Poliittinen uusfeodalismi

Demokratiasta on lukuisia erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Voitaneen kuitenkin melko yksimielisesti sanoa, ettei demokratia ole niinkään kategorinen, kuin asteittainen ilmiö. Absoluuttista tai täydellistä demokratiaa on hankala määrittää, mutta tiettyjen menettelytapojen puolestaan voidaan helposti sanoa olevan demokraattisempia, kuin toisten. Esimerkiksi äänestys, jossa jokaisella äänestäjällä on käytettävissään yhtä monta ääntä, on demokraattisempi kuin äänestys, jossa äänivalta vaihtelee äänestäjittäin. Näin demokratiaa voidaan kuvata prosessina, jossa tyranniasta voidaan edetä esi-demokraattisten menettelytapojen kautta parempaan ja aidompaan demokratiaan.

Luopuminen ajatuksesta demokratian absoluuttisuudesta pakottaa meidät tosin tunnustamaan sen, ettei demokratian voida koskaan sanoa olevan täysin valmis. Aina on mahdollista pyrkiä kehittyneemmän demokraattisiin menettelytapoihin ja yhteiskuntaan, mutta vastaavasti on mahdollista vajota alaspäin demokraattisessa kehityksessä. Näin joudumme myöntämään, ettemme voi tuudittautua nauttimaan demokraattisesta valtiosta ja yhteiskunnasta sillä ansiolla, että sellainen on kerran luotu. Tätä demokratiaa on jatkuvasti kehitettävä, kasteltava ja lannoitettava kuin kukkaa, sillä muuten se kuihtuu.

Demokratian historia ei ole voittokulkua edistysaskeleesta toiseen, vaikka se voi historiaa taaksepäin katsoessa näyttää johdonmukaiselta etenemiseltä. Aina on ollut tahoja, jotka ovat vierastaneet ajatusta siitä, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja heille kuuluisi samat oikeudet. He ovat mielellään tehneet tyhjiksi vaatimukset demokratiasta. Muutama vuosikymmen sitten demokratian tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta, kunnes demokraattiset maat saivat voiton toisessa maailmansodassa autoritaarisista valtioista (Oltiinpa Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, sen perustavaan ideologiaan kuului ainakin periaatteellisella tasolla ajatus kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Fasismi sen sijaan pohjautui yhteiskunnan hierarkisuuteen).

Länsimaita on totuttu pitämään demokraattisina. Niissä tapaa olla yleisillä vaaleilla valittuja parlamentteja, riippumattomia oikeusistuimia ja laillisuusperiaatteita. Tämä totunnaisuus helposti estää kritisoimasta ja kyseenalaistamasta länsimaiden demokratian kehitysastetta tai aitoutta. Kuitenkin länsimaissakin harjoitettava demokratia on altis kehityksen pysähtymiselle ja taaksepäin palaamiselle. Se, miten hyvin poliittinen päätöksenteko palvelee ihmisten tahtoa tai miten tasapuolisesti erilaiset oikeudet jakautuvat yhteiskunnassa, voi vaihdella paljonkin.

Olen kirjoittanut aikaisemmin kolmesta aspektista, joilla voidaan yrittää arvioida yhteiskunnan demokraattisen kehityksen tasoa. 1) Kuinka hajautettua valta on? Keskittyykö valta muodollisessa demokratiasta huolimatta harvojen käsiin, vai onko kaikki ihmisillä reaalisesti käytettävissään yhtä paljon valtaa? 2) Seuraako taloudellisia ansioita etuoikeuksia muilla alueilla, vai kuinka suuri on se oikeuksien kenttä, jonka katsotaan kuuluvan kaikille tuloista riippumatta? 3) Riippuuko ihmisen asema yhteiskunnassa hänen tekemisistään, vai syntyperästään?

Näiden kysymysten valossa poliittisen oikeiston näkemykset muistuttavat vähemmän kehittynyttä, esi-demokratiaa tai formaalidemokratiaa. Esimerkiksi tuloerojen kasvusta ei kanneta huolta, vaikka se aivan selkeästi antaa toisille ihmisille paremmat mahdollisuudet vallankäyttöön, kuin toisille. Oikeistolle riittää muodollinen demokratia: Kaikilla on yksi ääni. Se riittää. Se ei haittaa mitään, että toisella ehdokkaalla on varaa laittaa vaalikampanjaansa esimerkiksi kymmentuhatkertainen määrä rahaa, kuin toisella ja että eduskuntaan valitaan jatkuvasti kansaa tuntuvasti varakkaampia edustajia.

Aikaisemmin demokratian edistyessä katsottiin, että esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat sellaisia asioita, että ne kuuluvat yhtä lailla kaikille, tulotasosta riippumatta. Nyttemmin oikeistolaisten tuulien puhaltaessa rikkaille on saatavilla huomattavasti paremmat ja nopeammat terveydenhuoltopalvelut. Vastaavasti myös koulutusta pyritään viemään sellaiseen suuntaan, ettei kaikilla enää olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kouluttautua.

Feodaalisia piirteitä ilmentää myös se oikeistolainen ajattelu, että ihmisille voidaan antaa erilaiset määrät omaisuutta, ja sen mukana muita privilegioita, sen mukaan millaisiin oloihin he ovat syntyneet. Perintövero on tasannut tuloerot uusille sukupolville. Edellisen sukupolven omaisuus on jaettu kaikille seuraavan sukupolven edustajille. Nyt he, jotka ovat toisia vauraampia, haluavat poistaa perintöveron, jotta heidän omilla lapsillaan olisi enemmän ja niillä, joilla ei perintöjä ole, olisi vielä suurempi ero tähän syntymärikkaiden joukkoon.

Oikeston yhteiskunnalliset visiot eivät siis tunnu käyvän kovin hyvin yhteen demokratian kehityksen kanssa. Ne ovat pikemminkin eräänlaista poliittista uusfeodalismia, jossa yhteiskunta on muodollisesta tasa-arvoisuudestaan huolimatta de facto jaettu erilaisiin luokkiin, joilla on erilaiset tulot ja oikeudet. Formaalidemokratia riittää, eikä demokratian edistystä tarvitse turvata esimerkiksi universaalein, kaikkia koskettavin, sosiaalisin ja taloudellisin oikeuksin. Tämä onkin pikemminkin republikanismia, kuin demokratiaa. Yhdysvaltain Republikaaninen puolue ystävämme George W. Bushin johdolla onkin Kokoomuksen veljespuolue Yhdysvalloissa.

Kertoneeko jotain poliittisen oikeiston ja demokratian suhteesta sekin, että Kokoomuksen veljespuolue on myös Chilen Union Democrata Independiente, joka 1985 vastusti Chilen siirtymistä demokratiaan ja 1988 kannatti Pinochetin kauden jatkamista...