Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste työläisyys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työläisyys. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Keskiluokkaisuuden harha, osa 1

Luuletko olevasi keskiluokkaa? Jos saat elantosi työtä tekemällä, kuulut työväenluokkaan

Yhteiskunnallisessa keskustelussa vedotaan usein keskiluokkaan ja sen näkemyksiin. Keskiluokan tahdon tulkitsijat sanovat yleensä keskiluokan olevan kyllästynyt verojen maksamiseen ja haluavan vastinetta verorahoilleen. Keskiluokan sanotaan maksavan suurimman osan kootuista verotuloista ja siis elättävän julkista sektoria. Usein keskiluokan tulkitaan myös olevan tyytymättömiä siihen, että heidän työllä ja vaivalla ansaitsemiaan rahoja jaetaan hyvinvointipalvelujen kautta ei-keskiluokkaisille.

Nähdäkseni tällaisissa tulkinnoissa on melko monta ongelmaa. Maksaako keskiluokka todella enemmän veroja, kuin muut yhteiskuntaluokat? "Yleisenä totuutena" toisteltu uskomus olisi hyvä perustella jotenkin. Ja kuka tai mikä edustaa keskiluokkaa ja kertoo sen mielipiteet? Minun mielestäni "Yksi Vode tuolla huoltoasemalla sanoi, että kyllä yrittäjiä verotetaan liikaa", ei ole vielä riittävä perustelu muokata verojärjestelmää, vaikka Voden sanottaisiin kuuluvan keskiluokkaan.

Nämä kysymykset jäävät ilmaan, jollemme ensin ratkaise kysymystä siitä, mikä on keskiluokka? Keitä siihen kuuluu? Yleensä keskusteluissa termiä käytetään epämääräisesti. Keskiluokkaista voidaan käyttää keskituloisen synonyymina. Tai keskiluokkana pidetään kaikkia niitä, jotka eivät tee fyysistä työtä, kuten toimistotyöläisiä. Keskiluokkaa määritellään myös subjektiivisesti; jos joku kokee kuuluvansa keskiluokkaan, hän kuuluu keskiluokkaan.

Ovatko nämä määritelmät hyödyllisiä? Kenties ovat identiteetin rakentamisen välineenä, tai rakennusaineena postmoderneille yhteiskuntahorisijoille ja näennäisanalyyttiselle poliittiselle retoriikalle. Mutta ne eivät vie meitä minnekään, jos tahdomme tietää mitä meidän olisi tehtävä.

Jotta yksilö voisi tehdä itsensä ja oman hyvinvointinsa kannalta mielekkäitä yhteiskunnallisia päätöksiä, on hänen ratkaistava, mihin yhteiskuntaluokkaan hän kuuluu. Omistava luokka ja työväen luokka on melko helppo määritellä. Jos yksilö saa suurimman osan tuloistaan ilman työntekoa, omistamaastaan pääomasta (kuten sijoitusasuntojen vuokratulot, yhtiöiden osakkailleen maksamat osingot, lainojen korot jne.) hän kuuluu omistavaan luokkaan. Tällöin hänen on tarkoituksenmukaista edistää sellaista politiikkaa, että taloudellisen toiminnan tuottama arvonlisäys jaetaan mahdollisimman suurissa määrin pääoman omistajille, eikä työntekijöille.

Toisaalta jos suurin osa yksilön tuloista muodostuu korvauksesta hänen tekemästään työstä (eli palkasta), hän kuuluu työväenluokkaan. Tällöin hänen on mielekästä toimia yhteiskunnallisesti sen puolesta, että yritysten tekemistä voitoista mahdollisimman suuri osa jaetaan työntekijöille ja vastaavasti pääoman omistajille jää suhteellisesti pienempi osa.

Mutta hetkinen, mihinkäs tässä mallissa keskiluokka jäi? Jos rehellisiä ollaan, en tiedä. En ole koskaan ymmärtänyt sellaisten työntekijöiden, joiden työn tuottavuus on keskimääräistä työntekijää korkeampi, laskemista keskiluokkaan. Korkeasti koulutetut ja vaativaa asiantuntijatyötä tekevät voivat työnsä arvolla mitattuina olla työväen parhaimmistoa, mutta silti heitä kohtelee sama lainalaisuus, kuin muitakin työllä elantonsa ansaitsevia: Jos yritysten tuottoa jaetaan työntekijöille, he voittavat. Jos se jaetaan omistajille, he häviävät. [1]

Keskiluokka-termillä on varmasti ollut joskus arvonsa yhteiskunnallisessa analyysissa, mutta nykyään sitä käytetään suuressa sumutuksessa. Sanalla aiheutetaan hämminkiä erottamalla jotkin työntekijäryhmät toisista, mikä tekee yhteisen vaikuttamisen vaikeammaksi. Jos jotkin ammattiryhmät alkavat kuvitella, ettei heillä ole yhteisiä intressejä toisten saman yrityksen tai alan ammattiryhmien kanssa, on heidän vaikea vetää yhtä köyttä. Jos keskiluokkaisuuden harhassa elävät työntekijät kuvittelevat olevan heidän etunsa, että heille palkkaa maksavan yrityksen omistajat saavat mahdollisimman suuren osan työntekijöiden tuotoksesta ulosmitattua osinkoina, kyse ei ole pelkästä identiteettiharhasta. Se maksaa heille konkreettista rahaa ja hyvinvointia.

Yli puolet suomalaisista samaistuu jonkinlaiseen keskiluokkaan. Minä väitän, että suurimmalla osalla heistä kyse on harhasta.

Sillä taloudellinen hyvinvointi ja tuotto syntyy yhdistämällä työtä ja pääomaa. Yksi omistaa tehtaan, toinen työskentee siellä. Se osa mikä jaetaan pääoman omistajalle on poissa siitä, minkä verran voidaan jakaa työntekijöille. Tämä on rautainen laki, eikä sitä pääse yksikään työntekijä pakoon, vaikka hänellä olisi korkeakoulututkinto, omakotitalo, sijoitettuja säästöjä, ylimielinen asenne, vuosittaisia Thaimaan matkoja, elitistisiä harrastuksia tai muita keskiluokkaisuusharhan ylläpidossa käytettäviä välineitä.

Eikö ihminen sitten saisi kuvitella olevansa keskiluokkaa, vaikkei sille olekaan perusteita? Saa, saa, jokainen saa toki kuvitella, mitä huvittaa! Yksi voi kuvitella olevansa pitkä ja komea, toinen voi kuvitella osaavansa laulaa. Kolmas kuvittelee olevansa keskiluokkaa. Mutta kun äänestyskoppiin mennään, on syytä hieman mittailla itseään, katsoa peiliin ja realistisesti arvioida laulutaitoaan, ennen kuin antaa äänensä puolueelle joka ajaa vain pitkien ja komeiden laulajien asiaa.

[1] Yrityksissä syntyneen lisäarvon jakamista pääoman omistajien ja työntekijöiden kesken kutsutaan funktionaaliseksi tulonjaoksi. Tilastokeskuksen mukaan omistajien keräämä osuus on kasvanut 1980-luvun 20–25 prosentista runsaaseen 30 prosenttiin 2000-luvulla.

perjantai 31. toukokuuta 2013

Työn rakastamisen masokistisuus



Työtä on tehtävä, mutta kenenkään
ei tarvitse uhrata itseään työlle
 Työn tekemistä tunnutaan pitävän keskeisenä ja tärkeänä arvona kautta Suomen poliittisen kentän. Työväenliikkeelle työ on rakas asia, kahlitsevuudestaan huolimatta. Koska työläisellä ei ole ollut mitään muuta, kuin kyky työskennellä, on identiteetti ja ylpeys rakennettu sen varaan. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, kuinka työttömyys koskettaa sen uhreiksi joutuneita niin syvästi.


Poliittinen oikeisto taas puhuu työn tekemisestä julkisuudessa arvostavaan sävyyn omien intressiensä vuoksi. Yhtäältä työtä on markkinoitava työntekijöille, jotta nämä olisivat tyytyväisempiä työoloihinsa. Toisaalta pääomatuloilla paistatteleva porvari saa rakennettua itselleen energisemmän ja dynaamisemman imagon antamalla sen kuvan, että työnteolla olisi jotain tekemistä esimerkiksi hänen perintönä saamiensa omaisuuksien kanssa.

Vihreät taas puhuvat mielellään uudesta työstä ja luovasta työstä – ilmeisesti vastakohtana ”vanhalle ja mekaaniselle” työlle. Vihreissä kuluttamiseen suhtaudutaan kriittisesti, mutta työntekoon ei. Mitäs niille työstä syntyneille tuotteille sitten tehdään, jos niitä ei saa kuluttaa?

Työstä saa myös rakennettua poliittista retoriikkaa, joka tuntuu uppoavan valtiomiesmäisellä vakavuudella yleisöön, vaikka olisi aivan sisällötöntä. ”Hyvinvointi syntyy työstä” tai ”Suomalainen yhteiskunta on kovalla työllä rakennettu” ovat toimivia fraaseja – mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja millaista politiikkaa niiden pohjalta pitäisi tehdä?

Eikö vielä vähän aikaa sitten haaveiltu työn lopusta? Teknologinen kehitys vapauttaisi ihmiset työn orjuudesta, kun kaikki tarpeellinen saataisiin tuotettua ilman ihmistyövoimaa. Nyt tällaisesta ei enää puhuta. Sen sijaan arkipuhunnassa työssä kärsimisestä puhutaan masokistisen nauttivaan sävyyn: ”Kyllä minä tykkään tehdä töitä. Lomalla tulee aika pitkäksi. Nautin stressistä ja kiireestä”.

Tämähän tietysti on roskaa, mutta ymmärrettävissä psykologisesta näkökulmasta. Ihmismieli vääntää välttämättömän kärsimyksen hyveeksi. Elämänarvoja pohtiessaan työntekoa ylikorostava ihminen tekee myös helpon arvovalinnan. Kun yksilö sallii yhteiskunnallisen meta-asenteen asettaa työn oman elämänsä keskiöön, säästyy hän vaikeilta valinnoilta, joissa erilaisia elämän aspekteja pitäisi arvottaa keskenään.

Tekemällä itsestään palkkatyön marttyyrin ja nostamalla työn muiden asioiden edelle, yksilö perustelee muiden tärkeiden elämänalueiden laiminlyömisen. Kun alistaa itsensä täydellisesti työlleen, voi kätevästi paeta lapsiaan, luistaa parisuhteen velvollisuuksista ja laiminlyödä sekä ystäviään, että läheisiään. Samoin työn epäjumalan palvominen vapauttaa velvollisuudentunnosta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Maailmanparantamisen voi aina lykätä myöhempään, koska ”minulla on nyt kiire”.

Jokainen saa totta kai valita omat elämänarvonsa ja jos joku todella tahtoo nostaa työn tekemisen kaiken muun yläpuolelle, olkoon hänellä siihen vapaus. Mutta toivoisin, että jokainen yksilö tekisi valintansa itsenäisesti, tietoisena yhteiskunnallisista vaikuttimista ja vapautuneena häneen kohdistettavista paineista.

Minä toivon myös tervettä suhtautumista työhön. Päämääränä on, että mahdollisimman vähällä työn määrällä saavutetaan mahdollisimman suuri hyvinvointi. Työstä voi nauttia, mutta siihen ei pidä suhtautua marttyyrin asenteella, itse itsensä uhraten. Koska työtä on joka tapauksessa jonkin verran tehtävä, tehtävä työ pitäisi jakaa mahdollisimman tasaisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille, heidän kykyjensä ja lahjakkuuksiensa mukaan. On yksinkertaisesti mieletöntä, että osan ihmisistä elämä köyhtyy liian työnteon vuoksi ja toiset kärsivät täydestä työttömyydestä.

Talouskonservatiivit ja oikeistolaiset vastustavat aina työelämän parannuksia vetoamalla siihen, että juuri nyt ei ole sopiva aika siihen. Kenties tällä hetkellä tilanne ei suosikaan työajan lyhentämistä. Vähän pidemmällä aikavälillä kuitenkin 35 tunnin työviikko on hyvä tavoite ja auttaisi työn jakamisessa.

Uusiakin ideoita tarvitaan. Koska oma sukupolveni näyttäisi olevan työmarkkinoilla sellaisessa asemassa, jossa työpaikkaa vaihdetaan usein, harmittelevat monet vuosilomien puuttumista. Työkuukausien mukaan kertyvä loma on ihan hyvä järjestelmä vuosikausia samassa työpaikassa oleville. Mutta usein työpaikkaa vaihtavien kannalta se tarkoittaa, ettei heille vuosiin kerry lomapäiviä riittävästi normaalin kesäloman pitämiseksi.

Lomapäivien kerryttämisen oheen pitäisikin saada työläisten ”lomaturva”. Kahden viikon kesäloma jokaiselle. Jos lomapäiviä ei ole kertynyt tarpeeksi, kahden viikon minimiloma taataan silti. Sen päälle lomapäivät kertyisivät nykyisen käytännön mukaan niin, ettei yleisiä lomia kuitenkaan tarvitsisi pidentää. Uudistus olisi paitsi oikeudenmukainen, parantaisi myös pätkätyösukupolven työssä jaksamista.

Lasten tekeminen on myös vaikea yhteensovittaa työelämän ja uravaatimusten kanssa. Lapset olisi hyvä tehdä nuorena, mutta nuoret samaan aikaan kilpailevat keskenään työmarkkinoilla. Ratkaisu olisi viheltää kilpailu poikki vuodeksi, jonka ajan voisi käyttää perheen perustamiseen ja lastenhoitoon. Kun vapaa, kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka ”vauvantekolomaksi”, olisi pakollinen koko ikäluokalle, ei kukaan pääsisi toisten edelle perhevalintojen vuoksi.

Käytännössä vauvantekoloma voisi toimia niin, että jokaisen olisi esimerkiksi 25-35- vuotiaana pidettävä yksi vuosi, jolloin ei saa tehdä palkkatyötä. Aikaa ei tietenkään olisi pakko käyttää lisääntymiseen, mutta antaisi siihen hyvän mahdollisuuden. Kun sama pakkoloma koskisi molempia sukupuolia, se myös tasaisi lasten saamisen kustannuksia sukupuolten välillä ja edistäisi tasa-arvoa.

Työtä on tehtävä tulevaisuudessakin. Työstä on kuitenkin tehtävä mahdollisimman vähän kuormittavaa, mahdollisimman tyydyttävää ja sitä on tehtävä mahdollisimman vähän. Työstä ei pidä tehdä pyhää lehmää, vaan se on nähtävä välttämättömänä pahana.

Työstä on yhteiskunnallisten uudistusten kautta vähitellen vapauduttava. Työelämän kehittäminen vapauttaa ihmiset muihin tärkeisiin asioihin: Itsensä kehittämiseen, taiteeseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, matkusteluun, läheisten kanssa olemiseen, filosofointiin, elämästä nauttimiseen, lasten opettamiseen – tai miksei vaikka blogitekstien kirjoittamiseen.

tiistai 1. toukokuuta 2012

Vappupuhe 2012

Punaisten muistomerkillä Lahden Hennalassa
Hyvät ystävät, hauskaa vappua! Tahtoisin näin vapun kunniaksi sanoa teille muutaman sanan työläisyydestä, politiikasta ja sivistyksestä.

Työläisyydestä

Henkilökohtaisesti vappu on ehdottomasti minun suosikkini vuoden juhlista. Vappuna kevään ja kesän kauneimmat päivät ovat vielä edessäpäin. Vapulla on myös yhteiskunnallinen luonne. Vappuna työtä tekevät ovat kokoontuneet juhlimaan yhdessä ja olleet ylpeitä työläisyydestään.

Vuosikymmenten varrella vihamielinen vastakkainasettelu vappuun liittyen on vähentynyt. Pidän itse ehdottoman myönteisenä sitä, ettei vapun viettoon enää liity sellaista porvarivihaa, kuin aikaisempina aikoina, vaan työtä tekevät juhlivat yhdessä ja ovat ylpeitä omista saavutuksistaan, eivätkä hyökkää muita vastaan.

Vuosisataisen historiansa aikana työväenliikkeen suhtautuminen työhön on aina ollut kahtalainen. Yhtäältä työ on ollut se, mikä on orjuuttanut työtä tekevät ihmiset. Työ on ollut se, minkä pääoman omistaja on tahtonut kiskoa työntekijästä irti, koska ilman työtä tehtaat eivät ole toimineet. Toisaalta työ on ollut se ainoa asia, minkä työläiset ovat omistaneet. Työ on se asia, mistä on oltu ylpeitä, jonka ympärille on rakennettu oma ammattiylpeys ja oma identiteetti.

Näin vappuna on hyvä pohdiskella myös niitä haasteita, jotka työväenliikkeen yhtenäisyys kohtaa. Itse näkisin yhtenä suurena haasteena sen, että vaikka omasta työstä osataankin olla ylpeitä, toisten työtä ei aina muisteta arvostaa. Yhteiskunnan muuttuessa myös työn tekemisen tavat ovat muuttuneet suuresti. Työtä tehdään loputtoman monella eri tavalla ja kaikkia näitä tapoja on syytä arvostaa.

Työtä tekevien on pidettävä huolta yhteisestä edunvalvonnastaan, vaikka työn muuttuminen onkin monipuolistanut työn tekemisen tapoja. Monilla aloilla ongelmana on, että työntekijät samaistuvat liiaksi työnantajaansa. Monet työntekijät kuvittelevat, että kun he uhrautuvat pyyteettömästi työnantajansa puolesta, työnantaja muistaa joskus palkita heidän oikeudenmukaisesti.

Toivottavasti näin käykin, mutta mitään takeita siitä ei ole. Minun mielestäni ei ole realistinen oletus, että työnantaja silkkaa hyvää hyvyyttään luopuu omista voitoistaan työntekijänsä vuoksi, jos ei ole pakko. Tällainen työntekijän ehkä naiivi ajattelutapa johtuu keskiluokkaisuusharhasta. Korkeasti koulutettu ja sisäsiistiä toimistotyötä tekevä työntekijä voi alkaa kuvitella olevansa pääoman omistaja, vaikka hän ansaitsee palkkansa omalla työllään, ei pääomatuloilla.

Vappuna onkin syytä muistaa, ettei työläisyys riipu siitä, tekeekö työtään vasaralla vai läppärillä. Ei ole merkitystä sillä, työskenteleekö tehtaassa vai toimistossa, kuljettaako rekka-autoa vai suunnitteleeko mainosgrafiikkaa. Tärkein asia on se, ansaitseeko ihminen tulonsa pääomaa omistamalla, vai omalla työllään. Ja työtä tekevien edunvalvonnan varmistamiseksi kaikille työtä tekeville on annettava mahdollisuus olla mukana yhteisessä ja yhtenäisessä työväenliikkeessä.

Päivänpolitiikasta

Politiikan kevät on ollut täynnä työtä tekeviä ihmisiä koskettavia asioita. Työministeri Lauri Ihalainen joutui tekemään kovan työn, mutta onnistui edesauttamaan työmarkkinajärjestöjä saavuttamaan sovun työurasopimuksesta. Hallituksen kehysriihen kanssa rinnakkain syntynyt työurasopimus pidentää työuria elinkeinoelämän laskelmien mukaan reilulla vuodella. Tämä tuo tuntuvaa helpotusta myös niin sanottuun julkisen talouden kestävyysvajeeseen.

Kova poliittinen vääntö käytiin myös vakausneuvotteluissa. Ja täytyy sanoa, että tiukkana aatteen miehenä olen erittäin tyytyväinen saavutettuun neuvottelutulokseen. Veroja korotetaan siten, että ne kohdennetaan progressiivisiin veroihin. Solidaarisuusverot kiristävät yli 100 000 euroa vuodessa tienaavien ja yli miljoonan euron perintöjä saavien verotusta. Tämä jos mikä on oikeudenmukaista.

Heti vakausneuvottelujen alkuun käytiin kiista siitä, kuinka suuri julkisen talouden vakautustarve on. Kiista oli ideologinen heti alusta lähtien. Kokoomus arvioi tarkoituksellisesti vakautustarpeen ylisuureksi. Poliittiselle oikeistolle valtion menojen leikkaaminen on itsetarkoituksellinen, ideologinen tavoite, jota he ajavat aivan täysin riippumatta siitä, mikä kulloinenkin taloustilanne sattuu olemaan. Vakautustarpeesta saa pätevältä kuulostavan verukkeen tälle ideologiselle tavoitteelle.

Viiden tuhannen miljoonan euron vakautustarvevaatimus saatiin kuitenkin neuvotteluissa torpattua. Pysyvien vakautustoimien määrä on 2800 miljoonaa, joka painottuu veronkorotuksiin. Suomalaisten käsitykseen oikeudenmukaisuudesta sopii se, että tiukkana taloudellisena aikana kaikki osallistuvat yhteisiin ponnisteluihin.

Molemmat oppositiopuolueet ovat keskittyneet omiin sisäisiin kähinöihinsä ja skandaaleihinsa. Aitojen vaihtoehtojen, jotka rakentavasti haastaisivat hallituksen esitykset, luomiselle ei ole ollut aikaa. Se on harmi, sillä mikään hallitus ei ole niin täydellinen, ettei se tarvitsisi hyvää oppositiota sparraajaksi.

Mikael Jungner on puhunut mandariineista ja sitruunoista pohtiessaan ihmisten erilaisia käyttäytymismalleja. Politiikkaa seuratessani olen huomannut, että poliitikot voi jakaa samaan tapaan karkeasti kahteen kastiin. Jotkut poliitikot ovat aidosti kiinnostuneita maailman muuttamisesta ja tekevät politiikkaa ideat edellä. Heille asiakysymykset ovat tärkeitä.

Toisen kastin poliitikot taas tekevät politiikkaa oma henkilö edellä. Heille on tärkeintä, kuka valitaan minnekin ja mieluiten valituksi tulee kyseinen poliitikko itse. He ovat aina ehdolla kaikkiin tehtäviin. He eivät koskaan missaa kokousta, jossa jaetaan paikkoja. Heille asiat ovat vain retorinen työkalu, joita käytetään sen perustelemiseen, miksi heidät pitäisi valita kulloiseenkin tehtävään.

Sivistyksestä

Hyvät kuulijat, vappu on paitsi työn ja työntekijöiden, myös sivistyksen juhla. Olen hyvin iloinen nähdessäni katukuvassa paljon ylioppilaslakkeja, ammattilakkeja ja opiskelijahaalareita. Sivistys on ollut meille suomalaisille aina tärkeä arvo. Sivistyneisyydellä suomalaiset ovat ottaneet paikkansa maailmassa ja ansainneet muiden kansakuntien arvostuksen.

Sivistys nostaa meidän barbariasta ja taantumuksesta kohti ylevämpiä päämääriä. Ihminen tarvitsee sivistystä kasvaakseen täyteen kukoistukseensa ihmisenä, kuten kukka tarvitsee vettä kasvaakseen. Muodollinen koulutus ja sivistys ovat tärkeitä asioita, mutta viime kädessä tärkeintä on sydämen sivistys. Ilman sitä hienotkin tutkinnot jäävät tyhjiksi.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä työskennellään sen puolesta, että suomalainen sivistys siirretään tulevillekin sukupolville. Ikävä tosiasia, joka on pidettävä mielessä, on se että Suomessa on 110 000 alle 30-vuotiasta nuorta ilman mitään toisen asteen tutkintoa. Sivistystämme ei pidä antaa päästä rapistumaan. Opetusministeri Jukka Gustafsson onkin tehnyt lujasti töitä parantaakseen nuorten mahdollisuuksia koulutukseen. Toisen asteen koulutuksen saavutettavuutta aiotaan parantaa, koska tällä hetkellä ollaan tilanteessa, että ylimääräisiä koulutuspaikkoja on alueilla, joilla ei ole opiskelijoita. Ja toisaalta alueilla, joilla olisi paljon nuoria, ei ole tarpeeksi koulutuspaikkoja.

On tärkeää antaa nuorille mahdollisuus käydä lukiota tai ammattikoulua kotoaan käsin. Ammatillisen koulutuksen puolella keskeyttämisprosentti on noin 30, kun taas lukiokoulutuksen osalta noin 13. Tämä johtuu osittain siitä, että valtaosa lukiolaisista käy korkeintaan 10 kilometrin päässä lapsuudenkodistaan, kun taas ammatilliseen koulutukseen joudutaan usein lähtemään toiselle paikkakunnalle.

Hyvät ystävät, arvoisat kuulijat!

Pidetään yhdessä huolta sivistyneestä ja työtä tekevästä yhteiskunnastamme. Pidetään huolta toisistamme.

Näillä sanoin tahdon toivottaa teille kaikille hauskaa vappua!

Puhe pidetty Lahden torilla 1.5.2012 auringonpaisteessa