Sivut

torstai 31. maaliskuuta 2011

Opintojen jälkeinenkin edunvalvonta muistettava


Otaniemen teekkarit tapaavat käydä ajeluilla Espoon Westendissä. Porvarillisen asuinalueen ökytaloista haetaan opiskelumotivaatiota. Jos teekkari laskee yhtälönsä opiskeluaikana ahkerasti, hän saa valmistumisensa jälkeen kovapalkkaisen työpaikan ja voi luottavaisin mielin ottaa ison asuntolainan ylellistä kämppää varten.

Suurimmalle osalle teekkareista, kuten muistakaan opiskelijoista, valmistuminen ei kuitenkaan takaa ruusuista tulevaisuutta. Päinvastoin, Suomen akateeminen ja nuorisotyöttömyys on vertailukelpoinen Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kanssa. Pätkä- ja silpputyöt ovat tulleet – ilmeisesti jäädäkseen. Onkin yllättävää huomata, kuinka moni opiskelija pitää silti yllä kuvitelmaa paitsi varmasta, myös leveästä toimeentulosta valmistumisen jälkeen.

Jokainen saa toki rakentaa itselleen ihan sellaisen pilvilinnan kuin haluaa. Mutta opiskelijoiden edunvalvonta kärsii, jos opiskelijoilla itsellään ei ole realistista kuvaa omista tulevista työmarkkinoistaan. Joitain meistä varmasti lykästää, mutta suurimmasta osasta ei tule helppoa elämää viettäviä porvareita, jotka kohtaavat suurimmat vaikeutensa golfkentällä.

Viime vuosina opiskelijat ovat vaatineet aktiivisemmin opiskelun aikaisten etujen parantamista ja saavuttaneet tavoitteitaan, esimerkiksi opintotuen korottamisen suhteen. Samanlaista joukkovoimaa tarvitaan myös opintoja seuraavan työelämän epäkohtien muuttamisessa.

Ranskassa opiskelijat ja työntekijät nousevat barrikadeille rinta rinnan vääryyksiä vastaan. Samanlaista yhteisrintamaa tarvitaan myös Suomessa. Opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole enää varaa ylenkatsoa ammattiliittoja ja ammatillista järjestäytymistä, niin törkeästi työelämä nuoria korkeastikoulutettuja kohtelee.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärissä 28.3.2011.

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Helpotusta Libyan siviilien ahdinkoon?



Kävelen joka päivä työpaikalleni Libyan Nikosian suurlähetystön ohi ja katson, onko lähetystössä jo vaihdettu Libyan vihreä lippu kapinallisten puna-musta-vihreään. Toistaiseksi ei ole vaihdettu.

Ainakin näennäisesti Ranskan johtama kansainvälien liittoutuma on aloittanut ilmaiskut Libyan eversti Gaddafin joukkoja vastaan. Yhdysvaltojen ilmoituksen mukaan operaatio Aamunkoiton Odysseia on onnistunut tavoitteessaan estää Gaddafin joukkojen hyökkäys Bengasiin, suurimpaan Libyan kapinallisten hallitsemaan kaupunkiin. Tosin totuus lienee myös tämän sodan ensimmäinen uhri, joten kaikkeen uutisointiin Libyan tilanteesta on syytä suhtautua erityisen kriittisesti.

Olen henkilökohtaisesti erittäin tyytyväinen siihen, että kansainvälinen yhteisö löysi rohkeuden ja päättäväisyyden puuttua Libyan tilanteeseen. Olisi ollut sietämätöntä, jos maailma olisi jälleen kerran seurannut sivusta, kun yksi mielipuolinen diktaattori tapattaa omia kansalaisiaan tuhatmäärin. Hetken tilanne näytti todella synkältä. Gaddafi näytti pystyvän lojaalien armeijan osien ja palkkasotureiden avulla murskaamaan kapinan väkivalloin.

Jos Gaddafin olisi sallittu ”palauttaa maahan järjestys” seuraukset olisivat olleet inhimillisesti hirvittävät. Kapinallisten ja Gaddafin joukkojen yhteenotto Bengasissa olisi tarkoittanut luultavasti vähintään tuhansia kuolleita. Näin laajamittaisen kapinan jälkeen Gaddafin olisi myös ollut pakko toimeenpanna massiivisia puhdistustoimia varmistaakseen kansalaistensa lojaaliuden. Kyseessä olisi ollut puhdistustoimet, jollaisia ei ole nähty sitten Stalinin vainojen.

YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi perjantaina päätöslauselman, joka muun muassa sallii voimankäytön Libyan lentokieltoalueen valvomiseksi ja siviilien suojelemiseksi. Päätöslauselman aikaansaaminen on osoitus kansainvälisen diplomatian onnistumisesta, vaikka viisi turvallisuusneuvoston viidestätoista jäsenmaasta äänestikin tyhjää. Ainoalla turvallisuusneuvoston arabimaalla, Libanonilla, on varmasti ollut mielenkiintoiset keskustelut muiden valtioiden kanssa ennen äänestystä.

Venäjä tai Kiina eivät käyttäneet pysyvän jäsenen veto-oikeuttaan äänestyksessä, mutta äänestivät molemmat tyhjää. Molemmat maat vastustavat yleensä kaikkia valtioiden suvereniteetin loukkauksia ja puuttumista valtioiden sisäisiin asioihin. Niille on tärkeää westfalenilaiseen järjestykseen implisiittisesti sisältyvä valtioiden oikeus tappaa omia kansalaisiaan.

Hyvä demokratiaa vaativa ja diktaattoreita kaatava momentum arabimaailmassa olisi ollut vaarassa katketa, jos Gaddafin olisi sallittu väkivalloin tukahduttaa kansannousu. Se olisi myös alentanut vallanpitäjien kynnystä käyttää väkivaltaa järjestyksen palauttamiseksi. Nyt kansainvälinen yhteisö lähetti päinvastaisen signaalin: Yksinvaltiaiden ei anneta kohdella kansaansa miten hyvänsä.

Osan Ranskan innokkuudesta kurittaa Gaddafia selittää Ranskan sisäpoliittinen tilanne. Presidentti Sarkozy on menettänyt suosiotaan kansalaistensa keskuudessa, eikä hän äskettäin julkaistun mielipidetiedustelun mukaan pääsisi presidentinvaalissa edes toiselle kierrokselle. Vanhan viisauden mukaan sota on näppärä keino kiinnittää kansalaisten huomio ulkomaille kotimaan sijasta ja älykäs valtiomies osaa valita sopivan heikon vihollisen.

Tästä huolimatta Ranskan rohkeus Libyan tilanteeseen puuttumisessa on ihailtavaa. Joukko muita maita on myös osallistumassa operaatioon. Nyt taistelevien Ranskan, Britannian ja Yhdysvaltojen lisäksi ainakin Italia, Kanada, Hollanti, Espanja, Tanska ja Norja, sekä arabimaista Arabiemiraatit ja Qatar ovat lähettäneet tai lähettämässä taistelukoneitaan paikalle. En tiedä, onko Suomen ulkoministeriössä tai presidentinkansliassa keskusteltu Suomen osallistumisesta operaatioon.

Sodankäyntiin liittyy aina epävarmuus. Operaatio saattaa myös epäonnistua. Kansalaismielipide saattaa pakottaa liittouman maat vetäytymään, jos taisteluissa tulee omia menetyksiä. Tai Gaddafin joukot saattavat saada ilmaiskuista huolimatta maan kokonaan tai pääosin hallintaansa. Lockerbien terrori-iskut vuonna 1988 muistuttavat myös, että Gaddafi ei epäröi käyttää likaisiakaan keinoja kostaakseen vihollisilleen.

Britannia on ilmoittanut perustavansa Libyan operaation päämajan Kyproksella sijaitsevaan Akrotirin lentotukikohtaan. Kypros – joka usein peesailee kansainvälisessä politiikassa Venäjää ja Kiinaa – on ilmoittanut vastustavansa tätä ja koko operaatiota yleensä.

PS: Kirjoitin kesäkuussa 2009 tekstin Viekö lama diktaattorit? jossa arvelin globaalin talouskriisin voivan johtaa joidenkin diktatuurien kaatumiseen. Arabimaailman viime aikaisten tapahtumien valossa teksti on osoittautumassa jossain määrin ennustusvoimaiseksi.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Konsumerismi ja luokkayhteiskunta


Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.