Osku Pajamäen Ahne sukupolvi

Annoin Pajamäen uuden kirjan Ahne sukupolvi ylioppilaslahjaksi veljelleni Oskarille. Ennen lahjoitusta luin kirjan itse protokollan ja hyvien tapojen vastaisesti. Se ainakin on hyvä piirre kyseissä kirjassa, että sen pystyy lukemaan yhdessä illassa.

Keskeisin pointti, jota Pajamäki painottaa kirjassaan, on sukupolvien välisen tulonjaon ja muiden etuisuuksien jakautumisen kieroutuminen. Hän esittää, että kaikki aikaisemmat sukupolvet ovat työskennelleet voidaksen antaa lapsilleen maailman parempana, kuin millaisena itse ovat sen saaneet. Sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat ovat kuitenkin katkaisseet tämän sukupolvelta toiselle kulkevan ketjukirjeen ja ovat röyhkeästi pitäneet itsellään omaisuuden, virat ja säännölliset työsuhteet.

Ahne sukupolvi on herättänyt jonkin verran julkista keskustelua. Osa on tunnustanut sen käsittelevän tärkeitä asioita, osa taas on närkästynyt sen moittiessa tiettyä sukupolvea siitä, että se nauttii työnsä hedelmistä. Osan mielestä taas siinä, että toiset ottavat kaikki rahat, eikä toisille jää mitään, ei ole mitään ongelmallista. Omasta mielestäni teoksessa on kuitenkin hyvä pointti. Se avaa erästä mekanismia, jolla omaisuutta ja valtaa keskitetään monilta harvoille. Tämä on tietysti vain yksi osaa suurempaa ja läpitunkevampaa yhteiskunnallista järjestelyä, jolla aiemmin hajautettua omaisuutta ja valtaa uudelleen keskitetään yhä harvemmille. Samalla murretaan totuttuja solidaarisuuden muotoja, kuten vanhempiensa solidaarisuutta lapsiaan kohtaan. Minusta ainakin on sietämätöntä, että keski-ikäiset ukkelit tuhlaavat tuhansia euroja huvittaakseen itseään kaukomatkoilla, samaan aikaan kun heidän lapsensa eivät ole varmoja, riittävätkö heidän rahansa edes nuudeleihin joka päivä. Alleviivatakseen valta-asemaansa ahne sukupolvi vielä investoi sukupolvelta toiselle kulkeneet rahat ulkomaille ja vaikeuttaa näin lastensa työn saantia Suomessa.

Opus on vahvasti popularisoitu esitys sen kuvaamista ongelmista. Tämä on tietysti mielekästä, jos sille tavoitellaan mahdollisimman laajaa lukijakuntaa ja jos mahdollisimman moni ihminen tahdotaan saada kiinnostuneeksi ongelmasta. Toisaalta tähän omaisuuden keskittämisen prosessiin liittyy niin monimutkaisia aspekteja, että aiheesta voisi luulla olevan jopa taloustieteen oppikirjaksi. Toivottavasti kansantaloustieteen opiskelija Pajamäki joskus laajentaa teostaan näin.

Pajamäki ei esitä teoksessaan kovin hyviä ratkaisuja ongelmaan. Pitkien listojen ottaminen käyttöön vaaleissa pakottaisi hänen mukaansa nuoria eduskuntaan, kun puolueet asettaisivat näitä ehdokkaita listojensa kärkeen. Mutta onko tämä mielekäs oletus? Onko mikään suomalainen instanssi niin vahvasti keski-ikäisten miesten käsissä, kuin puolueet? Lopettaisivatko nämä politiikan vanhat ketut todella toistensa junttaamisen listoille ja antaisivat noin vain sijaa nuoremmille? Epäilenpä.

Eduskunnalla tietysti olisi mahdollisuus säätää lakeja, jotka estävät ahnetta sukupolvea tuhlaamasta yhteistä perintöämme ja jotka suojaavat nuortenkin oikeuksia toimeentuloon, säännölliseen työsuhteeseen, asuntoon ja niin edelleen. Mutta niin kauan, kuin nuoriso alistuu vallassa olevaan järjestelmään, eikä äänestä vaaleissa näitä ongelmia ajavia ehdokkaita, näyttää tilanne melko toivottomalta.

Jarmo Korhonen keskustan puoluesihteeriksi

Keskustan puoluekokous päätti viikonloppuna valita puoluesihteerikseen Jarmo "Iso Koo" Korhosen ja Mikko "Olmi" Alkio jäi nuolemaan näppejään. Molemmat pääehdokkaat ovat niin erilaisia henkilöitä ja edustavat niin erilaista keskustalaista linjaa, että vaalissa oli selkeästi kyse myös puoluekentän halusta vaikuttaa puolueen linjaan.

Matti Vanhanen oli ainoa ehdokas puolueen puheenjohtajaksi, joten hänen linjaansa paitsi puoluejohtajana, myös pääministerinä ei ollut mahdollista kyseenalaistaa puheenjohtajavaalissa. Siksi tyytymättömän kenttäväen oli osoitettava protestinsa puoluesihteerivaalissa, jossa he jättivät pääministerin erityisavustajan rannalle ja valitsivat hyvin erilaista linjaa ajavan järjestöjyrän. Vanhanen onkin jo ehtinyt rauhoittelemaan Korhosen näkemyksiä julkisuudessa.

Alkion linja olisi ollut tietyssä mielessä uudempaa keskustalaisuutta, kuin Korhosen. Hän edustaa keskustalaisten city-linjaa, joka kerää kannatustaan enenevissä määrin kaupunkeihin muuttaneilta keskustalaisilta. Tämän linjan edustajat kutsuvat itseään liberaaleiksi, ja näin tietysti vastapuoltaan implisiittisesti konservatiiveiksi. Valitettavan usein tämä liberaalius tarkoittaa nimenomaan talousliberalismia, ja tämän uuden linjan keskustan innokkuutta veroalennuksiin, yksityistämisiin, tuloerojen kasvuun ja valtion omaisuuden myyntiin. Näin se on eräs oikeistolaisuuden muoto, jota nimitetään keskustalaisuudeksi.

Korhosen linja taas on selkeästi vanhakantaista keskustalaisuutta. Hän haluaa viedä keskustalaisen politiikan juurilleen, masinoimaan mahdollisimman suuren osuuden valtion yhteisestä kassasta alati lukumääräisesti väheneville maanviljelijöille. Korhonen katsoi itsekin hänen valintansa olleen kritiikkiä nykyisen puoluejohdon liian liberaalille linjalle. Internet-sivuillaan Korhonen asettaa tavoitteekseen Keskustan vahvistamisen niin, että siinä olisi 250 000 jäsentä ja sillä olisi 100 työntekijää. Siitä, millaista politiikkaa tämän vahvemman keskustan tulisi tehdä, hän ei puhu mitään.

Korhonen myös muistuttaa siitä, kuinka keskustan nykyjohto on unohtanut ”köyhän asian”. Tämä on mielenkiintoinen näkemys, sillä jos Korhonen tahtoo alkiolais-konservatiivisessa hengessä lisää rahaa ja etuja viljelijäväestölle, he eivät suinkaan ole suomalaisen yhteiskunnan köyhimpiä. Maanviljelijöiden väliset tuloerot ovat epäilemättä suuret (Tämäkin asia selviäisi, jos maataloustuet olisivat julkisia, kuten SONK:n Esa Suominen ehdottaa.), mutta ainakin itseäni häiritsee, jos jotkut viljelijät voivat nostaa valtion tililtä rahasumman, jolla voivat matkustella kaukomailla vähän väliä, tehdä sijoituksia riskialttiisiin kasvurahastoihin ja ostaa uuden auton siksi, että kaverilla on hienompi.

Jos tällainen tulee olemaan Korhosen kampanja myös tulevissa eduskuntavaaleissa, jää mielenkiintoiseksi nähdä kuinka äänestäjät siitä palkitsevat.