Kepulaiset vetävät taas välistä

Hallituksen esityksessä energiaveroa aiotaan korottaa. Päätöstä perustellaan kahdella suurella tavoitteella: Valtion talous täytyy saada tasapainoon ja energian tuotannon päästöjä täytyy vähentää ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Suurin osa veronmaksajista varmasti pitää molempia tavoitteita legitiimeinä ja on valmis kantamaan kortensa kekoon valtion talouden ja ilmaston pelastamiseksi. Kansalliseen yhtenäisyyteen vetoaminen onkin hyvä tapa saada epäsuosittuja ratkaisuja hyväksytyksi. Ihmiset ovat valmiit uhraamaan omasta hyvinvoinnistaan yhteisen hyvän vuoksi, jos he tietävät muidenkin osallistuvan samalla mitalla.

Energiaverotuksessa paistaa läpi muuan suoranainen törkeys. Tilanteessa, jossa ihmisiä rohkaistaan yhteisiin ponnisteluihin yhteisten tavoitteiden vuoksi, yhden ryhmän sallitaan jatkaa itsekästä oman edun tavoitteluaan: Maanviljelijöiden.

Maanviljelijöille energiaveron korotus korvataan, joten heidät on vapautettu valtion talouden tasapainottamisesta ja ilmastonmuutoksen torjumisesta. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun maanviljelijöiden etuoikeutettua luokkaa varten luodaan aivan omat lait.

Kolmen miljardin euron laittaminen omaan taskuun yhteisistä verovaroista ei maanviljelijöille riitä. Ilmeisesti he kuvittelevat olevansa modernin yhteiskunnan feodaalinen aatelisto, jolle luodaan erilaisia privilegioita kulloisenkin tarpeen mukaan.

Mitä seuraavaksi? Voitaisiinko valikoivaan asevelvollisuuteen siirtyminen aloittaa vapauttamalla maanviljelijöiden pojat asevelvollisuudesta? Jos he ovat puolikin vuotta pois tuhlaamasta perheen tukiaisrahoja muotivaatteisiin, kulutuselektroniikkaan ja kaukomatkoihin, perheen taloushan menee aivan sekaisin! Minne kaikki rahat nyt pannaan?

Hämmästyttävää ei ole, että ollessaan hallituksessa keskusta keksii kaikenlaisia tapoja siirtää yhteisiä rahojamme peruskannattajakuntansa eli maanviljelijöiden lihaville tileille. Tämä on ymmärrettävää, sillä vaalien alla viljelijät puolestaan tukevat näillä samoilla rahoilla keskustan vaalikampanjaa. Ihmeellistä on se, kuinka keskustalaiset eivät edes viitsi kätkeä tätä ahneuttaan ja ryöstöään ja se miten maksumiehiksi joutuvat äänestäjät valitsevat tämän puolueen kerran toisensa jälkeen eduskunnan suurimmaksi.

Alistuksen lyhyt historia

Pitkään kestäneen luonnonvalinnan seurauksena ovat elämänmuodot planeetallamme kehittyneet sellaisiksi, kuin ne nyt ovat. Ihminen on edennyt kehityksessään seuraavalle asteella, jossa se ei enää kehity kohti alituisesti parempaa elämää vain yksilönä, vaan ihmisyhteisön kehittyminen on jopa merkittävämpi prosessi, kuin yksilöllinen. Ihmisen on yksilönä mahdotonta kehittyä, ilman että hänen yhteisönsä kehittyy.

Kun yksilö ja yhteisö kehittyvät käsi kädessä, on ihminen kohdannut uuden evolutionaarisen ympäristön. Ihmiskunnan historiaa voidaan tulkita tätä taustaa vasten pyrkimyksenä alati laajemaan vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen, mutta myös jatkuvina romahduksina takaisin paitsi yhteiskunnallisen sorron, myös yksilöllisen onnettomuuden tilaan. Ja kuten ihmisyksilö tapaa luopua uskosta omaan kehitykseensä kohdatessaan vastoinkäymisiä, tapaavat ihmisyhteisöt luopua uskostaan yhteisöllisyyteen vain siksi, että ovat itse muovanneet yhteisönsä huonosti.

Aina silloin tällöin joku valistunut ihmisyksilö tai ryhmä yksilöitä on käsittänyt yhteisönsä epäkohdat ja pyrkinyt tekemään uudistuksia. Ja aivan yhtä usein nämä uudistukset ovat kohdanneet vastarintaa, sillä ne ovat järkyttäneet aikaisemman etuoikeutetun yhteisön sisäisen ryhmän asemaa. Näin ihmiskunta on käynyt koko olemassaolonsa ajan kamppailua, jossa yhtenä osapuolena ovat olleet eteenpäin katsovat ja alistavia rakenteita purkavat ryhmät ja toisena vanhoihin järjestelmiin ja etuoikeuksiin tukeutuneet konservatiivit.

Kenties absolutismia ja feodalismia kritisoineet ja vastustaneet ajatukset, jotka realisoituvat vallankumoukseksi Ranskassa 1789, ilmentävät tätä kehää parhaiten. Valistuksen filosofian innoittamina vaurastuva porvaristo alkoi käsittää oman merkityksensä silloisen järjestelmän taloudelle ja kyseenalaistaa aateliston perimykseen perustuvan ylivallan. ”Miksi me teemme kaikki työt, mutta aateliset ottavat rahat ja vallan?” kysyivät porvarit hävittäessään Bastiljin. Liberalismi aatteena syntyi tähän historialliseen kehitysvaiheeseen: Sen tuli turvata yksilöiden oikeudet vallanpitäjän mielivallalta.

Vaan mihin porvaristo käyttikään saavuttamaansa valtaa ja liberalismia? Uuden vastaavan, joskin vaikeammin hahmotettavan ja siksi vaikeammin kritisoitavan sortokoneiston, kapitalismin muodostamiseen. (Joonatan Virtanen kirjoittaa osuvasti porvarillisen ajattelun ja valistuksen suhteesta täällä) Kuten feodaaliruhtinaat olivat sortaneet porvareita ja vieneet heidän työnsä hedelmät heiltä keskiaikaisen yhteiskuntajärjestelmän provinsseissa, samoin porvarit sortivat työläisiä ja veivät heidän työnsä hedelmät industriaaliyhteiskunnan yrityksissä. Ja kuten ruhtinas vaati absoluuttista päätösvaltaa hallitsemassaan läänityksessä, vaati ja vaatii porvari absoluuttista päätösvaltaa omistamassaan yrityksessään.

Älyllinen ja periaatteellinen ristiriita näiden vaatimusten ja liberalismin välillä on ilmeinen, mutta se ei häiritse yksilönvapauksiin vetoavaa porvaria.

Marxilainen yhteiskuntafilosofia puolestaan puuttui teollisuusyhteiskunnan ongelmiin ja pyrki tarjoamaan emansipatorisen pakotien. Se ei estänyt toisia ihmisiä rakentamasta hänen nimissään Neuvostoliittona tunnettua sortokoneistoa. Ja entäs kristinusko sitten? Eikö Jeesuksen ydinsanoma ollut nimenomaan lieventää oman aikansa uskonnon kaapuun pukeutunutta alistusta? Ja eikö hänen nimissään rakennettu laajempi, vahvempi, totalitaarisempi ja autokraattisempia sortokoneisto, kuin ihmiskunta oli koskaan aiemmin nähnyt?

Pyrin kirjoittamaan ihmiskunnan ongelmallisesta suhteesta sortoon pian laajemmin

Poliittinen uusfeodalismi

Demokratiasta on lukuisia erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Voitaneen kuitenkin melko yksimielisesti sanoa, ettei demokratia ole niinkään kategorinen, kuin asteittainen ilmiö. Absoluuttista tai täydellistä demokratiaa on hankala määrittää, mutta tiettyjen menettelytapojen puolestaan voidaan helposti sanoa olevan demokraattisempia, kuin toisten. Esimerkiksi äänestys, jossa jokaisella äänestäjällä on käytettävissään yhtä monta ääntä, on demokraattisempi kuin äänestys, jossa äänivalta vaihtelee äänestäjittäin. Näin demokratiaa voidaan kuvata prosessina, jossa tyranniasta voidaan edetä esi-demokraattisten menettelytapojen kautta parempaan ja aidompaan demokratiaan.

Luopuminen ajatuksesta demokratian absoluuttisuudesta pakottaa meidät tosin tunnustamaan sen, ettei demokratian voida koskaan sanoa olevan täysin valmis. Aina on mahdollista pyrkiä kehittyneemmän demokraattisiin menettelytapoihin ja yhteiskuntaan, mutta vastaavasti on mahdollista vajota alaspäin demokraattisessa kehityksessä. Näin joudumme myöntämään, ettemme voi tuudittautua nauttimaan demokraattisesta valtiosta ja yhteiskunnasta sillä ansiolla, että sellainen on kerran luotu. Tätä demokratiaa on jatkuvasti kehitettävä, kasteltava ja lannoitettava kuin kukkaa, sillä muuten se kuihtuu.

Demokratian historia ei ole voittokulkua edistysaskeleesta toiseen, vaikka se voi historiaa taaksepäin katsoessa näyttää johdonmukaiselta etenemiseltä. Aina on ollut tahoja, jotka ovat vierastaneet ajatusta siitä, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja heille kuuluisi samat oikeudet. He ovat mielellään tehneet tyhjiksi vaatimukset demokratiasta. Muutama vuosikymmen sitten demokratian tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta, kunnes demokraattiset maat saivat voiton toisessa maailmansodassa autoritaarisista valtioista (Oltiinpa Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, sen perustavaan ideologiaan kuului ainakin periaatteellisella tasolla ajatus kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Fasismi sen sijaan pohjautui yhteiskunnan hierarkisuuteen).

Länsimaita on totuttu pitämään demokraattisina. Niissä tapaa olla yleisillä vaaleilla valittuja parlamentteja, riippumattomia oikeusistuimia ja laillisuusperiaatteita. Tämä totunnaisuus helposti estää kritisoimasta ja kyseenalaistamasta länsimaiden demokratian kehitysastetta tai aitoutta. Kuitenkin länsimaissakin harjoitettava demokratia on altis kehityksen pysähtymiselle ja taaksepäin palaamiselle. Se, miten hyvin poliittinen päätöksenteko palvelee ihmisten tahtoa tai miten tasapuolisesti erilaiset oikeudet jakautuvat yhteiskunnassa, voi vaihdella paljonkin.

Olen kirjoittanut aikaisemmin kolmesta aspektista, joilla voidaan yrittää arvioida yhteiskunnan demokraattisen kehityksen tasoa. 1) Kuinka hajautettua valta on? Keskittyykö valta muodollisessa demokratiasta huolimatta harvojen käsiin, vai onko kaikki ihmisillä reaalisesti käytettävissään yhtä paljon valtaa? 2) Seuraako taloudellisia ansioita etuoikeuksia muilla alueilla, vai kuinka suuri on se oikeuksien kenttä, jonka katsotaan kuuluvan kaikille tuloista riippumatta? 3) Riippuuko ihmisen asema yhteiskunnassa hänen tekemisistään, vai syntyperästään?

Näiden kysymysten valossa poliittisen oikeiston näkemykset muistuttavat vähemmän kehittynyttä, esi-demokratiaa tai formaalidemokratiaa. Esimerkiksi tuloerojen kasvusta ei kanneta huolta, vaikka se aivan selkeästi antaa toisille ihmisille paremmat mahdollisuudet vallankäyttöön, kuin toisille. Oikeistolle riittää muodollinen demokratia: Kaikilla on yksi ääni. Se riittää. Se ei haittaa mitään, että toisella ehdokkaalla on varaa laittaa vaalikampanjaansa esimerkiksi kymmentuhatkertainen määrä rahaa, kuin toisella ja että eduskuntaan valitaan jatkuvasti kansaa tuntuvasti varakkaampia edustajia.

Aikaisemmin demokratian edistyessä katsottiin, että esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat sellaisia asioita, että ne kuuluvat yhtä lailla kaikille, tulotasosta riippumatta. Nyttemmin oikeistolaisten tuulien puhaltaessa rikkaille on saatavilla huomattavasti paremmat ja nopeammat terveydenhuoltopalvelut. Vastaavasti myös koulutusta pyritään viemään sellaiseen suuntaan, ettei kaikilla enää olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kouluttautua.

Feodaalisia piirteitä ilmentää myös se oikeistolainen ajattelu, että ihmisille voidaan antaa erilaiset määrät omaisuutta, ja sen mukana muita privilegioita, sen mukaan millaisiin oloihin he ovat syntyneet. Perintövero on tasannut tuloerot uusille sukupolville. Edellisen sukupolven omaisuus on jaettu kaikille seuraavan sukupolven edustajille. Nyt he, jotka ovat toisia vauraampia, haluavat poistaa perintöveron, jotta heidän omilla lapsillaan olisi enemmän ja niillä, joilla ei perintöjä ole, olisi vielä suurempi ero tähän syntymärikkaiden joukkoon.

Oikeston yhteiskunnalliset visiot eivät siis tunnu käyvän kovin hyvin yhteen demokratian kehityksen kanssa. Ne ovat pikemminkin eräänlaista poliittista uusfeodalismia, jossa yhteiskunta on muodollisesta tasa-arvoisuudestaan huolimatta de facto jaettu erilaisiin luokkiin, joilla on erilaiset tulot ja oikeudet. Formaalidemokratia riittää, eikä demokratian edistystä tarvitse turvata esimerkiksi universaalein, kaikkia koskettavin, sosiaalisin ja taloudellisin oikeuksin. Tämä onkin pikemminkin republikanismia, kuin demokratiaa. Yhdysvaltain Republikaaninen puolue ystävämme George W. Bushin johdolla onkin Kokoomuksen veljespuolue Yhdysvalloissa.

Kertoneeko jotain poliittisen oikeiston ja demokratian suhteesta sekin, että Kokoomuksen veljespuolue on myös Chilen Union Democrata Independiente, joka 1985 vastusti Chilen siirtymistä demokratiaan ja 1988 kannatti Pinochetin kauden jatkamista...