Vaalirahoitusskandaali osa II: turvallistaminen

Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) on omaksunut uuden strategian vältelläkseen vastuuta omistaan, ministereidensä ja hallituskumppaneidensa vaalirahoitusepäselvyyksistä. Hän sanoo, että koko suomalainen poliittinen järjestelmä on ajautumassa kriisiin, kun kansalaisten luottamus poliitikkoihin horjuu. Lääkkeeksi Vanhanen tarjoaa yhä vaalirahoitusilmoitusten täydentämistä.

Argumentaatiostrategia on huolestuttava. Vanhanen kieltää itsensä kritisoimisen käyttäen panttivankinaan koko suomalaista parlamentarismia. Tekniikka tunnetaan turvallistamisena. Tietty poliittinen kysymys nostetaan pois politiikan asialistalta turvallisuuteen vedoten. Asiasta keskusteleminen tai vaihtoehtoisten toimintatapojen esittäminen kielletään, sillä niiden väitetään johtavan turvallisuusuhkaan.

Turvallistamista (securitization) on tutkinut erityisesti professori Barry Buzan. Hän katsoo turvallistetun olevan kolmas vaihtoehto politisoidun ja epäpolitisoidun asian rinnalla. Asia politisoituu, kun aiemmin epäpoliittinen asia nostetaan politiikan asialistalle ja siihen vaaditaan julkisen sektorin puuttumista. Esimerkiksi ympäristökysymykset ovat nousseet poliittisiksi kysymyksiksi tällä vuosisadalla. Vastaavasti poliittinen asia voi muuttua epäpoliittiseksi. Valtionvarainministeriö voi ilmoittaa, minkä verran veroja on alennettava ja hyvinvointipalveluja vähennettävä, eikä eduskunta tähän puutu kuin muodollisesti.

Politisoitu asia voidaan muuttaa epäpoliittiseksi myös turvallistamalla. Hyvänä nykyaikaisena esimerkkinä toiminee äärimmilleen viety anti-terrorismilainsäädäntö. Ihmisoikeusloukkauksien rajoilla kulkevia valvontamenetelmiä ei voi kritisoida, sillä kritisoija leimataan välittömästi vähintäänkin epäisänmaalliseksi,koska hän hankaloittaa turvallisuuden takaamista, johon näillä toimenpiteillä pyritään. Hallituksen politiikalle ei ole vaihtoehtoja.

Kuten Buzan asian esittää: ””Security” is the move that takes politics beyond the established rules of the game and frames the issue either as a special kind of politics or as above politics. Securitization can thus be seen as a more extreme version of politicization.” (Buzan, 1998, 23)

Jottei Vanhasen regiimi selviä vaalirahoitusskandaalistaan kuin koira veräjästä, on meidän kiinnitettävä erityistä huomiota tilanteeseen ja Vanhasen argumentaatioon. Suomalainen parlamentarismi, demokratia tai ylipäätään valtio ei ole kohtaamassa mitään eksistentiaalista kriisiä. Demokratiaan kuuluu hyvin keskeisenä osana, että kansalaiset voivat vaihtaa hallitsijoitaan, mikäli epäilevät heidän luotettavuuttaan. Pääministeriä ja hallitusta voidaan vaihtaa aivan hyvin nykyisen järjestelmän sisällä. Se ei vaaranna parlamentaarista järjestelmää, vaan päinvastoin tervehdyttää ja vahvistaa sitä!

Vanhasen argumentaatiotapa on taktisesti älykäs. Osa kansasta pystytään varmasti säikyttämään hiljaiseksi vetämällä yhtäläisyysmerkit pääministerin henkilön ja demokraattisten instituutioiden välille. ”Jos kritisoit minua, kritisoit suomalaista demokratiaa!” Vanhasen esikunnan strategit ovat joko todella taitavia tai todella ylimielisiä. En tiedä, kumpi on huolestuttavampaa.

Myös media, erityisesti sellainen joka saa rahoituksensa yksityisiltä tahoilta, on tuntunut menevän tähän sumutukseen mukaan. Toivottavasti tahattomasti. Vanhasen puheet järjestelmän kriisistä on uutisoitu sellaisinaan, kun analyyttisempi uutisointi olisi vaatinut väitteen purkamista ja vaatinut mediaa kysymään, miksi Vanhanen väittää hänen hallituksensa arvostelun olevan myös demokratian arvostelua.

Onko vaalirahoitusskandaali sitten heikentänyt ihmisten luottamusta poliittiseen järjestelmään tai poliitikkoihin? Eikö joku tosiaan aiemmin tiennyt, että yrityselämä rahoittaa mielellään porvarillisia puolueita ja nämä puolueet tekevät sellaista politiikkaa, joka miellyttää yritysten omistajia? Tai oliko jollekin epäselvää, että keskustalla on jotain tekemistä maanviljelijöiden edunvalvonnan ja verokevennysten kanssa?

Epäluottamus kohdistunee pikemminkin yksittäisiin poliitikkoihin, puolueisiin ja hallitukseen, kuin järjestelmään tai poliitikkoihin sinänsä. Suurin osa eduskuntavaaliehdokkaista, saati muusta poliittisesta eliitistä kuten presidentistä, ei saanut vaalirahoitusta suursijoittajien epämääräisiltä yhdistyksiltä, MTK:lta tai muilta vaalirahoitusskandaaliin sotkeutuneilta tahoilta.


Buzan, Barry. Security: A New Framework For Analysis. 1998. Boulder. Rienner.

Vaalirahoitusskandaali

Minua ärsyttää trendinomaisesti levinnyt tapa uutisoida poliitikkojen elämästä oikeastaan kaikkea muuta mahdollista, kuin politiikkaa. Minusta nähden kansalaisten kyky arvioida kriittisesti valitsemiensa ja poliitikkojen tekemisiä kärsii, jos heille ei välitetä tietoa politiikasta, vaan kaikesta muusta. Tämä on ongelma demokratian reflektiivisyyden kannalta. Kohujutut siitä kuka on lähennellyt ketäkin ja kuka söi rapuja kenen kanssa ja kuka maksoi ohjaavat yleisön huomion pois oleellisesta. Tällainen uutisointi perustuu useimmiten populismiin ja herravihaan!

Nyt julkisuudessa paljon aiheellista huomiota saaneet vaalirahoitusepäselvyydet ovat kuitenkin jo niin suuri asia, että sillä on merkitystä myös asioiden ja poliittisen järjestelmän kannalta. Ongelmaa ei liene syytä vähätellä, vaan sanotaan se suoraan. Vaalirahoitusepäselvyydet osoittavat, että Suomessa voi sopivalla summalla ostaa itselleen poliitikkoja ja ostaa itselleen sopivaa politiikkaa. Vai luuliko joku tosissaan, että yritykset ja yhdistykset ihan vain huvikseen käyttävät vaalikampanjoihin suuria summia, koska tykkäävät demokratiasta niin paljon?

Homma lähti liikkeelle Timo Kallin (kesk.) ilmeisen tarkoituksellinen huijaaminen vaalirahoitusselvityksen kanssa. Hän sanoi suoraan jättäneensä osan rahoituksesta ilmoittamatta, vaikka se on lain vastaista, koska siitä ei ole odotettavissa rangaistusta. Ymmärrän kyllä, että politiikassa on usein kyse rajan hakemista laillisuuden ja laittomuuden välillä, eivätkä lait ole yksiselitteisiä. Mutta tuollainen toiminta ei ole mitään politiikan taitoa, se on sikamaisuutta!

Seuraavaksi Kainuun Sanomat tiesi kertoa, että myös ympäristöministeri Paula Lehtomäki (kesk.) oli jättänyt ilmoittamatta neljä huomattavaa kampanjansa rahoittajaa. Sitten pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) meni myös lankaan. Ehdittyään ottaa kantaa kiistellyn Vihdin Ideaparkin rakentamisen puolesta, kävi ilmi, että hanketta ajava yrittäjä Toivo Sukari on epämääräisen Kehittyvien maakuntien Suomi ry:n kautta rahoittanut myös Vanhasen kampanjaa tuntuvilla summilla. Ja pääministeri ottaa kantaa kauppakeskuksen rakentamisen puolesta, kas kas perhanaa!

Kun vaalirahoitussekoilujen laajuus alkaa vähitellen paljastua, tuntuu Vanhasen ehdotus vaalilahjoitusten euromääräisestä rajoittamisesta paitsi riittämättömältä, myös suorastaan typerältä! Hänellä luulisi olevan melkoisen paljon tietoa siitä, kuinka helppoa tuollaisten rajoitusten kiertäminen on. Jo nyt olemassa olevan lainsäädännön tarkoitus on, ei suoranaisesti kieltää, mutta tehdä tiettäväksi vaalikampanjoiden lahjoittajat. Ja jos tämä laki tuntuu olevan yleinen naurunaihe kansanedustajien keskuudessa, mitä hyödyttää lain muuttaminen niin, että suuret yksittäiset lahjoitukset kielletään?

Yritysten ohella myös järjestöt osaavat hyödyntää politiikan ostamista tuloksekkaasti. Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK rahoitti keskustalaisten ja kokoomuslaisten vaalikampanjoita noin 40 000 eurolla. Kuinka ollakaan, vaalien jälkeen samat puolueet muodostivat hallituksen ja ovat tarjonneet tuntuvia veronalennuksia maata ja metsää omistaville ihmisille. Loistava sijoitus MTK:lta! Politiikan ostaminen on näköjään tuottavampaa ja voitot tuloutettavissa nopeammin, kuin pyramidihuijauksissa!

Tilaustyönä tehtävä politiikka on omiaan vähentämään kansalaisten luottamusta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, poliitikkoihin ja ylipäätään demokratiaan. Mikä järki on äänestää, jos yhden ihmisen harkittu ääni on merkityksetön suurten mainoskampanjoiden ratkaistessa vaalin lopputuloksen? Demokraattisista vaaleista tulee helposti pelkkä formaliteetti. Tietyin väliajoin vaalit pidetään, mutta ehdokkaaksi asettuminen ja kampanjointi on niin kallista, että suuria pääomia omistavat voivat sanella vaalin lopputuloksen. Demokratian ydinajatus ei toteudu, kun vallanpitäjät voivat vaalikaudesta toiseen tehdä ihmisten enemmistön tahdon vastaista politiikkaa.