Sivut

lauantai 9. syyskuuta 2006

Ulkonäkökeskeisyys

Takaako sopiva ruiske hyväksyttävän ulkonäön?
Usein toistellaan, että nykyaikana yhteiskunta ja ihmiset ovat hyvin ulkonäkökeskeisiä. Tämä itsestäänselvänä pidetty hokema jätetään kuitenkin tarkastelematta ja pohtimatta tarkemmin. Varmasti elämme ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassa, mutta millä tavalla tämä ulkonäkökeskeisyys ilmenee, mitkä mekanismit sitä toisaalta edistävät ja toisaalta hillitsevät ja kuinka se vaikuttaa laajemmin? Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheeseen liityen otsikolla Kauneuden tuotteistamisen problematiikka.

Näkö on ihmiselle tärkeä aisti, joten se, miltä asiat näyttävät, ei ole mitenkään yhdentekevä asia. Ihmisen ulkonäöllä on oma roolinsa ja se vaikuttaa esimerkiksi taiteissa, estetiikassa ja kumppanin valinnassa. Ulkonäkökeskeisyydellä tarkoitetaan kuitenkin sitä, kun ihmisen ulkonäöllä alkaa olla vaikutusta sellaisiin asioihin, joiden kannalta sillä ei ole relevanssia. Näin ulkonäkö imperialisoi yhä suuremman kentän sellaiseksi, joista päätettäessä ulkonäkö onkin vaikuttava tekijä. Esimerkkejä tästä voimme keksiä loputtomiin. Ymmärtääkseni on tutkittu, että nykyistä kauneusihannetta edustavat naiset saavat parempaa palkkaa, kuin ne naiset, jotka eivät täytä tätä ihannetta. Henkilön ulkonäkö voi vaikuttaa siihen, palkataanko hänet tiettyyn työhön, kuinka uskottavana häntä pidetään akateemisessa seminaarissa ja ilmeisesti se otetaan nykyisin huomioon myös ministerivalinnoissa.

Ulkonäkö saa siis kohtuuttoman suuren painoarvon ja siitä tulee eräänlainen ihmisarvon mittari. Tämä on toki epäoikeudenmukaista, sillä se johtaa siihen, että tietynlaisia ihmisiä syrjitään ja toisenlaisia suositaan ilman, että tällä preferoimisella olisi mitään tekemistä heidän omien ansioidensa kanssa. Siihen, kuten kaikkeen diskriminointiin, liittyy myös taloudellinen tehottomuus. Kun organisaatiossa, oli se sitten yritys, julkinen virasto tai muu, jaetaan tehtäviä muilla kriteereillä, kuin pätevyyden mukaan, kärsii organisaation tehokkuus.

Tämä ulkonäkökeskeisyys aiheuttaa hallaa myös henkilökohtaisella tasolla. Vaikka ulkonäkökeskeisyyttä on alettu markkinoida miehillekin, on ulkonäkö tietysti naisille huomattavasti keskeisempi asia, heitä kun on totuttu pitämään esteettisenä sukupuolena. En väitä olevani naisten sielunelämän suvereeni tuntija ja tulkitsija, mutta monilla, erityisesti nuorilla naisilla, on niin suuria paineita ulkonäkönsä suhteen, että se vaikuttaa heidän itsetuntoonsa ja sitä kautta muuhunkin elämäänsä. Nämä käsitykset omasta ja muiden ulkonäöstä eivät useinkaan pohjaudu todellisuuteen kovin vahvasti. Esimerkiksi ryhmässä naisia kaikki voivat olla toisilleen kateellisia ulkonäöistään ja pitää itseään muita vähemmän kauniina. Erittäin kauniitkin naiset valittelevat usein, mikä heidän ulkonäössään on vikana ja kuinka joku muu on heitä kauniimpi.

Itsetunnon heikentyminen ulkonäkökeskeisyyden ja epärealististen ulkonäkökuvitelmien kautta johtaa naiset hankalaan asemaan. Kun tietyn ihmisryhmän itsetunto on saatu painettua alamaihin, ei tuo ryhmä ole kovinkaan halukas tai innokas taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta. Kun ihminen ei pidä itseään arvokkaana, ei hän osaa vaatia itselleen samaa palkkaa kuin muutkin nauttivat, vaan on valmis tekemään työtä huonommilla ehdoilla. Samalla tavalla huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen on vaikea irroittautua väkivaltaisesta parisuhteesta. Ja kun naiset on kollektiivisesti saatu tämän itsetunnon musertamisen kautta pitämään itseään vähempiarvoisina, jättäytyvät he uusintaviin töihin ja se potentiaali, joka heillä olisi tuottaviin töihin, menetetään. Kun otetaan huomioon, kuinka pirullinen naisten alistusmekanismi länsimainen ulkonäkökeskeisyys on, on yllättävää kuinka vähän naistutkimus on kiinnittänyt siihen huomiota.

Suurena syyllisenä ulkonäkökeskeisyyteen ja edellä mainittuun itsetunnon rusikoimiseen voidaan pitää mediaa ja kehnoa medialukukykyä. Media marssittaa joka päivä jokaiseen olohuoneeseen jatkuvalla syötöllä tietynlaista kauneusihannetta edustavia malleja. Heidät nostetaan jalustalle ja oletetaan jokaisen unohtavan omat kauneusihanteensa ja valitsevan televisioruudulta tai lehtikuvista uudet, valmiiksi pureskellut kauneusihanteet. Näin media yksinkertaistaa sen, mikä voi olla kaunista, hyvin kapeaksi ja kontrolloiduksi kaistaleeksi. Nämä kauneusihanteet ovat kuitenkin hyvin keinotekoisia. Niiden tuottamiseksi on käytetty suuret määrät rahaa, aikaa ja vaivaa ja niitä ovat olleet valmistelemassa ulkonäköteollisuuden parhaat lahjakkuudet. Lisäksi mallit esitetään vain tietyllä tavalla, jonka tarkoitus on antaa niistä mahdollisimman hyvä kuva.

Jos ihminen vertaa itseään näihin malleihin, totta kai hän on erilainen. Valitettavasti hän tulkitsee tämä erilaisuuden olevan kauneuden puutetta. Sen sijaan, että ihminen ajattelisi televisiossa olevan kuvan olevan erilainen kuin hän itse, hän tulkitsee sen kauniimmaksi, kuin hän itse. Tällainen vertailu saa naiset kuvittelemaan, että he ovat jotenkin epähyvännäköisiä ja siis vähempiarvoisia. Nämä kuvat vääristävät tietysti myös miesten kuvaa naisista. Niin sanotut tavalliset naiset siis konstruoidaan rumiksi, tai ainakin vähemmän kauniiksi, kuin median esittämät naiset.

Upeinkin niin sanottu luonnollinen nainen löytää eroavaisuuksia itsensä ja median antaman virheettömän ja kliinisen mallin välillä. Juuri nuo persoonalliset piirteet viimeistelevät naisen kauneuden, mutta valitettavan usein nainen itse tulkitsee ne ulkonäkönsä virheiksi. Ja näin naisen on mahdollista kritisoida itseään, olipa hän millainen hyvänsä: ”Voi kun mulla on liian suora/käyrä nenä ja liian isot/pienet rinnat ja liian vaalea/tumma tukka ja mä olen liian laiha/lihava!” Esimerkiksi rintojen koon ympärille rakentunut aivan älytön kultti. Ymmärtääkseni rintojen koko ei korreloi lainkaan sen kanssa, kuinka hyvin ne voivat toteuttaa tehtäväänsä, eli ruokkia lapsia. Miksi ihmeessä isorintaiset naiset ovat sitten julistaneet itsensä paremmiksi ja miksi pienirintaiset menevät tähän mukaan, kun kaikkien rinnat ovat koosta riippumatta funktionaalisesti yhtä hyvät?

Tätä ulkonäkökeskeisyyttä ja vääristyneitä kauneusideaaleja uusintavat mediat pystyvät käyttämään vaikutusvaltaansa ja tuottamaan maailman naisille ja miehille onnettomuutta ja riittämättömyyden tunnetta niin kauan, kuin kansalaisten medialukutaito ei kehity sellaiseksi, että he osaisivat suhtautua kriittiseti heille syötettyihin kauneusmalleihin. Onkin outoa, etteivät naistutkijat suhtaudu kriittisemmin näihin medioihin, vaan tuntuvat seuraavan niitä siinä missä muutkin.

Naiset! Unohtakaa teille syötetyt kauneusihanteet ja ymmärtäkää, kuinka kauniita olette.

Miehet! Unohtakaa teille syötetyt kauneusihanteet ja katsokaa, kuinka upeita naisia ympärillänne on.

4 kommenttia:

Piia kirjoitti...

Moi Jukka,

Hyvää tekstiä! Kirjoittelin samasta aiheesta omaan blogiini aivan äskettäin. Aihe on askarruttanut minua jo pidempään. Ja se tuntuu hankalalta siksikin, että naisena kulutan kosmetiikkaa ja elän sitä outoa, kieroutunutta todellisuutta - toisaalta nauttien, toisaalta kärsien.

Lukaisepa Naomi Wolfin Beauty Myth (Kauneuden myytti, 1990), siinä aiheesta kirjoitetaan varsin reippaasti ja inhorealistisesti, mutta erittäin vetävästi. Antaa hyvän tilannekatsauksen jenkkien todellisuuteen.

Nuhtelet naistutkijoita siitä, etteivät he ole tarpeeksi puuttuneet asiaan. Varmaankin tarkoitat Suomen kontekstissa, nimittäin ainakin esim. Yhdysvalloissa aihe (kauneusteollisuus ja mediakuva) on ollut pinnalla jo pitkään. Suomessa taas koko käsite feminismi on vielä kovin lapsenkengissään ja pahasti leimautunut.

Naistutkimuksen opiskelijana ja feministinä (kaksi osittain eri asiaa) kiistäisin väitteesi siinä mielessä, että kyllä asiaa Suomessakin tutkittu on, siitä ei vain ole pidetty meteliä julkisuudessa, johtuen osittain vallitsevasta mielipideilmastostamme, joka ei ole feminismille kovin suotuisa. Mutta myös lisää tutkimusta kyllä tarvittaisi, ja ennen kaikkea poliittista ääntäkin.

Muuten olen aikalailla samaa mieltä kanssasi, erityisesti tuon vastarinnan ja solidaarisuuden suhteen. Se on hankala juttu. Mediakriittisyyden lisääminen ja jäykkien kauneuskäsitysten vallitsevuuden horjuttaminen on jatkossakin erittäin tärkeä asia.

Anonyymi kirjoitti...

Terve Jukka,
Todella hyvää tekstiä! Luettuani blogisi ensimmäinen reaktioni oli häpeä. Häpeä siitä kuinka itse olen sortunut (viimeksi tänään) pitämänään jotain naista vähemmän kauniina, koska hän ei ole täyttänyt näitä länsimaisia kauneusnormeja.

Hyvä kun otit esille kauneuden välineellisen arvon esim. työpaikan saamisessa. Luultavasti siinä on kysymys tietynlaisesta syrjinnästä jossa ajattelemme ihmisen tiettyjen luonteen piirteiden liittyvän ulkonäköön (esim. kaunis ihminen on iloinen ja siksi parempi asiakaspalvelija). Toki joku voi perustella kauniin naisen palkkaamista sillä, että asiakkaat katsovat mielummin kaunista kuin rumaa asiakaspalvelijaa. Monissa firmoissahan etsitään "edustavaa ja firman näköistä" asiakaspalvelijaa jotta voidaan vahvistaa mielikuvaa yrityksestä. Kukapa haluaisi ostaa McDonalsista lihavalta naiselta hampurilaisen kun tulisi mielikuva siitä millaiseksi muuttuu jos siellä käy liian usein. Sehän olisi paskaa markkinataloutta.

Toiseksi mietin miksi annamme median luoda ko. kauneusihanteita jos ne ovat haitallisia (aiheuttavat esim. masennusta, anoreksiaa, sulkevat yksilöä tiettyjen sosiaalisten toimintojen ulkopuolelle)? Jos media on syypää niin eikö mainoksia voisi kieltää?

Tzin kirjoitti...

Hei Jukka,
Viimeksi tänään Iltasanomat käsitteli mallien laihuutta, kun viime vuoden Mallikoulun voittanut Suvi tuomittiin lehden sivuilla liian laihaksi. Mallimamma Leila Snellman kommentoi asiaa toteamalla, että kun vaatteet muotitaloissa pienenevät, myös mallien on oltava entistä laihempia. Muotitalot siis ovat tässä ratkaisevassa asemassa. Jaksan kuitenkin uskoa, että käänne parempaan suuntaan tapahtuu jossain vaiheessa.

Naisena olen kärsinyt ulkonäköpaineista pienen ikäni. Teini-iässä kärsin syömishäiriöstä ja harrastin liikuntaa sairaalloisen paljon. Tämän päivän nuoret ovat vielä pahemmassa tilanteessa, sillä minun aikanani ei ollut reality-sarjoja huippumalleista, uimapukumalleista tai misseistä.

Kymmenen vuoden jälkeen ulkonäköpaineet vaativat edelleen veronsa. Kadehdin minua hoikempia naisia ja aina välillä iskee ahdistuskohtaus ulkonäöstäni. Silloin suhteeni ruokaan vääristyy ja voin olla päiviä syömättä. Ja vaikka hoen itselleni, että olen normaalipainoinen, ei se riitä.

"Kesäkilot pois" "Aloita uusi elämä" "Kroppa kesäkuntoon" kiljuvat lehtien otsikot. Ja minä ahdistun yhdessä muiden normaalipainoisten naisten kanssa.

Jukka Torikka kirjoitti...

Suuri kiitos kommenteista,

Ulkonäkökeskeisyyden ja kauneusihanteiden roolit yhteiskunnassamme ovat eittämättä problemaattiset ja on hyvä, että asiasta saadaan tällä tavalla keskustelua.

Pikemminkin kuin nuhdella naistutkijoita, tahdoin ihmetellä ääneen heidän kaksinaista suhtautumistaan ulkonäkökeskeisyyttä uusintavaan mediaan. Naistutkijoiden tulisi olla kattavimmin selvillä sukupuolen perusteella toimivista alistusjärjestelmistä, mutta silti he vaikuttavat kumartavan massamedialle samalla tavalla, kuin kaikki muutkin.

Tämä ehkä kertookin siitä, kuinka vaikea ulkonäkökeskeisyydestä ja kauneusihanteista onkaan irtautua, kuten Tzin hyvin toikin esille. Ulkonäkökeskeisyys on penetroitunut niin syvälle yhteiskuntaamme, että valistuneimmankin kansalaisen on vaikea irroittautua siitä.

Jamppa mietiskelit työnantajan oikeutta palkata kaunis ihminen asiakaspalveluun ruman sijaan. Tämä saattaa olla liiketoiminnan kannalta tarkoituksenmukaista, mutta voitaneen olettaa, että usein työnantaja palkkaa ihmisen tällä perusteella, vaikkei työntekijä tulisikaan olemaan asiakkaiden kanssa tekemisissä. Ja toisaalta valitessaan "kaunista" työntekijää, työnantaja helposti sortuu uusintamaan totuttuja kauneuskäsityksiä, jotka ovat pitkäaikaisen mediavaikutuksen muovaamia.

Median kontrollointi ja sensurointi, esimerkiksi kieltämällä mainonta kokonaan, ei välttämättä ole paras tapa puuttua ongelmaan. Pikemminkin toivoisin ihmisten mediakriittisyyden kehittyvän sellaiseksi, etteivät he enää kiinnittäisi samalla tavalla huomiota tarjottuihin kauneusmalleihin, vaan pystyisivät kauneusihanteiden ristitulessakin luomaan omat, juuri itselleen sopivat kauneuskäsitykset.

Toistamalla keinotekoisia kauneusihanteita riittävän intensiivisesti pystyy media murtamaan erityisesti naisten itsetunnon ja saamaan heidät kokemaan itsensä riitämättömiksi. Heikon itsetunnon ihmisen taas on helpompi mukautua ympäristön asettamiin normeihin. Tämän traagisen kierteen katkaisemiseksi tarvitaan molempien sukupuolten yhteistyötä toistensa itsetuntojen vahvistamiseksi.