Tasa-arvoinen avioliittolaki tarvitsee uuden strategian

Tasa-arvoinen avioliittolaki on kokenut kolhuja,
mutta sillä on vielä toivoa. Strategia on kuitenkin
ajateltava uudestaan.

Eduskunnan lakivaliokunta päätti äänestyksessä torjua kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Harmillisesti asia sai farssinomaisia piirteitä, jotka veivät huomion itse aloitteelta. Kaksi kansanedustajaa oli poissa äänestyksestä inhimillisten syiden vuoksi. Tämä sai turhaa huomiota, kun tosiasia on se, että heistä riippumatta tyrmäyksen aloitteelle antoi valiokunnan konservatiivinen enemmistö.

Menneitä ei kannata jäädä murehtimaan, vaan politiikassa päällimmäisen kysymyksen on oltava: Mitä NYT täytyy tehdä? Kuinka aloitteen yleviä ja kannatettavia tavoitteita pystytään  tehokkaimmin ajamaan tämän harmillisen, joskin odotettavissa olleen takaiskun jälkeen?

Ensin on selvitettävä itselleen, mitkä tavoitteet todella ovat. Jokainen yhteiskunnallinen uudistus kohtaa vastarintaa. Silloin ei saa sortua vastustajien mollaamiseen, vaikka tekisi mieli korottaa omaa profiilia. Muuten itse asia jää helposti varjoon ja keskustelu lipsuu toisella tavalla ajattelevien haukkumiseksi.

Mielekkäämpää olisi pyrkiä edistämään aloitteen tavoitteita niin, että niistä tosiasiallisesti tulisi lainsäädäntöä. Tämä tavoite vaatii sen verran nöyryyttä, että on kuunneltava aloitteen kriitikoita ja pyrittävä voittamaan heidät omalle puolelleen.

Aloitetta vastustavat perustelut voidaan karkeasti jakaa neljään ryhmään:

1) Adoptio-oikeutta vastustavat (esim. Kaj Turunen)
2) Huonoa valmistelua korostavat (esim. Anne Holmlund)
3) Nominalistiset, eli sanan avioliitto vain miehen ja naisen väliseksi tulkitsevat (esim. Kari Tolvanen)
4) Absurdit (esim. Pentti Oinonen)

Kahteen jälkimmäiseen tuskin kannattaa tuhlata ruutia. Sen sijaan ryhmiä 1 ja 2 olisi mahdollista yrittää saada aloitteen taakse. Tämä vaatisi kahta asiaa. Olisi tehtävä uusi aloite, joka valmistellaan paremmin. Minulle jäi epäselväksi, mikä aloitteessa on huonosti valmisteltua. Ilmeisesti huonoon valmisteluun vetoaminen on vain harhautus ja vastustus on arvopohjaista. Mutta jos kansalaisten valmistelema lainsäädäntö on poliittisen eliitin mielestä epäilyttävää, niin ottakoot aloitteesta kopin ja pankoot virallisen valtion viralliset valmisteluelimet valmistelemaan.

Toinen asia on se, että tämän uuden aloitteen tulisi olla muuten samansisältöinen, kuin nyt käsiteltävän kansalaisaloitteen, mutta siitä olisi jätettävä samaa sukupuolta olevien avioparien yhteinen adoptio pois.

Tämä voi vaikuttaa kansalaisaloitteen tavoitteiden vesittämiseltä, mitä se osittain toki onkin. Mutta se olisi välttämätön hinta siitä, että kansalaisaloitteen kaikki muut tavoitteet saadaan toteutettua pikaisesti.

Puretaanpas myös kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista palasiksi. Mistä se koostuu?

1) Rekisteröidyn parisuhteen nimityksen muuttaminen avioliitoksi
2) Avioliittoa ei tarvitsisi muuttaa rekisteröidyksi parisuhteeksi, jos toinen sen jäsenistä vaihtaa sukupuoltaan
3) Ulkomailla solmitut samaa sukupuolta olevien avioliitot voitaisiin tunnustaa Suomessa
4) Samaa sukupuolta olevat voisivat ottaa yhteisen sukunimen
5) Samaa sukupuolta olevat voisivat adoptoida yhdessä

Suurin osa kansalaisaloitteen tavoitteista siis toteutuisi, vaikka tässä viidenneksi listatusta tavoitteesta luovuttaisiin.

Jotta maailmaa saadaan muutettua, on oman kannan taakse saatava riittävän suuri enemmistö. Pelkkä oikeassa oleminen ei riitä. Laatimalla uusi aloite hajotettaisiin aloitteen vastustajien rintamaa. Kun adoptio-oikeuden vastustaminen tai huonon valmistelun moittiminen eivät enää olisi “kunniallisia” tapoja pyrkiä kaatamaan koko aloite, joutuisivat näitä perusteluja käyttäneet etsimään itselleen uudet asemat. Nyt jäljellä olisi enää huomattavan heikko “avioliitto on naisen ja miehen välinen instituutio"- perustelu tai puolen vaihtaminen ja aloitteen kannattajien joukkoon siirtyminen.

Tällä strategialla olisi mahdollista saada aloitteen taakse paitsi kansanedustajien enemmistö, myös enemmistö kansalaisista. Timo Soini kommentoi ”Olen erittäin tyytyväinen lakivaliokunnan päätökseen. Kansan syvät rivit ovat juuri tätä mieltä.” Soini saattaa olla oikeassa. Mutta suurin huolenaihe onkin käsittääkseni liittynyt juuri kysymykseen adoptiosta. Ilman sitä uskoisin kansan syvien rivien kannattavan sitä, että avioliitto on mahdollisimman samanlainen heteroilla ja homoilla.

Eduskunta säätää lait. Jos tahdot muuttaa lakia, on sinun toimittava niin, että kansanedustajien enemmistö tahtoo muuttaa lakia samalla tavalla, kuin sinä. Jotkut kansanedustajat ovat jo lyöneet kantansa lukkoon ja profiloituneet joko kansalaisaloitteen kannattajina tai vastustajina. Mutta varmaa enemmistöä ei ole vielä kummallakaan puolella. Monien kansanedustajien äänestäjissä on sekä kannattajia, että vastustajia. Olisi järjetöntä kuvitella, etteivät kansanedustajat ota tätä tosiasiaa huomioon harkitessaan omaa äänestysvalintaansa.

Hieman riisuttu versio aloitteesta helpottaisi näiden kansanedustajien tuloa uudistusmielisten joukkoon. Omille äänestäjille voisi perustella päätöstään tai päätöksensä pyörtämistä vetoamalla siihen, että adoptiokysymys poistettiin. Eikä sitä tarvitse lopullisesti haudata. Kuinka helppoa edustajan olisikaan kertoa työväentalolla tai tupaillassa, että “Nyt päätettiin tästä avioliittolaista muilta osin ja adoptiokysymys siirrettiin ratkaistavaksi seuraavalle eduskunnalle”.

Kovaääniset räyhääjät löytävät aina kuuntelijoita, mutta suurin osa ihmisistä arvostaa kykyä edistää asioita luomalla kompromisseja.

Ylipäätään olen sitä mieltä, että rekisteröidyn parisuhteen ja avioliiton tuomista tasavertaisiksi lähdettiin edistämään väärällä strategialla. Valittiin rynnäkkö, jolla otetaan nopeasti kaikki haltuun. Asiaa olisi kuitenkin pitänyt edistää vyöryttämällä. Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliitosta olisi mennyt heittämällä läpi sekä eduskunnassa että kansan syvissä riveissä ilman adoptiota. Ensimmäiset samaa sukupuolta olevat parit olisivat jo avioliitossa ja uusi kansalaisaloite olisi käynnistänyt keskustelun näiden parien adoptio-oikeudesta.

Strategian valinnalle on toki perustelunsa, mutta siinä haukattiin liikaa kerralla. Yritettiin selätystä, kun pistevoittokin riittäisi. Hyvä shakinpelaaja ei voita peliä mahdollisimman nopeasti. Hyvä shakinpelaaja voittaa pelin.

Joskus mietin, miksi tuntuu siltä, että he jotka tahtovat parantaa maailmaa ja edistää hyvää ryntäävät kohti tavoitteitaan uskoen niihin niin vahvasti, ettei mitään suunnitelmaa tarvita. Miksi heillä, joilla on jaloimmat päämäärät, suurin tahto auttaa ja syvin solidaarisuudentunto, on myös heikoin käsitys poliittisesta strategiasta, yhteiskunnallisista koalitioista ja vallankäytöstä? Ja miksi maailmaa synkemmäksi maalavien suunnitelmat tuntuvat aina onnistuvan?

No, yhtä kaikki. Jos minä olisin kansanedustaja tai eduskuntaryhmä, ryhtyisin toimiin sellaisen lakialoitteen luomiseksi, joka toteuttaa adoptio-oikeutta lukuunottamatta kaikki tasa-arvoisen avioliittolain kansalaisaloitteen tavoitteet ja on riittävän hyvin valmisteltu kelvatakseen poliittiselle eliitille. Näin rikottaisiin konservatiivien koalitio ja otettaisiin heiltä ylimääräinen pelitila pois. Ja eiköhän kompromissin esittäjä muisteta seuraavissa vaaleissa.

Antti Rinne tarvitsee Demarinaisten tukea

SDP:n työ sukupuolten välisen tasa-arvon
ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu

Toivoisin, että Demarinaiset voisi järjestönä osoittaa yksiselitteisen tukensa SDP:n uudelle puheenjohtajalle, Antti Rinteelle. Merkittävä järjestö olisi näin mukana tukemassa uutta puheenjohtajaa matkan alkaessa ja osoittamassa vääräksi puheita puolueeseen jääneestä eriseuraisuudesta.

Ennen vaalia Demarinaiset otti kantaa Jutta Urpilaisen jatkokauden puolesta. Nyt äänestys on käyty ja jokaista meistä tarvitaan yhteisessä aatteellisessa työssä. Kansanliikkeen johtajan sukupuolella tai muilla identiteettikysymyksillä ei ole merkitystä, vain sillä kuinka liike pystyy parantamaan maailmaa ja tavallisten palkansaajien asemaa siinä. Kannanotto antaisi myös eurovaalikampanjaa käyvälle, Demarinaisten puheenjohtaja Tuula Peltoselle erinomaisen tilaisuuden profiloitua.

Olin eurovaalikampanjoimassa perjantaina, kun uusi puheenjohtaja valittiin. SDP:n vaaliteltalla käyneillä oli mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta monet naiset olivat harmistuneita puheenjohtajan vaihtumisesta. Demarinaisten järjestöä ja kaikkia sen jäseniä tarvitaankin nyt osoittamaan tukeaan puheenjohtaja Rinteelle ja vakuuttamaan naisäänestäjät siitä, että puolueen työ sukupuolten välisen tasa-arvon ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu. Naisäänestäjien kato on estettävä jo ennen kuin se tapahtuu.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Demokraatissa 14.5.2014

Demarinaiset kuuli pyyntöni ja antoi Rinteelle tukensa kannanotossaan

Kansalaisaloite asevelvollisuuden lakkauttamiseksi – miksi en allekirjoita?

Asevelvollisuuden lakkauttaminen olisi hätiköintiä,
mutta se on päivitettävä 2000-luvulle

Sukupuolten välinen tasa-arvo on terveen yhteiskunnan välttämätön piirre. Vahvin argumentti, jolla nykyisen asevelvollisuuden voi osoittaa tulleen tiensä päähän, onkin sen räikeä epätasa-arvo. Hyvässä yhteiskunnassa kaikilla kansalaisilla on samat oikeudet ja velvollisuudet. Mitään sellaista lainsäädäntöä ei tule hyväksyä, joka määräisi yhdelle ihmisryhmälle tietyt oikeudet ja velvollisuudet, mutta toiselle toiset.

Joskus yhteiskunta voi kuitenkin tulla sokeaksi omien instituutioidensa eriarvoistaville vaikutuksille. Arvostan suuresti ajattelijoita, jotka pystyvät havaitsemaan tällaiset tasa-arvon sokeat pisteet ja ryhtyvät toimiin niiden poistamiseksi. Asevelvollisuuden lakkauttamista ajavan kansalaisaloitteen suurin ansio onkin tasa-arvo-ongelman tekeminen näkyväksi. Nyt kukaan ei voi enää sulkea silmiään ja väittää, ettei vain miehiä koskeva asevelvollisuus olisi yksiselitteistä epätasa-arvoa.

Nykyisen asevelvollisuuden epätasa-arvoisuus ei kuitenkaan ole riittävä perustelu koko instituution lakkauttamiseksi. Suomi, kuten kaikki muutkin maat, tarvitsee armeijan. Maanpuolustukseen käytettäviä rahamääriä ei ole haluja kasvattaa. Puolustusvoimien toimintakykyä on heikennetty jo riittävästi, pahempaan ei missään tapauksessa pidä mennä. Tähän yhtälöön palkka-armeijaan siirtyminen sopii huonosti.

Sen sijaan asevelvollisuus on korvattava yleisellä kansalaispalveluksella, joka koskee kaikkia sukupuolesta riippumatta. Aseellinen palvelus olisi vain yksi vaihtoehto, kuinka kansalaispalveluksen voisi suorittaa. Sodan rinnalla ikäluokkaa koulutettaisiin valmistautumaan myös ympäristökatastrofeihin, väestönsuojeluun, öljytuhojen torjuntaan, kyberturvallisuuteen ja niin edelleen. Sitä, kuinka suuri osuus ikäluokista koulutettaisiin mihinkin tehtäviin, voitaisiin vaihdella tilanteen mukaan.

Tällainen malli takaisi sen, että Puolustusvoimilla on riittävästi materiaalia, josta valita soveltuvimmat varusmiehiksi ja upseerikoulutukseen. Se myös mahdollistaisi varautumisen moniin muihin riskeihin, kuin sotilaallisiin. Lisäksi se vahvistaisi sukupuolten tasa-arvoa ja voitaisiin kytkeä nuorisotakuuseen niin, että kansalaispalvelus tukisi ikäluokkien kouluttautumista tai työllistymistä ja ottaisi kopin väliinputoamisriskissä olevista nuorista.

Kansalaisaloitteen kannattajat perustelevat sukupuolten välisen epätasa-arvon lisäksi aloitetta sillä, ettei valtion tulisi voida määrätä kansalaisiaan pakkotyöhön. Näkökulma on ymmärrettävä, mutta toimiva yhteiskunta joutuu asettamaan jäsenilleen velvoitteita. Kansalaispalvelus olisi velvoitteena hyvä, koska se koskisi kategorisesti kaikkia yhteiskunnan jäseniä, eivätkä sitä pääsisi pakoon ovelimmatkaan verojen välttelijät. Palvelus olisi myös mahdollista suunnitella niin, että se auttaisi kansalaista antamalla hänelle kokemusta ja lisäämällä hänen osaamistaan.

Yleinen asevelvollisuus on minusta myös hieno vastavoima luokkayhteiskunnalle. Syntyperä määrää paljon ihmisen mahdollisuuksia Suomessa. Rikkaaseen perheeseen syntyneellä lapsella on pienenä hienommat lelut ja muodikkaammat vaatteet. Opiskeluaikana rikkaaseen perheeseen syntyneelle ostetaan kämppä ja sen jälkeen pääsee töihin faijan firmaan. Asunnon osto on paljon helpompaa, kun on rikkaat takaajat. Mutta armeijassa raha ei auta eteenpäin. Jokainen saa samanlaisen rynnäkkökiväärin ja maastopuvun, olipa syntynyt köyhäksi tai rikkaaksi.

Asevelvollisuuden lakkauttaminen olisi hätiköintiä, mutta vanha instituutio täytyy päivittää nykyaikaan. Sukupuolten roolit eivät ole enää samat, kuin sotien välillä, jolloin asevelvollisuus otettiin käyttöön. Kansalaispalvelus olisi asevelvollisuuden 2000-luvun versio, joka olisi paitsi päivitys, kytkisi maanpuolustuksen ja kriiseihin varautumisen muutenkin kiinteämmin yhteiskuntaan.

Olen kirjoittanut asevelvollisuudesta aiemmin otsikolla Vihreiden asevelvollisuuskanta puutteellinen

Ihmisen arvoa ei pidä määritellä ulkonäön perusteella



Ulkonäkö ratkaisee missikisoissa.
Mutta entäs työelämässä?

Yhteiskunnallisia hierarkioita on onnistuttu purkamaan aktiivisesti, mutta ei riittävästi. Moderniin yhteiskuntaan eivät kuulu enää esimerkiksi aateliseen syntyperään, sukupuoleen tai ihonväriin perustuvat etuoikeudet.

Yhteiskunnassa vaikuttavat yhä myös epäviralliset – ja jopa arveluttavat - rakenteet, jotka määrittävät yksilön sosiaalista asemaa. Yksi näistä on ihmisten suhde ulkonäköön ja toisten ja itsensä arvottaminen sen perusteella. Ulkonäkö on yhä merkittävä tekijä muun muassa työnsaannissa, uralla etenemisessä ja parisuhteissa.

Suhtautumisessa ulkonäköön on osaltaan kysymys virallisen ja epävirallisen kasvatuksen eroista. Lapsia kasvatetaan hyväksymään toiset ihmiset sellaisinaan, mutta käytännössä kaikki yhteiskunnan jäsenet omaksuvat nopeasti kauneuskäsitysnormin, jonka mukaan kutakin yksilöä verrataan muihin ja arvotetaan fyysisten ominaisuuksien perusteella.

Ketään ei tule arvottaa sen mukaan, millaiseksi hän on syntynyt, vaan miten hän elää. Joskus kuitenkin tiedostamattomien normien sallitaan johtaa älylliseen epärehellisyyteen.

Ulkonäöllä on oma merkityksensä, mutta me yhteiskuntana päätämme, mitkä sen vaikutukset ihmisen suhtautumiseen toiseen ovat.

Toivottavasti tulevaisuudessa yhä useamman ihmisen arvo määritetään ulkokuoren sijaan ajatusten perusteella.

Yhdessä Pekka Komun kanssa kirjoitettu kannanotto on julkaistu Helsingin Sanomissa 16.2.2013

Olen kirjoittanut ulkonäkökeskeisyyden yhteiskunnallisista vaikutuksista laajemmin syyskuussa 2006 yksinkertaisesti otsikolla ulkonäkökeskeisyys

Esinahka on perusoikeus

Vaadin Etelä-Suomen Sanomissa lapsille oikeutta
ruumiilliseen koskemattomuuteen ja uskonnonvapauteen

Julkisuudessa on käyty keskustelua siitä, kuinka lasten ei-lääketieteellisiin ympärileikkauksiin tulisi suhtautua. Tällä hetkellä tilanne on Suomessa epäselvä. Oikeusministeri Anna-Maja Henriksson (r) on esittänyt poikien ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen sallimista erillislailla.

Lääketieteellisistä syistä ympärileikkaaminen on hyväksyttävää. Muista syistä johtuva ympärileikkaaminen sitä vastoin on yksilön perusoikeuksien vakava loukkaus, eikä sivistyneen yhteiskunnan tule sellaista sallia.

Poikien ei-lääketieteellistä ympärileikkaamista perustellaan uskonnollisilla, kulttuurisilla ja traditionaalisilla syillä. Ruumiillinen koskemattomuus ja jokaisen oikeus päättää itse omasta vartalostaan on kuitenkin perusoikeus, jota ei voida rikkoa vetoamalla em. syihin.

Harkintakykyisen aikuisen on voitava harjoittaa uskontoa ja tahtoessaan suorittaa valitsemansa uskontokunnan jäsenyyden riitit. Lapselle ei kuitenkaan pidä tehdä pysyvää ja peruuttamatonta ruumiillista vammaa hänen vanhempiensa uskonnollisen vakaumuksen vuoksi.

Poikien ympärileikkaus ei aiheuta yhtä totaalista tuhoa, kuin tyttöjen ympärileikkauksen - tai sukupuolielinten silpomisen - äärimmäiset muodot aiheuttavat. Periaatteellisella tasolla kyse on kuitenkin yhtä vakavasta ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksesta.

Onkin sukupuolista syrjintää suhtautua poikien ei-lääketieteelliseen ympärileikkaukseen sallivammin, kuin tyttöjen. Tyttöjen ympärileikkauksen vakavuusasteet vaihtelevat lähes symbolisesta pistosta kaikkien ulkoisten sukupuolielinten poistamiseen. Poikien ympärileikkauksessa poikkeuksetta poistetaan erogeenistä kudosta.

Sekä tyttöjen että poikien ympärileikkaukset ovat tuomittavia.

Poikien ei-lääketieteelliset ympärileikkaukset sallivan lain sijaan Suomeen tulee säätää laki, joka yksiselitteisesti kriminalisoi alaikäisille tehtävät ympärileikkaukset, sukupuolesta riippumatta. Näin suomalainen yhteiskunta osoittaisi rohkeutensa puolustaa tasa-arvoa ja yksilön vapautta päättää itsenäisesti omasta vakaumuksestaan ja omasta vartalostaan.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Etel-Suomen Sanomissa 20.6.2012

Minna Canth vuonna 2012



Nykyinen tasa-arvokeskustelu
tarvitsisi Minna Canthia

1800-luvun loppupuolella elänyt Minna Canth tarttui oman aikansa epäkohtiin pelottomasti ja perinpohjaisesti. Hänen maailmankuvansa perustui rationaalisuuteen ja ihmisten väliseen tasa-arvoisuuteen, joten hän piti erityisesti esillä kahta oman aikansa sorron muotoa: Sitä kuinka omistava luokka sortaa työtätekeviä ja kuinka miessukukunta sortaa naisia.

Jos Minna Canth tulisi vierailemaan nykyaikaamme, hän varmasti ilahtuisi monista edistysaskeleista, joita yhteiskunnassamme on tehty. Naisten ja työläisten asema on parantunut paljon ja voitaneen sanoa, että yhteiskuntamme on ylipäätään inhimillisempi ja jalompi, kuin Canthin aikaan.

Mutten usko, että Canth olisi tyytyväinen yhteiskuntamme tasa-arvoon nykyajassa vieraillessaan. Hän havaitsisi hyvin pian, että luokkayhteiskunta elää ja voi hyvin. Yhteiskuntamme on edelleen jaettu niihin, joilla on ja niihin joilla ei ole. Hän huomaisi varmasti hyvin, kuinka meille on kehittynyt uudestaan 1800-luvulta tuttu aatelisto. Nykyajan aatelisto koostuu huikeita palkkoja ja bonuksia toisilleen jakavista hyvistä veljistä, jotka katsovat etteivät muuta yhteiskuntaa ohjaavat normit ja kohtuus koske heitä.

Erityistä turhautuneisuutta Canth kokisi tutustuessaan sukupuolten välisten suhteiden ja tasa-arvon tilaan. Tulistuvana persoonana hän saattaisi ärähtää: ”Teillä on ollut yli sata vuotta aikaa, miksette ole saaneet mitään aikaan!?” Ja nykyihmisten korvia olisi syytäkin kuumottaa. Miksi yhä edelleen naiset joutuvat kokemaan turvattomuutta arkisessa elämässään? Miksi yhä edelleen niin usein nainen on ensin isänsä ja sitten aviomiehensä omaisuutta?

Canth voisi olla hyvillään siitä, että ihmiset – naisetkin – osaavat nykypäivänä lukea. Koulutusta ja kirjoja on laajasti saatavilla ja lukeneisuutta pidetään arvossaan. Kirjakaupassa vieraillessaan hän tosin hölmistyisi. Hän ei voisi olla panematta merkille, että kirjat on selkeästi, mutta sanattomasti jaoteltu naisten ja miesten kirjoihin. Naisten kirjat ovat erinäköisiä ja käsittelevät eri aiheita, kuin miesten kirjat ja ovat usein naisten kirjoittamiakin.

En tiedä, käytettiinkö Canthin aikaan sanaa segregaatio. Mutta sana tulisi hänelle hyvin tutuksi, eikä ainoastaan kirjakaupassa.

Kirjoja tutkaillessaan Canth kiinnostuisi varmasti naisten päivänä julkaistusta Katja Ketun päätoimittamasta antologiasta Pimppini on valloillaan, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Päätään pudistelleen Canth joutuisi toteamaan, että yli sadan vuoden jälkeenkin sukupuolten väliset suhteet ovat edelleen aivan solmussa.

Riittävää analyysia sukupuolten välisestä konfliktista ei ole tehty. Naiset ja miehet eivät kohtaa rakentavan vuoropuhelun merkeissä, jonka tarkoitus olisi analysoida sukupuolten toisiinsa kohdistamia vallankäytön tapoja ja purkaa niitä. Liian usein yhteiskunta nähdään nollasummapelinä, jossa molemmat sukupuolet pyrkivät edistämään omia tasa-arvotavoitteitaan toisen osapuolen kustannuksella. Ja niin hyväksikäyttö jatkuu.

Canth voisi kysyä, aiommeko aikuistua lähiaikoina ja siirtyä riitelystä sopimiseen. Vai kirjoitetaanko sadan vuoden päästä taas kirja, jossa todetaan että edelleen naiset ovat seksuaalisen vallankäytön ja väkivallan uhreja, eikä asialle ole tehty mitään?

Kaipaan nykyiseen tasa-arvokeskusteluun Canthin kaltaista rohkeaa periaatteen ihmistä, joka ei kuvia kumartele. Mielestäni suomalaista tasa-arvokeskustelua vaivaa liiallinen nurkkakuntaisuus ja sovinnaisuus. Nurkkakuntaisuudella tarkoitan sitä, että usein oman ryhmän edunvalvonta puetaan tasa-arvoretoriikkaan. Kun itselle ja samaan ryhmään kuuluville tavoitellaan rahaa ja valtaa, puhutaan kauniisti tasa-arvosta.

Toisaalta tasa-arvokeskustelussa on tietyt hyväksytyt dogmit, joiden toistelua pidetään hyväksyttävänä keskusteluna. Uusia avauksia tai kriittisiä analyyseja, joille aito keskustelu voisi pohjautua, on valitettavan vähän. Ja toisaalta puheenvuoroja, joiden tavoite ei ole ajaa tasa-arvoa vaan nostaa puoluetta tai poliitikkoa itseään esille toistelemalla vanhoja fraaseja on liian paljon.

Minna Canth ei istuisi turhissa kokouksissa jaarittelemassa, eikä kirjoittelisi lehtiin sovinnaisuuksia tasa-arvosta! Hän panisi tuulemaan. Hän repisi rikki hyssyttelyn verhon tasa-arvo-ongelmien edestä ja pakottaisi jokaisen haastamaan oman ajattelunsa ja siihen pesiytyneet epätasa-arvon siemenet. Canth käsittäisi, etteivät tasa-arvo ja emansipaatio ole mannaa, jonka satamista taivaalta voi odotella kuin kevätaurinkoa. Tasa-arvo ja emansipaatio vaativat aktiivista työtä, omistautumista, kriittisyyttä ja vaikeita valintoja.

Uutta Minna Canthia odotellessa toivotan optimistista ja emansipatorista tasa-arvon päivää kaikille, sukupuolesta riippumatta!

Pohdiskelin tasa-arvoa myös Minna Canthin päivänä 2009

Paljain rinnoin prostituutiota vastaan

Mielenosoitus yläosattomissa -
vapautumista vai alistumista?

Ryhmä naisia yläosattomissa seisoo parlamenttitalon edessä ja huutaa ”Ukraina ei ole bordelli!” Mielenkiinto kieltämättä herää, tässä saattaa olla kyse keskustelua herättävästä ilmiöstä.

Katsoin Ylen Silminnäkijät- dokumentin Topless-taistelijat. Ukrainassa on perustettu Femen- niminen feministiliike. Lukuisista muista feministiliikkeistä Femen eroaa siinä, kuinka se tuo viestiään esiin: naiset esiintyvät mielenilmauksissaan rinnat paljaina.

Medianäkyvyyden kannalta valittu viestinvälitystapa on täysosuma. Kaikissa järjestön mielenilmauksissa on median mielenkiinto taattu ja dokumentin perusteella kaikissa mielenilmauksissa näytti olevan monikymmenkertainen määrä valokuvaajia paikalla verrattuna mielenosoittajien määrään.

Femen syntyi ensisijassa prostituutiota ja naiskauppaa vastaan, mutta vastustaa myös diktatuuria ja oligarkkien valtaa. Femen käyttää seksikaupan omia aseita - eli alastonta naisvartaloa - sitä itseään vastaan.

Kysymys, jonka Femen herättää on ilmeinen. Kehittääkö naisten vaatimusten esittäminen alasti naisten emansipaatiota ja tasa-arvoa, vai tunnustetaanko siten, että naiset ovat mielenkiintoisia vain kehoina?

Järjestössä toimivien naisten vaatimukset eivät ole kovin pitkälle kehiteltyjä tai syvällisiä. He vastustavat prostituutiota ja oligarkkeja, sekä vaativat feminististä vallankumousta, eli nykyisten vallanpitäjien korvaamista naisilla. He kiinnittävät aivan oikein huomiota siihen, että esimerkiksi opiskelu on niin kallista, ettei köyhillä perheillä ole varaa elättää opiskelevia lapsiaan ja monet ajautuvat prostituutioon ansaitakseen edes välttämättömän elannon.

Analyysia ei viedä sen pidemmälle. Dokumentissa ei mietitä tuloerojen tasaamista progressiivisella verotuksella tai toimeentulon turvaamista kattavalla hyvinvointivaltiolla, tulonsiirroilla ja maksuttomalla opiskelulla. Yhdellä Femenin perustajista, Alexandralla, on talouspolitiikan tutkinto. Mutta ilmeisesti hänen mielipiteistään ei olla kiinnostuneita tutkinnon, vaan aivan muiden syiden vuoksi.

”Oligarkit ja porvarit ovat kaikki rikollisia, jotka pitää syöstä vallasta ja korvata naisilla. Pitää tehdä feministinen vallankumous.” toteaa yksi järjestön aktivisteista. Ensimmäisestä lauseesta voin olla samaa mieltä, mutta pelkäänpä että tämän aktivistin näkemys on hieman naiivi. Jos vaikkapa nykyisten oligarkkien sijaan valtaa alkaisivat käyttää heidän vaimonsa, tehtäisiinkö ongelmille kuten tuloeroille jotain? Tuskin.

Alistavan patriarkaatin korvaaminen alistavalla matriarkaatilla ei tee ihmiskunnasta yhtään vapaampaa, vaan ainoastaan vaihtaa sortajat toisiin. Tätä ilmiötä on kuvattu hyvin Orwellin kirjassa vuonna 1984, jossa hän kuvaa mielikuvitusvaltionsa totalitaarista poliittista järjestelmää. Järjestelmälle ei ole mitään merkitystä, ovatko johdossa sosialistit vai porvarit, juutalaiset vai natsit, miehet vai naiset. Järjestelmälle on merkitystä vain sillä, että järjestelmä itse säilyy.

Naiset eivät ole yhtäläinen ryhmä, jossa kaikilla jäsenillä olisi yhtenevät intressit. Joitain yhteisiä teemoja voidaan löytää, kuten perheväkivallan vastustaminen, mutta sen tavoitteen jakaa suurin osa miehistäkin. Todellisuudessa köyhällä ja rikkaalla naisella ei ole sen enempää yhteistä keskenään kuin on köyhällä ja rikkaalla miehellä. Politiikan teon kannalta yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen ryhmä ovat tärkeämpiä tekijöitä kuin sukupuoli.

Mutta kuinka vastaisin omaan kysymykseeni, eli onko Femenin tapa välittää viestiään kannatettava vai tuomittava? Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että naisten mielipiteitä on kuunneltava silloinkin, kun heillä on vaatteet päällä.

Emansipoitunut ja itsenäinen nainen päättää täysin itse omasta vartalostaan. Ylhäältä käsin sanellun moralismin, yhteiskunnallisten pakkojen tai minkäänlaisen porvarillisen repression ei pidä kahlita naisen, tai yleensä ihmisen, vapautta saada päättää itse, mitä tai kuinka tekee omalla kehollaan. Yksilön seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kontrollointi on tehokkain tapa pitää yksilö alistettuna.

Mutta tämä ei ole vielä riittävä näkökulma, josta käsin miettiä topless-protesteja. Emansipoitunut yksilö on vapaa, mutta käyttää vapauttaan vastuullisesti. Femenin protestien pahin ongelma on mielestäni, että ne tekevät yksilön seksuaalisuudesta kauppatavaraa. Dokumentin alussa yksi naisista sanoo: ”Meillä naisilla on kauneutemme, viehätysvoimamme ja kehomme. Ne ovat tärkeimmät aseemme ja me käytämme niitä. Topless- protesti ei tarkoita sitä, että me myymme itseämme.”

Eikö? En voi välttyä kiinnittämästä huomiota siihen, että Femenin suhde mediaan on nimenomaan vaihtosuhde. Sopimus on implisiittinen, mutta silti selkeästi näkyvä: Femenin naiset näyttävät rintansa ja vastineeksi media pitää heidän agendaansa esillä.

Minä uskon, että kauneus, viehätysvoima, kehollisuus ja seksuaalisuus yleisesti ovat jotain arvokkaampaa kuin kauppatavaraa, jota voi vaihtaa joko medianäkyvyyteen kuten Femenin tapauksessa, tai rahaan, mitä Femen puolestaan vastustaa.

Femen tuo esiin esimerkiksi perheväkivallan, yliopistoissa tapahtuvan professorien ja oppilaiden välisen seksuaalisen hyväksikäytön ja ydinvoiman vaarat. Tämä kaikki on ansiokasta ja näitä asioita on tärkeää pitää esillä. On valitettavaa, että media ja yleisö jaksaa kiinnostua näistä asioista vain, koska viesti esitetään paljaisiin rintoihin kirjoitettuna.

Kritiikkiä osoittaessa on kai rehellistä tehdä itsetarkastelua. En olisi varmasti katsonut Topless- taistelijat dokumenttia, jos en olisi nähnyt Hesarin televisio-ohjelmasivuilla kuvaa yläosattomasta naisesta. Enkä varmasti olisi kirjoittanut tätä tekstiä naisten emansipaatiosta, jolleivät Femenin aktivistit olisi esiintyneet dokumentissa paljaine rintoineen.

Auts. Tunnen syyllisyyden piston sydämessäni. Menestystä kuitenkin Femenille sen edistämissä tärkeissä tavoitteissa!


Olen aikaisemmin ehdottanut prostituution vähentämistä puuttumalla sekä kysyntään, että tarjontaan tekstissä Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.


Topless-taistelijat Silminnäkijä dokumentti on nähtävissä Yle Areenassa 6.1.2012 asti


Femenin verkkosivu

Puolustuspolitiikan murros

Puolustuspolitiikka on ollut julkisessa keskustelussa esillä viimeisen muutaman kuukauden aikana poikkeuksellisen paljon. Lakkautusuhan alla olevat varuskunnat, suomalaiset sotilaat Afganistanissa, Ottawan sopimus ja jalkaväkimiinoista luopuminen, sekä puolustusvoimiin kohdistuvat säästövaatimukset ovat tuoneet puolustuspolitiikan otsikoihin vähintään kerran viikossa.

Puolustusvoimien PR-osastolla ei nukuttu kesälläkään, vaan tiedotteita medialle laadittiin ahkerasti. Näin poliittisesti muuten hiljaista heinäkuuta käytettiin puolustusvoimien toivomien näkökulmien tuomiseen julkiseen keskusteluun. Onkin pidettävä mielessä, että puolustusvoimat on poliittinen toimija. Se pyrkii vaikuttamaan päätöksentekijöihin edistääkseen omia tavoitteitaan.

Puolustusministeriö ja valtiovarainministeriö käyvät puolustusbudjetista asemasotaa, jossa puolustusministeriö näyttäisi jäävän altavastaajaksi. Tällaisessa tilanteessa puolustusvoimien kannattaa uhkailla, että näin suuret säästöt pakottavat johonkin poliittisesti epäsuosittuun toimenpiteeseen, kuten varuskuntien lakkauttamiseen tai kertausharjoitusten lopettamiseen. Joskus tällainen rivien väliin piilotettu uhkaus yhdistettynä taitavaan poliittiseen vaikuttamiseen voi johtaa säästöjen perumiseen tai vähentämiseen, kuten kävi puolustusministeri Seppo Kääriäisen kaudella.

Puolustusvoimien huoli siitä, kuinka niille asetetut velvoitteet pystytään toteuttamaan, on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Yhtälö on vaikea: Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn korvaamiseksi on hankittava uusia asejärjestelmiä ja muuta olemassa olevaa kalustoa vanhenee tilanteessa, jossa määrärahoja vähennetään. Lisäksi ikäluokkien pieneneminen ja asevelvollisuuden vieminen vähitellen valikoivampaan suuntaan tarkoittaa sitä, että varusmiehille on Suomen varuskunnissa 1000 - 1500 ylimääräistä vuodepaikkaa. Varuskuntien lakkauttaminen on kuitenkin aluepoliittisesti epätarkoituksenmukaista, sekä vaikeasti yhteen sovitettavissa koko valtakunnan alueen puolustamisen kanssa.

Tiukassa tilanteessa ei kuitenkaan ole syytä jäädä tuleen makaamaan, vaan on temmattava aloite omiin käsiinsä! Toivoisin laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä on puolustusvoimien rooli ja mitkä ovat sen tehtävät 2000-luvun Suomessa. Ja kun päätökset on tehty, on niistä pidettävä johdonmukaisesti kiinni, esimerkiksi takaamalla tehtävien toteuttamiseen riittävä rahoitus.

Puolustuspolitiikan on vastattava lähitulevaisuudessa ainakin seuraaviin haasteisiin:

1) Puolustuskyvyn ylläpito vähenevällä rahoituksella

2) Puolustusmateriaalin kallistuminen

3) Jalkaväkimiinat

4) Sotilaallisen tyhjiön estäminen

5) Asevelvollisten valikoituvuus

6) Sukupuolten tasa-arvo

7) Kansainvälinen kriisinhallinta vs. Suomen puolustaminen

8) Nato

Kolme ensimmäistä kohtaa muodostavat pirullisen ongelman. Modernit sotalaitteet kallistuvat suhteettoman paljon samaan aikaan, kun puolustusmateriaalin hankkimiseen osoitetaan yhä vähemmän rahaa. Lisäksi jalkaväkimiinoista luopumisesta johtuva suorituskyvyn menetys pitäisi korvata esimerkiksi pimeänäkölaitteilla ja panssarimiinojen uudenlaisilla laukaisimilla.

Helppoa ratkaisua tähän ei ole. Jonkin verran säästöjä voidaan saada aikaan puolustusyhteistyöllä muiden maiden kanssa. Nyt harkinnassa on hävittäjälentäjien yhteiskoulutus Ruotsin kanssa. Toteutuessaan hanke säästäisi kustannuksia, joita molemmille maille on tulossa niiden joutuessa uusimaan käytöstä poistuvia harjoitushävittäjiään. Toinen tapa säästää asehankinnoissa olisi luopua Nato-standardeista ja hankkia halvempia, mutta yhtä suorituskykyisiä puolustusvälineitä ilman Nato-yhteensopivuutta.

Joskus säästökohteeksi tarjotaan varuskuntien lakkauttamista. Varuskuntaverkostoa onkin syytä tarkastella kriittisesti ikäluokkien pienentyessä ja aseellisen palveluksen muuttuessa valikoivammaksi. Sotilaallisen tyhjiön luominen ei kuitenkaan ole koskaan tuottanut vakautta ja turvallisuutta. Venäjän ei tarvitse olla Suomesta huolissaan niin kauan, kuin Venäjä voi luottaa Suomen pystyvän puolustamaan koko aluettaan. Siksi kaikkea varusmieskoulutusta ei voi keskittää ruuhka-Suomeen.

Ikäluokkien pienentyminen säästää jonkin verran varusmieskoulutuksen kustannuksia, samoin kuin asevelvollisuuden universaaliuden kaventaminen. Vaivihkaa puolustusvoimat on alkanut valikoimaan koulutukseen otettavia tarkemmin, vaikka muodollisesti koko ikäluokan varusmieskoulutuksesta pidetään yhä kiinni.

Tulevaisuuden suunta voisi olla, että koko ikäluokan kouluttamisen universaalista pidetään kiinni, mutta aseellisen palveluksen suorittavien määrää edelleen vähennetään. Tämä tapahtuu niin, että aseellisen palveluksen rinnalle otetaan muita Suomen turvallisuuden ja tulevaisuuden riskien ehkäisemisen kannalta oleellisia kansalaiskoulutusmuotoja, kuten kouluttaminen väestönhallintaan ja –suojeluun, ympäristökatastrofien torjumiseen ja niin edelleen. Näin suomalainen väestö on koulutettu muihinkin kriisitilanteisiin, kuin sotilaallista hyökkäystä vastaan.

Tätä kautta päästään kuudenteen haasteeseen, eli sukupuolten tasa-arvoon. Kun asevelvollisuus korvataan kansalaispalveluksella, on perusteltua ottaa myös naiset tasaveroisesti mukaan suomalaisen yhteiskunnan turvaamiseen. Kansalaiset voivat sukupuolestaan riippumatta, vain henkilökohtaisiin kykyihinsä perustuen valita itselleen sopivimman kansalaisvelvollisuuden suorittamisen tavan, joko komposiittikypärä päässä tai öljyntorjuntapuku päällä. Kun tämä epätasa-arvoistava ja sukupuolittava instituutio puretaan, päästään samalla keskustelemaan siitä, kuinka nykyisen epäreilun järjestelmän kustannukset kompensoidaan niille sukupolville, joiden naiset ja miehet se on asettanut eriarvoiseen asemaan.

Osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin tukee tietyiltä osin Suomen puolustamista. Mahdollisen sotilaallisen kriisin sattuessa Suomessa, on hyvä, että puolustusvoimilla on käytössään henkilöstöä, joilla on kokemusta todellisista taistelutilanteista. Mutta osin tavoitteet yhtäältä luoda modernisti varusteltu ja nopeasti kriiseihin reagoimaan kykenevä kriisinhallintajoukko ja toisaalta laaja massa-armeija, joka huolehtii koko maan koskemattomuudesta, ovat ristiriidassa keskenään. Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on puhunut jonkinlaisen välimallin puolesta.

Yksi vaihtoehto olisi, että Suomi panostaisi tulevaisuudessa enemmän siviilikriisinhallintaan, kuin sotilaalliseen kriisinhallintaan. Tässä voisi hyödyntää suomalaisen yhteiskunnan olemassa olevia vahvuuksia, joista Suomi jo nyt maailmalla tunnetaan. Se tarkoittaisi, että suomalaiset lähtisivät maailmalle jatkossa kädessään karttakeppi rynnäkkökiväärin sijaan.

Natoon suomalaisten enemmistö ei tahdo liittyä ja puolueista vain kokoomus liputtaa Naton puolesta. Nato-vastaisuuden syyt vaihtelevat, mutta sotilaalliseen liittoutumiseen Yhdysvaltain kanssa on syytäkin suhtautua epäluuloisesti. Yhdysvaltojen kansainvälinen politiikka ei ole sellaista, jota Suomen kannattaisi lähteä tukemaan ja Natoon liittyminen voisi tuoda Yhdysvaltoja väkivaltaisesti vastustavien tahojen vihat myös Suomen päälle, näin vähentäen suomalaisten turvallisuutta.

Yhteenvetona voisin todeta, että Suomen puolustuspolitiikka kohtaa hankalan yhtälön, jossa on monta toisiinsa vaikuttavaa osaa. Tämän suon yli ei mennä niin, että heilahtaa, mutta ongelmien edessä ei ole syytä kaivaa esiin valkoista lippuakaan. Yhtälöön on löydettävissä ratkaisut ja tärkeää on löytää nimenomaan vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näin päästään arvokeskusteluun siitä, millainen puolustuspoliittinen malli parhaiten noudattaa suomalaisten arvoja ja toteuttaa puolustuspolitiikan tehtävän.

Tärkeä viesti Sarkozylta

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on kritisoinut kasvot peittävien burkhien käyttöä ja sanonut, etteivät ne sovi Ranskaan. Hän nimittää burkhan käyttöä orjuudeksi ja alistamiseksi. Linkki Hesarin uutiseen

Sarkozy on oikeassa. Kyse ei ole uskonnonvapaudesta, vaan jokaisen kansalaisen oikeudesta –näennäisen paradoksaalisesti- päättää itse pukeutumisestaan ja oikeudesta omaan identiteettiin. Kuten Sarkozy jatkaakin: ” Emme voi hyväksyä naisen vangitsemista verkon taakse, pois sosiaalisesta elämästä ja vailla identiteettiä. Se ei ole Ranskan käsitys naisesta.” Ei pitäisi olla kenenkään muunkaan näkemys.

Sekulaariselle humanismille ajatus alakulttuurista, joka pakottaa tietyn kansanryhmän, tässä tapauksessa naiset, verhoamaan itsensä koko vartalon peittävään kaapuun, on kauhistus. Postmodernin kulttuurirelativismin ei pidä antaa näennäisen uskonnonvapauden vuoksi saada nykyaikaisia valtioita unohtamaan velvollisuuttaan suojella kansalaisiaan kaikelta sorrolta ja alistukselta. Tämä koskee myös perheen tai suvun puolelta tulevalta alistukselta ja myös tilanteita, joissa alistettu täytyy vapauttaa alistuksesta vastoin tahtoaan.

Sosialistipuolueen puheenjohtaja Martine Aubry on vastustanut burkhien kieltoa vetoamalla siihen, että joko niitä käyttävät naiset käyvät ulkona burkhan kanssa, tai eivät lainkaan. Huoli näiden naisten alkeellisista perusvapauksista on ymmärrettävä, mutta yhtä alistuksen muotoa ei voi perustella toisella. Tällainen päättely johtaa kierteeseen, joka sallii järjettömimmätkin sorron muodot.

Sarkozy huomautti, että islam on samanarvoinen uskonto, kuin muutkin. Kyse ei olekaan ongelmista islamin kanssa, vaan niiden ihmisten kanssa, jotka islamin tai minkä tahansa uskonnon verukkeella pyrkivät pitämään moderneissa ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa barbaarisia ja epäegalitaristisia tapoja. Kulttuurirelativistit voivat kuitenkin väittää, että burkhien kielto on länsimaista epäsensitiivisyyttä muita kulttuureja, ajattelutapoja ja tasa-arvokäsityksiä kohtaan.

Tällaiset väitteet ovat roskaa. Ihmisten oikeus päättää itse pukeutumisestaan ja luoda oma identiteettinsä ei ole kulttuurisidonnainen, vaan universaali oikeus. Länsimaisten burkhien vastustajien uskottavuutta lisäisi kuitenkin se, jos he pystyisivät näkemään myös ne epätasa-arvoiset, alistavat ja sortavat rakenteet, jotka liittyvät länsimaiseen kulttuuriin ja tuulettamaan näitä yhtä armottomasti, kuin muihin kulttuureihin liitettyjä traditioita.

Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää

Tänään 19.3. vietetään Minna Canthin syntymäpäivää ja tasa-arvon päivää. Minna Canth oli 1800-luvun loppupuoliskolla pääasiassa Kuopiossa ja Jyväskylässä vaikuttanut kirjailija ja yhteiskunnallinen keskustelija. Hänellä on ollut erityisen suuri vaikutus sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseen Suomessa.

Jos Minna Canth eläisi nyt, hän olisi varmasti ilahtunut monesta asiasta. Koulutus ja sen tasa-arvoisuus oli Canthille tärkeä asia ja nykyinen, kaikille sukupuolesta ja sosiaalisesta asemasta riippumaton korkeinkin koulutus varmasti miellyttäisi häntä. En usko Canthin kuitenkaan olevan tyytyväinen nykyiseen tilanteeseen. Tasa-arvo, ja Canth kannatti nimenomaan universaalia tasa-arvoa, on kaikkea muuta kuin valmis.

Canth oli kansallismielinen kirjailija ja hänellä on merkitystä suomenkielisenä kirjailijana. Ehkä nykyisestä näkökulmasta Canthia voisi pitää anakronisesti nationalistina. Mutta tuohon aikaan nationalismi oli edistyksellinen, emansipatorinen aate. Kansallisuusaatteen avulla kansan suuria massoja pyrittiin saamaan tiettyjen poliittisten, taloudellisten ja sivistyksellisten oikeuksien piiriin. Uskoisin, että nykymaailmassa Canthin voimallinen eettisyys saisi hänet taistelemaan myös sen puolesta, että kaikkialla maailmassa ihmiset voivat kouluttautua ja sivistyä sukupuolestaan, rodustaan ja sosiaalisesta asemastaan riippumatta.

Kirjallisessa tuotannossaan Canth edusti realismia. Hän kuvasi yhteiskunnallisia epäkohtia teoksissaan armottomasti ja naturalistisesti. Siksi uskon, että hän kävisi päin nykyisenkin yhteiskunnan tasa-arvon ongelmia järjen miekkaa heiluttaen, eikä kompastelisi romantillisiin tai muihin irrationaalisiin harhoihin. Hän olisi varmasti raivokkaasti kritisoimassa kaikkea hömppää, oli kyse sitten uusliberalistisesta talouspolitiikasta, missikisoista tai horoskoopeista!

Canthin kritisoimista alkoholista tai esiaviollisesta seksistä ei ole päästy eroon, mutta häntä kiehtoisivat varmasti myös nyky-yhteiskunnan rakenteellisemmat kysymykset. Mistä johtuu palkkaepätasa-arvo? Miksi historian koulutetuin naissukupolvi ei ole siirtynyt hellan äärestä yhtiöiden ja puolueiden johtoon, tai barrikadeille, vaan juorulehtien ja viihdesarjojen ääreen? Miksi sivistys ei ole vapauttanut ihmisiä juoppoudesta ja irstaudesta, vaan kenties jopa pahentanut niitä?

Minulle tärkein ominaisuus Minna Canthissa oli hänen periksiantamattomuutensa. Hän ei antanut konservatiivisille ihmisille periksi, vaan puhui niiden asioiden puolesta, joihin uskoi, vaikka hänen päälleen syljettiin. Sellaista asennetta tarvitsemme yhteiskunnalliseen keskusteluun yhä loputtomien opportunististen kompromissien tilalle ja siksi minä juhlistan tänään Minna Canthia kunnioittaen.

Kuva JSDN:n kojulta Jyväskylän kävelykadulta tasa-arvopäivänä. Myös Jani Kokko oli paikalla ja kirjoittaa tasa-arvonpäivästä blogissaan

Parinmuodostuksen kastijärjestelmä

Tärkeä periaate ihmiskunnan kehityksessä on ollut kaikkien ihmisten yhdenvertaisuus. Kun on edetty kohti emansipaatiota on täytynyt tunnustaa, että toiset ihmiset ovat aivan yhtä hyviä ja arvokkaita kuin minä itse, eikä heidän epätasa-arvoiseen kohteluunsa ole mitään oikeutusta. Hierarkioita on pyritty purkamaan: perinnöllisistä monarkioista on siirrytty yhtäläisen äänioikeuden periaatteeseen.

Vanhat ajattelutavat katoavat kuitenkin hitaasti. Mielenkiintoisesti hierarkisuus tulee esille kun ihmiset puhuvat parinvalinnasta. Jopa kaikkein innokkaimmin tasa-arvoa kannattavat ihmiset ovat valmiit myöntämään ihmisten hierarkian, jos kyse on pariutumisesta. Ilmeisesti ihmiset jaottelevat toisiaan jonkinlaisille tasoille tässä suhteessa. Tämä jaottelu ilmenee sellaisissa kommenteissa, kuin ”ei tuo mies ollut yhtään tuon naisen tasoa”.

Tämä hierarkisuuden päähänpinttymä lienee melko syvällä ihmisen mielessä, sillä harva kenties tulee ajatelleeksi kuinka epätasa-arvoinen tuollainen faktinen kastijako on, vaikka muutoin kannattaa tasa-arvoa. Ilmeisesti tämän parinvalinnan kastijärjestelmän merkkejä, mitä ne sitten ovatkaan, luetaan hyvin tarkasti, vaikka niitä ei värikkäällä läiskällä otsaan merkitäkään.

Näkyvät kahleet on helpompi katkoa, kuin näkymättömät. Kastijärjestelmän epätasa-arvoisuus on helppo havaita ja sitä kritisoida. Tavoitellessaan emansipaatiota ja sitä kautta valtaa päättää omasta kohtalostaan ihmiskunnan on kuitenkin opittava näkemään myös kätketyt epätasa-arvoistavat instituutiot, kuten tässä käsitelty parinmuodostuksen kastijärjestelmä.

Päästämällä kastijärjestelmän päänsä sisään ihmisyksilö sulkee itsensä ulottumattomiin joitain vaihtoehtoja. Tämä rajoittaa hänen päätösvaltaansa sellaisissa asioissa kuin kenen kanssa seurustella, mennä naimisiin ja tehdä lapsia. Inhimillisen onnellisuuden kannalta näillä asioilla on niin suuri merkitys, että ihmisen on voitava itse niistä päättää. Muuten päätökset näistä elämän tärkeimmistä asioista tekee hänen puolestaan anonyymi auktoriteetti.

Isänvalta ja naisten itsetunto

Universaalin tasa-arvon edistämisessä monenlaiset otteet ovat tarpeen. Yhteiskuntamme lainsäädäntö, instituutiot, käytännöt ja protokollat on syytä säätää niin, että ne kohtelevat kaikkia ihmisiä samalla tavoin, sukupuolesta ynnä muista yksilön ominaisuuksista riippumatta. Tässä tasa-arvon sfäärissä tehtävä työ on arvokasta, mutta se on kenties näkyvän luonteensa vuoksi suhteellisen helppoa. Mikäli epätasa-arvoistava käytäntö havaitaan, sitä voidaan kritisoida ja asia voidaan pyrkiä nostamaan poliittiselle asialistalle. Mikäli epätasapuolisesta tilanteesta hyötyvät tahot eivät onnistu estämään muutosta, ongelma saadaan mahdollisesti korjattua.

Virallisluontoiset käytännöt ovat kuitenkin vain yksi tasa-arvoa tukeva pylväs. Näihin tekijöihin on myös parhaat edellytykset vaikuttaa poliittisesti, sillä ihmiset tapaavat hahmottaa virallisen sfäärin tasa-arvokysymykset, kuten palkkatasa-arvon, sukupuolikiintiöt tai lastenhoidon poliittisiksi kysymyksiksi. Niiden hypoteettinen viilaaminen äärimmäiseen ei-diskriminatiivisuuteen ei kuitenkaan yksin riitä tasa-arvon toteutumiseen.

Epätasa-arvon syitä tulee etsiä myös epävirallisesta ja henkilökohtaisemmasta sfääristä. Tarkastelun keskiössä on ihmisen läheisimmät suhteet toisiin ihmisiin, perhe. Valitettavasti tämä instituutio tapaa indoktrinoida ihmisiin diskriminatiivisia ajattelumalleja jo hyvin varhaisesta iästä lähtien. Näitä malleja on hyvin vaikea päästä tuulettamaan kahdesta syystä. Koska monet ovat oppineet nämä ajattelumallinsa hyvin nuorina, eivät he osaa katsoa maailmaa niiden ulkopuolelta. Siksi kyse ei ole heille ajattelumalleista, vaan siitä että maailma vaan on sellainen. Sitä ei voi ajatella mitenkään muuten.

Mieleen tulee psykologian testeistä kissa, joka eli lapsuutensa näkemättä vaakasuoria muotoja. Se törmäili aikuisena jatkuvasti vaakasuoriin esineisiin, koska ei enää oppinut näkemään niitä. Ihmisestä tulee helposti samalla tavalla mentaalisesti sokea tietyille käytännöille, eikä hän pysty aikuisena näkemään niitä, saati analysoimaan niiden ongelmia tai tasa-arvoisuutta. Toinen syy ongelman välttelylle on sen henkilökohtaisuus ja siitä seuraava arkaluontoisuus. Yksittäisen ihmisen on henkisesti helpompi unohtaa perheessään kokemansa epätasapuolisuus, kuin kohdata häiritsevä ajatus, etteivät hänen vanhempansa kenties olekaan täydellisiä.

Pohjoismaisissakin perheissä esiintyy kuitenkin käytäntöjä, jotka tarkemmin katsottuina ovat hyvin diskriminoivia ja opettavat nämä käytännöt seuraavallekin sukupolvelle. Käytännöt ovat epäilemättä tiedostamattomia, sillä oletettavasti harva tietoisesti sortaisi oman perheensä jäseniä sukupuolen perusteella. Esimerkkejä kuitenkin löytyy paljon. Kodin työt eivät välttämättä jakaannu epätasaisesti vain perheen isän ja äidin välillä, vaan myös poikien ja tyttärien. Sukupuoli voi myös määrittää sitä, millaisia harrastuksia perheen lapsille sallitaan ja kuinka paljon näihin laitetaan rahaa. Tai kuinka paljon perheen täysi-ikäisten lasten täytyy uhrata aikaa ja vaivaa, mikäli perheen alaikäiset lapset tarvitsevat hoitajaa.

Tällaisista perheen sisäisistä sukupuolisesti diskriminatiivisista käytännöistä ei taida olla juurikaan tutkimustietoa, mihin varmasti osaltaan vaikuttaa kysymyksen vaikeus tutkimusalueena. Jokainen voi varmasti kuitenkin löytää esimerkkejä omista kokemuksistaan ja havainnoistaan. Kun naiset jo lapsena oppivat, että heidän tekemisensä voivat aina joustaa, jotta he voivat tukea veljiään heidän puuhissaan, on siitä vain looginen seuraus, että naiset kokevat itsensä vähemmän arvokkaiksi, kuin miehet. Pirullisesti lapsesta asti poljetut naiset eivät ole vaatimassa tasa-arvoa tai muita etuoikeutettuja ihmisryhmiä häiritseviä asioita.

Vanhemmilla tulee totta kai olla valta kasvattaa lastaan ja estää tätä tekemästä kaikkia niitä temppuja, joita kaikki lapset joskus yrittävät tehdä. Isänvalta tavataan kuitenkin vieläkin mieltää antiikin ajan merkityksessään, jossa sillä viitattiin isän rajattomaan valtaan vaimoihinsa, lapsiinsa ja orjiinsa. Tasa-arvon vaatimuksiin tällainen kasvatus ei käy. Vanhempien tulisi kasvattaa lapsensa niin, että he voivat tuntea itsensä yhtä arvokkaiksi sisarustensa kanssa ja saavat tätä kautta terveen itsetunnon. Nyt perheen aloittama itsetunnon ja -kunnioituksen madaltaminen jatkuu liian helposti naistenlehtien johdolla, josta ilmiöstä Piia kirjoittaa ansiokkaasti.

John Locke ilmaisee teoksessaan Tutkielma hallitusvallasta kritiikkinsä sellaisia vanhempia kohtaan, jotka luulevat voivansa sanella lastensa elämän, hienosti: ”Tämä [pysyvä velvollisuus kunnioittaa vanhempiaan] sisältää sisäisen arvostuksen ja kunnioituksen, jota tulee ilmaista kaikin ulkoisin merkein. Se estää lasta koskaan ryhtymästä mihinkään, mikä voisi vahingoittaa, häväistä, häiritä tai vaarantaa niiden elämän, joilta hän sai oman elämänsä. Se sitoo hänet kaikin mahdollisin toimin puolustamaan, tukemaan, avustamaan ja lohduttamaan niitä, joiden kautta hän tuli olemassa olevaksi ja kykeneväksi elämän nautintoihin. Tästä velvollisuudesta lapsia ei voi päästää mikään valtio eikä vapaus.”

”Tämä on kuitenkin hyvin kaukana siitä, että vanhemmille annettaisiin valta komentaa lapsia tai auktoriteetti tehdä lakeja ja käyttää heidän elämäänsä tai vapauksiaan miten haluavat. Velka kunnioitukseen, arvostukseen, kiitollisuuteen ja apuun on yksi asia, vaatimus ehdottomaan kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen on toinen asia.”

Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäköpaineista otsikoilla Ulkonäkökeskeisyys ja Lapset trendikonsumerismin kuristuksessa, sekä naisten ensiarvoisen tärkeästä kontribuutiosta politiikkaan otsikolla Naiset yhteiskunnallisen osallistumisen areenalla.

Kuvassa John Locke

Naisten päivä

Tänään vietetään naisten päivää. Tällaiset teemapäivät ovat erinomaisia tilaisuuksia muistuttaa meitä yhteiskunnallisista saavutuksista, jotka nyttemmin vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä, kuten yleisestä äänioikeudesta. Kaikkien integroiminen osallistumaan yhteiskunnalliseen päätöksentekoon sukupuolesta ja muista seikoista riippumatta tuo rikkautta yhteiskunnalliseen keskusteluun ja palvelee meitä kaikkia. Olen aikaisemmin kirjoittanut naisten yhteiskunnallisesta panoksesta täällä.

Eduskuntavaalien lähestyessä ja ennakkoäänestyksen itse asiassa jo alettua naisten päivä on otettu poliittisen kannatuksen keräämisen välineeksi. Ehdokkaan ajatus on yksinkertainen: ”Minä olen nainen. Sinä olet nainen. Äänestä siis minua.” Tämän päivän Helsingin Sanomissa on Uuudenmaan Kokoomusnaisten mainos otsikolla Ääni naiselle. Eilisen Keskisuomalaisessa nuori keskisuomalainen naisäänestäjä sanoo äänestävänsä mielellään nuorta naista, sillä heitä ei liiemmin eduskunnassa ole.

Äänestäjä täsmentää kuitenkin, että puolue on ehdokkaan valinnalle tärkein kriteeri. Tässä suhteessa hän on erittäin valveutunut, sillä pelkkä sukupuoli ei vielä kerro, millaista politiikkaa ehdokas tekisi, jos tulisi valituksi. Naisilla ei ole yhteisiä poliittisia intressejä sukupuolen perusteella, vaan he eroavat toisistaan siinä missä miehetkin. Vauraasti elävän porvarikansanedustajanaisen veronalennukset eivät auta lainkaan toimeentulotuella elävää yksinhuoltajaäitiä. Maataloustukien korottaminen ei hyödytä pätkätöissä pompotettavaa, hyvin koulutettua naista, vaikka niiden myöntäjä olisi hänkin nainen.

Valintaa omasta ehdokkaasta ei tulekaan redusoida siihen, mitä ehdokas on, vaan mitä hän tekee. Äänestäjän ei tule tyytyä siihen, että ehdokas on samaa sukupuolta äänestäjän kanssa, vaan tivattava millaista politiikkaa hän toteuttaisi. Tämän ehdokkaat jättävät mielellään kertomatta. Suurin osa ihmisistä kokee poliittisen oikeiston markkinaliberaalin politiikan niin vieraaksi, että esimerkiksi Kokoomus jättää mainoksistaan mielellään pois sen, mitä he vallankahvaan päästessään tekisivät. Edellä mainitsemassani mainoksessa kysytään, haluaako lukija lisää naisia eduskuntaan. Siinä ei kysytä, haluaako hän suurempia tuloeroja, veronalennuksia, työelämän sääntöjen heikentämistä ja ydinvoimaa.

Äänestäkäämme fiksuja ja solidaarisia naisia eduskuntaan! Ei siksi, että he ovat naisia, vaan siksi, että he ovat fiksuja ja solidaarisia.

Keski-Suomessa fiksu ja solidaarinen nainen on Jenny Lindborg.

PS: Ystäväni Jamppa on työharjoittelussa Saudi-Arabiasssa ja kirjoittaa kokemuksistaan blogissaan. Mielenkiintoista luettavaa