hyvän ja huonon poliitikon välillä on demokratian kannalta hyödytön. Suomalaisen muka-intellektuellin, joka on laittanut kaikki politiikot huonon kategoriaan, kyky vaikuttaa yhteiskuntansa kehitykseen on yhtä heikko, kuin poliittisesti alistetun kiinalaisen, joka pitää kaikkia poliitikkoja hyvinä.

Vastaiskuna yleiselle politiikan vastaisuudelle esitän kolme anti-populistista poliittista teesiä:

1) Kansanedustajien määrää lisättävä

Kun Suomen eduskunta perustettiin ja kansanedustajien määrästä päätettiin 1907, Suomessa oli alle kolme miljoonaa asukasta. Nyt väestö on kasvanut yli viiteen miljoonaan, mutta kansanedustajien määrä on yhä 200. Siinä missä eduskunnan alkuaikoina jokainen kansanedustaja edusti noin 15 000 kansalaista, nyt kansanedustajaa kohden on noin 25 000 edustettavaa. Melkoinen työnsarka! Ei ihme, että monet kokevat, ettei kukaan eduskunnassa aja heidän asioitaan.

Jotta päästäisiin takaisin tilanteeseen, jossa jokaisella kansanedustajalla on keskimäärin 15 000 edustettavaa kansalaista, kansanedustajia pitäisi olla 358. Minusta 300 voisi olla hyvä kompromissi.

Tämä uudistus ei ole tärkeä vain siksi, että poliitikkojen mahdollisuus edustaa kansalaistensa mielipiteitä parantuu, vaan myös eduskunnan inhimillisten resurssien parantamiseksi. Tällä hetkellä liian moni kansanedustaja on tusinatavaraa, rivikansanedustajia, joiden ymmärrys yhteiskunnasta on hyvin kapea ja jotka keskittyvät vain pienen ryhmän tai alueen etujen ajamiseen.

Suurempaan eduskuntaan toki valikoituisi enemmän myös näitä rivikansanedustajia, mutta sillä ei ole merkitystä, koska he ovat vaarattomia. Massan mukana eduskuntaan valikoituisi myös kansanedustajahelmiä, joilla olisi selkeitä ja kirkkaita visioita yhteiskunnan kehittämisestä. Ei montaa, mutta muutamakin voisi saada suuria asioista aikaan.

2) Poliitikkojen palkkoja korotettava

Kansanedustajille ei voi niin pientä palkkaa maksaakaan, etteikö siitä joku purnaisi. Palkka on kuitenkin välttämättömyys. Ilman riittävää palkkaa politiikkaa olisi varaa tehdä vain joutilaalla luokalla, jonka omaisuus takaa heille riittävän toimeentulon ilman työntekoakin. Muiden on tehtävä työtä. Riittävä palkkatulo myös suojaa poliittisia päättäjiä ja virkamiehiä korruptiolta.

Poliitikon tulojen jatkuvuus on aina epävarmaa, sillä äänestäjät voivat vapauttaa hänet tehtävistään seuraavissa vaaleissa. Poliitikkojen palkkojen on oltava tasolla, jolla tästä epävarmuudesta huolimatta pystytään houkuttelemaan kyvykkäitä ja maailmasta kiinnostuneita ihmisiä mukaan politiikkaan.

Ainakin minä OY Suomi AB:n osakkaana tahdon, että minulle työtä tekeville poliitikoille maksetaan kilpailukykyistä palkkaa, jotta Suomi valtiona saa hyviä työntekijöitä ja pystyy tekemään parempaa tulosta kansalaisilleen, siis parempaa politiikkaa.

3) Eduskunta-avustajien määrää lisättävä

Eduskunta käsittelee valtavan määrän lakialoitteita ja muita asioita. EU-agendan tulo eduskunnan arkeen ei ainakaan ole vähentänyt sitä määrää asioita, joista kansanedustajien olisi oltava tietoisia. Kansanedustajien aika ei yksinkertaisesti riitä perehtymään kaikkiin asioihin, joista on päätettävä, huolellisesti. Vuorokauteen ei voi lisätä tunteja, mutta asioita käsittelevien työntekijöiden määrää voidaan lisätä.

Jos jokaiselle kansanedustajalle palkattaisiin kaksi eduskunta-avustajaa nykyisen yhden sijaan, paranisi edustajien kyky palvella äänestäjiä merkittävästi. Yksi avustaja voisi työskennellä eduskunnassa ja auttaa sen rutiinien hallitsemisessa, toinen työskennellä edustajan kotimaakunnassa ja auttaa välittämään tietoa ja mielipiteitä edustajan ja äänestäjien välillä. Myös työnjaon erikoistuminen siten että molemmilla avustajilla olisi omat erityisasiantuntijuuden osa-alueensa toisi edustustiimin työskentelyyn tehokkuutta.

Näiden teesien tarkoitus on kyseenalaistaa tavanomainen tapa nähdä politiikka hyödyttömänä kulueränä, jota ilman yhteisiä asioita voisi hoitaa jotenkin järkevästi. Kansakunnan, Euroopan ja maailman tulevaisuus riippu ensisijaisesti politiikasta. Hyvä politiikka tarkoittaa muun muassa laajoja kansalaisoikeuksia, menestyvää liike-elämää, laadukkaita ja tasapuolisia julkisia palveluita, korruptoitumattomuutta ja yleisesti hyvää ja onnellista elämää kaikille kansalaisille.

Jos politiikan tekemisen annetaan näivettyä ja se jätetään halpahintaisten säästötavoitteiden vuoksi kyvyttömien tunareiden hoidettavaksi, lopputulos on hidas mutta varma katastrofi.

Tähtäimessä turvallisuusneuvosto

2010-09-10T10:37:00.004+03:00

Tälläkin hetkellä Suomen ulkoministeriössä mietitään kuumeisesti diilien tekemistä. Mitä Suomi voisi luvata toisille maille vastineeksi siitä, että ne lupaavat kannattaa Suomea YK:n turvallisuusneuvostoon? Paikka turvallisuusneuvostossa on erittäin haluttu näköalapaikka kansainvälisen politiikan ytimeen. Siksi ehdokasmaat käyvät vuosien mittaisen kampanjan ja taivuttelevat muita YK:n jäsenmaita puolelleen erilaisin lupauksin tuesta muissa äänestyksissä ja taloudellisesta avusta.

Suomen kampanjaan on kuulunut aktiivista tapaamista eri maiden edustajien kanssa ja diplomaattisten suhteiden solmiminen esimerkiksi Mikronesian kanssa. Kampanjan vetovastuussa on kokenut diplomaatti Pasi Patokallio.

Tavoitellessaan paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa Suomi tekee näkyväksi kansainvälisen politiikan kahtalaisuuden. Yhtäältä valta tekee mahdolliseksi edistää Suomen ideologisia tavoitteita, kuten aseriisuntaa, ihmiskaupan kitkemistä ja ihmisoikeuksien suojelua. Toisaalta vallan tavoittelemiseksi on käytettävä epäilyttäviäkin keinoja, kuten äänten vaihtamista toisten maiden kanssa.

Myös Suomen lähetystöverkko maailmalla palvelee tätä kahtalaista tarkoitusta. Lähetystöt maailman valtakeskittymissä takaavat, että Suomi pysyy hyvin informoituna asioista ja varmistaa Suomen vaikutusvallan niissä pöydissä, joissa kansainvälisesti merkittävistä asioista päätetään. Toisten edustustojen tärkeänä tehtävänä on kehitysyhteistyö, kuten esimerkiksi Mosambikissa, Nicaraguassa ja Vietnamissa.

Suomen ulkopolitiikan uusi painopiste Keski-Aasiassa?

Viimeisin Suomen avaama suurlähetystö maailmalla on Kazakstanin pääkaupungissa, Astanassa. Kazakstan on suurin Keski-Aasian maista (joita joskus kutsutaan ystävällisesti yhteisnimellä Absurdistanit) ja läsnäolo siellä tarjoaa tehokkaat mahdollisuudet tarkkailla muidenkin alueen valtioiden kehitystä.

Keski-Aasian painoarvo maailmanpolitiikassa on viime vuosikymmeninä noussut, eikä vähiten alueen runsaiden energiavarojen vuoksi. Suurvallat käyvätkin alueella ”suurta peliään”, jonka nappuloina toimivat esimerkiksi öljy- ja kaasuputket. Suomi tekee fiksusti ollessaan alueella läsnä ja Suomella on varmasti annettavaa myös Keski-Aasian maiden ihmisoikeustilanteen kohentamiseksi.

Uuden lähetystön avaaminen aiheuttaa kuitenkin taloudellisia vaikeuksia. Julkishallinnon tuottavuusohjelma on heikentänyt valtion palvelujen toimintaa jo pitkään ja sama koskee myös ulkoasiainhallintoa. Uuden lähetystön avaaminen ei tarkoittanut resurssien lisäämistä ulkoasiainhallintoon, vaan tarvittavien rahavarojen säästämistä muualta.

Pahimmillaan huono resursointi vaarantaa lähetystöjen kyvyn tehdä työtään tehokkaasti ja tarjota Suomen kansalaisille ulkoasiainpalveluita. Ruotsi ja Norja ovat jo karsineet lähetystöverkkojaan. Onko sama tie edessä Suomessakin?

Tulevaisuuden ulkopolitiikkaa

Tulevaisuudessakin Suomen ulkopolitiikkaa määrittää kahtalainen pyrkimys turvata omat intressit ja vaikutusvalta, ja toisaalta parantaa maailmaa. Pienellä maalla voi olla kokoaan selvästi suurempi impakti maailmaan, kuten Norjan edistyksellinen, proaktiivinen ja humaani ulkopolitiikka osoittaa. Suomi pystyy lisäksi käyttämään ulkopolitiikassa hyödykseen Euroopan unionia.

Tulevina vuosikymmeninä – ja luultavasti vuosisatoina – globaalipoliittisen painopisteen siirtyminen Aasiaan tulee olemaan vastustamatonta. Eurooppa tulee hyötymään hyvistä suhteistaan Aasiaan poliittisesti ja taloudellisesti. Suomi on ollut muiden EU-maiden kanssa mukana vuodesta 1996 käynnissä ollessa ASEM-prosessissa, joka tuo Euroopan ja Aasian maiden johtajat yhteisten pöytien ääreen kahden vuoden välein järjestettävissä huippukokouksissa. Yhdysvallat ja Eurooppa joutuvat tulevaisuudessa kilpailemaan Aasian huomiosta ja Euroopalla on toistaiseksi hyvät asemat tähän kilpaan.

Vuonna 2020 Suomen menestys riippuu ulkopolitiikan onnistumisesta. Laajoilla vapaakauppasopimusten verkostoilla Suomi voi integroitua vahvasti maailmantalouteen ja olla dynaaminen ja kilpailukykyinen kansantalous. Onnistuminen kansainvälisissä neuvotteluissa vaatii rohkeutta luopua esimerkiksi kohtuuttoman suurista maataloustuista. Uhkana on Suomen marginalisoituminen ja muuttuminen globaalin talouden epäkiinnostavaksi reuna-alueeksi.

Vaikka arkinen ulkopolitiikan hoito on valtion lyhyen tähtäimen intressien varmistamista, kansainvälisessä politiikassa on tilaa myös suurille visioille, jopa unelmille. Siirtomaajärjestelmien romahtaminen tapahtui yllättävän nopeasti toisen maailmansodan jälkeen ja nykyisin ihmiskunta on ainakin kansainvälisjuridisesti vapaa kolonialismista. Minä uskon, että jos oikea tahtotila löytyy, ihmiskunta voi samalla tavalla vapautua myös sodista. Jos olemme valmiit työskentelemään sen puolesta, eräänä päivänä päättyy ihmiskunnan viimeinen sota ja saavutamme ikuisen rauhan.

****FAKTAT****

Suomi pyrkii YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi kaudelle 2013-2014

Suomi kuuluu WEOG (Western European and Others Group)- vaaliryhmään

Suomen kampanjaa vetää suurlähettiläs Pasi Patokallio

Kilpailevia ehdokkaita turvallisuusneuvostoon ovat Australia ja Luxemburg

Kirjoitus on julkaistu JSDN:n Pätkätyöläinen-lehdessä 1.9.2010

Vihreiden asevelvollisuuskanta puutteellinen

2010-09-06T23:20:00.004+03:00

Vihreät ovat esittäneet valikoivaan asevelvollisuuteen siirtymistä ja reservin määrän tuntuvaa vähentämistä 75 000 – 150 000 sotilaaseen. Ehdotukseen sisältyvä sukupuolineutraali asevelvollisuus on tärkeä ja kannatettava asia, mutta muilta osin vihreiden ehdotus vaikuttaa perustuvan puutteelliseen analyysiin.

Keskusteltaessa asevelvollisuudesta täytyy ottaa huomioon sen kaksoisrooli sekä ulko- että sisäpolitiikkana. Vihreiden ulkopoliittinen analyysi näyttäisi nojaavan Francis Fukuyaman historian loppuun ja Robert Kaganin ajatukseen Euroopasta postmodernina paratiisina. Valtiot kulkevat rauhanomaisesti yhtä jalkaa kohti syvempää yhteistyötä, konfliktit häviävät ja armeijoista luovutaan.

Muutoksilla sotilaallisessa voimassa on kauaskantoisia suoria ja epäsuoria vaikutuksia maan turvallisuuspoliittiseen ympäristöön. Euroopan sotilaallinen kapasiteetti on nytkin riittämätön puolustamaan omaa mannertaan ja Euroopan puolustus on ulkoistettu Yhdysvalloille. Toistaiseksi Yhdysvallat on hoitanut tätä tehtäväänsä nurisematta, mutta se on tarkoittanut että Yhdysvalloilla on paljon vaikutusvaltaa Eurooppaan ja että Euroopassa on amerikkalaisia ydinaseita. Molempi pahempi?

Kuten todettua, sisäpoliittisesti vihreiden kannanoton ehdoton ansio on sen sukupuolineutraalius. Ase- tai maanpuolustusvelvollisuus on niin valtava yhteiskunnallinen instituutio, että se on huolellisesti suunniteltava lisäämään kansalaisten tasa-arvoa, ei vähentämään sitä. Nykyinen asevelvollisuus on selkeästi diskriminoiva ja epätasa-arvoinen. Mutta olisiko vihreiden malli itse asiassa sen parempi?

Vihreiden asevelvollisuusmallin ongelma on, että se voisi vähitellen siirtää asevelvollisuuden vain köyhimmistä oloista tulevien suoritettavaksi.

Sukupuolten tasa-arvo vihreiden asevelvollisuusmallissa on huomioitu, mutta epätasa-arvoa on myös muiden yhteiskuntaryhmien, kuin sukupuolten välillä. Yksillä on enemmän omaisuutta ja vaikutusvaltaa kuin toisilla.

Universaali asevelvollisuus koskee kaikkia kansalaisia, eivätkä sitä pääse pakoon edes ne ryhmät tai yksilöt, jotka ovat kaikkein kyvykkäimpiä hankkimaan yhteiskunnalta itselleen erilaisia etuisuuksia. Jos tämä universaalius murretaan, ovi avataan poliittisille lehmänkaupoille siitä, ketkä valikoiva asevelvollisuus asepalveluksesta oikein vapauttaakaan.

Tähän suuntaan vihjaa myös vihreiden kannanoton kansantaloudellinen näkökulma. Jos asevelvollisuuden kustannuksena pidetään sitä, etteivät varusmiehet pysty osallistumaan työelämään, vapauttaminen kannattaa aloittaa kaikkein tuottavimmasta päästä: Rikkaat, koulutetut ja yritteliäät ensin.

Suomalainen asevelvollisuus on ollut egalitaristinen järjestelmä, joka on tuonut samoihin tupiin kaupunkilaiset ja maalaiset, köyhät ja rikkaat, porvarit ja työläiset. Vapaaehtoiseen palvelukseen ja ammattiarmeijaan siirtyneissä maissa sotiminen on usein jäänyt yhteiskunnan köyhimpien tehtäväksi. Jos Suomessa aiotaan kulkea samaan suuntaan, on aiheesta syytä käydä vakavaa yhteiskunnallista keskustelua.

Kirjoitus on julkaistu uudelleen otsikoituna Keskisuomalaisessa 4.9.2010

Kepulaiset vetävät taas välistä

2010-08-26T16:24:00.002+03:00

Hallituksen esityksessä energiaveroa aiotaan korottaa. Päätöstä perustellaan kahdella suurella tavoitteella: Valtion talous täytyy saada tasapainoon ja energian tuotannon päästöjä täytyy vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Suurin osa veronmaksajista varmasti pitää molempia tavoitteita legitiimeinä ja on valmis kantamaan kortensa kekoon valtion talouden ja ilmaston pelastamiseksi. Kansalliseen yhtenäisyyteen vetoaminen onkin hyvä tapa saada epäsuosittuja ratkaisuja hyväksytyksi. Ihmiset ovat valmiit uhraamaan omasta hyvinvoinnistaan yhteisen hyvän vuoksi, jos he tietävät muidenkin osallistuvan samalla mitalla.

Energiaverotuksessa paistaa läpi muuan suoranainen törkeys. Tilanteessa, jossa ihmisiä rohkaistaan yhteisiin ponnisteluihin yhteisten tavoitteiden vuoksi, yhden ryhmän sallitaan jatkaa itsekästä oman edun tavoitteluaan: Maanviljelijöiden.

Maanviljelijöille energiaveron korotus korvataan, joten heidät on vapautettu valtion talouden tasapainottamisesta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun maanviljelijöiden etuoikeutettua luokkaa varten luodaan aivan omat lait.

Kolmen miljardin euron laittaminen omaan taskuun yhteisistä verovaroista ei maanviljelijöille riitä. Ilmeisesti he kuvittelevat olevansa modernin yhteiskunnan feodaalinen aatelisto, jolle luodaan erilaisia privilegioita kulloisenkin tarpeen mukaan.

Mitä seuraavaksi? Voitaisiinko valikoivaan asevelvollisuuteen siirtyminen aloittaa vapauttamalla maanviljelijöiden pojat asevelvollisuudesta? Jos he ovat puolikin vuotta pois tuhlaamasta perheen tukiaisrahoja muotivaatteisiin, kulutuselektroniikkaan ja kaukomatkoihin, perheen taloushan menee aivan sekaisin! Minne kaikki rahat nyt pannaan?

Hämmästyttävää ei ole, että ollessaan hallituksessa keskusta keksii kaikenlaisia tapoja siirtää yhteisiä rahojamme peruskannattajakuntansa eli maanviljelijöiden lihaville tileille. Tämä on ymmärrettävää, sillä vaalien alla viljelijät puolestaan tukevat näillä samoilla rahoilla keskustan vaalikampanjaa. Ihmeellistä on se, kuinka keskustalaiset eivät edes viitsi kätkeä tätä ahneuttaan ja ryöstöään ja se miten maksumiehiksi joutuvat äänestäjät valitsevat tämän puolueen kerran toisensa jälkeen eduskunnan suurimmaksi.

Sukupuolineutraaliavioliittolaki. Nyt.

2010-07-29T14:11:00.004+03:00

Avioliittolakia on muutettava niin, että se sallii kahden samaa sukupuolta olevan henkilön vihkimisen avioliittoon. Tämä on periaatteellisesti tärkeää kansalaisten universaalisen tasa-arvoisuuden vuoksi. Modernin valtion tai kirkon tehtävä ei ole ottaa kantaa siihen, millaiset avioliitot ovat toivottavia ja millaiset eivät, vaan kaikki liitot on laitettava samalle viivalle.

Julkisessa keskustelussa on arveltu homoseksuaalien kirkollisen vihkimisen heikentävän avioliittoinstituution arvostusta. Onpa jopa esitetty, että kirkko voisi luopua kokonaan oikeudesta vihkiä ihmisiä avioliittoon. Tämä tosin haiskahtaa ikävästi keppihevoselta homofobian nostattamiseksi.

Minun mielestäni avioliitto on tarpeellinen ja hyödyllinen instituutio - ja sosiaalinen innovaatio. Se on osa kansalaisten oikeutta tehdä sopimuksia. Avioliitossa on kyse sopimuksesta taloudellisten, seksuaalisten ja sosiaalisten resurssien yhteisestä jakamisesta, sekä puolisoiden poistumisesta parinmuodostusmarkkinoilta.

Loputtoman kilpailun tärvelemässä yhteiskunnassamme tällaiselle instituutiolle on tilausta ja avioliiton voisikin kuvitella kokevan renesanssin. Se tosin vaatii avioliiton modernisointia, johon sukupuolineutraaliavioliitolaki kuuluu.

Ranskan huivikielto paljastaa vapaan tahdon näennäisyyden

2010-07-15T22:35:00.009+03:00

Ranskan parlamentin alahuone on hyväksynyt lain, joka kieltää kasvot peitttävän pukeutumisen julkisilla paikoilla. Päätös on merkittävä monellakin tapaa.

Keskustelua on käyty lähinnä kulttuurien välisen suvaitsevaisuuden ja maahanmuuttajien assimiloitumisen näkökulmasta. Tällainen kysymyksenasettelu johtaa epärakentavaan vastakkainasetteluun. Liberaalien, humaanien ja suvaitsevaisten ihmisten tulisi vastustaa "huivikieltoa", rasististen, nationalististen ja islam-kammoisten tahojen taas puolustaa sitä.

Tämä kaksijakoisuus on ilmestynyt keskusteluun siitä huolimatta, että Ranskassa on oltu lakitekstin muotoilussa hyvin varovaisia sen suhteen, ettei tekstiä pystyisi lukemaan mitään kansanryhmää vastaan suunnattuna. Laissa ei mainita mitään yksittäisiä vaatekappaleita tai uskontoja, vaan kielletään kasvot peittävä pukeutuminen ylipäätään.

On kuitenkin sanomattakin selvää, että kiellon pääasiallisena kohteena ovat burkhaa käyttävät musliminaiset. Kielto ei ole kuitenkaan suunnattu heitä vastaan, vaan heitä auttamaan. Kieltämällä burkhan käyttö yritetään musliminaiset vapauttaa pakosta käyttää sitä.

Tässä on huivikiellon ensimmäinen merkittävä poliittinen piirre. Se tunnustaa, että yhteiskuntaan voi muodostua valtarakenteita, jotka alistavat joitain sen jäseniä näennäisen valinnanvapauden nimissä. Tällainen voi olla esimerkiksi alakulttuuri, joka edellyttää jäseniltään tietynlaista käyttäytymistä tai pukeutumista. Joskus alistussuhde voi muodostua niin tukalaksi, ettei pelkkä sosiaalinen laissez faire- linja riitä, vaan alistetut on ravistettava irti alistussuhteesta lainsäädännöllä. Juuri tästä on kyse Ranskan huivikiellossa.

Huivikieltoa on vastustettu myös vetoamalla yksilön vapauteen pukeutua, kuten tahtoo. Tästä oikeudesta tuskin kukaan onkaan eri mieltä, mutta huivikiellolla paradoksaalisesti edistetään vapautta ilmaista itseään vapaasti pukeutumisellaan. Lainsäätäjä on tulkinnut, että kasvot peittävää huivia käyttävät naiset eivät toimi vapaasta tahdostaan, vaikka he kysyttäessä ilmoittaisivatkin pukeutumisensa olevan täysin oma valintansa.

Toinen huivikiellon merkittävä poliittinen piirre liittyy siis näennäiseen valinnanvapauteen. Nykyisen poliittisen diskurssin hegemonia on vahvasti vulgaariliberalistinen: Yksilön mielihalut ja fiilikset ovat kaiken päätöksenteon ylin auktoriteetti, eikä niitä käy kritisoiminen.

Jos siis ihminen haluaa tuhlata kaikki rahansa nettipokeriin, se on okei. Tai jos ihminen haluaa ostaa 70 paria kenkiä, se on okei. Ja jos ihminen haluaa pukeutua burkhaan, se on okei. Kukaan ei kysy, mistä nämä halut johtuvat tai millainen vaikutus niillä on ihmisen hyvinvointiin ja onnellisuuteen.

"Mistä sen voisi tietää, mikä on ihmiselle hyväksi. Antaa jokaisen tehdä, mitä lystää, eikä siihen pidä valtion puuttua" argumentoi vulgaariliberalisti. Nyt tältä relativismilta on katkaistu niska! Holhouksen alainen lapsi ei muutu taikaiskusta emansipoituneeksi ja kriittiseksi kansalaiseksi saavuttaessaan täysi-ikäisyyden, vaan aikuisen ihmisen harkintakyky ja vapaa tahto voi sumentua, tai voidaan sumentaa, ja hänen päätöksiään voidaan manipuloida.

Mielenkiintoista on, millaisia seurauksia yhteiskunnalliseen keskusteluun on sillä, että harhakuva vapaasta, manipuloimattomasta tahdosta on nyt murrettu. Tuoko se keskusteluun uusia näkökulmia siitä, että valtion tulisi tukea kansalaistensa aitoa itsemääräämisoikeutta?

Ranskan huivikieltoa kannattavat nationalistit, konservatiivit, rasistit, ksenofoobikot ja islam-kammoiset omista, vastenmielisistä syistään. Niin kannattavat myös emansipaation ja tasa-arvon ystävät, mutta aivan eri syistä.

Korkeintaan välttävä ehdotus Hetemäeltä

2010-06-22T12:26:00.006+03:00

Martti Hetemäen vetämän työryhmän esitys verotuksen uudistamisesta on herättänyt jonkin verran julkista hälinää. Asiasta onkin syytä käydä mahdollisimman laajaa ja kriittistä kes-kustelua, sillä verotus on niitä harvoja keinoja, joita nykyisillä ”kevytvaltioilla” on käytettävissään yhteiskunnallisina ohjaustyökaluina.

Myönteisiä puolia esityksessä ovat pääomatuloveron korottaminen ja verovapaiden osinkotulojen paneminen verolle. Nämä esitykset ovat tietysti aiheuttaneet myös kritiikkiä, kyllähän sijoittajille ilmainen raha kelpaa. Yhtä vahvasti kuin porvarillisiin unelmiin kuuluu rikastuminen toisten työllä, kuuluu niihin vastenmielisyys näiden tuottojen verottamista kohtaan.

Myös tavoite työn matalammasta verottamisesta suhteessa pääomatuloihin on kannatettava. Ongelmallista on, että veroasteen alentaminen kaikissa tuloluokissa johtaa verotuksen progression lieventymiseen. Tuloerot suomalaisessa yhteiskunnassa ovat jatkuvassa kasvussa ja progressiivinen verotus on harvoja tehokkaita keinoja niiden hillitsemiseksi. Siksi verotuksen progressiota tulisi tiukentaa, eikä lieventää.

Suuri periaatteellinen ongelma liittyy kulutuksen verottamiseen. Termissä ”kulutuksen verottaminen” on selkeästi poliittista tarkoituksenmukaisuutta, sillä se tuo mieleen assosiaatiot resurssien kuluttamisesta. Rajallisten luonnonvarojen maailmassa resurssien kulutusta tulee vähentää ja kulutuksen verottaminen tuntuisi antavan kannustimen siihen. On kuitenkin pidettävä mielessä, että kulutuksen verottaminen arvonlisäverona koskee myös hyvin arkista ja ympäristöystävällistä kuluttamista, kuten asunnon vuokraa, junalippuja, ruokaa ja polkupyöriä.

Kulutuksen verottamisen vaikutukset yhteiskunnan tulonjakoon ovat selvät. Köyhemmät käyttävät suuremman osan tuloistaan kulutukseen, joten veroa kerätään suhteellisesti eniten juuri heiltä. Arvonlisävero on myös kaikille tulotasosta riippumatta sama, joten se kirpaisee suurituloisia suhteellisesti vähemmän, kuin pienituloisia. En ole nähnyt keskustelua siitä, kuinka tulonsiirtojen varassa eläville ihmisille korvataan välillisten verojen korottamisen aiheuttama tulojen heikkeneminen.

Tarve suomalaisen verotuksen uudistamiseen on suuri, mutta Hetemäen ryhmän esitys ei ratkaise ongelmia vaan pahimmillaan lisää niitä. Ylipäätään yhteiskunnassa pitäisi siirtyä erilaiseen verotus-paradigmaan. Nyt verotus nähdään kilpakenttänä, jolle eri intressiryhmät lähettävät lobbareitaan taistelemaan sen puolesta, että heidät vapautettaisiin veroista ja verot siirrettäisiin muiden maksettaviksi. Ilmiö näkyy myös keskustelussa Hetemäen työryhmän ehdotuksesta. Televisiohaastatteluissa mielipiteitä kysytään intressiryhmien edustajilta. Jotka saavat, ovat tyytyväisiä. Jotka menettävät, moittivat esitystä.

Tästä verotuksen kilpailuparadigmasta tulisi siirtyä konsensusparadigmaan. Se perustuu ajatukseen, että kaikki hyötyvät verotuksesta, joten kaikkien tulee osallistua verojen maksuun. Verotuksessa vältetään verohelpotuksia ja muita vippaskonsteja, joilla jotkut ryhmät voisivat sälyttää verotaakkaa toisten harteille. Konsensusparadigmaa varten tulisi luoda verotusjärjestelmä, joka on universaali, oikeudenmukainen, kannustava, tuottava ja elegantti.

Anssi Häkkinen käsittelee Globaalisosialidemokraattien blogissa verotusta ja funktionaalista tulonjakoa hyvin kattavasti. Kannattaa tsekata!

Vallan pysäyttämätön siirtyminen Aasiaan

2010-05-31T12:07:00.003+03:00

The New Asian Hemisphere avaa taidokkaasti Aasian nousun aiheuttamaa maailmanjärjestyksen muutosta. Mutta sen antama kuva demokratian tulevaisuudesta on huolestuttava

Ennusmerkit ovat olleet selkeästi nähtävillä jo pitkään. Aasialaiset maat vahvistavat asemiaan joka suhteessa; taloudessa, politiikassa ja kulttuurissa. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että valtaa siirtyy vanhoista suurvalloista Aasiaan.

Nousua johtavat Kiina ja Intia, mutta myös Kaakkois-Aasian Asean-maat ja Itä-Aasian teollistuneet valtiot ovat saaneet kansainvälisestä menestyksestä osansa. Eurooppa ja Yhdysvallat eivät voi enää sopia maailman asioista keskenään, vaan pikemminkin löytävät itsensä tilanteesta, jossa ne joutuvat kilpailemaan keskenään Aasian huomiosta.

Nousu on monien tekijöiden summa

Kishore Mahbubani avaa kirjassaan syitä, jotka ovat Aasian nousun takana. Yksi syy on silkka väestön volyymi. Suureen määrään ihmisiä mahtuu paljon lahjakkuutta ja Aasian maat, erityisesti Intia, ovat panostaneet koulutukseen. Koulutus on yksi väline, jonka avulla Aasian maat päämäärätietoisesti tavoittelevat menestystä ja vaikutusvaltaa.

Vaikka kuvaus Aasian noususta on asiantuntevasti kirjoitettu, nousee teoksen merkittävimmäksi anniksi sen avaama näköala aasialaiseen ajattelutapaan. Kirjailija on työskennellyt aiemmin Singaporen pysyvänä edustajana YK:ssa. Hänen maailmankuvaansa tiivistyy aasialaisten tapa hahmottaa nykyistä maailmanjärjestystä.

Mahbubanin pääviesti on Aasian optimistisuus. Hän osoittaa, kuinka muutaman vuosisadan kestänyt eurosentrinen häiriö maailmanhistoriassa on päättymässä ja globaalin mahdin painopiste palaa jälleen Aasiaan. Aasialaiset ovat hyvin tietoisia tästä, mutta he eivät tyydy vain odottamaan menestystä. Mahbubani neuvoo kirjassaan Aasiaa siinä, kuinka se varmistaa paikkansa maailman tärkeimpänä mantereena.

Nämä neuvot ovat erittäin tärkeitä myös länsimaalaisille kansainvälisen politiikan seuraajille. Ne paljastavat millainen Aasian suurstrategia tulevina vuosikymmeninä ja -satoina mahdollisesti tulee olemaan.

Aasia näyttäytyy uhkana

Mahbubani moittii länsimaita siitä, että ne turhaan pelkäävät Aasian nousua. Hän on aivan oikeassa siinä, että ekonomistinen panostaminen taloudelliseen kasvuun on tehokkaasti vähentänyt sotilaallisia konflikteja Aasiassa. Aseiden vaikeneminen eittämättä tuo maailmaan vakautta, muttei välttämättä demokratiaa.

Vähäinen sitoutuminen demokratiaan ja avoimuuteen antaakin kansanvallan ystävälle erittäin painavia syitä olla huolissaan Aasian noususta. Kirjailija asettaa henkilökohtaisen vapauden arvona vähäpätöisemmäksi, kuin materialistisen hyvinvoinnin ja turvallisuuden. Tällainen ajattelutapa näkyy erittäin selkeästi hänen kotimaassaan Singaporessa, joka on yksi maailman vauraimmista maista, mutta myös People´s Action Partyn yksinvaltaisesti johtama poliisivaltio.

Singaporen esimerkki osoittaa, ettei taloudellinen kehitys välttämättä johda vapauteen ja demokratiaan. Kiina jäljittelee samaa mallia, jossa se panostaa talouskasvuun mutta pitää poliittisen vallan tiukasti kommunistisen puolueen käsissä. Kritisoinnin sijaan Mahbubani kehuu Kiinaa ja puhuu sen yhteydessä suhteellisesta vapaudesta. Se tarkoittaa kansalaisen vapautta valita työpaikkansa, muttei poliittisia johtajiaan. Pahimmillaan Aasiassa toteutuu kapitalismi ilman yksilöä ja yksilönvapauksia.

Mahbubanin ilmaisu on selkeää ja siinä tuntuu kokemuksen ja sivistyksen tuoma kosmopoliittisuus. Tekstinä sen lukeminen on miellyttävää. Mahbubanille on kuitenkin toivottava vastapuheenvuoroja kansanvallan kannattajien leiristä tai maailmanjärjestyksen tulevaisuus voi olla demokratian kannalta synkkä.

Teksti on julkaistu Sonkin Debatti-lehdessä

Käänteinen asuntolaina ja luokkayhteiskunta

2010-05-24T23:16:00.001+03:00

Käänteisessä asuntolainassa on kyse siitä, että asunnon omistaja myy asuntonsa pankille, mutta saa jäädä asumaan siihen. Pankki maksaa asukkaalle kuukausittaista ”lisäeläkettä” korvaukseksi asunnosta. Jos asunnon myyjä kuolee ennen kuin koko asunnon hinta on maksettu, siirtyy loppu asunnon arvo perillisille. Voi käydä myös toisinpäin, eli että asunnon myyjä elää pidempään, kuin pankki on sitoutunut maksamaan hänelle asunnostaan.

Finanssialan keskusliitto on esittänyt ja valtiovarainministeriö valmistelee lainmuutosta, joka sallisi käänteisten asuntolainojen tekemisen elinikäisinä. Pankkien lisäksi vakuutusyhtiöt voisivat tehdä tällaisia sopimuksia, mutta ne maksaisivat sovittua summaa asunnon myyjän koko lopun eliniän ajan. Kuoleman jälkeen perillisille ei jää mitään, vaan asunto siirtyy vakuutusyhtiölle.

Kyse on makaaberista vedonlyönnistä. Jos asunnon myyjä kuolee aikaisin, vakuutusyhtiö voittaa enemmän. Jos hän elää kauemmin, vakuutusyhtiö voittaa vähemmän. Joissain tapauksissa asunnon myyjä saattaa elää niin kauan, että rahallisesti laskettuna hän jää voitolle. Yhtä kaikki perilliset jäävät joka tapauksessa häviölle. He eivät saa mitään.

Vakuutusyhtiöt odottavat elinikäisestä käänteisestä asuntolainasta suurta liiketoimintaa ja lisätuottoja. Jos unohdetaan kuolemalla vedonlyömisen eettiset ongelmat, käänteinen asuntolaina on huolestuttava myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta. Kohtuullinen palkkataso on mahdollistanut yritysten voittojen jakamisen omistajien lisäksi myös työntekijöille ja monilla on ollut varaa ostaa oma asunto.

Pääoma on näin jakautunut tuotantovälineiden omistajilta myös laajemmalle yhteiskuntaan. Käänteinen asuntolaina palauttaa varallisuuden takaisin harvojen käsiin, pankeille ja vakuutusyhtiöille. Luokkayhteiskunnan – ihmisten jakautumisen niihin jotka omistavat ja niihin jotka eivät – purkamisen näkökulmasta tämä on askel taaksepäin. Yksi sukupolvi voi siirtää merkittävän määrän varallisuutta rahoituslaitoksille ja seuraava sukupolvi joutuu hakemaan uudet asuntolainat ostaakseen asunnot takaisin. Ja mistä asuntolainat haetaan – pankeista. Kas kas.

Työnjaosta ja vieraantumisesta, osa 1

2010-05-12T00:57:00.005+03:00

Työnjako luo taloudellista tehokkuutta. Eri ihmisillä on erilaiset taidot ja vahvuudet. Kun jokainen keskittyy tekemään asioita, joita osaa parhaiten ja vaihtaa työnsä hedelmät muiden ihmisten kanssa, yhteiskunnan talous tehostuu ja sen jäsenten hyvinvointi kasvaa. Kaikkien ei tarvitse kaivaa ojia, joku voi valmistaa ojankaivajille lapioita.

Modernissa yhteiskunnassa ihmisiä on paljon ja heillä on laajat mahdollisuudet käydä kauppaa keskenään. Tämä antaa oivat mahdollisuudet paitsi työnjaon tuomaan taloudelliseen tehokkuuteen, myös itsensä kehittämiseen ja omista vahvuuksista nauttimiseen. Kaupankäynnin molempia osapuolia hyödyttävä luonne on oleellinen osa modernin ideaa. Toisin kuin merkantilistisessa talousajattelussa, kaupankäyntiä ei modernissa ajattelussa tarvitse nähdä nollasummapelinä.

Työnjaon erikoistumista tulisikin pyrkiä lisäämään tietoisella ja päämäärähakuisella talouspolitiikalla sekä kansantalouksien sisällä, että niiden välillä. Tehokas keino tähän on hintamekanismi. Tilanteessa, jossa mitään elinkeinoja ei tueta toisten kustannuksella ja kaikki voivat vapaasti valita ammattinsa, ihmiset asettuvat luonnostaan heille sopiviin töihin.

Käytännössä työnjaon kehittäminen voisi valtion sisällä tarkoittaa sitä, että työntekijän ei tarvitsisi päivätyönsä lisäksi käyttää aikaa ja vaivaa esimerkiksi kaupassa käymiseen, ruoanlaittoon ja siivoamiseen, vaan hänellä olisi mahdollisuus ostaa nämä palvelut eloisalta ja työllistävältä palvelusektorilta.

Hintamekanismi ja vapaakauppasopimukset lisäisivät työnjakoa myös valtioiden välillä. Globaalissa kilpailussa menestyvät valtiot, jotka ovat valmiita adaptoitumaan uusiin tilanteisiin, eivätkä pidä väkisin kiinni heikosti menestyvistä elinkeinoista. Esimerkiksi Suomi tukee maatalouttaan miljardeilla vuosittain, vaikka huomattavasti suurempi hyvinvointi saataisiin aikaan sijoittamalla nämä rahat tuottavampaan toimintaan ja sallimalla elintarvikkeiden laajempi tuonti ulkomailta. Kuten ihmisyksilöillä on erilaisia taitoja, myös valtioilla on erilaisia suhteellisia ja absoluuttisia etuja eri hyödykkeiden valmistamiseen.

Taloudellisen tehokkuuden parantaminen on laajasti hyväksytty tavoite, sillä se tarkoittaa suurempaa hyvinvointia pienemmällä resurssien kulutuksella ja työnteolla. Ajatus, että työt on tehtävä huonosti, suurella vaivalla ja resursseja tuhlaillen on järjetön. Silti usein ihmisten arkisissa mielipiteissä esiintyy merkantilistisen ajattelun jäänteitä siitä, kuinka tärkeää on että tietyt asiat tehdään itse; kuka tämä ”itse” sitten onkaan, yksilö, oma maakunta tai valtio.

Ihmistä ei kuitenkaan tule nähdä vain ja ainoastaan taloudellisena oliona, jonka arvo voidaan redusoida hänen työnsä tuottavuuteen. Työnjako ei saa johtaa vieraantumiseen. Kaupankäyntiä ei pidä nähdä itsetarkoituksena, vaan keinona hyvinvointiin ja tarpeiden tyydytykseen. Taloudellinen tehokkuus antaa mahdollisuuden kulutukseen, mutta kuluttaminen voi orjuuttaa ihmisen aivan samoin kuin tuotanto. Palaan näihin teemoihin seuraavassa kirjoituksessa.

Ydinvoiman riskit

2010-04-26T18:18:00.003+03:00

Tänään tulee kuluneeksi 24 vuotta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Ydinvoimakriitikot kampanjoivat tänään Jyväskylässä ja päivä onkin hyvä aika muistaa ydinvoiman riskejä.

Ydinvoiman lisärakentamista perustellaan sen taloudellisilla hyödyillä. Teollisuus tahtoo edullista sähköä ja on valmis lobbaamaan suurilla budjeteilla tähän päämäärään päästäkseen. Kuluttajia pelotellaan suurilla sähkölaskuilla, jos ydinvoimaa ei lisätä.

Taloudelliset edut, jotka ydinvoimalla saavutetaan on kyseenalaistettu julkisessa keskustelussa. Toinen merkittävä aspekti ovat ne valtavat riskit, joita ydinvoiman rakentamiseen ja käyttöön liittyy.

Vakuutusyhtiöt takaavat mahdollisen ydinvoiman aiheuttaman onnettomuuden tuhot vain tiettyyn rajaan asti. Tämä siksi, ettei kukaan tiedä tarkasti, kuinka todennäköinen ydinvoimalaonnettomuus on ja kuinka laajaa tuhoa se tulisi aiheuttamaan. Loput tuhot jäävät yhteiskunnan ja sen kansalaisten korvattaviksi.

Vakuutusyhtiöt saavat vastineeksi korvausvelvollisuudestaan vakuutusmaksua ydinvoimayhtiöiltä. Yhteiskunnalla on samanlainen korvausvelvollisuus, mutta se ei voi kerätä ydinvoimayhtiöiltä vakuutusmaksua. Vakuutus annetaan ilmaiseksi, joten hintamekanismi vääristyy.

Ydinvoiman voittojen ja riskien jakautuminen noudattaa Ulrich Beckin kuvaamaa riskiyhteiskuntaa hämmästyttävän tarkasti: Suuret voitot menevät harvojen omistajien taskuun ja riskit jäävät tasaisesti kaikkien maksettaviksi ja kärsittäviksi. Tämän yhtälön kestämättömyyden luulisi olevan itsestäänselvää.

Ydinvoiman vastustajat kampanjoivat Äänestä ydinvoima historiaan-sivulla.

Pitäisikö prostituoitujen alaikärajaa nostaa?

2010-04-16T11:05:00.003+03:00

Hollannin hallitus on ilmoittanut, että se aikoo nostaa prostituoitujen alaikärajan nykyisestä 18 ikävuodesta 21:een. Päätöstä on perusteltu sillä, että 21-vuotias pystyy punnitsemaan paremmin valmiuttaan työskennellä kyseisessä ammatissa, kuin 18-vuotias.

Perustelu on hyvä ja humaani, mutta herättää myös periaatteellisempaa pohdintaa. Moderniin yhteiskuntaan kuuluu oleellisesti elinkeinon vapaus, jonka yksi osa on oikeus valita vapaasti ammattinsa. Poikkeus tähän sääntöön voidaan suvaita vain erityisen painavasta syystä.

Prostutioituna työskenteleminen jättää yksilöön leiman ja uravalintaa voi olla myöhemmin vaikea selittää tulevalle työnantajalle tai puolisolle. Mutta johtuuko tällainen leima muusta, kuin yhteiskunnan moralistisista asenteista? Jos näin on, eikö pitäisi mieluummin pyrkiä purkamaan nämä asenteet, kuin rajoittaa ihmisten oikeutta valita ammattinsa?

Suomessa samanlainen päätös, jonka Hollannin hallitus teki, olisi mahdoton. Täällä prostituution juridinen asema on epämääräinen, joten siihen liittyvät kysymykset on painettu keskustelun harmaalle alueelle. Jos prostituutio määriteltäisiin lailliseksi ja luvanvaraiseksi elinkeinoksi, se mahdollistaisi alan sääntelyn esimerkiksi ikärajojen, terveystarkastusten ja minimipalkkojen muodossa.

Henkilökohtaisesti unelmoin maailmasta, joka on täysin vapaa prostituutiosta. Siinä maailmassa prostituutio kaikkine vääryksineen on hävitetty historialliseksi reliikiksi, muiden ihmiskunnan hairahdusten joukkoon. Tämän haaveen saavuttamiseksi tarvitaan voimakkaita ja määrätietoisia politiikkoja. Olen kirjoittanut tästä aiemmin otsikolla Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.

SDP:n temmattava poliittinen aloite

2010-03-13T11:10:00.002+02:00

Viime vuosina poliittinen oikeisto on pystynyt hallitsemaan poliittista keskustelua niin Suomessa, kuin muuallakin Euroopassa. Tämä hallinta on näkynyt myös vaalituloksissa. Poliittisen vasemmiston on saatava julkisesta keskustelusta parempi ote.

Sosialidemokratian erottaa oikeistolaisesta konservatismista se, että se on progressiivinen ja eteenpäin kulkeva aate, joka pyrkii rakentamaan tulevaisuudesta paremman. Siksi sosialidemokratia on strategisesti parhaimmillaan hyökätessään olemassaolevia vääryyksiä vastaan. Puolustuskannalla ollessaan, esimerkiksi puolustaessaan hyvinvointivaltiota oikeistolaiselta markkinaistamishuumalta, sosialidemokratia pärjää heikommin.

Poliittinen keskustelu onkin siis käännettävä tilanteesta, jossa oikeisto purkaa hyvinvointivaltiota ja vasemmisto puolustaa sitä tilanteeksi, jossa vasemmisto esiintyy hyvinvointivaltion kehittäjänä ja uudistajana. Näin SDP pääsee tekemään poliittista offensiiviä ja oikeisto joutuu altavastaajaksi.

Sosialidemokratian saavutukset koko pohjoismaalaisen hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa ovat kiistattomat. Äänestäjiä ei kuitenkaan vakuuteta näitä tekoja muistelemalla, vaan kirkkaalla visiolla siitä, kuinka tulevaisuuden yhteiskunnasta tehdään vielä parempi. Viime aikoina SDP on edennyt hyvään, proaktiiviseen suuntaan. Puoluekokous 2010 antaa mahdollisuuden lujittaa tätä kehitystä ja vahvistaa sosialidemokratian roolia yhteiskunnallisena uudistusvoimana.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Viikossa 11.3.2010.

Perustulosta on syytä käydä keskustelua

2010-03-08T10:37:00.004+02:00

SDP:n puoluehallitus ei ole vastauksissaan yhtynyt puoluekokousaloitteisiin 60 tai 61, jotka koskevat Suomen sosiaaliturvajärjestelmän kehittämistä perustulon suuntaan. Perustelut, joissa korostetaan työnteon merkitystä toimeentulon hankkimisessa ovat ymmärrettäviä ja kannatettavia, mutta niistä on vaikea tunnistaa perustuloa sellaisena, kuin itse sitä kannatan.

Perustulo ei ole passiivinen tulonsiirto, vaan sen keskeinen vahvuus on siinä, että perustulo kannustaa työntekoon. Perustuloon eivät vaikuta ihmisten palkka- tai muut tulot. Tällöin ihminen ei joudu koskaan kannustinloukkuun, jossa hän ei voisi parantaa tulojaan työnteolla tai yrittäjyydellä.

Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä rankaisee tulonsiirtojen varassa eläviä, kuten työttömiä, leikkaamalla heidän tulonsiirtojaan, jos he hankkivat ansioita. Tällainen järjestelmä pohjautuu ajatukseen työttömistä passiivisina ja tuottamattomina ihmisinä. Perustulo vapauttaisi työttömät hyödyntämään omaa työpanostaan, ahkeruuttaan ja ideoitaan, mikä piristäisi myös kansantaloutta. Suomella ei ole varaa jättää näin suuren ihmismäärän lahjakkuutta käyttämättä.

Minä olen sitä mieltä, että puoluekokouksen 2010 tulee tehdä päätös sosialidemokraattisen perustulomallin kehittämisestä.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Keski-Suomen Viikossa 4.3.2010.

Olen aikaisemmin kirjoittanut laajemman kirjoituksen perustulon eri piirteistä otsikolla Perustulo sosiaalisen ahdingon lievittäjänä ja talouden dynamisoijana. Tekstiin on tullut muutama hyvä kommenttikin, kannattaa tsekata!

Muutama sana muovikasseista

2010-02-28T17:10:00.003+02:00

Hongkong kielsi viime vuonna maksuttomien muovikassien jakamisen asiakkaille tavarataloissa ja ruokakaupoissa. Uusi lainsäädäntö määrää, että muovikasseista on veloitettava 0,5 Hongkongin dollaria (noin viisi eurosenttiä). Tarkoitus on kannustaa ihmisiä ottamaan oma kassinsa kauppaan mukaan ja vähentää näin jätettä ja ympäristön kuormitusta.

Keskustelua muovikassien käytön vähentämisestä on käyty muuallakin maailmassa, nyt myös Jyväskylässä. Jyväskylän kaupungin tulevaisuuslautakunnassa on työskennelty ilmastonmuutoksen torjumisen parissa ja valmisteltu kannanottoa ”Jyväskylän kaupunki – vastuullisen ja rohkean ilmastopolitiikan toteuttaja”. Kannanotto tarjoaa myös konkretiaa: Siinä pohditaan muovikassien käytön vähentämistä esimerkiksi jakamalla kotitalouksiin kestävämpiä kangaskasseja ostoksia varten.

Ajatus on kannatettava, sillä muovikassi on epäkäytännöllinen ja epäekologinen väline ostosten kantamiseen. Välttämällä muovikassin ostamista ihminen voi tehdä politiikkaa henkilökohtaisilla kuluttajavalinnoillaan. Tämä on vastuullista toimintaa, eikä ympäristönsuojelu jää näin vain yleviksi puheenvuoroiksi seminaareissa ja keskustelupalstoilla.

Facebookissa toimii ryhmä nimeltään Muovikassiton maaliskuu, joka nimensä mukaisesti kannustaa ihmisiä jättämään muovipussit maaliskuussa kauppaan. Liityin itse ryhmään paitsi sen tärkeän tavoitteen vuoksi, myös siksi että se muistuttaa hyvin siitä, kuinka ympäristötavoitteita on ajettava kahta kautta: yhteiskunnallisen osallistumisen ja politiikan, samoin kuin omien tekojen ja kulutusvalintojen kautta. Tahdonkin nyt haastaa kaikki ystäväni – ja varsinkin vastustajani – viettämään muovikassitonta maaliskuuta!

PS: Nostan esiin pari hyvää kirjoittajaa blogosfääristä viime ajoilta: Jani Tanskanen kommentoi kokoomusnuorten närkästymistä Facebookissa käydystä kriittisestä keskustelusta. Juho Suortti puolestaan kysyy tärkeän kysymyksen, mitä on olla turvattu?

Tulevaisuus mukaan kielipolitiikkaan

2010-02-18T12:46:00.002+02:00

Henna Virkkunen kannatti haastattelussaan (KSML 16.2.) Suomen ruotsinopettajat ry:n ehdotusta aloittaa ruotsin kielen opiskelu jo viidennellä luokalla. Kielten opiskelu näin aikaisessa vaiheessa on perusteltua, mutta valitettavasti tärkeämpi kysymys on unohtumassa. Mitä kieltä kouluissa tulee opettaa?

Esityksessä kyse on vain ja ainoastaan ruotsin kielen opiskelusta. Tälle kielivalinnalle on olemassa selkeät historialliset syyt, mutta peruskoulun tuntijakoa uudistettaessa olisi mahdollista ajatella myös tulevaisuusorientoituneemmin.

Lasten opetuksessa tulisi harkita, millaisia taitoja he tarvitsevat aikuistuttuaan, parin kymmenen vuoden kuluttua. En usko, että suomalaisten tulevaisuuden työntekijöiden asema eurooppalaisilla työmarkkinoilla turvataan sillä, että heille opetetaan kaksi hyvin pientä eurooppalaista kieltä, suomi ja ruotsi.

Suomi antaa kansainvälisillä työmarkkinoilla turhan paljon kaulaa muille maille vanhanaikaisella kielipolitiikallaan. Ongelma tulee ilmeiseksi, kun ajattelemme esimerkkiä saksalaisesta työntekijästä, joka opettelee äidinkielensä lisäksi ranskaa ja englantia. Hän pystyy toimimaan moninkertaisen joukon eurooppalaisia kanssa heidän äidinkielellään, verrattuna suomalaiseen joka taitaa suomen, ruotsin ja englannin.

Haaste tulee vielä näkyvämmäksi, kun se viedään globaalille tasolle. Kuinka suomalainen aikoo kilpailla työpaikoista vietnamilaisen kanssa, joka osaa vietnamin lisäksi kiinaa ja englantia? Entä espanjaa, portugalia ja englantia osaavan brasilialaisen kanssa?

Moniin entisiin siirtomaihin on jäänyt itsenäistymisen jälkeenkin siirtomaaisännän kieli ainoaksi tai toiseksi viralliseksi kieleksi. Suomeen on jäänyt Ruotsin kieli yhteisen historian vuoksi.

Menneisyyttä tulee kunnioittaa, mutta sen vuoksi ei kannata rampauttaa suomalaista tulevaisuuden menestystä huonolla kielipolitiikalla.

Ruotsi tulee varmasti olemaan tärkeä kieli suomalaisille tulevaisuudessakin. Mutta koululaisille on syytä tarjota myös muita vaihtoehtoja. Etelä-Amerikka tullee olemaan entistä tärkeämpi kauppa-alue tulevaisuudessa, joten ruotsin osaajien lisäksi on tärkeää, että Suomessa on myös espanjan ja portugalin osaajia. Venäjää tullaan tarvitsemaan entistä enemmän, erityisesti maan itäosissa. Kiinan merkitys maailmantaloudessa ei tule ainakaan pienenemään, joten kiinan osaajat tulevat olemaan kullanarvoisia.

Kielipolitiikassa – kuten muussakin politiikassa – on hyvä muistaa menneisyys, mutta pitää kuitenkin mielessä, että politiikkaa tehdään tulevaisuutta varten.

Lapsilisät rikkaillekin

2010-01-21T22:30:00.003+02:00

Yle uutisoi Taloustutkimuksen tekemän mielipidemittauksen valtion menojen leikkaamisesta. Kyselyn käyttöarvo politiikkasuositusten johtamiseen on kyseenalainen, sillä lähtökohtana on ilmeisesti ollut, että menoja on jollain keinolla vähennettävä. Vastaajilla ei ollut vaihtoehtoa menojen leikkaamisen sijaan kasvattaa valtion tuloja. Kyselystä voi silti saada irti jotain pohdittavaa.

Suosituin leikkauskohde kyselyssä olivat suurituloisten lapsilisät. 77 prosenttia vastanneista olisi valmis poistamaan lapsilisät perheiltä, joiden tulot ovat yli 100 000 euroa vuodessa. Tuollaisilla tuloilla elävät tuskin lapsilisien hiluja jäisivät kaipaamaan, mutta minusta lapsilisien poisto on silti huono ajatus. Lapsilisien legitiimiys perustuu niiden periaatteelliseen universaalisuuteen. Koska jokainen lapsi on samanarvoinen, kaikista maksetaan saman verran yhteiskunnan tukea. Lisäksi järjestelmä, jossa suurituloiset saavat samat tuet kuin köyhät, mutta ne verotetaan pois proggressiivisella verotuksella, on yksinkertaisempi ja luo vähemmän kannustinloukkuja, kuin tulotason mukaan vähenevät lapsilisät.

Kun katsotaan kuinka eri puolueiden kannattajat suhtautuvat tähän kysymykseen, tulokset eivät ole yllättäviä. Vasemmistoliiton kannattajista 61 prosenttia ja SDP:n kannattajista 58 prosenttia hyväksyvät lapsilisien poiston rikkailta, kun taas porvaripuolella luvut ovat keskustan kannattajien keskuudessa 43 prosenttia ja kokoomuksen 39. Tämä kertoo ainakin kaksi asiaa; postmodernit relativistit ovat väärässä. Oikeisto ja vasemmisto ovat yhä olemassa ja niillä on merkitystä politiikan teossa. Myös kokoomuksen työväenpuolueimago, johon kuuluu puhuminen pieni- ja keskituloisten hyvinvoinnista, kokee kolauksen. Kokoomus ei selvästikään ole unohtanut rikkaita.

Olen siis ylpeä poliittisen vasemmiston mielipiteistä, vaikka tässä tapauksessa itse kannattaisin erilaisia keinoja hallita tuloeroja.

Kyselyssä suosiota saaneista säästökohteista monet ovat masentavia. Leikkaaminen maahanmuuttajien tuista ja kehitysyhteistyörahoista tarkoittaa kaikkein heikoimmassa asemassa olevien rankaisemista. Sen sijaan rohkaisevaa on, että 41 prosenttia vastanneista olisi valmis leikkaamaan maataloustukia! Näistä rahoista saataisiin merkittävää säästöä ja kerrannaisvaikutukset toisivat dynamiikkaa Suomen talouteen. Jos hinta uudistuksesta on, että maanviljelijät joutuvat vaihtamaan yhden vuosittaisista Kaakkois-Aasian tai Karibian matkoistaan Euroopan matkaan, se on minusta siedettävä.

2009-12-31T07:13:00.000+02:00

Työn arvon ja palkan suhde

2009-12-18T04:38:00.002+02:00

Silmiini sattui tutkimus, jossa eriteltiin kuinka paljon palkkaa tietyillä aloilla työskentelevät ihmiset saavat suhteessa siihen, kuinka paljon hyötyä heidän työstään on yhteiskunnalle. (Kiitos linkin Facebookiin laittaneille ystäville) Tutkimuksen havaintoja oli muun muassa, että pankkiirit aiheuttavat suurta tuhoa taloudelle. He saavat haittaa aikaa 7 puntaa jokaista ansaitsemaansa puntaa kohtaan. Lastenhoitajat puolestaan tuottavat kymmenen euroa hyötyä jokaista heille maksettua euroa kohti.

Tutkimus on tietysti tehty kieli poskessa, mutta sevoi auttaa avaamaan silmiä eräälle markkinatalouden sokealle pisteelle: Ihmisten tulot eivät korreloi heidän työnsä arvon kanssa. Tämä varmasti on vastoin suuren yleisön oikeudenmukaisuuskäsitystä. Suurin osa ihmisistä lienee sitä mieltä, että mitä enemmän ihmisen työstä on yhteiskunnalle hyötyä, sitä suurempaa palkkaa hänelle tulee siitä maksaa.

Tämä periaate taas johtaa moniin ongelmiin. Kuinka määritellään, kuinka hyödyllistä tai tuottavaa mikäkin työ on? Mitä tehdä niille aloille, joilla työn hyöty on suurempi, kuin alan työntekijöille halutaan maksaa palkkaa? Entä jos joku ansaitsee palkkaa täysin turhasta työstä?

Oikeistolainen markkinauskoisuus kiistää koko ongelman olemassaolon. Se vetää härkäpäisesti yhtäläisyysmerkit ihmisen palkan ja työn arvon välille, sillä täytyyhän erehymättömän hintamekanismin näkymättömän käden asettaa palkat oikealle tasolle. Ajattelutapa on totta kai todellisuudelle vieras, eivätkä markkinafundamentalistit viitsi turhaan pilata hyvää teoriaa sellaisilla tosiasioilla, että esimerkiksi työntekijän neuvottelutaidot vaikuttavat hänen palkkaansa.

Onko sitten turhaa työtä olemassa ja jos on, maksaako joku siitä? Ajatellaanpa vaikka kahta puhelinoperaattoria, jotka tarjoavat samoja palveluita, puheluita ja tekstiviestejä, ja vieläpä täsmälleen samalla hinnalla. Yritykset eivät kilpaile keskenään hinnalla tai palveluilla, vaan palkkaamalla leegioittain puhelinmyyjiä call centereihinsä soittelemaan kilpailijan liitymiin. Tarjotun tuotteen hinta on aivan sama, kuin jo käytössä olevan liittymän, mutta houkuttimena on tietty määrä maksutonta puheaikaa.

Ilmeisesti monet vaihtavat liittymiään, koska puhelinmyyjien kannattaa soitella. Jos henkilö vaihtaa liittymänsä toiseen samanlaiseen ja puolen vuoden päästä takaisin, mitä hyötyä tästä transaktiosta on kellekään? Silti puhelinmyyjät saavat bonuksensa, heidän esimiehensä optionsa ja alihankintafirma palkkionsa.

Puolen vuoden sijaan liittymiä voitaisiin oikeastaan vaihtaa vaikkapa kerran viikossa. Puhelinmyyjien liksat moninkertaistuisivat ja call center- yritysten pomot voisivat pidentää huvijahtejaan ainakin 10 metrillä. Mutta kansantaloudelle ei aiheutuisi minkäänlaista hyötyä, ja kuluttajilla olisi yhä täysin samanlaiset palvelut täysin samanlaisilla hinnoilla, kuin aiemminkin.

Talouskonservatiivit voivat toki leikkiä hypoteettisilla talousmalleillaan, mutta palkkojen merkitys sekä kansantalouden tehokkalle toiminnalle, että ihmisten toimeentulolle ja hyvinvoinnille on niin suuri, ettei asiaa voi jättää markkinamekanismin armoille ja toivoa kovasti kaiken kääntyvän parhain päin. Julkishallinnon on ammattiliittojen avulla huolehdittava siitä, että yhtäältä työnsä arvoon verrattuna liian pientä palkkaa saavien työntekijöiden palkkoja nostetaan ja että toisaalta tulojakautuman yläpäässä olevia järjettömän suuria tuloja verotetaan tuntuvasti ja proggressiivisesti. Erityisen tärkeää on on muuttaa pääomatulojen verotus progressiiviseksi.

Pari sanaa kehityspolitiikasta

2009-11-27T05:49:00.006+02:00

Kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson kertoo UP Demarissa kokemuksistaan kehitysyhteistyöprojekteista Etiopiassa. Hän esittää aivan oikein vaatimuksen siitä, että kehitysyhteistyön resurssit on käytettävä niin, että ne auttavat kehitysmaiden hätää kärsiviä ruohonjuuritasolla. Usein kehitysmaiden kanssa asioitaessa on valitettavasti oltava hyvin tarkka, että rahat todella menevät apua tarvitseville, eivätkä hallituksen jäsenten uusiin mersuihin.

Kehitysmaiden ja kehittyneiden maiden suhteita olisi ajateltava myös kokonaisuutena. Jos kehitysmaita ja niiden kansoja todella tahdotaan auttaa, on pidettävä huolta, ettei muiden politiikkasektorien toiminnalla tehdä tyhjäksi sitä apua, jota kehityspolitiikan kautta kanavoidaan. Pahimmillaan teollisuusmaiden kauppapolitiikka tekee moninkertaisen vahingon kehitysmaiden taloudelle, verrattuna tukeen jota esimerkiksi mikrolainoilla annetaan. Olen kirjoittanut aiheesta aikaisemminkin.

Toinen tärkeä kehityspoliittinen puheenvuoro on kansanedustaja Krista Kiurun kolumni Kepan verkkosivuilla. Tekstissä hän kertoo suoraan, kuinka paljon globaalin nälänhädän vähentäminen kiinnostaa länsimaiden johtajia: ”[Rooman kansainvälisessä] nälkäkokouksessa ei edes tavoiteltu nälän ja aliravitsemuksen poistamista vuoteen 2025 mennessä. Sen sijaan tyydyttiin jälleen kerran plaaplaa-julkilausumaan, jossa nälkä poistetaan "niin pian kuin mahdollista".

Kolumni yhdistää myös ansiokkaasti nälänhädän poistamisen ilmastonmuutokseen, jota koskeva huippukokous pidetään joulukuussa Kööpenhaminassa. Osallistuminen ilmastokokoukseen on hyvää imagopolitiikkaa poliitikoilta ja saa osallistujat varmasti näyttäytymään hyvässä valossa kotimaissaan. Jos kokousväki kuitenkin kuvittelee, että ilmastonmuutoksesta saadaan aikaan merkittävä kansainvälinen sopimus, ilman että muita globaaleja ongelmia, kuten nälänhätää, tulonjaon epätasaisuutta ja teollisuusmaiden epäreilua kauppapolitiikkaa käsitellään, tulokset jäävät luultavasti olemattoman laihoiksi.

Affordable bicycles for foreign students

2009-10-27T08:49:00.005+02:00

University of Jyväskylä is an internationally oriented university and has hundreds of foreign students each year from many different places of the world. Though the university and the student union welcome guests from abroad with open arms, there could be some improvements considering services for foreign students.

Often exchange students stay in Jyväskylä only for a short period, like five or nine months. Understandably they don´t wish to buy things they will have to abandon upon leaving Finland. Then again a bicycle is almost a must in Jyväskylä, because public transport is horribly expensive, but distances are short enough for cycling.

Bicycle markets sometimes overheat in the fall, when new students -both foreign and Finnish- arrive to Jyväskylä and look for affordable bicycles. One way to solve this problem would be to have the student union have some bicycles for rent for foreign students. Rents would need to be moderate, the idea is to provide service, not to create profit. For me a deposit of 30 euros, of which you get 20 back on returning the bike upon leaving would sound reasonable.

The election for the board of representatives in JYY is here, and international students need someone to speak for their rights. I would suggest creating a city-bicycle service for foreign students in Kortepohja and Roninmäki. Around 20 bicycles would be just fine to begin with. This hopefully would help our valued foreign visitors to adapt to the society.

The picture: a bicycle station in Lyon

Reipas ehdotus keskustaopiskelijoilta

2009-10-20T03:35:00.002+03:00

Keskustan opiskelijaliitto ehdotti kannanotossaan globaalia perustuloa. Kyseessä olisi tasasumma, joka jaetaan kuukausittain kaikille maailman asukkaille. Kiitos erittäin rohkeasta ehdotuksesta! On hienoa nähdä, että keskustassakin voidaan ajatella asioita tavanomaisten mallien ulkopuolelta ja osoitetaan kiinnostusta globaaliin solidaarisuuteen. Vauraassa länsimaassa voi olla joskus vaikea muistaa, millaisissa oloissa kaikkein köyhimmät maailmassa elävät.

Yksin pieni, keskustaopiskelijoiden ehdotuksessa kymmenen euroa kuussa, perustulo ei ratkaise globaalin köyhyyden ja epätasaisen tulonjaon ongelmia. Ne ihmiset, joille globaali perustulo jäisi ainoaksi toimeentulon muodoksi, olisivat yhä köyhiä ja joutuisivat turvautumaan kyseenalaisiin keinoihin toimeentulonsa hankkimiseksi. Toisaalta suorat tulonsiirrot eivät auta niin kauan, kuin globaalit kauppapoliittiset rakenteet ovat vääristyneet. Rahan vieminen köyhältä on edelleen liian helppoa.

Rahoitukseksi mallilleen keskustaopiskelijat esittävät kansainvälistä hiilidioksidiveroa ja valuutansiirtoveroa. Molemmat ovat kannatettavia ehdotuksia, mutta antaisiko globaali tulonsiirto oikeutuksen myös globaalille ansiotulo- tai pääomatuloverolle?

Keskustaopiskelijat vihjaavat, että kansainvälisen asevarustelun hinnalla saisi jokaiselle maailman ihmiselle kymmenen euron kuukausittaisen perustulon. Vaikka asevarustelu onkin asia, johon ihmiskunta tuhlaa rahaa silkkaa kehittymättömyyttään, se ei ole ainoa. Maataloustuet ovat kuin asevarustelu: Kun yksi lisää tulivoimaansa, muiden on vastattava samalla tavalla. Rahaa kuluu, kukaan ei voita ja eniten kärsivät kaikkein heikoimmat. Mitä sanotte, keskustaopiskelijat, olisiko globaalia perustuloa mahdollista rahoittaa myös vähentämällä kehittyneiden maiden maataloustukia?

Karkea virhe puolustusvoimilta

2009-09-14T23:03:00.002+03:00

Aliupseeriliito ja Päällystöliitto ovat tuominneet puolustusvoimat siitä, että se määräsi työntekijöitään tekemään ilmailulaitos Finavialle lakonalaisia töitä. Puolustusvoimat laskutti Finavialta työntekijöistään aiheutuneet kulut. Ilmeisesti muista henkilöstönvuokrausyrityksistä ei löytynyt sopivaa henkilökuntaa.

Ammattiliittojen turhautuminen on ymmärrettävää, mutta tapauksella on myös erittäin suuri periaatteellinen merkitys. Puolustusvoimat on puutttunut sisäpolitiikkaan ja toiminut työrauhariidassa toisen osapuolen edun puolesta. Vaikka asia itsessään on pieni, kyse on erittäin vakavasta ongelmasta: Kaikkien valtion kansalaisten puolustamiseen ulkoisilta uhkilta varustettu ja koulutettu armeija on katsonut toisten kansalaisten asian olevan tärkeämpi kuin toisten ja asettunut heidän puolelleen.

Maailmassa on paljon maita, joissa armeija osallistuu sisäpolitiikkaan ja näissä kaikissa demokratia on kyseenalaisessa tilassa. Suomessa puolustusvoimien puolueettomuus on ollut todella tärkeä asia ja sotilaallisen vallan alistamisessa demokraattiselle vallalle on oltu tarkkoja ja ehdottomia. Puolustusvoimien erheessä on toivottavasti kyse vain yksittäisen sotilashenkilön hetkellisestä heikosta harkinnasta, mutta se jättää silti hyvin ikävän tahran puolustusvoimien sotasopaan – erityisesti kun otetaan huomioon, kuinka hyvin puolustusvoimat on viime aikoina muuten hoitanut julkisuuskuvaansa.

Ylen uutinen aiheesta

Mitä tehdä Afganistanissa?

2009-09-05T19:40:00.005+03:00

Hyökkäykset suomalaisia rauhanturvaajia vastaan Afganistanissa ovat herättäneet keskustelua siitä, mikä Suomen rooli on Afganistanissa. Keskustelu ei ole ollut kovin rakentavaa, vaan jäänyt lähinnä siihen, onko Suomi sodassa vai ei ja tulisiko suomalaisia joukko maassa vähentää, tai mahdollisesti vetää kokonaan kotiin.

Suomalaisia rauhanturvaajia vastaan hyökänneet joukot eivät vaikuta kovin kokeneilta. Hyökkääjät ovat avanneet tulen käsi- ja sinkoaseilla etäisyydeltä, joka on aseiden tehokkaan kantaman ulkopuolella. Tarkoitus ei ehkä ole ollutkaan aiheuttaa rauhanturvaajille tappioita, vaan saada uusille kapinallisalokkaille kullanarvoinen taistelukosketus. Taistelijat joilla on taistelukokemusta ovat huomattavasti toimintakykyisempiä, kuin tulikastetta kokemattomat.

Kapinalliset taistelevat kansainvälistä koalitiota vastaan, eivätkö voi voittaa sotilaallisesti. Tämän kapinalliset myös tietävät. He voivat kuitenkin heikentää koalitiota, jos saavat joitain maita vetämään rauhanturvajoukkonsa Afganistanista. Otollisimpia kohteita ovat sellaisten maiden joukot, joissa julkinen mielipide kääntyy helposti isolationistiseksi, jos omia sotilaita kaatuu maailmalla. Onkin oletettava, että kapinalliset seuraavat julkista keskustelua rauhanturvaoperaatioon osallistuvissa maissa.

Jos kapinallisten - pääasiassa talebanien ja heidän liittolaistensa - väkivalta lisääntyy, suomalaisten rauhanturvaajien riskit kasvavat. On varauduttava kuolonuhreihin. Samaan aikaan on pidettävä mielessä, mitä vastaan taistellaan ja minkä puolesta. Talibanit edustavat äärimmäisen synkkää maailmankuvaa, jossa ei ole sijaa yksilönvapauksille, demokratialle tai tasa-arvolle. Kansainvälisen yhteisön on tehtävä selväksi, ettei tällaiselle keskiaikaiselle hallinnolle ole ymmärrystä, eikä hyväksyntää. Ihmiskunnan on edettävä eteenpäin arkaaisista tavoista, vaikka kehityksellä on hintansa.

PS: Järjestömessuilla pyydettiin fukseja arvioimaan demariopiskelijoiden tavoitteita. Juho arvioi tuloksia blogissaan

Colaa ylioppilaskylään?

2009-08-30T21:34:00.004+03:00

Muutaman vuoden tauon jälkeen palasin Kortepohjan ylioppilaskylän asukasneuvostoon. Ensimmäisessä palaverissa oli puhetta limonaadiautomaattien sijoittamisesta kylän talojen alakertoihin.

Alustavasti suhtautuisin ajatukseen myönteisesti. Kyseessä olisi palvelu niille kylän asukkaille, jotka kokevat ajoittaista äkillistä limonadimielihalua. Myynnistä saatavat provisiot on luontevaa ohjata kylän vapaa-ajan toiminnan järjestämiseen. Voidaan tietysti kysyä, onko hyvä tarjota opiskelijoille mahdollisuus rahoittaa Coca Cola Companya, mutta saman kuluttajavalinnan hän voi tehdä lähikaupassakin.

Tahtoisinkin kuulla sinun mielipiteesi asiasta, arvoisa lukijani, sitä varten kun asia tulee virallisesti päätettäväksi. Arvostan niin kylän asukkaiden, kuin yleisten kansalaisfilosofienkin mielipiteitä.

Muutama kommentti päivänpolitiikasta

2009-08-22T13:40:00.011+03:00

Kataiselta hyvä kommentti ruoan verotuksesta

Jyrki Katainen esitti, että ruoan arvonlisäveron laskemisen 12 prosenttiin sijaan sekä ravintolaruoan, että kaupasta kuluttajalle myytävän ruoan alv laskettaisiin 14 prosenttiin. Hänen huolensa ravintoalan työllisyydestä on aiheellinen. Ravintola-ala pystyisi huonoinakin aikoina työllistämään vähemmän koulutettua ja muuten epäkuranttia tai vaikeasti työllistyvää työvoimaa. Ruoan alv:n alennus vain ruokakaupoista myytävästä ruoasta on kuitenkin selkeä heikennys ravintola-alan toimintaedellytyksille.

Kuvio on simppeli: Ihmiset ostavat ruokansa joko ruokakaupasta tai ravintolasta. Mitä enemmän ruoastaan kuluttajat ostavat ravintolasta, sitä enemmän syntyy työpaikkoja. Taloudellisessa tilanteessa, jossa yritykset vähentävät työntekijöitään tulisi ravintola-alaa tukea, eikä sen toimintaa vaikeuttaa, kuten nyt tehdään ruoan arvonlisäveroa alentamalla.

HS:n uutinen aiheesta

*************************

Arhinmäen kansanpankki

Paavo Arhinmäki esitti valtion ylläpitämän pankin perustamista, joka ei keskittyisi voiton tavoitteluun, vaan rahan lainaamiseen kohtuullisella korolla. Esitys ei ollut kovin yksityiskohtainen, mutta yhtä kaikki siihen liittyy merkittävä ongelma: Jos pääomaa annetaan perimättä siitä hintamekanismin määrittämää hintaa, pääomaa käytetään tuhlaillen ja se johtaa taloudellisen kokonaisuuden hyvinvointitappioon.

Ehkä kysessä olikin uuden puheenjohtajan retorinen harjoitus. Taloudelliset argumentit saavat poliittisissa keskusteluissa erityisaseman suhteessa kaikkiin muihin, kuten sosiaalisiin, ympäristö- tai tasa-arvoargumentteihin (kenties juridisia argumentteja lukuun ottamatta). Siksi vasemmiston on syytä oppia puhumaan talouden kielellä ja pyrittävä tempaamaan itselleen aloite talouspoliittisissa kysymyksissä.

HS:n uutinen aiheesta

*************************

Törkeä kehitysavun vähentäminen

Hallituksen suunnitelmat leikata kehitysyhteistyömäärärahoja ovat arvovalinta, joka kertoo hallituspuolueista paljon. Tiukan paikan tullen voi ottaa heiltä, jotka ovat kaikkien kyvyttömimpiä puolustamaan itseään: maailman köyhimmiltä. Vihreät on pelattu puun ja kuoren väliin. Vihreä työministeri joutuu keräämään työllistämismäärärahoja vaikuttaakseen tehokkaalta, vaikka rahat ovat poissa globaalista solidaarisuudesta, jonka puolustajina vihreät mielellään esiintyvät.

Toisaalta puhuminen kehitysyhteistyörahojen miljoonista tai kymmenistä miljoonista tuntuu merkityksettömältä, kun samaan aikaan länsimaat käyttävät miljardeja ja kymmeniä miljardeja dumpatakseen maataloustuotantoaan maailmanmarkkinoille subventoituun hintaan. Maataloustuilla tuhotaan kehitysmaiden oma, paikallinen elintarviketuotanto.

HS:n uutinen aiheesta

Sonkin kannanotto

Terveisiä Kööpenhaminasta ja Malmöstä

2009-08-04T22:12:00.009+03:00

Kävimme heinäkuun loppupuolella Riku-pojan kanssa vierailemassa Kööpenhaminassa ja Malmössä. Tanska tuntui varmalta valinnalta matkakohteeksi, sillä sitä ja Kööpenhaminaa erityisesti on kehuttu lapsiystävälliseksi. Matka sujuikin oikein rattoisasti.

Itäisemmissä maissa matkailuun tottuneelle hintataso Skandinaviassa on toki kallis ja rahan käytön suhteen täytyy olla suunnitelmallisempi. Myös työn kallis hinta näkyy. Aivan joka paikkaan täytyy jonottaa, koska työntekijöitä on töissä mahdollisimman vähän. Tämä oli silmiinpistävä ero verrattuna esimerkiksi Budapestiin, jossa työvoimaa käytettiin jopa tuhlaillen.

Kristianiakin vaikutti rauhalliselta alueelta, joskaan en tiedä suositellaanko sitä nähtävyydeksi lasten kanssa matkustavalle. Nopeasti sain sen vaikutelman, että alueella asuu siellä jo pitkään asuneita ja melko tavanomaista perhe-elämää viettävät perheet, ja toisaalta nuorempi polvi, joka on siellä lähinnä bilettämässä.

Malmö on mielenkiintoinen paikka, sillä se on käynyt läpi raa´an rakennemuutoksen, mutta vaikuttaisi nyt selvinneen siitä. Malmön talous perustui pitkään teollisuuteen ja erityisesti laivanrakennukseen. Kaupunki kasvoi, mutta 70-luvulla alkaneiden vaikeuksien jälkeen asukasluku aleni sulkeutuvien tehtaiden ja kasvavan työttömyyden myötä. Kun nopeasti kasvava työttömyys yhdistetään siihen, että Malmö on ilmeisesti Ruotsin maahanmuuttajarikkain kaupunki, on yhtälö tiettyihin sosiaalisiin konflikteihin valmis.

Nyttemmin Malmö on luonut nahkansa ja asukasluku on taas saavuttanut 70-luvun huipun. Uuteen menestykseen vaikuttavia tekijöitä ovat ilmeisesti ainakin Euroopan integraatio, korkeakoulutus Malmössä ja läheisessä Lundin kaupungissa, sekä Juutinrauman silta. Vajaat 10 prosenttia Malmön asukkaista työskenteleekin Kööpenhaminassa.

PS: Huomioi Esa Suomisen hyvä pohdiskelu punaviheryhteistyöstä

Sikamaiset vientituet

2009-07-19T23:49:00.005+03:00

Eurooppalaisella maataloustuotannolla ei ole ongelmaa. Eurooppalainen maataloustuotanto on ongelma. Sen sijaan, että Eurooppaan tuotaisiin maataloustuotteita sieltä, missä niitä on helpointa kasvattaa ja kuluttajat Euroopassa maksaisivat ruoastaan käypää maailmanmarkkinahintaa, eurooppalaisten ruokalaskua pidetään väkisin keinotekoisen korkeana.

Maanviljelyn tukeminen Euroopassa maksaa kuluttajille ainakin kolmella eri tavalla:

1) Eurooppaan ei voi tuoda maataloustuotteita vapaasti, joten eurooppalaiset eivät voi ostaa ruokaansa maailmanmarkkinahintaan. Sen sijaan he joutuvat lunastamaan ruokansa huomattavasti kalliimmalla hinnalla

2) Maanviljelijöille taataan tietty tulotaso, joten heidän tuotteistaan maksetaan markkinahinnan lisäksi ylimääräisiä tukiaisia. Nämä tukiaiset rahoitetaan verovaroista, joille olisi muutakin käyttöä

3) Viljelijöitä pidetään tuottamattomassa työssä. Viljelijät voisivat tuottaa elintarvikkeita myös epäsuorasti: Jos he siirtyisivät kannattamattomasta maanviljelyksestä tehokkaampiin elinkeinoihin, voisi näiden kannattavien sektoreiden viennillä ostaa Euroopan tarvitsemat elintarvikkeet muualta. Kaupan tuoma tehokkuus jättäisi Eurooppaan hyvinvointivoittoa

Jostain syystä eurooppalaiset maanviljelijät on kuitenkin nostettu niin jumalaiseen asemaan, etteivät mitkään uhrilahjat ole riittävän suuria heidän lepyttämisekseen. Syy taitaa olla yksinkertainen: veronmaksajat ja kuluttajat ovat suuri joukko ja he maksavat ylihintoja vähitellen, osana tuotteiden hintoja. He eivät ole organisoituneet lobbaamaan poiitikkoja saadakseen tukiaisveronsa takaisin ja voidakseen ostaa ruokaa markkinoilta käypään hintaan. Maataloustuottajia ja maanomistajia sen sijaan on melko vähän ja he ansaitsevat nykyisellä järjestelmällä valtavia voittoja. Euroopan hyvinvointi kokonaisuutena saa siis kärsiä, jotta tämä pieni joukko voi pitää kiinni etuoikeutetuista tuloistaan.

Jollain surkealla tavalla olisi ymmärrettävissä, että eurooppalaiset heittävät omia rahojaan kaivoon ylläpitämällä vanhanaikaista maataloustukijärjestelmäänsä. Mutta Eurooppa ei elä kuplassa. Sen tekemiset vaikuttavat muuhun maailmaan. Surullisinta on, että vastuuttomuuttaan eurooppalaiset pilaavat myös muun maailman taloudellisen kehittymisen mahdollisuudet.

Koska hintamekanismin ei anneta toimia, eurooppalaiset viljelijät tuottavat enemmän, kuin Euroopassa voidaan kuluttaa. Tämä ylituotanto viedään vientitukien avulla muiden maiden markkinoille (Hesarin uutinen aiheesta) ja eurooppalainen häviää neljnnellä tavalla maksamalla vientituet. Sikamaisinta tässä touhussa on se, että käytännössä tuotteet menevät köyhien maiden markkinoille, joilla ei ole varaa samanlaisiin vientitukiaisiin ja näin estävät niiden oman elintarviketuotannon kehittymistä.

Olen aikasemmin käsitellyt maataloustukien ongelmia ja niiden vaikutusta kehitysmaihin teksteissä:

Kaikki töihin lamaa vastaan - paitsi me
Muutama havainto ympäristöpolitiikasta
Uusia painopisteitä maaseutupolitiikalle
Tänään MTK maksoi meille 15,8 miljoonaa
Uutta asennetta kehitysmaapolitiikkaan
ja Maatalouspolitiikalla on mahdollisuus katsoa tulevaisuuteen

Hinta hiljaisuudelle

2009-07-08T23:11:00.003+03:00

(Odottakoot petrodiktaattorit vielä hetken)

Eilen Helsingin Sanomissa oli pari mielenkiintoista kirjoitusta, jotka koskivat vesiskoottereita. Yrjö Rouhe ihmetteli, miksi vesiskootterit tulkitaan kulkuneuvoksi, vaikkei sillä mennä minnekään ja mikseivät viranomaiset puutu norpan pesimäalueille metelöintiin. Jarmo Tapaninen taas kyselee, miksi yksi vesiskootteroija saa metelillään häiritä satoja mökkiläisiä. Miettimisen arvoisia kysymyksiä molemmilla herroilla.

Suoraviivainen ratkaisu olisi kieltää vesiskootterit yhtä kaikki. Harvalle tulisi ikävä. Vesiskootteri aiheuttaa toki hupia kuljettajalleen, mutta vastaavasti melun muodossa haittaa kaikille lähelle sattuville. Mutta kuinka mitata, paljonko on vesiskootteriajelun huvi suhteessa sen aiheuttamaan haittaan? Periaatteessa paras tapa tähän olisi hintamekanismi. Jos vesiskootteriharrastaja on valmis maksamaan huvistaan kaikille kuuloetäisyydelle joutuville heidän vaatimansa hinnan ja silti päristelemään, ei tähän tarvinne puuttua.

Käytännössä tämä on tietysti mahdotonta. Kun hintamekanismi ei pysty toimimaan, on tilanteen korjaaminen julkisen vallan toimesta perusteltua. Yksi, ehkä helpoin, tapa tehdä tämä olisi verottaa teknisiä laitteita niiden aiheuttaman melun mukaan, esimerkiksi suhteutettuna niiden tehoon. Tämä antaisi laitevalmistajille ja kuluttajille kannustimen kehittää hiljaisempia laitteita. Vesiskoottereita kohtaan tunnettu vihamielisyys varmasti laantuisi, jos ne eivät pitäisi niin pahaa ääntä. Tämä tuskin on teknisesti mahdotonta, tai edes erityisen vaikeaa.

Vesiskootterit eivät ole ainoa esimerkki, jossa hintamekanismin pettäminen johtaa siihen, että monet kärsivät yhden pitämästä hauskasta. Myös renkailla kulkevat liikennevälineet tuntuvat pitävän sitä kovempaa ääntä, mitä pienemmälle määrälle matkustajia ne on tarkoitettu. Miten voi olla mahdollista, että koko perheen kuljettava auto on käytännössä äänetön verrattuna 40-kiloista teiniä kuljettavaan kevytmoottoripyörään, saati isomahaista ja pitkäpartaista ukkelia kuljettavaan Harley Davidsoniin?

Ilmastotietoisuuden eteneminen on johtanut siihen, että esimerkiksi autojen verottamista niiden kasvihuonekaasupäästöjen mukaan pidetään luontevana. Myös melusaaste on saastetta ja ihmisiä joukkona on suojattava vastuuttomilta yksilöiltä. Niin kauan kuin hintamekanismi ei pysty korjaamaan “melumarkkinoita” tasapainoon, on verotusta käytettävä takaamaan suurin mahdollinen hyvinvointi suurimmalle mahdolliselle määrälle ihmisiä.

Olen aikasemmin kirjoittanut hiljaisuudesta otsikoilla Hiljaisuutta, pyydän! ja Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille

Tärkeä viesti Sarkozylta

2009-06-25T10:17:00.005+03:00

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on kritisoinut kasvot peittävien burkhien käyttöä ja sanonut, etteivät ne sovi Ranskaan. Hän nimittää burkhan käyttöä orjuudeksi ja alistamiseksi. Linkki Hesarin uutiseen

Sarkozy on oikeassa. Kyse ei ole uskonnonvapaudesta, vaan jokaisen kansalaisen oikeudesta –näennäisen paradoksaalisesti- päättää itse pukeutumisestaan ja oikeudesta omaan identiteettiin. Kuten Sarkozy jatkaakin: ” Emme voi hyväksyä naisen vangitsemista verkon taakse, pois sosiaalisesta elämästä ja vailla identiteettiä. Se ei ole Ranskan käsitys naisesta.” Ei pitäisi olla kenenkään muunkaan näkemys.

Sekulaariselle humanismille ajatus alakulttuurista, joka pakottaa tietyn kansanryhmän, tässä tapauksessa naiset, verhoamaan itsensä koko vartalon peittävään kaapuun, on kauhistus. Postmodernin kulttuurirelativismin ei pidä antaa näennäisen uskonnonvapauden vuoksi saada nykyaikaisia valtioita unohtamaan velvollisuuttaan suojella kansalaisiaan kaikelta sorrolta ja alistukselta. Tämä koskee myös perheen tai suvun puolelta tulevalta alistukselta ja myös tilanteita, joissa alistettu täytyy vapauttaa alistuksesta vastoin tahtoaan.

Sosialistipuolueen puheenjohtaja Martine Aubry on vastustanut burkhien kieltoa vetoamalla siihen, että joko niitä käyttävät naiset käyvät ulkona burkhan kanssa, tai eivät lainkaan. Huoli näiden naisten alkeellisista perusvapauksista on ymmärrettävä, mutta yhtä alistuksen muotoa ei voi perustella toisella. Tällainen päättely johtaa kierteeseen, joka sallii järjettömimmätkin sorron muodot.

Sarkozy huomautti, että islam on samanarvoinen uskonto, kuin muutkin. Kyse ei olekaan ongelmista islamin kanssa, vaan niiden ihmisten kanssa, jotka islamin tai minkä tahansa uskonnon verukkeella pyrkivät pitämään moderneissa ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa barbaarisia ja epäegalitaristisia tapoja. Kulttuurirelativistit voivat kuitenkin väittää, että burkhien kielto on länsimaista epäsensitiivisyyttä muita kulttuureja, ajattelutapoja ja tasa-arvokäsityksiä kohtaan.

Tällaiset väitteet ovat roskaa. Ihmisten oikeus päättää itse pukeutumisestaan ja luoda oma identiteettinsä ei ole kulttuurisidonnainen, vaan universaali oikeus. Länsimaisten burkhien vastustajien uskottavuutta lisäisi kuitenkin se, jos he pystyisivät näkemään myös ne epätasa-arvoiset, alistavat ja sortavat rakenteet, jotka liittyvät länsimaiseen kulttuuriin ja tuulettamaan näitä yhtä armottomasti, kuin muihin kulttuureihin liitettyjä traditioita.

Viekö lama diktaattorit?

2009-06-17T11:04:00.004+03:00

Indonesiaa yksinvaltaisesti 1966-98 yksinvaltaisesti johtanut kenraali Haji Muhammed Suharto ei ollut mukava mies. Arviolta puoli miljoonaa ihmistä sai surmansa hänen vallankaappauksensa johdosta ja 200 000 kommunistiksi epäiltyä henkilöä vangittiin. Kaikkien valtion virkamiesten tuli olla hänen puolueensa Golkarin jäseniä. Kaupungeissa korttelikomiteat ja maaseudulla kyläpäälliköt huolehtivat, että ihmiset äänestävät Golkaria. Varmuuden vuoksi Suharto nimitti itse neljänneksen parlamentista.

Vuonna 1975 Indonesia miehitti Itä-Timorin ja liitti sen Indonesian maakunnaksi. Jaavalla nähtiin nälkää 1975, Itä-Timorilla 1979. Vuonna 1975 Indonesia vei ulkomaille 2,3 miljoonaa tonnia riisiä. Armeija ja Suharton perhe ottivat merkittävän roolin Indonesian taloudessa ja istuivat pankkien ja öljy-yhtiöiden johtokunnissa. Suharton omaisuudeksi on arvioitu 15-35 miljardia dollaria.

Suharton autoritaarinen valta kuitenkin kesti, koska sillä oli tukenaan 6-8 % vuotuinen talouskasvu. Vaikka erilaisia protesteja Indonesian yhteiskunnassa oli ollut jo 1990-luvun alusta lähtien, vasta Aasian talouskriisi 1997 pudotti Suharton vallasta. Indonesia oli yksi kriisistä raskaiten kärsineistä maista ja maan valuutta rupia menetti kesäkuusta 1997 heinäkuuhun 1998 83 % arvostaan. IMF oli -luultavasti tahtomattaan- tuomassa Suhartoa alas pakottamalla lainan ehtoina Indonesian toteuttamaan hyvin uusliberalistista politiikkaa, joka rikasti rikkaita ja köyhdytti köyhiä entisestään. Suharto erosi toukokuussa 1998.

Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat usein valmiita myymään demokraattisia kansalaisoikeuksiaan, jos elintason nousuna saavutettava palkkio on riittävän suuri. Globaalin talouslaman pitäisi viedä diktaattoreilta välineet ostaa kansojensa hyväsyntää väärinkäytöksilleen. Kun kansa ei enää pysty nauttimaan elintasonsa voimakkaasta kasvusta, alkaako se vaatia vastineeksi edes osallistuisoikeuksia ja oikeusvaltiota?

Suurin merkitys on maailman suurimmalla diktatuurilla, Kiinalla. Kiinan kasvuluvut ovat olleet huikeita, mutta ne ovat perustuneet pitkälti kahteen tekijään: ympäristönsuojelun laiminlyömiseen ja työntekijöiden palkkojen pitämiseen keinotekoisen matalina. Kommunististen regiimien romahduksen vauhdittamat protestit pantiin Kiinassa kuriin määrätietoisesti ja linja johti Tiananmenin aukion verilöylyyn. Linjasta on pidetty kiinni, eikä demokraattisille uudistuksille ole annettu tilaa. Melko suuri osa kansasta on kuitenkin ollut tyytyväistä ja uskonut johtajiinsa: talouden vapauttamisen tuoma elintason kasvu on saanut unohtamaan puutteelliset demokraattiset oikeudet.

Venäjällä vaihtoehtoista poliittista järjestelmää kaipaavat aktivistit voivat toimia avoimemmin, mutta heidänkin toimintaansa häiritään aggressiivisesti. Toistaiseksi protestit eivät kuitenkaan ole johtaneet vallankumoukseen, vaan yleisesti ottaen venäläiset ovat suhtautuneet johtajiensa toimintaan ymmärtäväisesti. Vallan keskittäminen ja käyttäminen on nähty merkkeinä vahvasta johtajuudesta. Samaan aikaan talous on kasvanut voimakkaasti ja Venäjän rooli maailmanpolitiikassa vahvistunut.

Viikonloppuna Iranissa pidetyt vaalit päättyivät konservatiivisen linjan edustajan, Ahmadinejadin voittoon hänen saatuaan 65 % annetuista äänistä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että vaalien tuloksen julkistaminen herätti eloon Iranin kriittistä kansalaisyhteiskuntaa. Huolimatta Iranin uskonnollisen johtajan ajatollan Khomeinin kehotuksesta kunnioittaa vaalien tulosta, ovat tuhannet ihmiset lähteneet kaduilla osoittamaan mieltään ja protestoimaan epärehellisinä pitämiensä vaalien tuloksia.

Vaikka Iranin levottomuudet luultavasti taltutetaan kovaotteisesti kaikkien maan turvallisuusviranomaisten toimesta, ne voivat olla signaali siitä, etteivät diktatuurin hallitsemat kansalaiset ympäri maailman ole valmiita luovuttamaan demokraattisia oikeuksiaan – ainakaan ilmaiseksi. Jos globaali talouskriisi heikentää yksinvaltaisesten hallitsijoiden mahdollisuuksia tarjota heitä tukeville kansalaisryhmille etuisuuksia, voivat nämä ryhmät huomata demokratian olevan oman edunvalvontansa kannalta tehokkaampi keino.

Rajun kansantaloudellisen laskusuhdanteen ei voi olettaa johtavan itsekseen demokratian kehittymiseen. Tästä on hyinen esimerkki täydelliseen taloudelliseen romahdukseen ajautunut Zimbabwe, jota ei voi pitää demokratian paratiisina, vaikka opposition presidenttiehdokas Morgan Tsvangirai valittiinkin hiljattain pääministeriksi. Monet tekijät vaikuttavat siihen, kuinka diktatuurille käy taloudellisen pelivaran kadotessa.

Öljyn hinnalla ja öljyvarojen kehittymisellä näyttää olevan oleellinen merkitys autoritaarisuuden ja demokratian välisessä taistelussa, koska monet öljystä merkittäviä vientituloja saavat maat ovat autoritaarisesti hallittuja. Kirjoitan seuraavaksi öljyn merkityksestä niin sanotuilla petro-diktaattoreille.

ASEM ikkunana tulevaisuuden maailmanjärjestykseen

2009-05-28T12:02:00.004+03:00

Maailman valtioiden välillä on suuri määrä erilaisia yhteistyöelimiä: Euroopan unioni on selkeästi pisimmälle institutionalisoitunut, mutta myös muilla on painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Joskus kansainvälistä politiikkaa seuraavien tahojen kuulee esittävän, että maailma regionalisoituu EU:n mallin mukaisesti. Lähialueiden maat muodostavat siis liittoja keskenään, ja ulkosuhteiden painopiste siirtyy valtioiden välisten asioiden hoidosta näiden liittojen suhteisiin. ASEM tuo yhteen Euroopan ja Aasian päämiehet.

Toistaiseksi suurin osa valtioiden välisistä yhteistyöelimistä on kuitenkin keskittynyt vain osallistuvien valtioiden välisen kaupan organisoimiseen ja välttänyt ottamasta muita tehtäviä. Taloudellinen integroituminen voi kuitenkin johtaa myös poliittiseen yhteistyöhön: valtioiden johtajat saattavat konsultoida toisiaan myös muissa kohtaamissaan haasteissa havaitessaan yhteistyön hyödyllisyyden taloudellisissa kysymyksissä.

ASEAN on Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöorganisaatio. Se perustettiin 1967 stabiloimaan osallistujamaiden suhteita, joita kaikkia yhdisti pelko vietnamilaisen kommunismin leviämisestä niiden omalle alueelle. Viimeistään Vietnamin liittyminen järjestöön vuonna 1995 kuitenkin sinetöi sen, että ASEAN oli tullut kauas alkuperäisestä tarkoituksestaan – ja se onkin nyt kymmenen jäsenvaltion organisaatio, joka organisoi paitsi jäsentensä taloussuhteita, myös jäsenvaltioiden suhteita niin sanottuihin ASEAN+3 -maihin, Kiinaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan.

ASEM:in taustaa

Neuvostoliiton kommunistisen regiimin romahtaminen 1989–1991 muutti oleellisesti maailmanjärjestystä. Geopoliittinen kilpailu kapitalismin ja kommunismin välillä muuttui äkisti geotaloudelliseksi kilpailuksi kolmen kapitalismin muodon välillä. Suuressa geotaloudellisessa pelissä maailmalla oli kahden sijasta kolme napaa: Pohjois-Amerikka, Eurooppa sekä Itä- ja Kaakkois-Aasia. Suurvallat omaksuivat uuden tilanteen nopeasti ja ryhtyivät soveltamaan toimintaansa muuttuneiden voimasuhteiden mukaan.

Pohjois-Amerikalla ja Euroopalla on pitkään ollut luonteva ja ystävällinen trans-atlanttinen suhde, mutta uudessa tilanteessa Euroopan oli katseltava ympärilleen uusien yhteistyökumppanien löytämiseksi. Kaakkois-Aasia vaikutti lupaavalta yhteistyön suunnalta, olihan EU:lla ja ASEAN:illa pitkä kokemus alueiden välisestä yhteistyöstä. EU piti huolta alueiden välisistä suhteista myös kylmän sodan aikana, ja sillä oli yhteistyösopimukset esimerkiksi Etelä-Amerikan Mercosurin, Persianlahden GCC:n ja eteläisen Afrikan SADC:n kanssa.

Eurooppalaisesta näkökulmasta maailman tila ei näyttänyt hyvältä 1990-luvulla. Aasian markkinat kasvoivat, mutta eurooppalaisten yritysten investoinnit kohdistuivat suurelta osin Euroopan sisään, kun yritykset valmistautuivat uuteen kilpailuasetelmaan yhtenäismarkkinoiden myötä. Yhtenäismarkkinat eivät kuitenkaan pelastaneet Euroopan taloutta ja vuonna 1995 työttömyys Euroopassa oli ennätyskorkealla, keskimäärin 10,7 prosentissa. Samaan aikaan aasialaiset ja amerikkalaiset taloudet lähenivät toisiaan APEC-organisaation kautta.

Yhdysvaltain merkitys ASEM:in synnylle

APEC:iin kuuluvat aasialaisten talouksien lisäksi Yhdysvallat, Kanada, Peru, Chile, Meksiko, Australia ja Uusi-Seelanti. Australian pääministerin Bob Hawken aloitteesta syntynyt APEC sai tuulta siipiensä alle, kun presidentti Bill Clinton kutsui 1993 osallistujamaiden valtionpäämiehet neuvotteluihin. Jo vuoden 1994 kokouksessa sovittiin, että Tyynenmeren alueen taloudet luovat vapaan kaupan ja investointien alueen teollistuneiden talouksien osalta vuoteen 2010 mennessä ja kehittyvien talouksien osalta vuoteen 2020 mennessä.

Tavoite oli kunnianhimoinen, mutta kokouksella oli myös symbolista merkitystä. Se oli ensimmäinen merkittävä kansainvälinen talouspoliittinen kokous, jossa eurooppalaisilla ei ollut istuinta, ei edes tarkkailijajäsenenä. Estääkseen geotaloudellisen marginalisaation horisontissa siintävällä ”Tyynenmeren vuosisadalla” Euroopan oli vahvistettava maailmantalouden kolmion sivua, joka yhdistää Aasian ja Euroopan toisiinsa.

Huippukokouksia ja verhottua uusimperialismia?

Näkyvin ASEM:in toimintamuoto ovat kahden vuoden välein järjestettävät hallitusten päämiesten huippukokoukset. Kokoukset järjestetään vuorotellen Aasiassa ja Euroopassa, viimeksi Pekingissä 2008 ja sitä ennen Helsingissä 2006. Huippukokousten välillä järjestetään myös osallistujamaiden sektoriministerien tapaamisia, joissa ministereillä on mahdollisuus keskustella oman alansa globaalipoliittisista kysymyksistä. Tämä vähentää ulkoministeriöiden valtaa, sillä muut ministeriöt voivat hoitaa kansainvälisiä kysymyksiä omalla sektorillaan niiden ohi ASEM-tapaamisissa.

Koska ASEM:illa ei ole omaa henkilökuntaa tai budjettia, kokousten valmisteluvastuu on osallistujamailla. Euroopan puolelta tehtävää hoitaa puheenjohtajamaa ja komissio, mutta aasialaiset maat vuorottelevat koordinaattorin tehtävää. Joidenkin kriitikoiden mukaan tämä pakottaa aasialaiset osallistujat jäljittelemään EU:n mallia toiminnassaan ja vaikuttaa kaakkoisaasialaisen identiteetin rakentumiseen. Myös ASEM:in aloitteiden rahoitus, joka perustuu halukkaiden vapaaehtoiseen rahoitukseen eikä yhteiseen budjettiin, tarkoittaa, että varakkailla eurooppalaisilla mailla on enemmän vaikutusvaltaa ASEM:in asialistan muodostumiseen kuin aasialaisilla.

Näpsäkkä keskustelukerho vai tulevaisuuden regionalistisen maailmanjärjestyksen malli?

ASEM noudattaa samaa yksimielisyyden periaatetta kuin ASEAN: mitään ei päätetä, elleivät kaikki osallistujamaat hyväksy asiaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei prosessilla olisi merkitystä. Yhdenkään maan ei tarvitse jäädä pois kokouksista siksi, että sen täytyisi pelätä sanktioita, jos se ei noudata muiden maiden tahtoa. Myös pienten maiden mahdollisuus raskaan sarjan diplomatiaan kokousten avulla on arvokasta.

Talous dominoi maailmanpolitiikkaa, ja yhdessä Pohjois-Amerikka, Eurooppa ja itäinen Aasia dominoivat maailman taloutta. Vuonna 2000 nämä maat tuottivat yhdessä 87 % koko maailman bruttokansantuotteesta. Näiden kolmen talousjättiläisen kokemukset yhteistyöstä vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka maailma tulevaisuudessa järjestyy. Menemmekö kohti alueellisia yhteistyöjärjestöjä, jotka valvovat etujaan yhtä itsekkäästi kuin nykyiset kansallisvaltiot, vai kohti globaalia valtiota? Johtaako pettymys kansainväliseen yhteistyöhön tarkoitettujen järjestöjen murtumiseen ja paluuseen kansallisvaltiokeskeiseen maailmanjärjestykseen?

Maailman järjestäminen

Westfalenilaiseen regiimiin kuului ajatus suvereeneista valtioista, jotka käyttävät ehdotonta valtaa omalla alueellaan, mutta vastavuoroisesti pidättäytyvät ottamasta kantaa toisten valtioiden asioihin. Nykyisen maailman globaalit haasteet – kuten ilmastonmuutos, talouskriisit ja kansainvälinen terrorismi – ovat tehneet tällaisesta maailmanmallista vanhanaikaisen, sillä näihin haasteisiin vastaamiseen tarvitaan valtioiden välistä yhteistyötä, ja valtioiden on tehtävä myönnytyksiä suhteessa absoluuttiseen itsemääräämisoikeuteensa.

Ilmeisesti ihmiskunta on nyt murroskohdassa, sillä maailmanjärjestyksen tulevaisuus vaikuttaa epäselvältä. Francis Fukuyama on esittänyt, että historia on päättynyt ja kaikki kansat kulkevat kohti liberaalia demokratiaa. Samuel Huntington taas aivan päinvastaista: Hänen arvionsa mukaan kylmän sodan ideologinen konflikti korvautuu kulttuurien välisellä yhteentörmäyksellä, kun islamilainen maailma haastaa muut kulttuurit.

Euroopan unioni ei ole valtio eikä kansainvälinen järjestö, vaan jotain muuta, sui generis. ASEM voidaan nähdä kyynisesti välineenä, jolla osallistujamaat ajavat kansallisia intressejään tai joka betonoi kapitalistista maailmantalousjärjestelmää. Yhtä kaikki, ASEM on uniikki kansainvälisen politiikan työkalu, sillä se tuo yhteen kaksi regionalistista poliittista entiteettiä. Näin alueellisten yhteistyöjärjestöjen ja globaalivaltion väliin syntyy yksi poliittisen toiminnan kerros lisää.

Euroopan unioni globaalina toimijana

Kun maailmanjärjestyksen tulevaisuutta ja sitä murrosta, jossa nyt elämme, pyritään hahmottamaan, kaikkein pisimmälle edenneen alueiden välisen foorumin tutkiminen voi tuottaa arvokasta tietoa. Eurooppalaisten on käsitettävä, että heidän mantereellaan on keskeinen merkitys sille, millaiseksi tulevaisuuden kansainvälinen järjestelmä muodostuu. Takaavatko alueelliset valtioiden yhteistyöjärjestöt kaupan vapauden ja maailman rauhan, vai luisutaanko uuteen kauppasotien aikakauteen, joskin valtioiden sijaan mantereiden kokoisissa yksiköissä? Vastaus riippuu oleellisesti siitä, kuinka EU ja sen jäsenvaltiot hoitavat kauppasuhteensa muuhun maailmaan.

Kriitikoiden mukaan EU käyttää ASEM-prosessin rakennetta määrätietoisesti hyväkseen muovatakseen ASEAN:ista samantapaisen institutionaalisen järjestön kuin EU. Myös Afrikan Unionin instituutiot muistuttavat eurooppalaista mallia. Euroopan unionin julkilausumaton tavoite näyttäisi siis olevan moninapainen kansainvälinen järjestys, jossa pienempien valtioiden mantereiden mukaan muodostamat yhteistyöjärjestöt tasapainottavat suurvaltojen eli Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan vaikutusvaltaa. Kyseisillä suurvalloilla on puolestaan intressi rikkoa järjestöjen yhtenäisyyttä divida et impera –taktiikalla, jotta ne voivat saavuttaa etuja globaalissa pelissä.

ASEM antaa Euroopan unionille mahdollisuuden käyttää diplomaattisia ja taloudellisia valtaresursseja vaikuttaakseen Kaakkois-Aasian kehitykseen, mutta unionin keskeisin tapa vaikuttaa kansainvälisesti on sen taloudellisen menestyksen tuoma imuvoima. Tahto liittyä Euroopan unioniin antaa unionille mahdollisuuden vaatia ehdokasmailtaan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Ilman jäsenyyden muodossa tarjottavaa porkkanaa nämä vaatimukset voisivat jäädä tyypilliseksi kansainvälisten suhteiden sanahelinäksi.

Ikkuna maailmanjärjestyksen tulevaisuuteen

EU voi vaikutusvallallaan pyrkiä muovaamaan maailmanjärjestystä haluamaansa suuntaan. Jos ASEAN kehittyy samantapaisesi toimijaksi kuin EU ja jatkaa laajenemistaan, siitä voi tulla Aasian demokratiaa ja talouksia stabiloiva organisaatio. Kun EU on ottanut jäsenikseen Armenian, Georgian ja Azerbaidzhanin, ja Nepal, Bhutan ja Tadzhikistan ovat liittyneet ASEAN:iin, voivat nämä kaksi organisaatiota lyödä kättä Keski-Aasiassa. Kenties sadan vuoden kuluttua Uzbekistan ensimmäisenä valtiona liittyy molempiin.

Tämä tapahtuu tosin vain, jos Kaakkois-Aasia tahtoo yhä leikkiä Euroopan kanssa. Se voi myös kääntää katseensa kohti Intian työvoimaa, Lähi-idän energiaa ja pääomaa sekä itäisen Afrikan luonnonvaroja ja kulttuuria, ja luoda näillä tuotannontekijöillä alkavasta vuosisadasta Intian valtameren vuosisadan – joskin meri on nimettävä uudestaan diplomaattisemmin. Tässä skenaariossa Eurooppa ja Amerikka jätetään maailmankaupan marginaaliin ja niistä tehdään pelkkiä kulutustuotteiden globaalien tuotantoketjujen päätepisteitä.

Maailmanrauhan edistämisessä YK:lla on tärkeä merkitys. Paljon riippuukin siitä, millaiseksi YK:n rooli muodostuu regionalisoituvassa maailmassa. Myönteiset kokemukset kansainvälisestä yhteistyöstä voivat saada valtiot riisumaan suvereniteettinsa haarniskaa. Toisaalta vahvistuneet valtioiden alueelliset yhteenliittymät voivat myös laskelmoida, että niillä on tahtoessaan varaa ohittaa kansainvälisen yhteisön mielipide etujaan ajaessaan.

Demokratian ja autoritarismin konflikti

Dikotomia kylmän sodan kapitalistisen ja kommunistisen leirin välillä on murtunut, mutta maailman valtioiden välillä on huomattavia eroja niiden demokraattisuuden suhteen. Demokraattisten valtioiden joukkoa johtavat Pohjois-Amerikka ja Eurooppa, autoritaarisia taas Venäjä ja Kiina. Suuri osa maailman valtioista liikkuu pitkällä aikavälillä näiden kahden leirin välillä ja niiden päätöksiin vaikuttavat monet asiat, eräänä keskeisimmistä taloudellisen menestyksen liikkeet.

Realistisen kansainvälisten suhteiden koulukunnan keskeisenä ajattelijana pidetty Robert Kagan on esittänyt olemassa olevien kansainvälisten järjestöjen rinnalle perustettavan demokraattisten valtioiden yhteisöä. Tämä yhteisö kannustaisi heikommin vakiintuneita demokratioita pysymään valitsemallaan tiellä esimerkiksi edullisin kauppasopimuksin. Yhdysvaltojen 2008 presidentinvaaleissa republikaanien ehdokas John McCain ottikin idean esille, mutta keskustelu aiheesta ei jatkunut kovin pitkälle.

Euroopan on harkittava, kuinka se voi parhaiten tukea autoritaarisesti hallittujen valtioiden demokraattisia voimia. Valko-Venäjä ei ole tukenut Venäjän aggressiivisia toimia Georgiaa vastaan eikä tunnustanut itsenäisiksi Venäjän tunnustamia Abhasiaa tai Etelä-Ossetiaa. Tämä on rohkaiseva esimerkki siitä, että ilmeisesti EU:n painostustoimenpiteet ovat vaikuttaneet jotenkin Valko-Venäjään. Voidaanko tulevaisuudessa samalla tavalla auttaa esimerkiksi Kuuban demokratisoitumista?

Globalisaation tulevaisuus on vasta alkanut

ASEM-yhteistyössä eurooppalaiset pääsevät merkittävällä tavalla vaikuttamaan siihen, millaiseksi Kaakkois-Aasian maiden taloudet ja keskinäiset suhteet muodostuvat. Samalla Eurooppa on vaikuttamassa koko siihen tapaan, jolla kansainväliset suhteet ymmärretään ja maailmaa hahmotetaan.

Voidakseen toimia legitiimisti ja arvokkaasti osana globaalin kansainvälisen regiimin luomisessa Euroopan on hahmoteltava itselleen visio uudesta maailmanjärjestyksestä. Tämän vision on perustuttava siihen hyvään, mitä Euroopalla on antaa maailmalle ja ihmiskunnalle: Valistuksen arvoihin ja ihmiskunnan uskoon itseensä – siihen, että se voi nousta oman kohtalonsa herraksi.

Globalisaatio ei ole vain yksisuuntainen prosessi, jossa Eurooppa opettaa ja muu maailma kuuntelee. Eurooppalaisten on muistettava nöyryys ja ymmärrettävä maailmanyhteiskunnan tarkoittavan myös sitä, että pöydissä, joissa eurooppalaisia koskevista asioista päätetään, istuu myös haitilaisia, madagaskarilaisia ja singaporelaisia.

Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

2009-05-22T19:00:00.003+03:00

Ilmasto- ja energiakriisi kansantajuistettuna

Hot, flat and crowded on vakuuttavaa luettavaa. Teos vakuuttaa jo silkalla massiivisuudellaan –yli 400 sivua- ja kirjailija Thomas L. Friedmanin maineella globalisaation ja ympäristökysymysten asiantuntijana. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset The Lexus and the Olive Tree (Globalisaatio – uhka vai unelma?) ja The World is Flat: A Brief History Of The Twenty-first Century (Litteä maailma: 2000-luvun lyhyt historia).

Kirja keikkuu eräänlaisella perusteellisen pamfletin ja asenteellisen akateemisen kirjallisuuskatsauksen välisellä harmaalla rajavyöhykkeellä. Kirjoittajan suurta tietomäärää ja kykyä monimutkaisten kehityskulkujen yhteenkytkemiseen ei voi kyseenalaistaa, mutta Hot, flat and crowdedissa ei ole lainkaan lähdeviittauksia. Asiasanahakemisto on ammattimainen ja kattava, mutta se ei lohduta lukijaa joka tahtoisi tarkastaa kirjoittajan voimallisimpia väitteitä.

Esittäessään kunnianhimoisuudessaan jopa mielikuvituksellisia, ellei utooppisia visioitaan Friedman nojaakin usein energia- ja ympäristökysymysten asiantuntijoiden kanssa henkilökohtaisesti käymiinsä keskusteluihin CEO:iden, tutkijoiden ja poliittisten johtajien kanssa. Keskusteleva kirjoitustyyli tekee tekstistä luettavampaa ja ihmisläheisempää, mutta häiritsee akateemista uskottavuutta ja siirtää vastuuta kirjailijalta hänen lähteilleen.

Petrodiktaattoreita, kansalaisliiikkeitä ja fatalistista kapitalismia

Yleisö, jolle Friedman kirjansa suuntaa jää hieman epäselväksi. Niin sanottua tavallista kansalaista hän tuskin järkäleellään kosiskelee, mutta oppineempaa lukijaa saattavat lukuisat toistot ja yksinkertaistukset ärsyttää. Ajankohtaisten trendien mukaisesti Friedman pyrkii yhdistämään ympäristökysymykset turvallisuus- ja talousasioihin. Kun ympäristöstä ei puhuta itseisarvona vaan välinearvona talous- tai turvallisuusuhkien ehkäisemiseksi kieli on konservatiivis-materialististen arvojen näkökulmasta ymmärrettävämpää, mutta kenties samalla menettää jotain uniikkia.

Kirjan nimeen sisältyy Friedmanin näkemys globalisaation vaikutuksista. Ilmastonmuutos kuumentaa maapalloa, samaan aikaan kun väestönkasvu tekee siitä ruuhkaisan. Litteys taas viittaa siihen, kuinka totalitaaristen valtioregiimien joko romahdettua tai avattua taloutensa kaikki maailman ihmiset kilpailevat ja työskentelevät globaaleilla markkinoilla, globaalin kapitalismin hengessä, tasaisella ja litteällä alustalla.

Friedman nimeää vuoden 2000 vuodeksi 1 E.C.E., Energy-Climate Era. Uuden ajanlaskun alku tuosta vuodesta on hänen mukaansa historiallisessa perspektiivistä luontevaa, sillä Maapallon kuumeneminen, litistyminen ja ruuhkautuminen aiheuttavat viisi suurta ongelmaa: Energian ja luonnonvarojen kysynnän ja tarjonnan ristiriidan, petrodiktatuurit, ilmaston muutoksen, energian puutteen ja biodiversiteetin vähenemisen.

Friedmanin viheroikeistolainen maailma

Lukiessaan Hot, flat and crowdedia tulee lukijan olla erityisen varovainen. Kirjoittaja nostaa hyvin ansiokkaasti esille monia ympäristöongelmia ja tarjoaa niihin ratkaisuja, radikaalejakin sellaisia. Väitteensä hän perustelee ja antaa monille esityksilleen hintalapun, vaatien kuitenkin asian olevan niin tärkeä, että ihmiskunnan on se joko maksettava tai kohdattava ennennäkemätön katastrofi. Kirjailija osaa sytyttää lukijansa innostumaan yhteisistä ponnistuksista ympäristön hyväksi, mutta lukijan on syytä kiinnittää huomionsa myös ympäristön pelastamisen hintalapun pienellä painettuun tekstiin. Hinnasta ei selviä vain rahalla.

Friedmanin maailmankuvan taustalla paistaa fukuyamalainen historian loppu, jossa kaikki maailman valtiot ja kansat omaksuvat ainoan mahdollisen yhteiskuntamallin, liberaalikapitalismin. Friedman on pohjustanut ajatustaan aikaisemmissa teoksissaan ja arvioi Kiinan seuraavan Yhdysvaltoja vapaiden markkinoiden tyyssijana. Eurooppa puolestaan joutuu luopumaan lyhyistä työviikoistaan ja vanhanaikaisista hyvinvointivaltioistaan globaalin kilpailun seurauksena.

Kiinan demokratisoitumisen suhteen Friedman on optimisti. Hän uskoo, että hälyttävän heikko ympäristön tila monissa kiinalaisissa kaupungeissa pakottaa poliittiset päättäjät ryhtymään toimenpiteisiin puhtaan hengitysilman turvaamiseen kansalaisilleen. Vaatiessaan puhdasta ilmaa, kiinalaiset alkavat myös vaatia poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta ja monipuoluejärjestelmää.

Ekologisen ideologian häivyttäminen liberaalikapitalismin alalajiksi

Jokainen voi olla tämän arvion uskottavuudesta mitä mieltä tahtoo, mutta merkillepantavaa on kirjoittajan käsitys siitä, millaista demokratiaa kohti Kiina tulisi kulkemaan. Hänen visioonsa kuuluvat porvarilliset, liberaalit oikeudet kuten mielipiteenvapaus ja äänioikeus, mutta näiden täydentämisestä taloudellisilla oikeuksilla kuten minimipalkoilla tai perusturvalla Friedman ei sano sanaakaan. Ylipäätään Kiinaa käsitellessään Friedman paljastaa viheroikeistolaisen agendansa. Kiinan talouskasvu on johtunut pienien palkkojen luomasta halvasta työvoimasta ja ympäristön suojelun laiminlyönnistä. Friedman antaa ohjeita vain jälkimmäisen ongelman korjaamiseen.

Muutenkin kirjoittajan demokratiakäsitys näyttäytyy omituisessa valossa. Hänestä Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on ilman muuta kiinalaista parempi, mutta hän toivoisi silti, että Yhdysvalloissa olisi mahdollista toimeenpanna ympäristönsuojelulainsäädäntöä samanlaisilla mahtikäskyillä, kuin Kiinassa. Friedmanin mukaan intressiryhmien lobbarit ja politiikka (!) estävät järkevän poliittisen päätöksenteon.

Hot, flat and crowded on ovela yritys tehdä ekologisesta liikkeestä yksi kapitalismin muoto. Yhteiskunnallisiin rakenteisiin, omaisuuden ja tulonjakoon ynnä muihin vaikeisiin asioihin ei tarvitse ottaa kantaa, jos nykyjärjestelmää vain muokataan ympäristöystävällisempään suuntaan. Jos vihreä ideologia muuttuu tyhjäksi oikeistolaisen maailmankuvan muodoksi, menettää se arvonsa yhteiskuntaa uudistavana voimana. Siksi on huolestuttavaa, että esimerkiksi Vihreä lanka on kehunut Hot, flat and crowdedia.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden ainejärjestölehdessä, Puolueohjelmassa 22.5.2009

Ajankohtainen prostituutiokeskustelu

2009-05-10T14:28:00.003+03:00

Anna Kontula julkaisi pamfletin Tästä äiti varoitti, jossa hän käsittelee prostituutiota. Aiheen käsittely takaa yleensä melko laajan näkyvyden ajankohtaiskeskustelussa. Itse kirjan järjellisyydestä en ole pystynyt muodostamaan kuvaa, mutta kirjan ilmestymisen myötä HS-raati käsitteli prostituutioon liittyviä kysymyksiä. Yleensä prostituutiokeskustelu on kovin epärakentavaa ja perustuu keskustelustelijoiden intuitioon ja subjektiiviseen näkökulmaan (en minä haluaisi että minun mies käy maksullisissa/ paras varmistaa varasuunnitelma jos vaimo alkaa pihdata). Vaikka osa raatilaisten mielipiteistä on näiden perusteluiden muunnelmia, mukaan mahtui myös harkitumpia näkemyksiä.

Fatalistiset mielipiteet ovat masentavia, ja vaikka ne esitetään realismina, eivät ne minusta ole uskottavia. Kirjailija Juha Vakkuri tai professori Kari Enqvist eivät usko, että prostituutiosta voidaan päästä eroon. Vaikka prostituutiolla on erittäin pitkä historia, löytyy ihmiskunnan historiasta myös esimerkkejä instituutioista, joita on joskus pidetty aivan hyväksyttävinä ja legitiimeinä, mutta joista on päästy valistuksellisen ajattelun ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä eroon, kuten orjuus tai kolonialismi.

Kutsukaa naiiviksi, mutta minä unelmoin maailmasta, jossa ei ole prostituutiota. Onko sellainen maailma mahdollinen vai pelkkää utopiaa selviää vasta sitten, kun prostituutiosta on toden teolla pyritty pääsemään eroon. Lainsäädännölliset rajoitukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tuloksia voidaan saada aikaan vain purkamalla kaikki ne tekijät, jotka vieraannuttavat ihmisen luontaisesta seksuaalisuudestaan ja jotka pyrkivät kahlitsemaan ihmisen seksuaalisuutta pakottamalla hänet johonkin muottiin.

Kun ihminen ei voi toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti esimerkiksi parisuhteessa tulee kaupallisilla seksuaalipalveluilla olemaan kysyntää. Tarjontaa taas lisäävät tuloerot. Kun maailmassa on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta ansaintakeinoa kuin itsensä myyminen, tulee kaupallista seksiä aina olemaan tarjolla. Kaksi keskeistä rintamaa prostituution vastaisessa taistelussa ovatkin kaikkien parisuhteita rapauttavien tekijöiden ja kaikkien tuloeroja kasvattavien tekijöiden purkaminen. Olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin otsikolla Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.

Prostituution yleisyydellä on käänteinen korrelaatio yhteiskunnan seksuaalisen vapauden kanssa. Eikö tämä yhtälö tarkoita, että seksuaalisesti täysin vapautuneessa yhteiskunnassa prostituution määrä on nolla? Jos ihmiskunta on tosissaan prostituution lopettamisen ja seksuaalisen emansipaation kanssa, sen on lähdettävä liikkeelle ruohonjuuritasolta ja vapauduttava kaikista niistä kulttuurisista tekijöistä, jotka ylläpitävät seksuaalista repressiota. Jos ihmiskunta ei ole riittävän kypsä juurimaan keskuudestaan cosmopolitaneja ja sinkkuelämiä, se ei myöskään ole kypsä elämään kaupallisesta seksistä vapautunutta aikaa.

Uusiutuvien energiamuotojen puolesta

2009-04-26T10:31:00.002+03:00

Ydinvoiman tulevaisuudesta paitsi Suomessa, myös Euroopassa ja maailmassa yleisesti keskustellaan. Tämä on hienoa, mutta kansalaiskeskustelu tuntuu muuttuvan poliittiseksi päätöksenteoksi hieman huonosti. Ydinenergialobbylla on hyvät suhteet ja vaikutusvaltaa ja he varmasti tuottavat palkkansa verran hyötyä työnantajalleen.

Keskustelussa ydinvoiman puolustajat esiintyvät mielellään realisteina ja kutsuvat vastustajia idealisteiksi. Argumentin tarkoitus on leimata vastaanväittäjät hyvää tarkoittaviksi, mutta heidän ajatuksensa toteuttamiskelvottomiksi ja utooppisiksi. Todellisuudessa kovat faktat ovat ydinvoiman vastustajien puolella: Ydinvoimasta ei ole globaalin energia- tai ilmastokriisin pelastukseksi. Globaalilla tasolla ydinvoimalla tuotetaan niin pieni osa maailman energiasta, että sen osuuden lisääminen vaatisi massiivisia investointeja ja tuhansittain uusia voimaloita. Näin suuri kapasiteetin kasvattaminen taas tarkoittaisi sitä, että kaikki Maapallolta löytyvä uraani olisi hyvin pian käytetty ja ihmiskunnalla olisi radioaktiivisen ydinjätteen lisäksi käsissään valtava määrä käyttökelvottomia ydinvoimaloita.

Silti olisi kylmä.

Resurssit investointeihin ovat aina rajalliset. Siksi uusiutuvat energiamuodot ja uudet energiainnovaatiot kilpailevat ydinvoiman kanssa investoinneista. Ydinvoimaan sijoitettu euro on pois energiatehokkuuden kehittämisestä ja uusien energiamuotojen tutkimuksesta. Energiansäästämisestä ihmisillä alkaa olla jo tietoa ja kokemusta, mutta keskustelua tulisi käydä myös niin sanotusta epäsuorasta energiansäästämisestä. Yksinkertaisesti, niin kauan kuin länsimaalaiset kuluttajat ostavat kasoittain roinaa Kiinasta, Kiina tulee lisäämään energiankulutustaan ja sen energiantuotanto on nimenomaan mustaa energiaa.

Näin taloudellisen laskukauden aikana moni haikailee uutta nokiaa kansantalouden pelastajaksi. Maailmassa on suuret markkinat energiainnovatiivisille ratkaisuille ja oletettavasti tämä ala tulee kokemaan merkittävää kasvua vielä ainakin parikymmentä vuotta. Valitettavasti ydinenergialobby on kääntänyt energia-asioissa Suomen kelloa taaksepäin ja haikailee halvan ja rajoittamattoman energian aikaan. Tällaisessa ympäristössä ei energiainnovaatioita synny

Tänään on kulunut 23 Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta

Ydinvoimaa vastustavat järjestöt yhdistävät voimansa, linkki uutiseen

Olen kirjoittanut ydinvoimasta myös 2008, 2007 ja 2006

Voir Paris et vivre

2009-04-24T23:19:00.003+03:00

Mistä aloittaa? Pariisi teki hyvän vahvan vaikutuksen, vaikka lähdin matkaan hyvin skeptisin tuntein. En yksinkertaisesti uskonut, että mikään kaupunki voisi olla niin ihmeellinen, kuin olen kuullut Pariisista kerrottavan. Olin väärässä. Pariisi on juuri sitä, mitä siitä kerrotaan: kaunis, dynaaminen, tunnelmallinen, eloisa, kulturelli. Aivan toista, kuin unelias Strasbourg

Kaupungissa hämmästytti myös sen kompaktius. Kaikki on oikeastaan kävelymatkan päässä, jos vain jaksaa kävellä. Metro on totta kai kätevä, mutta yllättävän hidas ja asemat ovat lähellä toisiaan. Kauemmas ydinkeskustasta on rakennettu myös kehämäisiä raitiovaunulinjoja, joilla pääsee kulkemaan lähiöitä pitkin.

Ehkä mieluisinta Pariisissa oli hengailla lukuisissa kaupungin puistoissa. Puistoja on kahta kastia. Ensimmäisissä nurmikko kestää kävellä ja niissä on hyvä pitää piknikkiä. Hyvänä esimerkkinä täytyy mainita satumainen Buttes Chaumontin puisto. Toiset taas ovat puutarhamaisia, tarkkaan hoidettuja eikä niissä ole asiaa astua nurmikoille. Itse en ole oppinut arvostamaan ranskalaisten puutarhojen kontrolloitua estetiiikkaa.

Pariisi on hyvin kallis kaupunki. Oikeastaan kaikki muu on kallista, paitsi viinin juonti. Ranskassa EU-kansalainen saakin hyvin vastinetta verovaroilleen ostaessaan raskaasti subventoitua ranskalaista viiniä. Hintataso näkyy myös katsoessa kaupunkia sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Kerjäläisiä on joka paikassa, kuten myös asemilla sun muissa paikoissa makaavia herrasmiehiä.

Huhut tylyistä ja kielitaidottomisa pariisilaisista ovat elleivät perättömiä, ainakin liioiteltuja. Yleisesti ottaen ihmiset olivat kohteliaita ja ystävällisiä. Kaikki ainakin yrittivät puhua englantia ja nuoremmalla polvella kielitaidossa ei ollut ongelmia. Pariisissa on myös eräänlaista suurkaupungin kulttuuria. Ihmiset ovat käyttäytyä esimerkiksi metrossa ja muussa liikenteessä sujuvasti.

Eiffel-tornikin oli yllättävän mielenkiintoinen tuijoteltava. Siinä tiivistyy teollisen ajan yhteiskunnan kehitysoptimismi. Ajatus siitä, että modernisoituminen tuo ihmiskunnalle kehittää elinolosuhteitaan aina vain paremmiksi, kuten korkea torni hyvin symboloi, oli tyypillinen tornin rakentamisen aikaan. Muutamia vuosikymmeniä myöhemmin sama moderni toi eurooppalaisten niskaan kaksi maailmansotaa.

Muutama sana Budapestista

2009-04-07T14:42:00.004+03:00

Budapest on hieno kaupunki. Kulttuurihistoriallisesti merkittäviä nähtävyyksiä on enemmän kuin ihminen pystyy käsittämään, hienoja aukioita ja toreja kaupungista tuntuu löytyvan loputtomiin.

Vaikka Unkari on vauras maa, vauraus ei ole tavoittanut kaikkia. Kaupungilla on paljon esitteiden jakajia ja muita halpatyöläisiä. Kerjäläisiä on melko paljon, mutta enemmän on ihmisia, jotka eivät edes kerjää. He vain makaavat asemilla ja siltojen alla epämääräisillä patjoilla ja makuupusseissa. Prostituutiota on, mutta se ei pistä silmään yhta aggressiivisesti, kuin monissa muissa kaupungeissa.

Budapestin julkista liikennetta voi vain kehua. Metrolla, johdinautoilla, raitiovaunuilla, junilla ja busseilla paasee joka paikkaan nopeasti, tehokkasti, siististi ja edullisesti.

Noyrin palvelijanne jatkaa Pariisiin.

Regionalismista väline globalisaation hallintaan

2009-03-31T20:49:00.003+03:00

Monet valtioiden ja niiden kansalaisten nykyään kohtaamat ongelmat ovat luonteeltaan globaaleja. Se tarkoittaa, ettei yksittäinen valtio pysty toimeenpanemaan tehokasta politiikkaa, jolla se voisi muokata itseensä vaikuttavia olosuhteita. Mikäli valtio ei ryhdy rakentavaan yhteistyöhön muiden valtioiden kanssa, sen rooliksi jää vain siitä riippumatta muodostuviin olosuhteisiin reagoiminen.

Yksittäinen valtio ei voi ilmastonmuutokselle mitään parhaallakaan ilmasto- ja energiapolitiikalla, jos muut valtiot eivät tee omaa osaansa. Globaali talouskriisi on myös osoittanut, kuinka haavoittuvaisia kansantaloudet ovat jossain aivan muualla alkunsa saaneille virheille. Euroopan unioni on pisimmälle institutionalisoitunut valtioiden välinen alueellinen yhteistyöelin, mutta samantapaisia järjestöä on maailmalla paljon.

Mielenkiintoinen tapaus on vuodesta 1996 kokoontunut EU:n ja Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöjärjestö ASEAN:in johtajat yhteen tuova ASEM. Tämä organisaatio tuo samaan neuvottelupöytään niin suuren maailmanpoliittisen painoarvon massan, että sillä on mahdollisuus vaikuttaa aidosti globaaleihin asioihin ja samaan aikaan viedä maailmaa pois Yhdysvaltain yksipuolisesti dominoimasta regiimistä.

On harmillista, että ASEM:ista tiedetään Suomessa oikeastaan vain Smash Asem- mielenosoitus, joka pidettiin Helsingissä 2006 huippukokouksen aikaan. Suomalaistenkin on ymmärrettävä, että heidän hyvinvointiinsa ja tulevaisuuteensa liittyvistä asioista päätetään kasvavissa määrin neuvottelupöydissä, jotka sijaitsevat kaukana Suomesta ja joissa istuu ihmisiä hyvin monista maista.

Ek:n savupiippukannanotto

2009-03-25T13:44:00.002+02:00

Elinkeinoelämän keskusliitto on linjannut elinkeinoelämän kannan hallituksen esitykseen energia- ja päästöveroista ja päätynyt vastustamaan niitä. EK:n kannanoton mukaan verot haittaavat työllistämistä ja vähentävät investointihalukkuutta Suomeen.

Energiaintensiivisen suurteollisuuden lyhyen tähtäimen intressien näkökulmasta kannanotto on käsitettävissä. Jos unohdetaan täysin esimerkiksi globaalien energiantuotantomarkkinoiden kehitys, finanssikriisiin liittyvä rakennemuutos ja ilmastonmuutos, on kannanotto jopa ymmärrettävä.

Jos energia on halpaa, pystyy energiaa runsaasti kuluttava teollisuus tuottamaan paljon tavaraa suhteellisen edullisesti. Suomessa halpa energia on perinteisesti ollut teollisuuden kilpailuvaltti. Tervetuloa 2000-luvulle EK. Se ei voi olla enää.

Energian käytön ja tuotannon ongelmat ovat jo laajalti ihmisten tiedossa, sekä Suomessa että globaalisti. Seuraava globaali markkina tulee olemaan energian säästöön ja puhtaaseen tuotantoon perustuva teollisuus. Kilpailu on jo käynnissä. Valtiot määräävät tiukkenevia energiatehokkuusvaatimuksia teollisuudelle ja kulutustuotteille. Tässä kisassa pärjäävät ne yritykset, jotka pystyvät adaptoitumaan parhaiten uusiin energiatehokkuuden vaatimuksiin.

Energiavero tuottaa valtion kassaan rahaa ja kannustaa teollisuusyrityksiä kehittämään tuotantoaan energiatehokkaammaksi. Se tapahtuu luomalla uusia innovaatioita energiansäästöön ja –tuotantoon. Uudet innovaatiot energia-alalla takaa suomalaisten yritysten menestyksen globaalissa taloudessa tulevaisuudessakin.

Suomi ei ole eristäytynyt talous, joka voi kynsin hampain pitää kiinni vanhasta savupiipputeollisuudesta. Menestyminen globaalissa taloudessa vaatii muutoksen tuuliin ja suuriin trendeihin reagoivaa elinkeinopolitiikkaa silloinkin, kun se tekee hetkellisesti kipeää.

Kokoomusnuoret tunnustavat väriä

2009-03-23T22:52:00.003+02:00

Kiitos Kokoomusnuorille selkeäsanaisesta kannanotosta, jossa he kannattavat sosiaalisten tulonsiirtojen ja julkisten palveluiden leikkaamista. Tämä talouspoliittiseksi naamioitu kannanotto paljastaa itse asiassa nyky-kokoomuksen yhteiskuntapoliittisen linjan: tuloerot eivät ole vielä riittävän suuria. Köyhillä ei ole vielä tarpeeksi surkeaa ja rikkailla tarpeeksi mukavaa, vaan tilannetta on kärjistettävä entisestään.

Sosiaalisten tulonsiirtojen ja julkisten palveluiden leikkaaminen rokottavat raskaiten kaikkein heikoimmassa asemassa olevia. Tätä äärimmäisen raakaa yhteiskuntapolitiikkaa perustellaan kannanotossa sillä, ettei ”Suomella ole enää varaa”. Samaan aikaan kokoomuksen kannattajilla on enemmän huvipursia, urheiluautoja ja maailmanympärimatkoja kuin koskaan aikaisemmin. Opintotukiin ja kirjastoihin ei kuitenkaan ole varaa. Hassua.

Erityisen kriittisesti kokoomuksen umpioikeistolaista linjaa tarkastelleet ovat huomanneet suunnan kulkevan kohti yhä aggressiivisempaa hyvinvointiyhteiskunnan purkamista. Nyt vero- ja talouspolitiikan puolelta uskallettiin gallupien tuomassa voimantunnossa tulla myös yhteiskuntapolitiikan puolelle ja sanoa kokoomuksen viesti ääneen: rikkaiden on oltava rikkaampia ja köyhien köyhempiä.

Kiitos Kokoomusnuorille tästä palveluksesta demokratialle. Kannanotto paljastaa taas poliittisen oikeiston värin, joka työväen presidentistä lähtien on hämärretty, äänestäjien vaaleissa arvioitavaksi.Äänestäjien on äänestäessään helpompi ottaa kantaa siihen, millaisessa yhteiskunnassa tahtovat elää.

Eurovaalien jälkeen syksyllä pidetään monessa ylioppilaskunnassa edustajistojen vaalit. Riittääkö kokoomuksella kantti ottaa teemakseen, että jo myönnetty opintotuen korotus täytyy perua? Tai kampanjoivatko kokoomuksen ehdokkaat vaatimalla, että puolet kampuksen kirjastoista on suljettava?

Nähtäväksi jää

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää

2009-03-19T05:59:00.005+02:00

Tänään 19.3. vietetään Minna Canthin syntymäpäivää ja tasa-arvon päivää. Minna Canth oli 1800-luvun loppupuoliskolla pääasiassa Kuopiossa ja Jyväskylässä vaikuttanut kirjailija ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hänellä on ollut erityisen suuri vaikutus sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen Suomessa.

Jos Minna Canth eläisi nyt, hän olisi varmasti ilahtunut monesta asiasta. Koulutus ja sen tasa-arvoisuus oli Canthille tärkeä asia ja nykyinen, kaikille sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta riippumaton korkeinkin koulutus varmasti miellyttäisi häntä. En usko Canthin kuitenkaan olevan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Tasa-arvo, ja Canth kannatti nimenomaan universaalia tasa-arvoa, on kaikkea muuta kuin valmis.

Canth oli kansallismielinen kirjailija ja hänellä on merkitystä suomenkielisenä kirjailijana. Ehkä nykyisestä näkökulmasta Canthia voisi pitää anakronisesti nationalistina. Mutta tuohon aikaan nationalismi oli edistyksellinen, emansipatorinen aate. Kansallisuusaatteen avulla kansan suuria massoja pyrittiin saamaan tiettyjen poliittisten, taloudellisten ja sivistyksellisten oikeuksien piiriin. Uskoisin, että nykymaailmassa Canthin voimallinen eettisyys saisi hänet taistelemaan myös sen puolesta, että kaikkialla maailmassa ihmiset voivat kouluttautua ja sivistyä sukupuolestaan, rodustaan ja sosiaalisesta asemastaan riippumatta.

Kirjallisessa tuotannossaan Canth edusti realismia. Hän kuvasi yhteiskunnallisia epäkohtia teoksissaan armottomasti ja naturalistisesti. Siksi uskon, että hän kävisi päin nykyisenkin yhteiskunnan tasa-arvon ongelmia järjen miekkaa heiluttaen, eikä kompastelisi romantillisiin tai muihin irrationaalisiin harhoihin. Hän olisi varmasti raivokkaasti kritisoimassa kaikkea hömppää, oli kyse sitten uusliberalistisesta talouspolitiikasta, missikisoista tai horoskoopeista!

Canthin kritisoimista alkoholista tai esiaviollisesta seksistä ei ole päästy eroon, mutta häntä kiehtoisivat varmasti myös nyky-yhteiskunnan rakenteellisemmat kysymykset. Mistä johtuu palkkaepätasa-arvo? Miksi historian koulutetuin naissukupolvi ei ole siirtynyt hellan äärestä yhtiöiden ja puolueiden johtoon, tai barrikadeille, vaan juorulehtien ja viihdesarjojen ääreen? Miksi sivistys ei ole vapauttanut ihmisiä juoppoudesta ja irstaudesta, vaan kenties jopa pahentanut niitä?

Minulle tärkein ominaisuus Minna Canthissa oli hänen periksiantamattomuutensa. Hän ei antanut konservatiivisille ihmisille periksi, vaan puhui niiden asioiden puolesta, joihin uskoi, vaikka hänen päälleen syljettiin. Sellaista asennetta tarvitsemme yhteiskunnalliseen keskusteluun yhä loputtomien opportunististen kompromissien tilalle ja siksi minä juhlistan tänään Minna Canthia kunnioittaen.

Kuva JSDN:n kojulta Jyväskylän kävelykadulta tasa-arvopäivänä. Myös Jani Kokko oli paikalla ja kirjoittaa tasa-arvonpäivästä blogissaan

Simone de Beauvoir: Onko Sade poltettava?

2009-03-13T16:09:00.004+02:00

Simone de Beauvoir tunnetaan lähinnä toisen maailmansodan jälkeisen feminismin äitihahmona, mutta hänen yhteiskunnallinen filosofiansa on käsitellyt muitakin aihepiirejä. Onko Sade poltettava?- teos on esseekokoelma kirjailijan tuotannosta, joka koostuu hyvin laajaa inhimillistä skaalaa koskettavista aiheista. Sara Heinämaa on kirjoittanut kirjaan johdannon.

Johdannon ja suomentajan saatesanojen lisäksi kirjassa on kuusi esseetä: Naisten asema (la condition féminine, julkaistu alun perin 1961), Moraalinen idealismi ja poliittinen realismi (Idéalisme moral et réalisme politique, 1945), Eksistentialismi ja kansanviisaudet (L´existentialisme et la sagesse des Nations, 1945), Kirjallisuus ja metafysiikka (Littéraryre et métaphysique, 1946), Kokemuksistani kirjailijana (Mon expérience d´écrivain, 1966) ja nimikkoessee Onko Sade poltettava? (Faut-il brûler Sade, 1951-52).

Beauvoirin kaiken ajattelun taustalla kajastaa eksistentialismin vaikutus. Eksistentialismin moraali perustuu ajatukselle, ettei ihminen voi kohtaamissaan valintatilanteissa ulkoistaa vastuuta päätöksistään millekään ulkoiselle auktoriteetille, olipa tämä auktoriteetti maallinen, kuten lainsäädäntö tai selestiaalinen, kuten jumala. Ihminen joutuu jokaiseen valintatilanteesen ilman valmiita toimintamalleja ja joutuu tekemään ratkaisun vain oman järkensä ja omantuntonsa pohjalta, edustaen tuossa ainutlaatuisessa tilanteessa koko ihmiskuntaa.

Esseissä on monia esiin nostamisen arvoisia ajatuksia. Naisten asemaa käsittelevä essee on hämmästyttävän ajankohtainen iästään huolimatta. Se kuvaa naisten yhteiskunnallista asemaa hyvin terävästi, eikä tyydy pelkkään naisen euro- hokemaan. Kenties tekstissä on kuitenkin jonkinlainen ristiriita, sillä kirjailija puhuu jatkuvasti yleistäen siitä, kuinka sukupuolet kokonaisuutena käyttäytyvät, vaikka hänen tavoitteensa on emansipoida ihmiset sukupuolestaan.

Eksistentialismi ja kansanviisaudet- esseessä Beauvoir esittelee oivaltaa pohdiskelua siitä, kuinka kansanomaisilla ”viisauksilla”, eli yleisillä hokemilla voidaan ylläpitää raadollista ihmiskuvaa. Ihmistä kuvataan ihmiselle sudeksi, eikä vaikkapa joutseneksi. Nämä hokemat ylläpitävät kahdenlaista ajattelutapaa: yhtäältä ihmisen on helppo selittää muiden ihmisten altruistinen käytös salakavalaksi, ”ketun häntä kainalossa”. Toisaalta itsen tekemät vääryydet voidaan antaa itselle anteeksi yksittäisinä inhimillisinä hairahduksina, eikä ihmisen tarvitse huomata tarvetta muuttaa omaa käytöstä moraalisesti kestävämmäksi.

Pervertikkona ja sadistina tunnettua markiisi de Sadea Beauvoir ei tuomitse markiisin naisiin kohdistamasta ilmeisestä halveksunnasta huolimatta, vaan pyrkii ottamaan kyseenalaiseen valistusfilosofiin uuden näkökulman. Hän katsoo Saden ravistelleen aiheuttamillaan skandaaleilla oivallisesti oman aikansa käsityksiä soveliaasta, vaikka provosoinneillaan aiheutti tavoittelemalleen emansipaatiolle enemmän hallaa kuin hyötyä.

Beauvoir katsoo Saden alustaneen sellaista individualistista moraalia, joka irrottautuu ulkoisista ja yhteiskunnallisista normeista ja rakentaa etiikkansa vapaasti itse. Muun muassa Nietzschen ajatteluun Saden vaikutus on selvä. Mutta onko Sade myös kylvänyt individualismissaan ne siemenet, joista myöhemmin kasvoi uusliberalismi?

Teksti on julkaistu Keski-Suomen viikossa 12.3.

Presidentin valtaoikeudet

2009-03-01T20:50:00.001+02:00

Julkisuudessa on viime aikoina keskusteltu presidentin valtaoikeuksista ja niiden mahdollisesta kaventamisesta. Silläkin riskillä, että haukun jokaista Suomessa käytävää yhteiskunnallista keskustelua, täytyy todeta ettei keskustelu tästäkään aiheesta ole erityisen hedelmällistä tai monipuolista. Erinomaisena valopilkkuna täytyy todeta, että SDP järjesti valtaoikeuksista nettipohjaisen jäsenkyselyn, jolla se kartoitti koko jäsenistönsä näkemyksiä aiheesta. Odotan mielenkiinnolla tuloksia.

Perusteluja presidentin roolin vähentämiseksi olen kuullut pääasiassa kolmenlaisia: 1) muuallakin on vähennetty presidentin valtaa 2) nykyinen järjestelmä on kansainvälisesti sekava 3) vallan siirtäminen presidentiltä pääministerille on parlamentaarisempaa

Mielenkiintoisimmat perustelut presidentin valtaoikeuksien vähentämisen puolesta ovat korostaneet presidentin vallan ja parlamentarismin yhteensovittamattomuutta. Paralmentarismissa valta on pääministerillä ja hänen johtamallaan hallituksella. Parlamentti, Suomessa eduskunta, päättää onko hallituksella sen luottamus vai ei. Pelkän parlamentarismin näkökulmasta presidentillä ei tulisi olla merkittäviä valtaoikeuksia, eikä itse asiassa valtioon tarvita presidenttiä lainkaan.

Usein keskustelussa tehdään looginen virhe ja ymmärretään parlamentarismi ja demokratia synonyymeiksi. Parlamentarismi on kuitenkin vain yksi tapa, jolla demokraattiseen politiikkaan voidaan pyrkiä. Tärkeää keskustelussa presidentin valtaoikeuksista on kysymys siitä, millainen valtiollisten instituutioiden välisten valtasuhteiden järjestely johtaa demokraattisimpaan politiikkaan.

Demokratialla tarkoitan tässä sitä, että toteutettava politiikka on sellaista, kuin kansalaisten enemmistö tahtoo sen olevan. Politiikan sisällön huomioiminen on erittäin tärkeää demokratian tasoa arvioitaessa. Toinen tapa olisi pitää politiikkaa demokraattisena jos se on tehty tiettyjen institutionaalisten järjestelyjen kautta. Tällainen tarkastelutapa kuitenkin redusoi kansalaiset pois demokratian määritelmästä ja on todellisuudelle vieras.

Hallituksen viime aikojen toiminta ei ole antanut hyvää kuvaa parlamentarismin ja demokratian yhteydestä. Hallitus pystyy ajamaan läpi laajojen kansanjoukkojen vastustamia politiikkoja, kuten Lex Nokian, yliopistouudistuksen ja eläkeiän noston. Sille riittää, että eduskunnan porvarillinen enemmistö ei äänestä hallituksen epäluottamuksen puolesta. Tilannetta kutsutaan ruoskaparlamentarismiksi: niin kauan kun kokoomus, keskusta, vihreät ja RKP saavat uhkailtua, lahjottua ja kiristettyä kansanedustajansa äänestämään hallituksen luottamuksen puolesta, voi hallitus tehdä mitä lystää.

Presidentti ei yksin voi tilannetta purkaa. Se, ettei kaikkea poliittista valtaa ole keskitetty hallitukselle tuo kuitenkin politiikkaan kontingenssia. Kontingenssi voi pelastaa yhteiskunnan kunnianhimoiselta ja päämäärätietoiselta hegemonialta

Presidentinvaaleissa kansalaisilla on mahdollisuus ottaa suoraan kantaa siihen, kuka valtionpäämiehenä toimii seuraavan kuuden vuoden ajan. Kun hallituksen päämiestä valitaan eduskuntavaaleissa, on valintatapa epäsuora ja yhteys oman äänen ja sen välillä, millaista politiikkaa valtakunnassa neljän vuoden ajan voi hämärtyä.

Poliittisen vallan käyttö ei maailmasta häviä, vaikka presidentin valtaoikeuksia vähennettäisiin. Valta siirtyy muualle, käytännössä pääministerille. Kansalaisilla ei ole samanlaisia suoria vaikutusmahdollisuuksia pääministerin, kuin presidentin valintaan. Avoimuutta ei lisää se, että vallankäyttö siirtyy avoimista vaaleista kabinetteihin.

Puoluejohtajien kanssa tulevaisuutta kohti

2009-02-20T00:36:00.006+02:00

Helsingin Sanomat julkaisi kolmen suurimman puolueen puheenjohtajien visiot Suomesta vuonna 2019. Idea on melko hyvä. Kääntämällä katseen tarpeeksi kauas tulevaisuuteen voidaan välttyä päivänpolitiikan pikkumaisuuksilta ja parhaimmillaan tuoda selkeämmin esiin puolueiden eroja, jotka liian usein jäävät lyhyen tähtäimen taktikoinnin alle.

Keskustan puheenjohtaja Matti Vanhanen on haistanut tuulen kääntyneen ja pyrkii olemaan globaalin finanssikriisin herättämän uusliberalismin kritiikin harjalla. ”Uusliberalismin tiellä ei ehditty tehdä suuria virheitä.” Ilmeisesti Vanhanen ei kuitenkaan tiedä, mitä uusliberalismi on tai yrittää vain sumuttaa. Toisaalla haastattelussa hän vannoo tilaaja-tuottaja-mallin nimiin. Mallissa on kyse nimenomaan siitä, että palveluiden tuottaminen on yksityistetty ja julkinen hallinto tyytyy vain tilaamaan ja maksamaan ne.

Myös verotusta Vanhanen olisi viemässä uusliberalistiseen suuntaan. Hän veisi verotusta enemmän kulutuksen suuntaan. Kulutuksen verottaminen tarkoittaa sitä, että ostettavat tuotteet ovat kalliimpia ja köyhälle tuotteet ovat silloin suhteellisesti kalliimpia kuin rikkaalle. Kulutuksen verottaminen on rikkaita suosivaa, sillä kulutusta toisin kuin tuloja ei voi verottaa progressiivisesti.

Sarjan hämmentävin osio on kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen haastattelu, joka on käytännössä täysin sisältövapaa. Katainen ei hahmottele millainen suomalainen yhteiskunta olisi kymmenen vuoden kuluttua, vaan keskittyy toistelemaan kokoomuksen itsensämarkkinoimisfraaseja. Miten tällainen virhe puolueelta, joka pyrkii brändäämään itsensä tulevaisuusorientoituneeksi?

Katainen sanoo myös kokoomuksen irti uusliberalismista. Uusliberalismilla tarkoitetaan yleisesti ottaen verojen alentamista, hyvinvointivaltion purkamista ja markkinaohjauksen tuomista poliittisen päätöksenteon sijaan. Juuri tällaista politiikkaa nykyinen hallitus tekee, mutta silti kumpikin sen pääpuolue kieltää kannattavansa uusliberalismia. Hassua. Ovatko sitten vihreät ja RKP hallituksen uusliberalismin toimeenpaneva voima?

SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen tarttuu myös kysymykseen uusliberalismista omassa puheenvuorossaan. Hän sanoo ääneen sen, jonka jokainen yhteiskunnallisia asioita seuraava tietää: ”[kokoomuksessa] halutaan minivaltiota, jossa demokratian vastuu on pienempi ja vastuuta siirretään yksityisille ihmisille.” Myös valtaa demokraattisesti valituilta luottamushenkilöiltä markkinoille siirtävä uusi julkisjohtaminen tai new public management saa Urpilaiselta tuomion.

Arvostan myös sitä suoruutta, jolla Urpilainen tiivistää palveluiden saatavuuden epätasa-arvoisuuden. Ongelma on, ettei Suomessa ole enää pitkään aikaan tarjottu palveluita tasapuolisesti kaikille ja on tervettä, että suuren puolueen puheenjohtaja voi sen sanoa. Urpilainen visioikin turvaverkkojen repeämien paikkaamista. Yksi asia jää itseäni painamaan: Minä en usko, että pitkät listat euro- tai muissakaan vaaleissa lisäisivät vaalien demokraattisuutta.

Pohjanoteeraus tulee puheenjohtajien visioiden jälkeen julkaistussa tekstissä, jossa Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijajärjestön Kannunvalajien jäsenet arvioivat haastatteluja. Natoon liittymisestä annetaan seuraava analyysi "Tulevat politiikan tekijät ovat tätä mieltä [että Suomen tulisi liittyä Natoon], mutta nämä vanhat fabut ovat sitä mieltä, että ei. Kuulostaa epäuskottavalta"

Kysymys siitä, solmiiko valtio sotilaallisia liittoja ja kenen kanssa on valtion olemassaolon ja yhteiskunnan kannalta äärimmäisen keskeinen kysymys. Ovatko nuoret valtiotieteilijät tosiaan sitä mieltä, että päätöksiin tällaisista asioista tulisi vaikuttaa se, kuulostaako liittoutuminen nuorekkaalta tai vähemmän tunkkaiselta? Olisi Helsingin Sanomat kysynyt Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden, Puolueen hallitukselta. Vastaukset olisivat varmasti olleet fiksumpia.

Myös Esa Suominen kommentoi visioita omassa blogissaan

Sallittakoon myös pari nostoa onnistuneista blogikirjoituksista viime ajoilta:

Jani Tanskanen käy läpi kokoomuksen imagonrakennuskampanjaa

Hanna Isbom hämmästelee Matti Vanhasen demokratiakäsityksiä

Katsaus eurovaaliehdokkaiden facebook-ryhmiin

2009-02-11T23:15:00.009+02:00

Tämän vuoden Euroopan parlamentin vaalit eivät juurikaan näy ajankohtaiskeskustelussa, vaikka vaaleihin on enää muutama kuukausi. Ilmeisesti eurovaaleissa on tullut tavaksi lyhyt ja intensiivinen kampanjointi. Kuitenkin Facebookissa monilla ehdokkailla on jo omat kannatusryhmät koossa.

Facebookissa kampanjointi ei maksa mitään ja tarjoaa ihmisille matalan kynnyksen tavan ilmaista tukeaan omalle ehdokkaalleen. Myös esimerkiksi tapahtumien organisointi ja niistä tiedottaminen käy tuon kanavan kautta kätevästi.

Vaikka Facebook tarjoaa kaikille ryhmille saman sabloonan, joka ei ole muunneltavissa sillä tavoin kuin kotisivut, europarlamenttivaaliehdokkaiden kannatusryhmät ovat silti hyvin erilaisia. Katsotaanpas

Keskustan Juha Iso-ahon kannattajat ovat ilmeisesti olleet liikkeellä kaikkein ensimmäisinä. Ryhmien perustamisaikaa ei suoraan näe mistään (?), mutta ensimmäinen kommentti hänen seinäkeskustelussaan on julkaistu 11.8.2008, eli jo hyvissä ajoin ennen kunnallisvaaleja. Iso-Ahon sivuilla luvataan hyvin konkreettisia: ”Kaikista tulevista EU:n perussopimuksista on järjestettävä unionin laajuinen kansanäänestys.” ”Komission aloitemonopoli on purettava”.
195 jäsentä Iso-Ahon ryhmä

Anna Ranki on piilottanut keskustalaisuutensa sivullaan hyvin. Se täytyy kaivaa esiin erisnimitekstimössöstä. Rangin retoriikka on melko sisältövapaata. Vuorovaikutusta, luottamusta, hyvinvointia ja niin edelleen. Lause ”PÄÄMÄÄRÄNÄ BRYSSEL – PLACE DE LUXILLA TAVATAAN ;)” vedonnee Brysselin glamouriin. Rangin kansainvälisestä orientaatiosta kertoo kai myös hänen suomenkielen yhdyssanojen osaamisensa.
175 jäsentä Rangin ryhmä

Keskustan naistoivon, Anneli Jäätteenmäen kannatussivut näyttävät suorastaan ammattimaisesti tehdyiltä. Esittelyteksti on selkeästi jäsennelty ja vasta kolmannella lukukerralla käy ilmi, ettei siinä oikeastaan sanota mitään siitä, mitä Jäätteenmäki valituksi tullessaan tekisi parlamentissa. Toisten puolueiden retoriikkaa lainataan, ”EU on foorumi kansalaisten unelmia varten.” julistaa Jäätteenmäki. Ryhmän esittelykuvassa Jäätteenmäellä on lisäksi yllään yllättävän urpilaisenpunainen takki.

Sivulla on tämän kuvan lisäksi vain viisi kuvaa, mutta niiden käyttö on hyvin taitavaa. Yhdessä kuvassa Jäätteenmäki on työhuoneessaan, joka näyttää yhtaikaa tehokkaalta, mutta myös mukavalta, pehmeästi valaistulta. Toisessa kuvassa Jäätteenmäki hakee uskottavuutta taidepiireiltä tutustumalla Osmo Rauhalan tuotantoon ja kolmannessa rinnastaa itsensä Hillary Clintoniin, vahvana pidettyyn naiseen, pitämällä hänen kirjaansa kädessään. Tuon idean varastan seuraavaan omaan kampanjaani! Lisäksi pari kuvaa koirista tuomaan Jäätteenmäen imagoon inhimillisyyttä. Voilá

Erinomaista panostusta Facebookiin Jäätteenmäeltä. Ansio taitaa kuulua hänen uudelle avustajalleen Elina Havulle.
6 jäsentä Jäätteenmäen ryhmä

Kokoomuksen Sirpa Pietikäistä jatkoon kannustavan ryhmän teksti alkaa mielenkiintoisesti: ”Maailmanlaajuinen finanssikriisi ja sitä seurannut taantuma on muistuttanut selkeästi, että markkinatalous tarvitsee paremmat pelisäännöt toimiakseen sosiaalisesti vastuullisesti ja ympäristön kannalta kestävästi.”

Nii-in. Ja tämä henkilö on ehdolla samalla listalla, kuin ne umpiliberalistit, jotka toistelevat ”markkinat sääntelevät parhaiten itseään, tuloerot ovat köyhien etu, köyhyys vähenee poistamalla tulonsiirtoja”- mantrojaan.

Lisäksi tekstissä on lyhyt Pietikäisen CV ja hänen päämääriään kovin abstraktilla tasolla. Kuvia ei juuri ole, vanhoja kampanjamainoksia vain. Sama minimalistinen linja jatkuu kokoomuksen nuorillakin toivoilla.
408 jäsentä Pietikäisen ryhmä

Sekä Heikki Auton että Sofia Wikmanin esittelyt ovat täysin sisältövapaat. Autto on sitä mieltä, että unionia täytyy kehittää ja Wikman että Euroopan tulevaisuudessa on suuria haasteita. Jaahas. Wikmanin ryhmässä vedotaan hänen kompetenssiinsa ja esitellään laajemmin hänen osallistumistaan eri järjestöihin, sekä koulutustaan.

Myös kuvien suhteen molemmat nuorten kokoomuslaisten ryhmät ovat köyhiä. Tämä on yllättävää, sillä kokoomus on nimenomaan profiloitunut julkisuudenhallinnan ammattilaisena. Lisäksi kokoomusnuoret vasta julkaisivat nakukalenterin, joten säkenöivämpää visuaalisuutta olisi voinut odottaa. Toistaiseksi oikeistorintaman parhaat facebook-kannatussivut löytyvät selvästi keskustalta.

Autto, 553 jäsentä Auton ryhmä
Wikman, 328 jäsentä Wikmanin ryhmä

Sosialidemokraattien nuoden miehen, Niko Kortteen ryhmässä hänen esittelynsä on ennätyksellisen lyhyt, kaksi riviä. Niissäkin kahdessa rivissä vedotaan hänen ikäänsä. Tullessaan valituksi ehdokas olisi nuorin suomalainen meppi koskaan. Tämä heikko argumentointi on suuri sääli, sillä tunnen miehen ja hänellä todellakin on eurooppalaisesta politiikasta sanottavaa. Päästäkää mies ääneen!
318 jäsentä Kortteen ryhmä

Sekä SDP:n Satu Taiveaholla että Jenny Lindborgilla on kannatussivuillaan asiaa. Taiveaho on selvästi käsittänyt, että Euroopan unionin on keskityttävä sellaisiin tehtäviin, joita kansallisvaltiot eivät yksin pysty ratkaisemaan globalisoituvassa maailmassa. Sivulle ladatut kuvat ovat hyviä ja selkeitä ja näyttävät kansanedustajaa erilaisissa tilanteissa. Monelle potentiaaliselle äänestäjälle löytynee samaistumispintaa. Videoita ja linkkejä löytyy, sekä tulevat tapahtumat joissa eurovaaliehdokas on tavattavissa kätevästi ja selkeästi.
200 jäsentä Taiveahon ryhmä

Lindborg on vaalien kärkiteemansa jo valinnut ja ne löytyvät sivulta: Sosiaalisesti kestävä ja kunnianhimoinen ilmastopolitiikka; Suvaitsevaisuus, yhdenvertaisuus ja vähemmistöjen oikeudet Euroopassa; sekä EU globaalin oikeudenmukaisuuden vastuunkantaja. Hänellä on huomattavaa globaalipoliittista kompetenssia ja ehkä siksi sivu keskittyy hieman liikaa hänen henkilönsä esittelemiseen. Sivulla on runsaasti kuvia ehdokkaasta maailmalla.
343 jäsentä Lindborgin ryhmä

Suurten puolueiden facebook-sivuista täytyy sanoa, että kaikissa on valitettavia puutteita. Miltään kolmelta ei löytynyt linkkilistaa europarlamenttivaaliehdokkaiden omista kannatussivuista. Sosialidemokraattien linkkilista on kattavin.

Yleisesti ottaen Facebookin kannatusryhmät ovat vielä melko kotikutoisia. Toisaalta ne elävät koko ajan, kotisivujakin nopeammin ja täydentyvät varmasti vielä monenlaisella kekseliäällä sisällöllä. Sisältöä ja asiakysymyksiä näihin vaaleihin tarvitaankin, sillä eurooppalaiset ansaitsevat itsensä näköisen Euroopan.

Kaikki töihin lamaa vastaan – paitsi me

2009-02-01T20:36:00.003+02:00

Taloudellinen taantuma on herättänyt puheenvuoroja siitä, kuinka voisimme kaikki yhdessä työskennellä lamaa vastaan. Kansa olisi kutsuttava yhteisiin talkoisiin, kuten aikanaan talvisotaan. Pääministeri Matti Vanhanen on kehottanut yrityksiä kohtuullisuuteen osinkoja jakaessaan. Tavalliset, työtä tekevät ihmiset pääsevät tekemään jatkuvana virtana uhrauksia yhteisen tavoitteen eteen yritysten irtisanoessa ja lomauttaessa henkilökuntaansa.

Eräs etuoikeutettu ihmisryhmä kuitenkin porskuttaa kuten ennenkin. Julkisuudessa ei ole kyselty niiden miljardien perään, joita maksetaan maataloustukina. Jos tahdotaan yhdessä ponnistella, olisiko maanviljelijöiden mahdollista osallistua talkoisiin esimerkiksi jättämällä toinen vuotuinen Kauko-Aasian tai Etelä-Amerikan matkansa väliin? Tai edes vaihtaa se kotimaan tai Euroopan matkaan?

Ei ole kohtuullista, että yhdelle itseään yrittäjiksi nimittävälle ryhmälle turvataan hulppea tulotaso samaan aikaan, kun koko muun kansan elanto riippuu markkinoiden heittelyistä.

Edellinen lama oli raskas, mutta johti voimakkaaseen tuottavuuden kasvuun Suomessa. Kannattamattomat yritykset ja elinkeinot katosivat ja resurssit ja työvoima ohjautuivat tuottavammille aloille. Työn tuottavuuden kasvu tarkoittaa yksinkertaistaen sitä, että samalla työllä saadaan enemmän fyrkkaa.

Maanviljelyksessä pidetään turhaan työvoimaa työssä, joka ei tuota käytännössä mitään. Nauriilla ja retiiseillä ei rakenneta maailman kilpailukykyisintä kansantaloutta.

Olen aikaisemmin käsitellyt maatalouden ympäristötukien ongelmia

Paremman päivähoitokeskustelun puolesta

2009-01-23T11:58:00.004+02:00

Ilmeisesti päivähoito kuuluu esimerkiksi abortin ohella niihin aiheisiin, joista on vaikea keskustella ”järkevästi” – vaikka järkevälle annettaisiin hyvinkin luovat kriteerit. Keskusteluissa esiin nostettavat väitteet ovat usein hyvin tunnepohjaisia, yksiulotteisia ja joskus myös äärimmäisiä. Esitettäville mielipiteille riittää perusteluksi se, että ne ovat mielipiteitä, sen suurempaa pohjaa argumentille ei vaadita.

Totta kai päivähoidon juuret ovat lähellä totalitarististen regiimien logiikkaa. Ensimmäinen päivähoitoa alkeellisesti muistuttava ajatus oli kenties Platonilla. Hän katsoi Valtio-teoksessaan, että kasvatus on valtion ylläpidon ja selviytymisen kannalta liian tärkeä tehtävä, jotta vastuun siitä voisi antaa yksittäisille kansalaisille. Siksi lapset oli otettava valtion haltuun ja kasvatusvelvollisuus kollektisoitava.

Päivähoitojärjestelmä sopii hyvin totalitaristisille regiimeille. Totalitaariset valtiot tapaavat sotia ja asevelvollisuuden kehittyminen mahdollisti suurten kenttäarmeijoiden käytön näissä sodissa. Ongelmaksi muodostuu kysymys siitä, kuka hoitaa aseteollisuutta, jos kaikki miehet ovat rintamalla ja naiset hoitamassa lapsia. Valtion päivähoitojärjestelmiä kehittämällä suurempi osa naisista saatiin teollisuuden palvelukseen, josta saatavat hyödyt huomattiin toki myös demokraattisemmin hallituissa maissa. Rauhan tultua huomattiin, että myös rauhan aikana teollisuus hyötyy naisten työpanoksesta ja päivähoitojärjestelmä jäi elämään.

Mutta mitä sitten? Mitä tämän historian tiedostaminen antaa siihen keskusteluun, tulisiko lasten olla päivähoidossa vai ei? Ei mitään! Yhtä mieletöntä olisi kieltäytyä käyttämästä Saksan autobahneja sen vuoksi, että ne on rakennettu kolmannen valtakunnan toimesta, tai boikotoida työvoimatoimistoja siksi, että ne on tarkoitettu jakamaan siviiliväestölle mobilisaation kannalta tärkeitä tehtäviä sodan aikana. Modernin yhteiskunnan eräs piirre on, että sen instituutiot on suunniteltu varautumaan laajamittaiseen mobilisaatioon.

Päiväkodit ovat varhaiskasvatuslaitoksia, joissa annetaan kasvatusta. Ja kasvatuksen on välttämättä liityttävä johonkin arvopohjaan, tässä tapauksessa valtion metaideologiaan kuuluvaan arvopohjaan. Päiväkodeissa opetetaan asioita, kuten ”jonossa ei saa etuilla” ja ”kaikki täytyy ottaa leikkiin mukaan”. Nämä opit pohjautuvat pohjoismaiseen sosialidemokraattiseen arvopohjaan ja minun, kuten melko suuren osan suomalaisista on ne helppo hyväksyä. Toisenlaiseen arvopohjaan nojautuen päiväkodeissa voisi opettaa esimerkiksi, että ”jokaisen täytyy pitää itsestään huolta” tai ”pieni keskinäinen kilpaileminen opettaa lapset pärjäämään työelämässä”

Kaikenlaisilla pohdinnoilla voi toki jäsentää ajatuksiaan ja kirkastaa maailmankuvaansa, mutta rakentavassa keskustelussa päivähoidosta täytyy ykkösfokuksena olla lapsen etu. Uusliberalistinen individualismi tai postmoderni subjektivismi ei saa asettaa vanhempia omia lapsiaan vastaan.

Vaikka kasvatuksen ajatellaan yleisesti olevan vanhempien monopolia, ei valtion tarvitse pelätä antaa sitä koskevia määräyksiä, jos normi on hyvin perusteltu. Näinhän on ratkaistu esimerkiksi kysymys siitä, tuleeko lapsia kasvattaa ruumiillisesti kurittaen: Suomen valtio on vetänyt selvän linjan ja määrännyt lapsen ruumiillisen kurittamisen rikosoikeudellisesti rankaistavaksi teoksi.

Kasvatukseen liittyy yhä monia vaikeita kysymyksiä. Kuinka vanhaksi lapsen on parempi elää kotonaan ja minkä ikäisenä osallistua laitosvarhaiskasvatukseen? Tuleeko lapselle opettaa tiettyjä perusarvoja, vai opettaa hänet muodostamaan maailmankuvansa ja arvonsa itse? Onko vanhempien sukupuolesta johtuvat biologiset erot otettava huomioon vanhempainvapaita jaettaessa?

Kuinka turvataan se, että päivähoito ja kotihoito ovat tasavertaisia vaihtoehtoja perheille siten, etteivät ne vaikuta perheen tulotasoon tai uramahdollisuuksiin?

Nämä kysymykset ovat niin moniulotteisia, että mikä tahansa yksinkertainen ratkaisu niihin vaikuttaa epäuskottavalta. Keskustelua on käytävä, kestipä se kuinka pitkään ja olkoot välillä kuinka epä-älyllistä hyvänsä. Sillä välin antakaamme toisillemme rauha omiin päätöksiimme ja älkäämme yrittäkö pakottaa toisia tekemään samoja valintoja, joita olemme itse tehneet.

Käsitteet haltuun

2009-01-13T14:20:00.003+02:00

Vaatekaupoissa käyminen on melko hankalaa. Kun ei tunne vaatekaupassa käytettävää terminologiaa, on kauppa täynnä erilaisia vaatteita, mutta keinot löytää sellaisia, joita itse tarvitsisi ovat vähäiset. Myyjältä on tällaisessa tilanteessa huono kysyä, koska hänellä on kaupankäyntitilanteessa ylivertaiset tiedot ja voi siksi saada asiakkaan ostamaan jotain, mitä hän ei tarvitse.

Samanlainen toivottomuus vaikuttanee vaalien alla sellaiseen äänestäjään, joka tahtoisi kantaa kortensa äänen muodossa yhteiseen kekoon ja jolle on koulussa opetettu äänestämisen olevan kansalaisvelvollisuus, mutta jolla ei ole tiedollisia valmiuksia löytää kaikista puolueista, ehdokkaista ja kampanjoista sitä, joka olisi juuri hänelle oikea.

Jos kansalainen ei tiedä, mitkä puolueet ovat olleet hallituksessa, hänen on mahdoton omalla äänellään antaa kiitos tai moite hallituksen työskentelystä vaaleissa. Mitä pointtia on vaaleissa, jos ei antaa mahdollisuutta kansalaisille päästä eroon huonoa politiikkaa tehneestä vallanpitäjästä? Ja miten kansalaiset tämän tekevät, jolleivät tiedä kuka vallassa on ollut?

Lainaan tähän Pekka Komun teesit poliittisesta osallistumisesta:

- poliittista lukutaitoa on parannettava, asia huomioitava kouluissa
- medianlukutaitoa on parannettava, huomioitava myös kouluissa
- politiikan läpinäkyvyyttä on lisättävä
- äänestäjän ja valitun edustajan välistä responsiivisuutta on lisättävä
- lisää ihmisiä poliittisiin puolueisiin, monet tärkeät vaalit ja äänestykset pidetään puolueiden sisällä

Teeseistä on helppo olla samaa mieltä. Ylipolitisoitumisen kammossa ja postmodernin relativismin aallossa koululaitoksesta on siivottu pois normatiivisen ohella myös deskriptiivinen yhteiskunnallinen opetus. Se valitettavasti tarkoittaa, että kansalaisille ei opeteta valtion toimesta keinoja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja kritisoida valtaa pitäviä regiimejä. Tämän opettelu jää jokaisen yksilölliselle vastuulle ja jää monelta tekemättä.

Poliittisilla puolueilla on myös peiliin katsomisen paikka. Ovatko ne varmasti tehneet kaikkensa osallistaakseen mahdollisimman suuret ihmismäärät mukaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon? Sillä puolueiden tulisi olla nimenomaan orgaanisia kansalaisten yhteenliittymiä, eikä kähmintä – ja vallankäyttöbyrokratioita.

Avainroolissa uuden, yhteiskunnallistavamman yhteiskunnan luomisessa ovat poliittiset nuorisojärjestöt. On rohkaisevaa nähdä, kuinka yhden nuoren ihmisen hurahtaminen yhteiskunnallisiin asioihin aktivoi myös hänen kaveri – ja tuttavapiiriään. Parhaimmillaan nuorisojärjestö pystyy rohkaisemaan ja tukemaan tätä tulevaa yhteiskunnallista visionääriä niin, ettei innostus jää vain hetkelliseksi vaan seuraa yhteiskunnallisena tiedostavuutena läpi koko elämän.

Kohti vuotta 2009

2008-12-31T14:46:00.002+02:00

Päivämääriin liitettävät rajapyykit ovat toki aina mielivaltaisia. Koska kuitenkin joskus on hyvä katsella mennyttä ja arvioida tulevaa, tuntuu vuodenvaihde, kuluvan vuoden viimeinen päivä olevan siihen luonteva ajankohta.

Henkilökohtaisesti vuodesta 2008 jäi mieleeni kaksi suurta asiaa. 1) Olin töissä. Jyväskylän sosialidemokraattiseen kunnallisjärjestöön palkkasuhteessa oleminen oli ensimmäinen kokopäiväinen työni ja tarkoitti aivan uudenlaisen elämänrytmin ja -asenteenkin opettelemista. Usein tulin miettineeksi, tätäkö tulee elämä olemaan tästä eläkkeelle asti? Kenties

2) Olin ehdolla kunnallisvaaleissa, jotka olivat minulle ensimmäinen kokemus mukana olemisesta valtakunnallisissa vaaleissa. Kokemus oli hyvin antoisa, joskin rankka. Erittäin hämmentävä, myönteisessä mielessä, oli se innostus, jolla ystäväni ja toverini olivat valmiit työskentelemään kampanjani puolesta. Mukana oli vanhoja ystäviä, mutta myös uusia tuttavuuksia. Moni antoi aikaansa, vaivaansa ja erityisosaamistaan minun kampanjani vuoksi, pyyteettä ja korvauksetta.

Nämä ihmiset ovat suoranaisia ihmiskunnan sankareita, sillä he uskalsivat nousta työhön sellaisen asian puolesta, johon uskovat. He eivät jääneet odottamaan kaiken pieleen menemistä omat mielipiteensä tukahduttaen. Kiitinkö tukijoitani tarpeeksi? Varmastikaan en, kiitos vielä, ystävät.

Kiitosta olisi syytä jakaa moneen suuntaan, mutta tahdon rajoittaa kiitokset kahdelle ryhmälle. Kunnallisvaalien tukiryhmäni lisäksi tahdon kiittää kuluneesta vuodesta työkavereitani, joilta opin paljon, ja jotka olivat aina valmiit kärsivällisesti selittämään asiat läpi uudelle työyhteisön jäsenelle, ja jotka monesti pelastivat joukon kokemattomimman pulasta. Kiitos.

Monta muutakin, pienempää mutta mukavaa asiaa jäi mieleen kuluneesta vuodesta. Kävin muutamassa maassa ja noin tusinassa kaupunkeja, joissa en ollut aiemmin käynyt. Joitain kirjoja ehdin lukemaan, ainoa joka nyt tulee mieleen, oli Naomi Kleinin Tuhokapitalismin nousu. Ja ehdin myös viettää laatuaikaa Riku-pojan kanssa.

Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, erityisesti etukäteen. Tulevalle vuodelle olisi toki mukava ennustaa suuria, valmistuminen, häät, vakituinen työpaikka... Käytännössä vuosi alkaa osaltani epävarmoissa merkeissä. Jään pois työpaikastani kunnallisjärjestössä, eikä uutta ole vielä tiedossa. Yli vuoteen en ole suorittanut yhtään opintoviikkoa.

Suurin poliittinen koitos tulevana vuonna Euroopassa ovat Euroopan parlamentin vaalit. Ennusteet näissä vaaleissa ovat aina synkät, sillä hyvin harva eurooppalainen vaivautuu vaaliuurnille. Toisaalta eurovaalit ovat hyvin kontingentit, sillä niissä voi tapahtua lähes mitä vain eurooppalaisella tasolla, johtuen paljolti uusien jäsenmaiden nuoresta demokraattisesta kulttuurista. Suomalaisista mepeistä moni vaihtuu. Uusien meppien nimien lisäksi mielenkiintoista tulee olemaan, mistä aiheista vaalien alla keskustellaan. Toistaiseksi ei ole keskusteltu mistään.

Onnellista vuotta 2009 kaikille lukijoilleni!

Kreikan levottomuudet

2008-12-28T22:27:00.010+02:00

Joulukuuta on varjostanut Kreikassa ja erityisesti Ateenassa toistuvat yhteenotot protestoijien ja poliisin välillä. Suomen Ateenan suurlähetystö on pyytänyt maahan matkustavia ilmoittamaan yhteystiedot, joilla heidät tarvittaessa tavoittaa. On mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan tilanne kehittyy, kun joulunajasta ja vuodenvaihteesta siirrytään taas arkeen.

Palopommeja on heitelty myös joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Väkivallantekoja, erityisesti henkilövahinkoja aiheuttavia, ei tule hyväksyä. Helppo selitys levottomuuksille olisi syyttää teoista muutamia rikollisesti orientoituja yksilöitä, jotka nyt käyttävät tilannetta hyväkseen toteuttaakseen kriminaaleja mieltymyksiään. Hedelmällisempää lienee kuitenkin käsitellä levottomuuksia yhteiskunnallisessa kontekstissaan.

Ensimmäinen ilmeinen assosiaatio on Ranskassa pari vuotta sitten syttyneet vastaavantapaiset mellakat. Tuolloin tilanne kehittyi samalla tavalla: Poliisi tappoi epämääräisissä olosuhteissa nuoren ihmisen, ja seurauksena oli poliisin toimintaa protestoivia mielenosoituksia, joiden sisältö muuttui pian laajemmaksi kritiikiksi viranomaisia ja hallitusta vastaan.

Eroja tietysti on, johtuen jo Ranskan ja Kreikan eroista poliittisessa kulttuurissa ja väestörakenteesta. Ranskan levottomuudet olivat leimallisesti maahanmuuttajateemaisia, ja keskittyivät maahanmuuttajien asuttamiin lähiöihin, banlieuhuin. Kreikassa mielenilmaukset taas ovat pääasiassa olleet nuorison kanava protestoida omia, surkeita työolojaan.

Kreikan protestoijat ovat saaneet tukimielenosoituksia monessa Euroopan maassa. Suomessakin, vaikka täällä mielenosoitus jäi pieneksi. Kansainvälinen solidaarisuus onkin luontevaa tällaisessa asiassa. Kreikkalaiset eivät painiskele ongelmiensa kanssa yksin, vaan sabloona on tuttu muualtakin. Nuoriso on koulutetumpaa kuin koskaan, mutta silti työelämällä on sille hyvin tylyä tarjottavaa: lyhyitä työsopimuksia, surkeaa palkkaa, epämääräisiä työehtosopimuksia ja yleistä epävarmuutta huomisesta.

Kreikassa uusinta työmarkkinoille tullutta sukupolvea on kutsuttu 700 euron sukupolveksi. Heidän jatkuva piinansa työmarkkinoilla osoittaa hyvin, kuinka sukupolvien välinen ketjukirje on katkaistu. Aiemmin jokainen sukupolvi on tullut taloudellisesti toimeen edellistä paremmin. Uusin sukupolvi on kuitenkin kautta Euroopan painettu työmarkkinoilla ahdinkoon. Suomen näkökulmasta asiasta on kirjoittanut erityisesti Osku Pajamäki teoksessaan Ahne sukupolvi, josta olen kirjoittanut aiemmin täällä.

Eurooppa etsii uudelleen suhtautumistaan työhön. Teollistumisen ja ammattiyhdistysliikkeen kotia on tavattu pitää hyvänä paikkana tavalliselle työtä tekevälle ihmiselle: työtä on tehty kohtuullisesti, työehtosopimukset olleet yleissitovia ja reilu siivu yritysten voitoista jaettu palkkana työntekijöille. Nuori sukupolvi on joutunut toimimaan koekaniinina, kun eurooppalaisia työmarkkinoita on vapautettu uusliberaalien maailmanmullistusten mukana.

Nähtäväksi jää, kuinka tilanne Kreikassa kehittyy, ja missä maassa seuraavaksi puhkeaa työelämän epäreiluutta protestoivia mielenosoituksia. Eurooppalaisella nuorisolla on paljon voitettavaa taisteluissaan oikeistolaisia, rajoittamattomia työmarkkinoita vastaan. Toivottavaa olisi myös, että ensi kesän Euroopan parlamentin vaaleissa työmarkkinoiden suunta nousisi yhdeksi asiakysymykseksi. Tämä antaisi eurooppalaisille äänestäjille mahdollisuuden ottaa kantaa siihen, kuinka he tahtovat Euroopan työmarkkinoiden toimivan tulevaisuudessa.

Keskenkasvuinen ihmiskunta

2008-12-19T23:36:00.001+02:00

Ihmiskunnan hyvinvoinnin ja paremman tulevaisuuden puolesta töitä tekevä aktivisti huomaa usein, ettei hänen ilosanomansa tahdo mennä perille. Poliittinen ohjelma, joka tuottaa paremman elintason, puhtaamman ympäristön ja stabiilimman yhteiskunnan ei välttämättä saa riemuvastaanottoa, joka saisi ihmiset joukoittain liikkeelle tavoittelemaan parempaa huomista.

Yleisempää on sen sijaan suhtautua ”ei mikään muutu kuitenkaan”- asenteella ongelmiin ja niiden parannusehdotuksiin. Tällainen asenne on toki tuloksellinen, sillä se toteuttaa itseensä. Niin kauan kun vääryyksiin ei puututa, eivät ne myöskään korjaudu. Harvassa ovat ne yksilöt, jotka jaksavat nousta tällaista kyynistä fatalismia vastaan ja jotka ovat valmiit tekemään itsestään sen typeryksen, joka toimii niiden asioiden puolesta, joihin uskoo!

Aivan oma lukunsa ovat toki ihmiset, jotka työskentelevät aktiivisesti sen puolesta, että ihmiskunta ja sen yksilöt kärsisivät enemmän yhteiskunnan toiminnasta. Jotkut lobbaavat systemaattisesti esimerkiksi päästörajoituksia vastaan ja työaikojen pidentämisen puolesta. Tällaisille ankeuttajille ei ilmeisesti elämä ole koskaan tarpeeksi ikävää. (Joskin iloinen uutinen on, että Euroopan parlamentti torjui molemmat tässä mainitut tavoitteet: linkki)

Sen sijaan, että ihmiskunta ja ihmiset harkitsisivat millaisessa yhteiskunnassa he tahtovat elää ja toimisivat rationaalisesti tällaisen toteuttamiseksi, tuntuvat he pikemminkin haikailevan sellaisen yhteiskunnan perään, joka kurittaa ja alistaa heitä. Tämä näkökulma saa konkretiaa ylleen, kun katsotaan muutamia länsimaisen kulttuurin viime aikojen luomuksia.

Useissa elokuvissa ja televisiosarjoissa, kuten esimerkiksi I am legendissa, Children of menissä ja legendaarisessa Terminaattorissa on sama kaava: Ihmiskunta joutuu maksamaan hirvittävän hinnan tekemistään vääryyksistä, ja suurin osa jos ei koko ihmiskunta pyyhkäistään maan päältä! Katastrofi on seurausta ihmisen itsensä toiminnasta. Siitä että ihmiskunta kollektiivina on ollut vastuuton ja ahne ja on päättänyt käyttää luomaansa teknologiaa toisten olentojen tuhoksi.

Teknologian synnistään ihminen saa rangaistuksensa. Suurin osa ihmisistä tapetaan armotta ja henkiin jääneet joutuvat taistelussa olemassaolonsa puolesta tilanteeseen, jossa heidän elintasonsa on selkeästi nykyisen länsimaisen elintason alapuolella. Tähän rangaistukseen liittyy kuitenkin sovitus. Kristillisen hengen mukaan ihmiskunta ostaa syntinsä vapaiksi puhdistautumalla tulessa, ruoskien itseään.

Syntinsä tulella ja verellä maksettuaan ihmiskunnalle aukeaa mahdollisuus uuteen alkuun, paluu lapsenomaiseen puhtauteen. Kärsimys kuuluu asiaan ja kärsijän tulee olla siitä kiitollinen, sillä pahinta olisi jääminen syntiin, epäonnistuminen rikostensa sovittamisessa. Ei inkvisitio kiduttanut ihmisiä ilkeyttään, vaan vapauttaakseen heidät synneistään, antaakseen mahdollisuuden matkata tuonpuoleiseen ilman maallisen elämän synnin painoa!

Ihmiskunta koostuu miljardeista ihmisistä, mutta kollektiivina sillä ei ole sen ihmeellisempiä psyykkisiä itsesäätelykeinoja käytettävissään, kuin yksittäisellä ihmisellä. Nyt ihmiskunta vaikuttaa olevan henkisesti kuin pikkulapsi, joka tietää tehneensä pahaa ja odottaa saavansa rangaistuksen vanhemmiltaan. Elokuvat, joissa ihmiskunta kärsii itse tuottamastaan katastrofista, ovat tapa ilmentää tätä fantasiaa isällisestä rangaistuksesta.

I am legendin lopussa tutkija keksii parannuskeinon sairauteen, joka on tappanut 90 % ihmisistä ja tehnyt lähes kaikista henkiin jääneistä raivotautisia zombeja. Samaan aikaan nämä zombit rynnäköivät hänen laboratorionsa panssarilasia päin. Tutkija huutaa epätoivoissaan hyökkääjille: ”Minulla on lääke sairauteenne! Te voitte parantua” Kohtaus päättyy kuitenkin lasin murtumiseen ja kaikkien kuolemaan.

Tässä kohtauksessa tiivistyy yhtäältä se epätoivo, jolla muutamat yksilöt yhä jatkavat taistelua ihmiskunnan vapautumisen puolesta ja toisaalta se määrätietoisuus ja raivokkuus, jolla Suurta Kollektiivista Ihmiskunnan Rangaistusta odottavat ja sille itsensä alistaneet ihmiset tahtovat heidän puheensa vaimentaa.

Jos ihmiskunta odottaa tuomiopäivää ja uskoo ansainneensa kaikki eteen tulevat koettelemukset, on sitä vaikea motivoida ottamaan kiinni oman kohtalonsa ohjaksista ja työskentelemään paremman maailman puolesta. Ihmiskunnan on käsitettävä, ettei sillä ole isää eikä äitiä, joka antaisi rangaistuksen väärästä teosta. Sen on käsitettävä olevansa orpo, yksin loputtomassa maailmankaikkeudessa. Eikä ihmiskuntaa voi kasvattaa kukaan muu, kuin ihmiskunta itse.

Kykeneekö ihmiskunta nousemaan keskenkasvuisuutensa yläpuolelle, antamaan syntinsä itselleen anteeksi ja vannomaan, ettei koskaan toista menneiden sukupolvien tragedioita? Vai onko ihmiskunta jälleen kerran synnintunnossan langettava ylleen suuren tragedian, oli se sitten sodan, epidemian, nälänhädän tai ympäristökatastrofin muodosssa, josta kärsivät eniten ne jotka ovat sen syntyyn viattomimpia? Ja mikä takaa meille, että tämä kerta olisi viimeinen?

Itsenäisyys ja sen haasteet

2008-12-06T16:39:00.004+02:00

Kansan sanotaan olevan itsenäinen, jos se voi päättää itse omista asioistaan, eikä mikään muu valtio voi suoraan vaikuttaa sen päätöksentekoon. 1900-luku oli valtioiden suvereenistumisen kulta-aikaa, kun suuret imperiumit romahtivat ja siirtomaat itsenäistyivät. Kansat niin Euroopassa kuin muualla maailmassa saivat mahdollisuuden päättää omista kohtaloistaan.

Vuorollaan kukin maa on saanut huomata, ettei pelkkä rajan piirtäminen tiettyyn paikkaan ja päätösvallan muodollinen siirtäminen parlamentilta toiselle vielä johda kansaa autuaaseen tulevaisuuteen. Kansalaisten mielipiteiden ja toiveiden siirtyminen poliittiseksi päätöksenteoksi voi estyä kahdella tavalla. Ulkoinen painostus voi pakottaa maan säätämään lakinsa vastoin kansalaistensa tahtoa. Toisaalta sisäiset ongelmat demokratian refleksiivisyydessä voivat johtaa siihen, etteivät demokraattisesti valitut päätöksentekijät tee demokraattisia päätöksiä.

Suhteellisen vakaat valtiot ja turvallisuusjärjestelyt ovat johtaneet tilanteeseen, jossa melko suuri osa maailman valtioista on saanut nauttia vuosikymmeniä rauhasta. Monet valtiot ja monet kansat ovat tilanteessa, jossa niiden ei tarvitse pelätä ulkovallan miehittävän maata ja alistavan kansaa uuden vallan alle. Kuitenkaan ihmisten tahto alistaa toiset ihmiset oman tahtonsa alle ei ole kadonnut minnekään.

Nyttemmin suvereenisuutta haastavat hyökkäykset kohdistuvat yhteiskuntia, eivätkä valtioita vastaan. Yhdenlaisen maailmankuvan kannattajat voivat käyttää valtion sisäisiä lobbauskoneistoja, instituutioita, intressiryhmiä ja poliittisia puolueita hyväkseen omien päämääriensä ajamisessa. Niiden avulla yhteiskuntaan voidaan tuoda sille vieraita arvoja ja käsityksiä sisään.

Suurin osa suomalaisista on valmis maksamaan korkeampia veroja, jos saa vastineeksi toimivat julkiset palvelut ja pienemmät tuloerot. Kansan enemmistö laajasti ottaen kannattaa solidaarista yhteiskuntaa, joka perustuu yhteisöllisyyteen eikä oman edun tavoitteluun. Suomi on hyvinvointi-, eikä kilpailuyhteiskunta. Silti hallitukset ovat voineet poliittisesta väristä riippumatta voineet kasvattaa tuloeroja ja alas ajaa julkista sektoria.

Toivon, että tänä itsenäisyyspäivänä suomalaiset muistavat niitä arvoja, joille Suomi ja suomalainen yhteiskunta on rakennettu. Suomalaista itsenäisyyttä eivät vahingoita kansainvälinen integraatio ja globalisaatio, vaan yhteiskunnalle vieraat, ulkopuolelta lobatut arvot.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille

Olen kirjoittanut itsenäisyydestä myös 2007 ja 2006

Porvarillinen ja kapitalistinen elinkeinopolitiikka

2008-12-05T13:12:00.004+02:00

Puhtaassa kapitalismissa elinkeinopolitiikkaa ei ole. Markkinat järjestävät taloudellisen aktiviteetin, tuotannon ja elinkeinot itsestään tavalla, jota ei ohjaa kukaan. Käytännössä kuitenkin ihmisyhteisöt ovat muodostaneet niin suuria poliittisia entiteettejä, kuten valtioita, ettei taloudellinen toiminta ole riippumatonta näiden entiteettien politiikasta.

Elinkeinopolitiikan päämääränä tulee olla mahdollisimman tehokas taloudellinen toiminta. Se tarkoittaa kaikkien tuotannontekijöiden kytkemistä mukaan tuotantoon ja jokaisen taloudellisen toimijan toimintamahdollisuuksien turvaamista. Yrittäjien täytyy pystyä ylläpitämään yrityksiään ja työntekijöiden täytyy saada työpaikka. Ei välttämättä juuri haluamaansa yritystä tai haluamaansa työpaikkaa, mutta perustamatta jäävät yritykset ja työtön työvoima heikentävät talouden tehokkuutta.

Klassisen taloustieteen teorian mukaan elinkeinopolitiikka on hyödytöntä tai jopa haitallista, sillä se vaikuttaa markkinoiden toimintaan ja vähentää niiden itsesäätelyä. Käytännössä kuitenkin elinkeinopolitiikalla voidaan vaikuttaa hyvin laajasti siihen, kuinka tietyn alueen yritykset pärjäävät, kuinka alue houkuttelee investointeja ja kuinka hyvin alueen työntekijät työllistyvät. Siis yksinkertaisesti, kuinka hyvin alue menestyy taloudellisesti.

Millaista elinkeinopolitiikkaa sitten tulisi harjoittaa? Kuinka yrityksemme pärjäisivät ja voisivat luoda uusia työpaikkoja? Onko työstä mahdollista maksaa hyvää palkkaa, vai vaatiiko globaali kilpailu että yritysten voitot on tuloutettava niiden omistajille?

Kukaan ei työskentele tyhjiössä, koko muusta yhteiskunnasta riippumatta ja ainoastaan omaan työpanokseensa nojaten, vaan kaikki vauraus yhteiskunnassa syntyy ihmisten yhteistyöstä ja kaupasta. Siksi myös taloudellisen aktiviteetin hedelmien, siis taloudellisen hyvinvoinnin jakamisesta täytyy päättää yhdessä.

Elinkeinopolitiikassa syntyy suuria ristiriitoja, koska elinkeinopolitiikalla on muiden politiikan osa-alueiden kannalta suora yhteys siihen, kuinka yhteisen työmme tuotot jaetaan siihen osallistuneiden kesken. Kyse ei ole vain siitä, että yhdessä filosofoidaan parhaat tavat turvata meidän kaikkien taloudellinen menestys, vaan myös härski kähmintä siitä, kuka menestyy ja saa kerätä yhteistä kakkua omaan taskuunsa eniten.

Erilaiset yritykset tarvitsevat erilaista elinkeinopolitiikkaa. Tässä tulee esiin selkeä juopa porvarillisen ja kapitalistisen elinkeinopolitiikan välillä. Jos puhutaan porvarista käsitteen klassisessa, sääty-yhteiskunnasta juontuvassa mielessä, sillä tarkoitetaan ihmistä joka ansaitsee elantonsa työskentelemällä itsenäisesti ja myymällä itse tuottamaansa tuotetta tai palvelua. Tässä mielessä esimerkiksi yksityinen parturi-kampaaja on porvari.

Hämmentävästi porvarit eivät kuitenkaan hyödy porvarillisesta elinkeinopolitiikasta. Suuryrityksillä on markkinoilla aivan erilaiset intressit kuin pienyrittäjillä ja ne käyttävät näiden intressien edistämiseen porvaripuolueita. Suuren kauppaketjun lobbareille on helppo hymyillä ja yhdellä suurella marketilla on helppo tuhota sata pientä lähi- ja keskustaliikettä.

Pienyrittäjien onkin epäilemättä vaikea löytää itselleen poliittista kotia. Oikeistopuolueet mielellään profiloituvat yrittäjien puolueina, mutta niiden poliittinen agenda tekee pienyrittäjien elämän vaikeaksi. Kapitalistinen elinkeinopolitiikka palvelee kansainvälisiä suuryrityksiä. Niiden menestys riippuu globaaleista markkinoista, eikä niille juuri ole merkitystä esimerkiksi yksittäisten kaupunkien kaavoituspäätöksillä. Kaavoitus voi kuitenkin ratkaista monen pienen yrityksen menestyksen tai konkurssin välillä.

Suuryritysten huikeista voitoista pääomatuloja keräävillä kapitalisteilla ja itsensä omalla työllään elättävillä yrittäjillä ei ole juurikaan yhteisiä intressejä elinkeinopolitiikan suhteen. Onkin omituista, että molemmat ryhmät usein kannattavat samoja poliittisia ideologioita. Yrittäjät hyötyvät säännellymmistä aukioloajoista, pienemmistä tuloeroista ja pienimuotoisemmasta kaavoittamisesta, kuin suurpääoma.