Työn rakastamisen masokistisuus



Työtä on tehtävä, mutta kenenkään
ei tarvitse uhrata itseään työlle

 Työn tekemistä tunnutaan pitävän keskeisenä ja tärkeänä arvona kautta Suomen poliittisen kentän. Työväenliikkeelle työ on rakas asia, kahlitsevuudestaan huolimatta. Koska työläisellä ei ole ollut mitään muuta, kuin kyky työskennellä, on identiteetti ja ylpeys rakennettu sen varaan. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, kuinka työttömyys koskettaa sen uhreiksi joutuneita niin syvästi.


Poliittinen oikeisto taas puhuu työn tekemisestä julkisuudessa arvostavaan sävyyn omien intressiensä vuoksi. Yhtäältä työtä on markkinoitava työntekijöille, jotta nämä olisivat tyytyväisempiä työoloihinsa. Toisaalta pääomatuloilla paistatteleva porvari saa rakennettua itselleen energisemmän ja dynaamisemman imagon antamalla sen kuvan, että työnteolla olisi jotain tekemistä esimerkiksi hänen perintönä saamiensa omaisuuksien kanssa.

Vihreät taas puhuvat mielellään uudesta työstä ja luovasta työstä – ilmeisesti vastakohtana ”vanhalle ja mekaaniselle” työlle. Vihreissä kuluttamiseen suhtaudutaan kriittisesti, mutta työntekoon ei. Mitäs niille työstä syntyneille tuotteille sitten tehdään, jos niitä ei saa kuluttaa?

Työstä saa myös rakennettua poliittista retoriikkaa, joka tuntuu uppoavan valtiomiesmäisellä vakavuudella yleisöön, vaikka olisi aivan sisällötöntä. ”Hyvinvointi syntyy työstä” tai ”Suomalainen yhteiskunta on kovalla työllä rakennettu” ovat toimivia fraaseja – mutta mitä ne oikeastaan tarkoittavat ja millaista politiikkaa niiden pohjalta pitäisi tehdä?

Eikö vielä vähän aikaa sitten haaveiltu työn lopusta? Teknologinen kehitys vapauttaisi ihmiset työn orjuudesta, kun kaikki tarpeellinen saataisiin tuotettua ilman ihmistyövoimaa. Nyt tällaisesta ei enää puhuta. Sen sijaan arkipuhunnassa työssä kärsimisestä puhutaan masokistisen nauttivaan sävyyn: ”Kyllä minä tykkään tehdä töitä. Lomalla tulee aika pitkäksi. Nautin stressistä ja kiireestä”.

Tämähän tietysti on roskaa, mutta ymmärrettävissä psykologisesta näkökulmasta. Ihmismieli vääntää välttämättömän kärsimyksen hyveeksi. Elämänarvoja pohtiessaan työntekoa ylikorostava ihminen tekee myös helpon arvovalinnan. Kun yksilö sallii yhteiskunnallisen meta-asenteen asettaa työn oman elämänsä keskiöön, säästyy hän vaikeilta valinnoilta, joissa erilaisia elämän aspekteja pitäisi arvottaa keskenään.

Tekemällä itsestään palkkatyön marttyyrin ja nostamalla työn muiden asioiden edelle, yksilö perustelee muiden tärkeiden elämänalueiden laiminlyömisen. Kun alistaa itsensä täydellisesti työlleen, voi kätevästi paeta lapsiaan, luistaa parisuhteen velvollisuuksista ja laiminlyödä sekä ystäviään, että läheisiään. Samoin työn epäjumalan palvominen vapauttaa velvollisuudentunnosta yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Maailmanparantamisen voi aina lykätä myöhempään, koska ”minulla on nyt kiire”.

Jokainen saa totta kai valita omat elämänarvonsa ja jos joku todella tahtoo nostaa työn tekemisen kaiken muun yläpuolelle, olkoon hänellä siihen vapaus. Mutta toivoisin, että jokainen yksilö tekisi valintansa itsenäisesti, tietoisena yhteiskunnallisista vaikuttimista ja vapautuneena häneen kohdistettavista paineista.

Minä toivon myös tervettä suhtautumista työhön. Päämääränä on, että mahdollisimman vähällä työn määrällä saavutetaan mahdollisimman suuri hyvinvointi. Työstä voi nauttia, mutta siihen ei pidä suhtautua marttyyrin asenteella, itse itsensä uhraten. Koska työtä on joka tapauksessa jonkin verran tehtävä, tehtävä työ pitäisi jakaa mahdollisimman tasaisesti kaikille yhteiskunnan jäsenille, heidän kykyjensä ja lahjakkuuksiensa mukaan. On yksinkertaisesti mieletöntä, että osan ihmisistä elämä köyhtyy liian työnteon vuoksi ja toiset kärsivät täydestä työttömyydestä.

Talouskonservatiivit ja oikeistolaiset vastustavat aina työelämän parannuksia vetoamalla siihen, että juuri nyt ei ole sopiva aika siihen. Kenties tällä hetkellä tilanne ei suosikaan työajan lyhentämistä. Vähän pidemmällä aikavälillä kuitenkin 35 tunnin työviikko on hyvä tavoite ja auttaisi työn jakamisessa.

Uusiakin ideoita tarvitaan. Koska oma sukupolveni näyttäisi olevan työmarkkinoilla sellaisessa asemassa, jossa työpaikkaa vaihdetaan usein, harmittelevat monet vuosilomien puuttumista. Työkuukausien mukaan kertyvä loma on ihan hyvä järjestelmä vuosikausia samassa työpaikassa oleville. Mutta usein työpaikkaa vaihtavien kannalta se tarkoittaa, ettei heille vuosiin kerry lomapäiviä riittävästi normaalin kesäloman pitämiseksi.

Lomapäivien kerryttämisen oheen pitäisikin saada työläisten ”lomaturva”. Kahden viikon kesäloma jokaiselle. Jos lomapäiviä ei ole kertynyt tarpeeksi, kahden viikon minimiloma taataan silti. Sen päälle lomapäivät kertyisivät nykyisen käytännön mukaan niin, ettei yleisiä lomia kuitenkaan tarvitsisi pidentää. Uudistus olisi paitsi oikeudenmukainen, parantaisi myös pätkätyösukupolven työssä jaksamista.

Lasten tekeminen on myös vaikea yhteensovittaa työelämän ja uravaatimusten kanssa. Lapset olisi hyvä tehdä nuorena, mutta nuoret samaan aikaan kilpailevat keskenään työmarkkinoilla. Ratkaisu olisi viheltää kilpailu poikki vuodeksi, jonka ajan voisi käyttää perheen perustamiseen ja lastenhoitoon. Kun vapaa, kutsuttakoon sitä leikkisästi vaikka ”vauvantekolomaksi”, olisi pakollinen koko ikäluokalle, ei kukaan pääsisi toisten edelle perhevalintojen vuoksi.

Käytännössä vauvantekoloma voisi toimia niin, että jokaisen olisi esimerkiksi 25-35- vuotiaana pidettävä yksi vuosi, jolloin ei saa tehdä palkkatyötä. Aikaa ei tietenkään olisi pakko käyttää lisääntymiseen, mutta antaisi siihen hyvän mahdollisuuden. Kun sama pakkoloma koskisi molempia sukupuolia, se myös tasaisi lasten saamisen kustannuksia sukupuolten välillä ja edistäisi tasa-arvoa.

Työtä on tehtävä tulevaisuudessakin. Työstä on kuitenkin tehtävä mahdollisimman vähän kuormittavaa, mahdollisimman tyydyttävää ja sitä on tehtävä mahdollisimman vähän. Työstä ei pidä tehdä pyhää lehmää, vaan se on nähtävä välttämättömänä pahana.

Työstä on yhteiskunnallisten uudistusten kautta vähitellen vapauduttava. Työelämän kehittäminen vapauttaa ihmiset muihin tärkeisiin asioihin: Itsensä kehittämiseen, taiteeseen, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, matkusteluun, läheisten kanssa olemiseen, filosofointiin, elämästä nauttimiseen, lasten opettamiseen – tai miksei vaikka blogitekstien kirjoittamiseen.