Sananen talouskeskustelun poliittisuudesta

VM:n talousluvut ovat yksi näkökulma talouteen. Mutta vain yksi. Ne täytyy ymmärtää samanarvoisena puheenvuorona muiden kanssa, ei talouskeskustelun reunaehdot määräävänä auktoriteettina.

Ajatellaanpa, että puolustusministeriön rooli julkisessa keskustelussa olisi paljon vahvempi kuin nyt. Kuvitellaan, että - syystä tai toisesta - puolustusministeriöstä tulevat puheenvuorot määrittäisivät koko julkisen keskustelun asialistaa. Ministeriössä olisi ryhmä voimakastahtoisia johtavia virkamiehiä, jotka ministerin poliittisesta taustasta riippumatta käyttäisivät puheenvuoroja omissa nimissään - ja he vaatisivat aina armeijan lisävarustamista.

Puolustusministeriön puheenvuoroja ei kohdeltaisi tyypillisenä ministeriön esittämänä näkökulmana, vaan niihin suhtauduttaisiin poikkeuksetta vakavina yhteiskunnallisina puheenvuoroina, joita kaikkien tiedotusvälineiden, poliitikkojen ja puolueiden on kommentoitava.

Puolustusministeriön resurssipoliittisen osaston ylijohtaja ilmoittaisi, että ajat ovat nyt niin vaikeat, että tarvitsemme seuraavalla hallituskaudella 200 uutta taisteluhelikopteria. Puolustusvoimista annettaisiin tukea, että taisteluhelikoptereita on aivan liian vähän, varsinkin kun ottaa huomioon suurvaltojen kasvavat intressit arktisella alueella. Maanpuolustusjärjestöt vaatisivat täydennyskoulutuksia taisteluhelikopterikaluston kouluttamiseksi reserviläisille. Patrian ja Lockheed Martinin toimitusjohtajat kirjoittaisivat Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalle perusteellisen tekstin siitä, kuinka nykyaikainen armeija on käytännössä toimintakyvytön, jollei sillä ole riittävää taisteluhelikopterikapasiteettia.

Kansallismieliset älähtäisivät, että tämä on Suomen kohtalonkysymys, ja että 200 taisteluhelikopteria on hankittava heti seuraavalla vaalikaudella ja sitä seuraavalla lisää. Jalkaväkimiinatkin pitäisi saada takaisin. Oikeistopuolueesta ilmoitettaisiin, että puolustusministeriö on nyt näyttänyt sellaiset madonluvut, että pakkohan nämä kopterit on hankkia. Samoin oikeisto harmittelisi, että Suomessa on ikävä konsensuskulttuuri, muuten hankittaisiin kopterien lisäksi myös parikymmentä sukellusvenettä merivoimille ja liityttäisiin Natoon.

Ehdotus kohtaisi laimeaa kritiikkiä, kun jotkut uskaltautuisivat kysymään, mistä rahoitus näin massiivisiin kalustohankintoihin saadaan. Joku vääräoppinen erehtyisi julkisesti kysymään, etteikö puolustusministeriö ehdottanut näitä aivan samoja asehankintoja jo silloin, kun Euroopan turvallisuustilanne oli rauhallisempi. Mutta moinen marmatus kuitattaisiin epärealistiseksi haihatteluksi ja päälle maalattaisiin tuomiopäivänretorikkaa siitä, kuinka meidän on toteuttava puolustusasiantuntijoiden ehdotukset tismalleen oikein jokaista jalkarättiä myöten tai olemme Ukrainan tiellä.

Koettelen lukijani kärsivällisyyttä vielä toisella mielikuvitusleikillä. Kuvitellaanpa, että puolustusministeriön sijaan yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen jämähtäisikin valtiovarainministeriö.  Sen virkamiehet ja julkiset talousinstituutiot vaatisivat vielä vaatimasta päästyäänkin talouden tasapainottamista.

Elinkeinoelämän järjestöt, yksityisten liikepankkien ekonomistit ja yksittäiset superrikkaat vaatisivat omissa puheenvuoroissaan vielä ministeriötäkin tiukempaa linjaa. Kriittiset äänet siitä, mitä seurauksia näillä toimilla on tavallisten kansalaisten hyvinvoinnin kannalta ohitettaisiin haihatteluna.
Puolueiden tehtäväksi jäisi kilvoitella siitä, mikä niistä ehtii ensimmäisenä allekirjoittamaan kaikki esitetyt vaatimukset, kuinka vähän ne esittävät kritiikkiä ja omia vaihtoehtoja esitetyille rätingeille ja kuinka suureen ääneen ne olisivat leikkauksia siunaamassa.

Mutta takaisin todellisuuteen. Valpas lukijani varmasti huomasikin, että jälkimmäinen maailma ei olekaan niin hypoteettinen, vaan jotenkin kovin tuttu.

Suomessakin hyväksi havaitun ja länsimaisissa sivistysvaltioissa harjoitetun deliberatiivisen demokratian ydin on, että monenlaisia avauksia, ehdotuksia ja ideoita tuodaan esiin, jolloin erilaiset intressiryhmät, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt, asiantuntijat ja tavalliset kansalaiset voivat ottaa niihin kantaa. Esittää kritiikkiä, puolustaa ehdotuksia tai keksiä parannusehdotuksia ja ideoiden jatkokehittelyä. Ideaali on, että hyvät ideat jäävät eloon ja niistä tulee osa lainsäädäntöä, toimintatapoja ja yhteiskuntarakenteita. Huonoille ideoille tulee tyly tuomio: Ei jatkoon.

Valtiovarainministeriö, Suomen Pankki, Aki Kangasharju, Björn Wahlroos, Juhana Vartiainen ja Raimo Sailas saavat esittää omia näkemyksiään talouden tilasta ja poliittisia toimintasuosituksiaan. Mutta vaikka he mielellään ottavat itselleen neutraalin asiantuntijan position, tulisi tiedotusvälineiden ja kriittisten kansalaisten nähdä näennäisen puolueettomuuden kaavun läpi. Heidän näkemyksensä voivat olla oppineita, hyvin perusteltuja, retorisesti taidokkaasti kehiteltyjä ja värikkäillä powerpointeilla kuvattuja.

Mutta eivät ne jumalan sanaa ole.

Velkaantumisesta, kestävyysvajeesta ja työvoiman vähenemisestä varoittelevilla puheenvuoroilla on tärkeä sijansa julkisessa keskustelussa. Mutta jos niiden annetaan jäädä asemaan, jossa nämä puheenvuorot hyväksytään kyseenalaistamatta paitsi talouspolitiikan, myös yhteiskuntapolitiikan ja kaikkien muiden politiikan sektorien reunaehdoiksi, typistävät ne poliittisen debatin kilpalaulannaksi siitä, kuka kuuliaisimmin toteuttaa annetut ehdot.

En oikein luota sellaisten poliitikkojen arviointikykyyn, jotka valitsevat lukuisista erilaisista talouspolitiikan puheenvuoroista yhden näkökulman, ja sitten päättävät, että juuri tämä arvio Suomen tilanteesta on ehdottoman oikea ja ummistavat silmänsä ja korvansa sen jälkeen kaikilta muilta tarkastelukulmilta.

Poliitikon täytyy käsittää, että kaikissa hänelle esitetyissä perusteluissa ja todisteluissa lymyilee aina esittäjän oma ja hänen taustaryhmänsä intressi. Siksi poliitikon on oivallettuaan taloustieteen ja -argumentoinnin poliittisen luonteen ymmärrettävä myös oma roolinsa. Poliitikon tulee kriittisesti arvioida kaikkia niitä lukuisia puheenvuoroja, kannanottoja, laskelmia ja ehdotuksia, joita erilaiset toimijat, kuten elinkeinoelämä, julkishallinnon viranomaiset, rahoituslaitokset, kansalaisjärjestöt, puoluekoneistot, tutkimusinstituutit, media ja kansalaiset hänelle esittävät, punnittava niitä oman ideologiansa ja maailmankuvansa pohjalta ja luotava saamiinsa esityksiin nojaten johdonmukainen ja koherentti kokonaisuus, jota päämäärätietoisesti edistää.

Kuulostaako vaikealta? Ei kukaan väittänytkään, että politikointi olisi helppoa!

Keskustan ja SDP:n erot tulivat näkyviin Porissa

Keskusta piti viikonloppuna kokouksensa Porissa ja SDP Kotkassa. Kokouksissa julkistetut linjaukset paljastivat paljon siitä, kuinka nämä puolueet tahtovat Suomea johtaa seuraavien eduskuntavaalien jälkeen.

Keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä haluaisi myydä valtion omaisuutta rahoittaakseen valtion menoja. Omistukset menestyvissä yhtiöissä kuitenkin tuottavat valtiolle tuloja. Onko Sipilä tullut ajatelleeksi, että omaisuus voidaan myydä vain kerran? Keskusta voi sillä selvitä tulevasta vaalikaudesta, mutta mitäs tehdään neljän vuoden päästä?

SDP:n Antti Rinne taas ilmoitti, ettei lähtisi myymään valtion omaisuutta. Hän ei pelkää taloudellista elvyttämistä kuten Sipilä, vaan tahtoo menokurin sijaan luoda kasvua ja uutta työtä. Yksi elvytyksen keino olisi pieni- ja keskituloisten verojen alentaminen. Talouskasvun näkökulmasta se vaikuttaa uskottavalta keinolta. Kun tavallisten ihmisten ostovoimasta pidetään huolta, se hyödyttää Suomen taloutta. Rikkaiden veroalet tapaavat karata ulkomaille.

Suomen valtio saa tällä hetkellä lainaa lähes nollakorolla. Koska korjaus- ja muita investointeja on joka tapauksessa lähitulevaisuudessa tehtävä, eikö nyt ole oikea aika ne tehdä? Laitetaan maan infrastruktuuri kuntoon ja luodaan työpaikkoja tasapainottamaan taantumaa.

Porissa Sipilä kertoi myös haluavansa yksityiselle sektorille 200 000 työpaikkaa. Haluaisin kysyä Sipilältä, miten yksityinen sektori luo työpaikkoja, jos investoinnit ovat pannassa? Julkiset investoinnit ja julkinen työllistäminen rohkaisisivat yksityistä sektoria investoimaan ja työllistämään. Mutta Sipilä on ilmoittanut haluavansa leikata valtion menoja kahdeksalla miljardilla ja julkisen sektorin työntekijöitä kymmenillä tuhansilla.

Huhtikuun 2015 eduskuntavaaleista on tulossa talousvaalit. Puolueet näyttävät asemoituvan kahteen ryhmään sen mukaan, kannattavatko ne julkisen sektorin aktiivista toimintaa ja elvytystä, vai menokuria ja vyönkiristystä. Ainakin viikonlopun Rinteen ja Sipilän puheiden perusteella vaikuttaisi siltä, että SDP johtaa elvytyspuolueiden porukkaa ja Keskusta puolestaan lisäsäästöjä ja -leikkauksia vaativien puolueiden ryhmittymää.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Satakunnan kansassa 26.11.2014.

Rinteen-Renzin linja auttaa lopettamaan laman

Pelkkä halpa raha ei saa yksistyistä
sektoria investoimaan.

Italian pääministeri Matteo Renzi ja Suomen valtiovarainministeri Antti Rinne ovat vaatineet, että Euroopan on talouskurin tiukan tulkinnan sijaan keskityttävä talouskasvuun ja työpaikkoihin.

Vaatimus on perusteltu. 2010-luvusta tulee pian Euroopan hukattu vuosikymmen, jollei tähän saakka noudatettua talouspolitiikan linjaa kyseenalaisteta ja Euroopalle etsitä uutta suuntaa.

Suuria reformeja ei tarvita, jotta Eurooppa saadaan leikkausten ja säästöjen kierteestä uudelleen talouskasvun uralle. Riittää, että julkinen sektori pystyy investoimaan, jotta myös yksityisen sektorin investoinnit saadaan liikkeelle. Toinen tärkeä tekijä on yksityisen kysynnän vahvistaminen lisäämällä talouden tulovirtoja.

Valtioiden halua ja kykyä investoida rajoittaa euromaiden vakaus- ja kasvusopimus. Ratkaisu voisi olla niinkin yksinkertainen, että investoinnit jätetään pois talouden velkaa ja alijäämää koskevien sääntöjen tulkinnasta. Tällöin valtioiden tulisi yhä pitää tulonsa ja menonsa tasapainossa, mutta niillä olisi mahdollisuus ja kannustin luoda työtä ja talouskasvua investoimalla.

Saksan sallittiin aikanaan rikkoa vakaus- ja kasvupakettia talouskasvun kiihdyttämiseksi. Nyt konservatiivi Angela Merkelin johtama Saksa on tiukimmin vaatimassa, etteivät muut euromaat saa tehdä samoin.

Euroopan keskuspankki on pitänyt korkotasoa alhaisena jo vuosia, mutta se ei ole riittänyt saamaan talouskasvua käyntiin. Pelkkä halpa raha ei saa yksityistä sektoria investoimaan, jos tuotteille ei ole riittävää kysyntää. Yksityistä kysyntää vahvistetaan parhaiten vähentämällä kuluttajien epävarmuutta työpaikkojensa säilymisestä.

Koska yksityinen sektori ei tällä hetkellä pysty tarjoamaan riittävästi työpaikkoja, on julkisen sektorin kehitettävä tapoja työllistää suoraan osa työvoimasta. Näin ylläpidetään työntekijöiden osaamista, vahvistetaan tulovirtoja, lisätään kokonaiskysyntää ja vähennetään talouden epävarmuutta. Suhdanteiden kääntyessä ja yksityisen sektorin työvoiman tarpeen kasvaessa työntekijät voivat siirtyä luontevasti julkiselta yksityiselle sektorille.

Talouskuri ei ole Euroopan  talousongelmia ratkaissut ja nyt on etsittävä uusia toimintatapoja. Euroopassa konservatiivit ja Suomessa kokoomus haluavat kuitenkin pitää itsepäisesti kiinni vyönkiristyksestä. Koko Euroopan kannalta on syytä toivoa, ettei aktiivisen julkisen sektorin ideologinen vastustus enää venytä lamaa.

Mielipidekirjoitus julkaistu Turun Sanomissa 15.7.2014.

Miksi kannatan Timo Harakkaa

Timo Harakalla on järkeä ja tahtoa lopettaa
Euroopan taantuma. Numero on 232

Ennen kuin löysin ehdokkaani, kävin huolellisesti läpi eurovaaliehdokkaiden mielipiteitä ja ajatuksia Euroopan unionista. Erityisesti kiinnitin huomiota näkemyksiin siitä, mistä Euroopan talousvaikeuksissa pohjimmiltaan on kyse, mikä kriisin hoidossa on mennyt pieleen ja kuinka Eurooppa saadaan takaisin talouskasvun uralle. En oikein arvosta sellaista "tänne meidän maakuntaan täytyy saada enemmän EU:n rahoitusta"- tyyppistä, nurkkakuntaista politiikantekoa. Europarlamentaarikot edustavat EU:n kansalaisia ja tämä kansalainen tahtoo, että hänen edustajallaan on kokonaisvaltainen näkemys Euroopan suunnasta.

Timo Harakan ajatuksissa Euroopan talouskriisin syistä ja seurauksista minua miellyttää se, ettei hän suostu purematta nielaisemaan yksinkertaistuksia "yli varojen elämisestä" tai "laiskoista eteläeurooppalaisista". Oikeistolaiset ovat täysin perusteetta yrittäneet selittää talouskriisiä hyvinvointiyhteiskunnan kriisiksi tai julkisen sektorin velkakriisiksi. Kyseessä on kapitalismin kriisi, jossa suuria riskejä ottaneiden rahoituslaitosten velat sälytettiin valtioiden maksettaviksi.

Nykyinen, oikeistojohtoinen EU-komissio on epäonnistunut talouskriisin hoidossa. Vaikka vyönkiristyspolitiikkaa on väitetty ainoaksi vaihtoehdoksi, en voi olla ajattelematta, että kyseessä on ollut ideologinen valinta. Julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen ja eläkkeiden alentaminen ja suurtyöttömyys heikentävät tavallisten, omalla työllään toimeentulevien asemaa verrattuna rikkaisiin, jotka elävät omistamallaan pääomalla.

Kuten Harakka itse toteaa: "Eurokriisissä pelastettiin pankit, mutta kansalaiset jätettiin heitteille. Talouden kiristys on ollut komission ja suurten EU-maiden ideologinen valinta, joka on aiheuttanut taloushistorian pisimmän taantuman, suurtyöttömyyden ja lisääntyvää köyhyyttä."

Myös rikkaat kärsivät, kun vyönkiristyspolitiikka tuhoaa talouskasvun. Sairainta onkin, että tällainen politiikka on kuitenkin valittu, koska se kurittaa suhteellisesti enemmän pieni- ja keskituloisia. Yhdysvallat nousi taantumasta parissa vuodessa, EU:ssa komissio on saanut taantuman pidennettyä jo viidenteen vuoteen.

En tahdo enää toista viittä vuotta taantumaa Eurooppaan. Siksi äänestän muutoksen puolesta.

Euroopan parlamentin ryhmät ovat sopineet, että suurimman ryhmän kärkiehdokas valitaan uuden komission puheenjohtajaksi. Kannatusmittausten perusteella sosialidemokraateilla on mahdollisuus saada suurimman puolueen asema, joskin kisa tulee olemaan äärimmäisen tiukka. Yksittäisen maan yksittäiset äänet voivat ratkaista sen, voittavatko sosialidemokraatit vai konservatiivit. Komission puheenjohtajan paikka on erittäin merkittävä, joten nyt eurovaaleissa äänestämisellä todella on väliä.

Vilkaisu talousuutisiin kertoo, että jokin on pielessä. Japanin talouskasvu kiihtyi 5,9 prosenttiin. Euromaiden kokonaistuotanto taas kasvoi tammi-maaliskuussa vain 0,2 prosenttia. Komissaari Olli Rehn on vuodesta 2011 lähtien luvannut kasvun käynnistyvän, mutta tuloksia ei näy.

Timo Harakka edustaa päinvastaista talousnäkemystä, kuin Olli Rehnin ja Angela Merkelin talouskuri- ja leikkauspolitiikka. Hän kannattaa leikkausten ja kurjistamisen sijaan investointeja, joilla luodaan työpaikkoja, vähennetään köyhyyttä ja saadaan talouskasvu käyntiin. Vanha sääntö, että kun yksityinen sektori on vaikeuksissa ja vähentää investointejaan, julkisen sektorin ei pidä voimistaa taantumaa vähentämällä omaa kulutustaan, on unohtunut. Harakka voi viedä muistutuksen tästä säännöstä Brysselin herroille ja rouville.

Talouspolitiikan lisäksi Timo Harakalla on asialistallaan muitakin teemoja, joita pidän tärkeinä. Yhdysvallat yrittää saada Euroopan maita luopumaan varovaisuudestaan geenimanipuloitujen elintarvikkeiden suhteen. Harakka on kuitenkin sitä mieltä, ettei ruoalla pidä leikkiä. Samoin hän puolustaa EU:n ilmastotavoitteita. Onkin mielekkäämpää hyödyntää ekoteknologian ja biotalouden kaupallisia mahdollisuuksia, kuin pönkittää teollisuutta puutteellisella ympäristönsuojelulla.

Jos tahdot mukaan auttamaan kampanjatyössä,  kannattaa vilkaista Timon verkkosivut. Voit myös ottaa yhteyttä suoraan minuun. Tärkeintä, mitä jokainen meistä voi tehdä paremman Euroopan puolesta, on äänestää eurovaaleissa numeroa 232.

Mikä kaatoi Urpilaisen?

Hankalan alun jälkeen Urpilainen syttyi liekkeihin eduskuntavaalien 2011 alla ja vei SDP:n hallitukseen. Vastoin odotuksia hallitusyhteistyö toimi niin hyvin, että SDP hätyytteli kannatuksessa kokoomuksen ykköspaikkaa. Valtaa pitävä koalitio oli kuitenkin liian kapea ja kaikista hyvistä saavutuksista huolimatta vastuullinen talouspolitiikka ajoi Urpilaisen miinaan.

Oppositiossa olo ei ollut helppoa SDP:lle, eikä 2008 kesällä puheenjohtajaksi valitulle Jutta Urpilaiselle. Urpilainen pärjäsi kuitenkin erinomaisesti tv-tenteissä ennen eduskuntavaaleja 2011, mitä on pidetty yhtenä syynä sille, että SDP selvisi persujen jytkystä melko pienin menetyksin. Tämä taitava väittelijä tuli uudelleen esiin Urpilaisen kohdatessa haastajansa Antti Rinteen Paasitornin keskustelutilaisuudessa.

Eduskuntavaalien jälkeen hallitusneuvotteluissa moni asia saatiin SDP:n toivomaan asentoon ja hallitus muodostettiin kokoomuksen Jyrki Kataisen johdolla. Urpilainen päätti ottaa valtiovarainministerin salkun, jonka hoitaminen on kannatuksen näkökulmasta huomattavasti ulkoministerin tehtävää vaikeampaa.

Vaalien jälkeen rakennettu SDP:n valtakoalitio näytti kuitenkin laajalta ja tasapainoiselta. “Tuomiojalaiset” olivat tyytyväisiä, kun Erkki Tuomioja palasi ulkoministeriksi ja “heinäluomalaiset”, kun Eero Heinäluoma sai eduskunnan puhemiehen paikan.

Mutta muistan katsoneeni listaa, kun kaikki puolueen erityisavustajat ja valtiosihteerit oli saatu valittua. Ihmiset ovat nyttemmin vaihtuneet, mutta silloin näytti siltä, että kaikkiin tehtäviin on valittu henkilöt joko SAK:sta tai kahdesta helsinkiläisestä puolueosastosta. Kenenkään yksittäisen henkilön osaamisessa ei ole huomauttamista, enkä jäänyt asiaa silloin enempää murehtimaan, kun hallitustyö lähti vauhdilla käyntiin. Mutta mieleen jäi kysymys, kuinka laaja koalitio nyt itse asiassa pitääkään puolueessa valtaa?

Hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa sujui tavanomaisen kilvoittelun merkeissä, mutta onnistunut hallitusohjelma tuotti tuloksia. Keskinäinen nahistelu esimerkiksi kuntauudistuksen suhteen käytiin aluksi kulisseissa ja kansa antoi luottamuksensa hallituspuolueille.

Kömmähdys kunnallisvaaleissa

Seuraavaa vaalimittelöä eli lokakuun 2012 kunnallisvaaleja kohti mentiin SDP:n kannalta optimistisissa tunnelmissa. Eduskuntaryhmän ryhmäkansliamalli oli päässyt käyntiin ja yhteistyön henki oli hyvä. Kesällä noustiin yli 20 prosentin kannatuksen. Parhaimmillaan SDP oli kannatuksessa vain puoli prosenttiyksikköä kokoomusta ja valtakunnan ykköspaikkaa jäljessä. Vedonlyöntiyhtiö Unibet ehti jo antaa pienemmän kertoimen SDP:n, kuin kokoomuksen kunnallisvaalivoitolle.

Sitten tehtiin strateginen virhe.

Kunnallisvaaleihin päätettiin lähteä haastamalla kokoomus. SDP:n viisaiden keskuuteen on jäänyt elämään ajatus, että eduskuntavaalien 2003 menestys voidaan toistaa haastamalla jokin toinen puolue kaksintaisteluun. Tuolloin SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki keskustelivat vaaliväittelyissä niin tulisesti, että kokoomuksen Ville Itälä jäi aivan sivuun ja kokoomus hävisi vaalit.

Ei SDP:kaan tosin 2003 vaaleja voittanut, vaan keskusta. Toisin voisi kuvitella, kun tuota vaalistrategiaa yhä vain yritetään toistaa. Onhan ajatus ihan hyvä, joskus se toimii, toisinaan taas ei. Eduskuntavaaleissa 2007 se ei toiminut, kun SDP yritti haastaa kokoomusta. Kunnallisvaaleissa 2012 SDP alkoi potkia omaa hallituskumppaniaan nilkoille ja äänestäjät rankaisivat.

Strategisia virheitä sattuu. Kuka olisi tiennyt etukäteen, ettei haastamisstrategia tule toimimaan? En minä ainakaan. Mutta oleellista olisi edes jälkikäteen myöntää, ettei valittu strategia toiminut. Silloin voisi miettiä, miksi, ja kehitellä uusia strategioita seuraaviin vaaleihin. Omaa poliittisen pelimiehen imagoaan ei saa rakastaa niin paljon, että jää vain toistelemaan “kyllä tämä toimi 2003“.

Julkisen talouden sopeuttamisessa ajettiin miinaan

Mutta ei paniikkia. Vaikka ykköspaikkaa ei kokoomukselta saatukaan kaapattua, ei hopea ole häpeä. Vaalikannatus parani kuitenkin eduskuntavaaleista. Keskusta vahvistui, mutta persut olivat 12,3 prosentin kannatuksella aivan sillassa.

Hallitustaipaleen alkupuolella talouspolitiikan asialistalla oli uusi veroluokka yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville eli solidaarisuusvero, harmaan talouden torjunta ja veroparatiisien saaminen kuriin. Selkeästi sosialidemokraattiseksi tunnistettavaa tekemistä.

Vuosi 2013 sen sijaan oli kannatuksen osalta tasaista alamäkeä. Kesälomien jälkeen Urpilainen tuli vahvasti julkisuuteen. Hän oli huolestunut. Kestävyysvajeesta saarnanneet “talousmiehet” olivat saaneet viestinsä viimein läpi. Valtiovarainministeri toi kestävyysvajeen myötä talouspolitiikan fokukseen tasapainottamisen, luottoluokituksen ja sopeuttamisen.

Lehtien pääkirjoitukset ja talouskamreerit kiittelivät, kansa ei. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin.

Kannatusluvut eivät ole kaikki kaikessa. Uskoisin, että SDP:n aktiivit antaisivat johtajalleen anteeksi heikon kannatuksen, jos politiikan sisällöt olisivat olleet sosialidemokraattisia ja tervehdyttäneet kansantaloutta. Mutta kuukaudesta toiseen kasvava työttömien määrä ja jatkuva taantuma eivät jätä selityksille tilaa.

2010-luvulla ei pärjää 90-luvun politiikalla

Ajan henki muuttuu kollektiivisten ja individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden syklissä. 50-luku oli konservatiivista aikaa, jolloin uskottiin kotiin, uskontoon ja isämaahan. 70-luvulla oli yhteisöllisyyden vuoro. Aikakauden avainsanoja olivat demokratia, tasa-arvo ja edistys. 90-luvulla taas korostettiin kilpailukykyä, tehostamista ja ulkoistamista.

Puoluekokouksessa Väinö Tannerin mitalin saanut Paavo Lipponen osasi 90-luvulla lukea ajan henkeä oikein. Hän vei kansainvälisen kolmannen tien sosialidemokratian imussa SDP:ta markkinamyönteisempään suuntaan ja hallitusyhteistyö valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa toimi. 90-luvulla SDP menestyi, vaikka aikakauden henki oli kylmä.

Jonkinlaisena suurena viisautena SDP:ssa on totuttu pitämään myös, että “vaalit voitetaan keskeltä”. Tämä on ehkä toiminut Lipposen aikana, vaikka se onkin virheellinen tulkinta. Vaalit voitetaan tulkitsemalla ajan henkeä oikein. Lipposen aikana menestys vaati siirtymää poliittiseen keskustaan. 2010-luvun iskusanat osataan tiivistää vasta aikakauden päätyttyä, mutta nyt kansa kaipaa kollektiivisia arvoja. Toisista välittämisen ja yhteisöllisyyden ajalla ihmiset vieroksuvat kylmäkiskoista talouden tasapainottamisen politiikkaa.

Entäs tästä eteenpäin?

Virheistä on opittava. Niitä ei voi sälyttää yhden toverin niskaan, sillä päätöksiä on tehty tiiminä. Kamreerimentaliteetista on päästävä eroon. Taseiden hoitamisen on palveltava ihmisten hyvinvointia, eikä päinvastoin. Kun poliittiseen keskustaan siirtyminen ei ole tuonut lisää kannatusta, oikea ratkaisu ei ole siirtyä vielä keskustampaan.

Ns. talousviisaita voi kuunnella vähemmän tarkalla korvalla ja tavallisia ihmisiä paljon tarkemmalla korvalla. Kun talousmiehet tulevat esittämään ikäviä vaihtoehtojaan, on pysyttävä lujana. On vaadittava ratkaisuja, jotka ovat sekä oikeudenmukaisia, että tehokkaita, eikä hyväksyttävä vain jompaakumpaa. Työn tarjonnan korostamisesta on siirryttävä työn kysynnän vahvistamiseen.

Kaikki sosialidemokraatit on otettava mukaan hoitamaan puolueen asioita. Tehtävät eivät saa keskittyä niin harvoille, että osa porukasta ylityöllistyy ja suurin osa kokee olevansa katsomossa. Urpilaista ja hänen esikuntaansa ei missään tapauksessa saa työntää ulkokehälle. Siinä porukassa on valtava osaaminen ja asiantuntemus, jolle on käyttöä. Jutta on yksi meistä.

Analyysi on julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa 9.5.2014

Liitoskuntien irtisanomissuojalle on perustellut syynsä

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja
vauhdittaa kuntaliitoksia ja vähentää
taloudenepävarmuutta

Työntekijöiden aseman kurjistamistalkoissa ovat nyt joutuneet leikkaajien hampaisiin kuntien työntekijät. Kuntarakennelaki antaa viiden vuoden irtisanomissuojan liitoskuntien työntekijöille. Lain tarkoitus on antaa kunnan työntekijöille tulevaisuuden turvaa muutostilanteessa.

Irtisanomissuoja on ärsyttänyt poliittista oikeistoa niin kauan, kuin suoja on ollut olemassa. Tähän kurjistajaporvarien joukkoon liittyi myös Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini, kun hän hyökkäsi irtisanomissuojaa vastaan eduskuntapuheessaan syysistuntokauden alkaessa.

Irtisanomissuoja kuulemma estää kuntien talouden tasapainottamisen, kun liitoksen jälkeen uuden kunnan menoja ei voida sopeuttaa vähentämällä sen palveluksessa olevaa henkilökuntaa.

Herra Soini ajaa yllättävän innokkaasti porvarillista työelämäpolitiikkaa, ottaen huomioon, että hän ratsastaa tavallisten työntekijöiden äänillä.

Liitoskuntien työntekijöiden irtisanomissuoja on kuitenkin sekä hyödyllinen, että välttämätön. Hyödyllinen siksi, että edes lyhytaikainen takuu työpaikasta tuo varmuutta muutoin rajusta epävarmuudesta kärsivään kansantalouteen. Välttämätön irtisanomissuoja on siksi, että muuten kuntarakenteen muutos pysähtyy.

Kuluttajabarometrin mukaan kuluttajien luottamus talouteen on tällä hetkellä selvästi heikompi, kuin keskimäärin. Tämä tarkoittaa varovaisuutta ja ostopäätösten lykkäämistä tulevaisuuteen. Työpaikoistaan ja tuloistaan epävarmat ihmiset eivät uskalla ostaa tavaroita tai palveluita, mikä taas heikentää yksityisten yritysten tulovirtaa ja sitä kautta verotuloja. Epävarmuus luo epävarmuutta.

Talouden suhdanteista johtuvan kysynnän vaihtelun aiheuttaman negatiivisen kierteen katkaisemiseksi laaja julkinen sektori on tehokas lääke.  Kun epävarmuus saa yksityisen sektorin työntekijät vähentämään kulutustaan, pitää julkisen sektorin työntekijöiden kulutus huolen siitä, ettei kokonaiskulutus häviä aivan täysin, vaan yrityksille riittää asiakkaita julkisen sektorin työntekijöistä. Tämä vähentää niiden paineita irtisanoa omia työntekijöitään.

Puheet julkisen sektorin leikkaamisesta ja henkilöstön irtisanomisista kuitenkin heikentävät tätä tasapainottavaa vaikutusta, kun epävarmuus tulevaisuudesta saadaan levitettyä myös julkisen sektorin työntekijöiden joukkoon (Kotitalouksien säästämisaste kasvaa ja yritysten investointiaste laskee).Kukaan ei hyödy konkurssiaallosta, jonka samanaikainen yksityisen ja julkisen sektorin työntekijöiden epävarmuus aiheuttaa. Mutta silti sellaista linjaa herra Soini ja kumppanit ajavat.

Jos Suomen kuntarakennetta tahdotaan saada kehitettyä, eli käytännössä saada kuntia liittymään vapaaehtoisesti yhteen, on työntekijöiden irtisanomissuoja välttämätön. Mielipiteet liitoksista kunnissa vaihtelevat rajusti. Irtisanomissuoja on lupaus, jolla kuntien henkilöstölle käytännössä osoitetaan, että liitoksessa on kyse jostain muusta, kuin keinosta potkujen jakamiseksi työnsä hyvin hoitaneille työntekijöille.

Liitokset kohtaavat voimakasta vastarintaa, vaikka perustelut niille olisivat miten hyvät. Irtisanomissuojan sorkkiminen tarkoittaisi sitä, että kuntien työntekijät liittyisivät myös liitosten vastustajien rintamaan. Siinä tilanteessa kuntaliitosaikeet olisivat tuomittuja epäonnistumaan.

Myös kuntien johtajia koskeva irtisanomissuoja on välttämätön. On toki perusteltua kysyä, onko tarpeen maksaa kuntajohtajille viisinumeroista palkkaa (tai onko kellekään?), mutta realismia on pitää mielessä, että kunnallisilla johtajilla on myös paljon vaikutusvaltaa. Liitoshankkeet eivät onnistu, ellei johtoporras ole niiden takana.

Julkisessa keskustelussa näyttäisi olevan käynnissä jonkinlainen työntekijöiden kurjistamisen epäonnenpyörä, joka osuu vaatimaan milloin minkäkin työntekijäryhmän palkan, etujen, irtisanomissuojan tai kaikkien näiden heikentämistä. Onko tämä satunnaista vai ohjattua ja masinoitua? Mene ja tiedä, mutta lopputulema voi olla oikeistolaisten toivoma: Julkinen mielipide alkaa pitää työntekijöitä syynä keinottelijoiden ahneuden aiheuttamaan talouskriisiin.

Kasvun avaimet Suomelle

Haikaillaanko Suomessa uutta Sampoa, joka
jauhaisi itsestään kansantaloudelle työpaikkoja,
kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää?
Kuva: Akseli Gallen-Kallela; Sammon taonta

Kuka on päättänyt nimittää kasvuasiantuntijoiksi elinkeinoelämän lobbarit, joiden taustavoimien intresseihin kuuluu rikastua? Ja miksi nämä kaverit, jotka saavat palkkansa vuorineuvosten agendan edistämisestä, voivat esiintyä julkisessa keskustelussa kuin puolueettomat asiantuntijat, joille isänmaan talouden pelastaminen on sydämen asia?

On ehdottoman hyvä asia, että julkisuudessa käydään keskustelua siitä, kuinka Suomen kansantalous saadaan taas kasvuun. Mutta on ymmärrettävä keskustelussa esitettyjen puheenvuorojen ideologinen luonne. Kriisit helpottavat uudistusten läpiviemistä ja poliittinen oikeisto ja elinkeinoelämä pyrkivätkin käyttämään hyväkseen katastrofimentaliteettia oman talous- ja sosiaalipolitiikkansa edistämiseksi.

Naomi Klein on kuvannut kirjassaan Tuhokapitalismin nousu lukuisia tapauksia, joissa erilaisia kriisejä on käytetty hyväksi yhteiskunnallisen omaisuuden yksityistämiseen, ammattiyhdistysliikkeen murtamiseen ja muuhun oikeistolaiseen politiikkaan. Niin äärimmäisiä ehdotuksia, kuin Klein kuvaa, ei Suomessa ole esitetty, mutta logiikka on sama: Kriisiin vedoten edistetään oikeistolaisia linjauksia.

Kilpailukyky ja tuottavuus

Perusteluna sille, miksi työntekijöiden asemaa täytyy heikentää, käytetään useimmiten Suomen kansainvälistä kilpailukykyä. Kilpailukykyä ei yleensä määritellä mitenkään, vaan toivotaan syntyvän löyhä assosiaatio, että korkeammat palkat, lyhyemmät työviikot ja työsuhdeturva heikentävät kilpailukykyä. Näin työntekijöiden aseman kurjistaminen saadaan vaikuttamaan jollei oikeutetulta, niin ainakin välttämättömältä.

Suomalaisessa vientiteollisuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Viennin väheneminen johtuu globaalista kysyntäshokista. Kun kaikki vähentävät kulutustaan, vähenee vienti kaikissa maissa. Suomi ei ole poikkeus, eikä täkäläinen vientiteollisuus ole mitenkään erityisen tehotonta. Tuotannon tehostamista ja uusia vientivaltteja on toki aina hyvä pohtia, mutta paniikinomaisiin reformeihin ei ole tarvetta kuin ehkä sitten, jos vienti ei toivu samaa tahtia globaalin kysynnän toipumisen myötä.

Samoin suomalaisen työn tuottavuudesta ei ole syytä olla erityisen huolissaan, sillä lasku johtuu nimenomaan vientiteollisuuden erityisen tuottavien työpaikkojen menettämisestä. Kyse ei siis ole siitä, että suomalaiset työntekijät olisivat kaikilla sektoreilla päättäneet alkaa tehdä töitään laiskemmin. Ehdotukset työviikkojen pidentämisestä tai eläkeiän nostosta eivät tässä auta, koska ne eivät tuo vientiteollisuudelle yhtään lisää kysyntää.

Kysyntää tarvitaan

Koska Eurooppa on Suomen viennin ensisijaista markkinakenttää, on Suomelta kansantaloudellista itsemurhaa ajaa eurooppalaisella tasolla kysyntää rajoittavaa vyönkiristyspolitiikkaa. Suomen vientiteollisuuden ongelmat eivät ole sisäisiä, vaan ulkoisia. Kysyntää on liian vähän. Kannattaako Suomen ajaa sellaista politiikkaa, joka entisestään vähentää muiden eurooppalaisten valtioiden ja kuluttajien mahdollisuuksia ostaa suomalaisia vientituotteita?

Suomen linjan neuvotteluissa EU- ja eurokumppaneiden kanssa tulisi olla sellainen, joka korostaa kysynnän elvyttämistä. Markkinataloudessa tarjonnan taso määrittyy kysynnän mukaan. Tarjontaa, siis teollisuutta ja työpaikkoja, ei synny ilman kysyntää. Aktiivinen kysynnänsäätely auttaisi torjumaan taloussuhdanteiden synnyttämän talouskriisin.

Puolet Espanjan nuorista on työttömiä. Eivät he osta Angry Birdsejä tai uusia Lumioita, eivätkä lennä Finnairilla Aasiaan.

Suomalaisessa talouskeskustelussa on tiettyjä itse itsensä talousviisaiksi nimittäneitä henkilöitä, jotka saavat aina ajatuksilleen laajan näkyvyyden, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Näiden raimosailasten viesti on kuitenkin aina sama: ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata,  koska väestön ikääntyminen / kansallinen kilpailukyky / odottava työvoimapula / huoltosuhde / Kiina / eläkepommi / globalisaatio”.

Turhauttavaa on myös, että tällaista selkeää yhden asian lobbaamista julkisuudessa kommentoidaan yleensä ”Tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro” tai ”On se hyvä, että joku uskaltaa sanoa nämä vaikeat totuudet ääneen”. Jokainen voi tietysti itse punnita eri puheenvuorojen uskottavuutta, mutta en voi itse pitää kovin uskottavina sellaisia keskustelijoita, jotka ovat aina, täysin riippumatta kansantaloudellisesta kokonaistilanteesta, sitä mieltä, että ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata”.

Mitä se talouskasvu on?

Pitäisi myös ymmärtää, mitä talouskasvu pohjimmiltaan on. Totta kai lisäämällä työtä ja pääomaa saadaan tuotettua enemmän. 200 000 työntekijää ja 1000 paperikonetta tuottaa enemmän paperia, kuin 20 000 paperimiestä ja 100 konetta. Mutta onko se hyvinvoinnin lisäämistä, jos yksittäinen työntekijä tekee 10 prosenttia enemmän työtä saadakseen 10 prosenttia enemmän palkkaa?

Se riippuu tietysti yksilön preferensseistä; kuka pitää enemmän vapaa-ajasta, kuka rahasta. Mutta mielenkiintoisempaa on pohtia sellaista talouskasvua, joka ei vain lisää volyymia, vaan tehostaa pääoman ja työn hyödyntämistä. Niin on mahdollista tuottaa enemmän vähemmällä työllä. Mahdotontako? Ei, vaan juuri siitä on ollut kyse hyvinvointivaltion suuressa tarinassa: Taloudellinen hyvinvointi on kasvanut sitä mukaa, kun työajat ovat lyhentyneet.

Tähän ihmeeseen pääsemiseksi on kaksi toimivaa tapaa. On keksittävä uusia tapoja käyttää työvoimaa ja pääomaa. Esimerkiksi lapiolla ojien kaivaminen on tehokkaampaa kuin paljain käsin, kaivinkoneella tehokkaampaa kuin lapiolla. Toinen tapa on organisoida työtä paremmin niin, että työn tulokset eivät mene hukkaan ja pääoma ja työvoima ovat tehokkaassa käytössä. Koneet eivät siis seiso käyttämättöminä ja työntekijät erikoistuvat tekemään sitä työtä, jonka he parhaiten osaavat ja jossa heidän tuottavuutensa on korkein.

Palaan työnjaon erikoistumiseen hieman myöhemmin.

Yritysten menestymiseen vaikuttavat monet seikat, mutta tärkein niistä on asiakas. Jos yrityksillä ei ole asiakkaita, eivät ne myy mitään eivätkä tuota voittoa, vaikka tuotteet olisivat miten innovatiivisia. Suomessa yritysten työntekijät ovat pitkälti sama ryhmä, kuin niiden asiakkaat. Jos yritykset tahtovat leikata työntekijöiden palkkoja, leikkaavat ne samalla omien asiakkaidensa ostovoimaa. Negatiivinen kierre lähtee käyntiin.

Kunnolliset palkat takaavat ostovoimaiset asiakkaat

Vuonna 1914 Henry Ford päätti nostaa autotehtaidensa työntekijöiden palkat noin kaksinkertaisiksi aiempaan verrattuna, viiteen dollariin päivässä. Näin hän sai parhaat työntekijät omalle palkkalistalleen, mutta myös pakotti muut autotehtaat nostamaan palkkojaan. Tärkeintä on kuitenkin, että korkeammat palkat varmistivat tehtaiden toiminnan jatkumisen. Nyt työntekijöillä oli varaa ostaa itse valmistamiaan autoja ja tuotteiden kysyntä oli varmistettu.

Korkeat palkat luovat julkisen hyödykkeen, ostovoimaisen kuluttajakunnan, joka hyödyttää kaikkia yrityksiä. Löytyisikö suomalaisesta elinkeinoelämästä ainaisen marmattamisen sijaan samanlaista luovuutta, innovatiivisuutta ja uskallusta ajatella asiat uusiksi, kuin Henry Fordilta?

Jotta työntekijöiden inhimillistä potentiaalia voidaan täysimääräisesti hyödyntää talouskasvun luomiseksi, täytyy ihmisten olla työssä, joka mahdollisimman hyvin vastaa heidän kykyjään. Sosiaalisen turvaverkoston on oltava kunnossa, jotta työntekijä uskaltaa vaihtaa työpaikkaa. Samoin työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi tarvitaan aivan uudenlaista asuntopolitiikkaa. Asumiskustannukset on saatava kohtuullisiksi millä keinolla hyvänsä. Asuntojen rakentamisen tarkoituksen täytyy olla, että missä vain voi asua kohtuullisin kustannuksin ja kohtuullisella etäisyydellä työpaikasta, eikä asuntosijoittajien voitontavoittelu epätäydellisiä markkinoita hyödyntämällä.

Voisiko tavoitteeksi ottaa, että työntekijällä on aina oltava mahdollisuus asua niin, että asumiskustannuksiin ja työmatkoihin menee korkeintaan neljäsosa käteen jäävästä palkasta? Jos tämä ei onnistu markkinoilla, valtio tulee apuun tarjoamalla edullisemman asunnon tai junaliput.

Uusien tuotteiden ja yritysideoiden keksiminen on ehdottoman hyvä asia ja välttämättömyys, mutta ei pidä sortua deus ex machina – ajatteluun. Joskus tuntuu, että yrityshautomoihin sun muihin innovaatiokeskittymiin suhtaudutaan kuin taikapatoihin, jotka synnyttävät tyhjästä rahaa jauhavia keksintöjä, kunhan vain tarpeeksi monta innovaattoria on tanssimassa padan ympärillä.

Ehkä tämä mentaliteetti juontuu haikailusta Kalevalan Sammon, rahaa, viljaa ja suolaa jauhavan ihmekoneen, perään. Ehkä suomalaiset kaivatessaan uutta Nokiaa kaipaavatkin tietämättään uutta Sampoa. Ja ehkä jossain uusyrityskeskuksessa sellainen keksitäänkin. Sitten perustetaan yritys, joka itsestään jauhaa työpaikkoja, kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää.

En kuitenkaan jättäisi koko suomalaisen kansantalouden tulevaisuutta näiden innovaatiomaakarien varaan.

Kohti palvelutaloutta

Kansantaloutemme kehittäminen enemmän palvelutaloudeksi loisi lisää työpaikkoja, mutta myös tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä. Periaatteen tulee olla, että jokainen työntekijä tekee vain omaa palkkatyötään, kaikki muu työ ulkoistetaan palvelusektorille. Talouskasvu syntyy työnjaon erikoistumisesta, jota palvelusektorin kehittäminen vauhdittaisi. Miksi joka kotitaloudessa täytyisi olla oma tiskikone, pyykkikone ja imuri, kun ne ovat suurimman osan ajasta käyttämättöminä? Se on pääoman vajaakäyttöä.

Työvoiman vajaakäyttöä taas on se, että ammattilainen tekee ensin kahdeksan tuntia tuottavaa työtä työpaikallaan ja sen jälkeen kaksi tai kolme tuntia kotitöitä, joissa hänen tuottavuutensa on murto-osa siitä, mitä se on hänen tehdessään sitä työtä, johon parhaiten soveltuu. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole erityistä lahjakkuutta ruoanlaittoon. Miksi jokaisen täytyy kuljettaa ostokset kaupasta kotiin, lämmittää oma uuni ja hella, kokata ja tiskata astiat? Olisi kokonaistaloudellisesti tehokkaampaa, terveellisempää, ympäristöystävällisempää ja yleisinhimillisesti mukavampaa, kun ihmiset raskaan työpäivän jälkeen kokoontuisivat miellyttäviin ravintoloihin syömään ravitsemusalan ammattilaisten valmistamaa ruokaa.

Yhdeksi Suomen menestystekijäksi, jota ehkä vielä ei laajalti sellaiseksi mielletä, voisi muodostua kyberturvallisuus. Tietoa varastetaan verkkojen kautta kasvavissa määrin. Tutkimus- ja kehitystoimintaan sijoittavat yritykset ja valtiot tahtovat sijoittaa palvelinkeskuksensa ja tietovarantonsa turvalliseen paikkaan. Jos Suomen viranomaiset ja tietoturvallisuusyhtiöt pystyvät takaamaan tänne varastoidun tiedon koskemattomuuden, olisi se merkittävä kilpailuetu.

(Jarno Limnéll ja Hiski Haukkala kirjoittavat kyberturvallisuudesta tarkemmin Helsingin Sanomien vieraskynä-kirjoituksessaan. Noteeraa myös Economistin artikkeli aiheesta)

Vielä verotuksesta

Verotusta on syytä jatkuvasti tarkkailla kriittisesti. Esimerkiksi esittämäni palvelutalouden kehittäminen ei onnistu, ellei sitä kannusteta muuttamalla palveluiden tuottamisen ja kuluttamisen verotusta. Lähtökohtana tulee olla, ettei verotuksen muutoksilla heikennetä tuloja tasaavaa funktiota, eikä kokonaisveroastetta lasketa. Kun viime aikoina suurituloiset presidenttiä myöten ovat osoittaneet haluja laskea omaa ansiotasoaan, kenties maaperä olisi kypsä lisätä solidaarisuusveroon toinen pykälä yli 200 000 vuodessa ansaitseville. Näin suurituloisten ei tarvitsisi osoittaa uhrimieltään pelkästään jeesustelemalla, vaan he voisivat käytännössäkin luopua ” jostakin niiden hyväksi, joiden ihokkaan myrskytuuli on vienyt”, puhemies Heinäluomaa lainatakseni.

Jos taas kansanedustajien palkkioihin on halua puuttua, ei tarvitse sortua populismiin ja huudella leikkaamisen perään. Solidaarisuusveron alarajaa voidaan pudottaa vaikkapa 60 000 euron vuosituloihin, jolloin se koskee paitsi kansanedustajia, myös kaikkia muita yhtä hyvin ansaitsevia, kuten Paavo Arhinmäki on esittänyt.

Jos Kokoomuksesta ja elinkeinoelämästä löytyy tahtoa lähteä rakentavasti uudistamaan kansantaloutta, eikä vain ajaa pienen omistavan piirin intressejä kriisin varjolla, voidaan mielestäni kompromissina myöntää esimerkiksi jokin alaraja, jota pienemmistä vuosittaisista pääomatuloista ei tarvitse maksaa veroa. Minua vain huolestuttaa, että jos tämä raja on vaikkapa 2000 euroa, sama summa pyöräytetään vaimon ja lasten tilien kautta ja rahaa voidaankin laittaa omaan taskuun 10 000 euroa ilman veroja.

Kokoomuksessa tunnutaan pitävän myös yritysveroja tärkeänä kansallisena menestyskysymyksenä. Jos Kokoomus on valmis joihinkin aidosti kasvua tuottaviin uudistuksiin, voidaan poliittisena kompromissina yritysveroa muuttaa siihen suuntaan, ettei voittoja veroteta, jos ne jätetään yritykseen ja käytetään uusiin investointeihin. Vastaavasti pääomatuloveroa ja omaisuuden verottamista tulee kiristää niin, ettei muuteta työn ja pääoman verottamisen suhdetta.

On myös esitetty sellaisia ajatuksia, ettei yritysten sukupolvenvaihdon yhteydessä maksettaisi perintöveroa, kuin sitten jos ja kun yritys myydään perheen ulkopuolelle. Tätä en voi hyväksyä, sillä kyse ei ole taloudellisesta, vaan oikeudenmukaisuuskysymyksestä. Jos joku saa voittoa tuottavan yrityksen lahjaksi vain sillä perusteella, että on sattunut syntymään tiettyyn perheeseen, on reilua maksaa tästä syntymälahjasta vähän veroakin. Perijä on kuitenkin hyvin onnekas yksilö verrattuna niihin ikätovereihinsa, jotka eivät ole osanneet syntyä riittävän rikkaaseen perheeseen ja joutuvat ihan itse perustamaan tai ostamaan yrityksensä.

Yhteenveto

Suomen kansantalouden saaminen takaisin kasvu-uralle on mahdollista, mikäli viisautta hahmottaa tilanteen kokonaiskuva löytyy. Talouskeskustelun avainsanat on saatava leikkaamisesta ja säästämisestä varmuuteen ja kasvuun. Ihmiset uskaltavat kuluttaa ja yrityksillä riittää asiakkaita, kun on varmuus oman työpaikan säilymisestä ja palkan maksamisesta. Työn tekemisen kokonaismäärää ei tarvitse lisätä, riittää kunhan työtä ja pääomaa hyödynnetään tehokkaammin ja heidät, jotka on sysätty kokonaan työelämän ulkopuolelle tuodaan mukaan lisäämällä työvoiman kysyntää.

Soininvaara on oikeassa – ja väärässä

Kotitöiden ulkoistaminen lisäisi
taloudellista tehokkuutta

Vihreiden kansanedustaja ja yhden miehen think tank Osmo Soininvaara esittelee ajatuksiaan talouskasvusta ja työnteosta päivän Hesarin yliössä otsikolla Verotus on kytkettävä irti työnteosta. Soininvaaralla on oikein kannatettavia ja järkeviä ajatuksia, mutta kaikkia hänen ideoitaan en voi allekirjoittaa.

Pääajatus Soininvaaralla on, että verotuksen irrottaminen työnteosta varmistaisi valtion verotulot, kun ihmiset lyhentävät työaikaansa. Työajan lyhentäminen on perusteltua, koska korkealla tulotasolla vapaa-aika lisää elämän hyvinvointia enemmän, kuin lisätulot. Työn verotuksesta siirrytään luonnonvarojen käytön verottamiseen.

Tämä visio perustuu premisseihin siitä, että Maapallon kestokyky asettaa rajat talouskasvulle ja että länsimaat ovat jo riittävän rikkaita, eikä niiden ole tarvetta enää juurikaan kasvattaa kansalaistensa elintasoa. Ensimmäisestä premissistä olen aivan samaa mieltä. Globaalilla tasolla koko talousjärjestelmä on ripeästi suunniteltava uudestaan sellaiseksi, ettei se aiheuta liikaa päästöjä, kuluta liikaa luonnonvaroja, tuhoa luonnon monimuotoisuutta ja niin edelleen.

Verotuksen painopisteen siirtäminen työnteosta luonnonvarojen kulutukseen muuttaisi kuluttajan saatavilla olevien tuotteiden suhteellisia hintoja. Sellaiset tuotteet, joiden hinta muodostuu työstä, tulisivat suhteellisesti halvemmiksi ja sellaiset, joiden hinta koostuu materiaalista, kalliimmaksi. Kuten Soininvaara kirjoittaa ”Kertakäyttökrääsän suhteellinen hinta nousisi, ja laatutuotteiden sekä palvelujen hinta laskisi”.

Yhteiskunta antaa verotuksella signaalin siitä, millainen taloudellinen toiminta on suositeltavaa. Markkinataloudessa kuluttaja on kuningas, muttei aina kovin valistunut kuningas. Liian usein kuluttaja vaihtaa viihde-elektroniikkansa uuteen, vaikka vanhakin olisi vielä ehjä. Ja liian usein kuluttaja ostaa uuden laukun, vaikkei keksi entisillekään säilytyspaikkaa.

Sen sijaan Soininvaara menee metsään, kun hän rinnastaa talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen toisiinsa. Hänen mielestään teollisuusmaiden tulisi paitsi suunnata talouskasvuaan vähemmän luonnonvaroja kuluttavaan suuntaan, myös hidastaa talouskasvuaan. Jälkimmäisestä olen eri mieltä. Ja tämä on yksi suurimpia tekijöitä, jota vieroksun vihreiden talousajattelussa.

Teollisuusmaat ovat rikkaita, mutta kaikki niiden kansalaiset eivät ole. Vihreiden talousajattelu sopii hyvin henkilölle, jonka palkka alkaa viitosella ja asuntolaina on maksettu. Mutta monet ovat yksinkertaisesti niin vähävaraisia, ettei heidän kulutuksessaan ole oikeastaan mitään, mistä vähentää. Nämä ihmiset eivät selviä laskuistaan ja he tarvitsevat jatkuvaa talouskasvua ja sen muassaan tuomia palkankorotuksia ja sosiaaliturvan parannuksia.

Tärkeämpää kuin irrottaa verotus työnteosta on irrottaa talouskasvu ja hyvinvoinnin kasvu luonnonvarojen kulutuksen ja hiilijalanjäljen kasvusta. Tämä on mahdollista, jos talouskasvu syntyy kasvavien tuotantopanosten sijaan työnjaon erikoistumisesta. Soininvaarakin toteaa tekstissään, että ”Viime vuosikymmeninä luonnonvarojen kulutus on kasvanut talouskasvua hitaammin”.

Kun työpaikoilla tehtävää työaikaa lyhennetään, on mielekästä myös vähentää kotona tehtävää työtä. Kotitöiden ulkoistaminen enenevässä määrin palvelusektorille luo työpaikkoja, lisää työnjaon erikoistumista, parantaa tuottavuutta ja lisää valtion verotuloja. Lisäksi se parantaa sekä suuri-, että pienituloisten elämänlaatua ympäristöystävällisellä tavalla.

Verotuksen painopisteen siirtäminen työn verotuksesta luonnonvarojen kulutuksen suuntaan on perusteltua. Ei pidä kuitenkaan kapsahtaa porvarivihreiden ansaan ja unohtaa verotuksen sosiaalista oikeudenmukaisuutta vahvistavaa puolta. Verotuksen tarkoitus ei vain ole hankkia rahaa valtion kassaan, vaan myös tasata tuloeroja. Kulutusta on vaikea verottaa progressiivisesti. Luonnonvarojen kulutuksen verottaminen on myös erotettava yleisen kulutuksen, kuten palveluiden, verottamisesta.

Jotta globaali talous saadaan uudistettua sellaiseksi, että ihmisten taloudellinen toiminta on Maapallon kestokyvyn puitteissa, on mukaan otettava kaikki ihmiset. Talouskasvun lopettamisen maalailu ei houkuttele mukaan niitä ihmisiä, joiden taloudellinen tilanne on jo nykyisillä tuloilla ja menoilla tukala. Ekologisen tuhon estämisen ensimmäisen lähtökohdan on oltava sosiaalinen oikeudenmukaisuus.


Olen aikaisemmin pohdiskellut samoja teemoja otsikolla Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

Soininvaaran vieraskynä-teksti on luettavissa tästä linkistä. (Vaatii HS digilehden käyttäjätunnuksen)

Yrittäjä on duunari

Pariskunta pitää pientä ravintolaa. Myynti ei ole kovin suurta, eikä tuloilla pysty palkkaamaan ylimääräisiä työntekijöitä. He tekevät työn yhdessä, yksi työskentelee keittiössä, toinen ravintolasalin puolella. Leipätyönsä lisäksi he hoitavat ravintolan kirjanpidon, tukkuostokset, markkinoinnin, siivouksen ja remontoinnin itse. Se onnistuu, kun tekee töitä viikonloputkin. Iltaisin riitelevät lounaslistojen laatimisesta.

Useinkaan yritykset eivät ole rahaa takovia koneita, jotka tuottavat omistajalleen ilmasta vaurautta sillä aikaa, kun hän lekottelee Karibialla. 93 % suomalaisista yrityksistä on 1-9 hengen mikroyrityksiä. Suurin osa suomalaisista yrittäjistä hankkii tulonsa omalla työllään. Yrittäjälle kaikki tulo ei tule palkkana, vaan yritystulona, mutta yhtä kaikki se on hankittava työtä tekemällä.

Kukaan ei suostuisi työskentelemään palkollisena sellaisilla työehdoilla ja tuloilla, joilla monet yrittäjät omassa yrityksessään työskentelevät. Vuonna 2009 noin neljänneksellä yrittäjistä tulot jäivät alle 15 000 euroon, lähes kahdella kolmanneksella alle keskipalkan. Onko yrittäjän nimikkeen käyttäminen niin hienoa, että vastineeksi siitä yrittäjä on valmis myymään työtään ja sen tuotoksia alihintaan?

Jonkinlaista glooriaa yrittäjyyteen liitetään. Yrittäjät ovat korvaamassa sotaveteraanit ryhmänä, jonka nimissä perustellaan milloin mitäkin poliittista linjaa (Lauri Holappa kirjoittaa tästä hauskasti). Ottaen huomioon yrittäjien joukossa olevan pienituloisuuden ja sen, että suurin osa yrittäjistä ansaitsee elantonsa omalla työllään, on yrittäjien yleinen affilioituminen poliittiseen oikeistoon kummallista.

Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka ei pienyrittäjiä auta. Yritykset tarvitsevat ostovoimaisia asiakkaita. Oikeistolainen palkkojen alentaminen ja julkisen kulutuksen rajoittaminen vievät yrityksiltä näitä asiakkaita ja luonnollisestikin haittaavat niiden toimintaedellytyksiä. Siinä ei paljon oikeiston haikailema ”yrittäjyysmyönteinen asenneilmasto” auta, jos yrityksen tuotteille tai palveluille ei ole kysyntää.

Vaikka poliittinen oikeisto ja postmodernistit mielellään muuta väittävät, suomalaisessa politiikassa on yhä pitkälti kyse tulonjakopolitiikasta. Siitä, miten yritysten tuotto jaetaan niiden työntekijöiden ja omistajien kanssa. Työntekijät omistavat vain työnsä ja elävät sen tuotolla, kapitalisteilla on myös pääomaa ja he elävät sen tuotolla. Kun työn ja pääoman intressit ovat ristiriidassa, oikeisto on aina pääoman puolella.

Valtava enemmistö suomalaisista yrittäjistä elää työllään, ei pääomalla. Siksi onkin suomalaisten yritysten toimintaedellytysten kannalta haitallista, että monet yrittäjät huiputetaan oikeiston kannattajiksi. Oikeiston tavoitteet määrää suurpääoma, eivät pienyritykset. Näillä kahdella ei juurikaan ole yhteisiä intressejä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Matti Apunen kaipaa suomalaisista poliitikoista bisneksen puolustajia ja selittelee, kuinka vaurastumista ei tulisi pitää ahneutena sekä toistaa yleisen harhan, että yritykset luovat työpaikkoja. Työpaikkojen määrällä ja yrittäjyysasteella ei kuitenkaan ole korrelaatiota keskenään. Korkeimmat yrittäjyysasteet eurooppalaisissa OECD-maissa on Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa. Näistä maista ei ole kuultu pelkästään myönteisiä talousuutisia viime aikoina.

Vaurastumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Jos joku tekee kovasti töitä, joko pienyrittäjänä tai palkkatyöläisenä, ja saa kerättyä sillä mukavan elintason, onneksi olkoon! Usein porvarilliset vaurastumishaaveet pohjautuvat kuitenkin äkkirikastumiseen. Olisi kiva, jos yritys vaan tuottaisi itsestään rahaa, ettei tarvitsisi tehdä juuri töitä. Muutamien ahneus myös tehokkaasti estää monien vaurastumisen. Tästä on esimerkkiä tarjonnut Finnair, jossa johto on käärinyt muhkeita bonuksia samaan aikaan, kun työntekijät on laitettu talkootöihin.

Tärkeää olisi vapauttaa suomalaiset pienyrittäjät suurituloisuusharhastaan ja saada heidät muodostamaan poliittinen identifioitumisensa sen ajatuksen pohjalta, että he hankkivat tulonsa omalla työllään, eivät pääomalla. Yrittäjyyspolitiikassa taas olisi painotettava yritysten työllistämismahdollisuuksia ja kokonaiskysyntää, eikä yritysten itsetarkoituksellista lukumäärän kasvattamista ja niiden toimintakustannusten karsimista. Näin alun esimerkin ravintoloitsijapariskuntammekin voisi palkata työntekijöitä ja pitää joskus itse vapaapäivän.

Monetarismin musta kirja

Naomi Klein suomii kirjassaan
monetaristista talouspolitiikkaa

(Löysin vanhan kirja-arvion ja julkaisen sen, koska monetarismia on lyötävä joka päivä)

Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism)

Tuhokapitalismin nousu on massiivinen teos. Vaikka kyseessä on vasta Kleinin kolmas julkaistu kirja, hän on jo saavuttanut huomattavan aseman globalisaatiokriittisissä aktivistipiireissä kahden aiemman teoksensa No logo (WSOY 2001) ja Vastarintaa ja vaihtoehtoja (WSOY 2003) aiheuttaman yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi. Tuhokapitalismin nousu on selkeästi pitkään ja huolellisesti valmisteltu teos, joka nostaa Kleinin keskeisimpien globaalin kapitalismin kriitikoiden ja vaihtoehtoisten maailmantalousjärjestelmien pohtijoiden joukkoon.

Tuhokapitalismissa on kyse yhdestä keinosta globaalin talousjärjestelmän ja kansantaloudellisten super-trendien muuttamiseksi. Tuhokapitalismin ydin on siinä, että joko itse aiheutettuja tai luonnonkatastrofeja käytetään avuksi, kun demokraattisesti päätettyjä sääntöjä halutaan pyyhkiä pois suuryritysten voitontavoittelun tieltä. Tällä epäreilulla tavalla pyritään murtamaan toisen maailmansodan jälkeen vallinnut suuri konsensus siitä, että vapaiden markkinoiden toimintaa tulee tasapainottaa valtion suhdannepolitiikalla ja että yhteiskuntarauhan säilymisen vuoksi valtioiden tulee turvata tietty toimeentulon taso kaikille kansalaisilleen.

Ihmiset ympäri maailman vastustavat markkinoiden ja suuryritysten ylivaltaa ja vaativat itselleen oikeutta maahansa ja elinkeinoihinsa, sekä sitä kautta parempaa elämänlaatua itselleen ja perheelleen. Siksi kapitalismin jatkuva laajeneminen kohtaa vastarintaa ja demokraattisesti toimivat valtiot usein hylkäävät markkinoiden vallan laajentamisen. Tuhokapitalismin toimijat iskevät markkinareformeineen juuri silloin, kun kansa on heikoimmillaan ja keskittynyt hengissä selviämiseen, siis katastrofin aikana ja välittömästi sen jälkeen. Tulvan, hirmumyrskyn tai tsunamin jälkeen kuolleita omaisiaan etsivä ihminen ei ehdi miettiä yksityistämistä tai ay-liikkeen heikentämistä.

Ja jos sopiva katastrofi ei ota luonnosta syntyäkseen, sellainen voidaan järjestää vallankaappauksen tai sodan muodossa.

Merkillepantavaa Tuhokapitalismin nousussa on Kleinin systemaattinen ja laaja aineiston käyttö. Kirja on hänelle suuri projekti, selvästi Kleinin kirjallisen historian suurin, joka kulkee läpi neljän vuosikymmenen ja viiden mantereen. Kirjailija käy läpi ihmiskuntaa kohdanneita katastrofeja ja niitä seurannutta epädemokraattista kapitalisoimista alkaen Etelä-Amerikan diktatorisista vallankaappauksista 70-luvulla, edeten Etelä-Afrikan, Kiinan, Puolan ja Venäjän demokraattisten reformien murskaamisen kautta ja päätyen yhä jatkuviin jälleenrakennustöihin New Orleansissa, Sri Lankassa ja Irakissa.

Klein tahtoo kiskoa oikeistolaiset taloustieteilijät esiin sen tieteellisen objektiivisuuden verhon takaa, jonka taakse he usein piiloutuvat, ja asettaa heidät vastuuseen kannattamansa talousideologian seurauksista. Kirjailijan tähtäimessä on erityisesti Chicagon koulukunta ja Milton Friedman, jotka ovat pääsyytettyjä tässä monetarismin mustassa kirjassa.

Tehtävä on vaikea ja Kleinin suurin kompastuminen onkin kirjan kaksinaisessa rakenteessa, joka etenee esitellen vuoroin yhteiskuntien muokkaamista katastrofien kautta ja yksilöiden murtamista kidutuksen avulla. Argumentti taloudellisen ja poliittisen vapauden suhteesta olisi johdonmukainen myös ilman yksityiskohtaisia selontekoja erilaisista kidutusmenetelmistä, jotka sinänsä mielenkiintoisena materiaalina toimisivat kenties paremmin omana kirjanaan. Kirjailija ei onnistu rohkeassa tavoitteessaan nivoa yhteen kaksi hyvin erilaista ilmiötä, kliininen kidutus ja katastrofeja hyödyntävä voiton tavoittelu. Analogiaa yksilön kiduttamisen ja yhteisön murskaamisen välillä toistetaan johdonmukaisesti koko kirjan ajan, mutta silti Milton Friedmanin suora syyttäminen groteskeilla kidutuskuvauksilla ei vakuuta.

Tuhokapitalismin nousu on yhtaikaa yhteiskuntatieteellinen analyysi eräästä ilmiöstä, mutta myös vahva poliittinen pamfletti. Se ei kuitenkaan tarjoa suoria ohjeita siihen, kuinka yksittäinen lukija voisi antaa tukensa monetarismin vastaiseen työhön. Paljon harkittavaa jää lukijan oman päättelyn varaan ja lukijan itsensä vastuulle.

Poeettisesti Klein katsoo Etelä-Amerikan ja sen vasemmistopresidenttien suuntaan uuden globaalin järjestyksen luomisessa ja vakiinnuttamisessa oikeistolaisen taloushegemonian jälkeen. Näin hän sulkee uusmonetarismin ympyrää, sillä sen voittokulun alun Klein sijoittaa Pinochetin toteuttamaan Chilen vallankaappaukseen.

Toivottavasti kirjailija saa joskus kirjoittaa teoksen nimeltään Tuhokapitalismin romahdus.

Valtiovarainministeriöpuolue (VMPP) riehuu

Mikä puolue on Suomessa vaikutusvaltaisin? Pääministeripuolue kokoomus? Omia tavoitteitaan hyvin hallitusohjelmaan saanut SDP? Vai suuren voiton saanut perussuomalaiset, joka pakottaa muut puolueet peesailemaan kannanottojaan?

Nähdäkseni suurinta valtaa Suomessa käyttää kuitenkin valtiovarainministeriöpuolue. Enkä tarkoita tällä sitä puoluetta, joka kulloinkin pitää valtionvarainministeriössä valtaa, vaan kyseisen ministeriön virkamiesjohdosta ja sille myötämielisistä tutkijoista koostuvaa epävirallista joukkoa, joka pystyy hämmästyttävän tehokkaasti sanelemaan suomalaisen talouspoliittisen keskustelun asialistan.

Olen muutaman kerran ollut kuuntelemassa VM:n esitelmän Suomen taloudellisesta tilanteesta ja viesti on aina sama: Julkisia menoja täytyy vähentää. Menoja täytyy leikata silloin kun taloudella menee hyvin ja silloin kun taloudella menee huonosti. Sekä talouden nousu-, että laskukaudella täytyy leikata. Leikata täytyy myös, jos talouden kokonaiskysyntä on korkealla tai matalalla, tai jos työttömyys on kasvamassa tai vähentymässä.

Yleensä poliittiset puolueet pyrkivät verkostoitumaan erilaisten instanssien, kuten viranomaisten, järjestöjen, ministeriöiden ja median suuntaan ja saamaan omia arvojaan läpi niihin. Valtiovarainministeriöpuolue (VVMP) taas tekee toisin päin: Se järjestää koulutuksia puolueille ja kertoo niille ideologisesta taustasta ja väristä riippumatta, että täytyy leikata. Puolueiden tehtäväksi VVMP taas jättää leikkausten selittämisen äänestäjille, jotka yleensä vastustavat leikkauksia.

Viestinsä markkinoinnin VVMP osaa. Olin viimeksi torstaina kuulemassa ministeriön madonluvut eduskunnassa pidetyssä aivopesutilaisuudessa, joka oli nimetty budjetti-seminaariksi. Yksi kerrallaan eri luennoitsijat VM:stä ja Suomen Pankista kävivät selittämässä, että julkisia menoja on leikattava. Perustelut hieman vaihtelivat, mutta pääpiirteissään niitä oli kolme: Huoltosuhde, valtionvelka ja inflaatio.

Huoli huoltosuhteesta tarkoittaa sitä, että Suomessa on suuri joukko ikääntyviä ihmisiä suhteessa siihen, kuinka moni uusi työntekijä tulee työmarkkinoille. Siispä jokaisella työssä käyvällä on pian karusti ilmaistuna enemmän vanhuksia elätettävänään, kuin aikaisemmin. Ongelmaan auttaisi se, että työpaikkoja luotaisiin lisää, sillä kun vanhusten määrää ei voi vähentää, työtä tekevien määrää pitäisi lisätä. Mutta sen sijaan, että julkinen sektori pyrkisi työllistämään enemmän ihmisiä, se pyrkii nimenomaan vähentämään työntekijöitään, eli lisäämään työttömyyttä.

Valtionvelkaa tunnutaan kammoavan lähinnä intuitiivisesti. Valtio samaistetaan talouskeskustelussa usein kotitalouteen, jonka täytyy pitkällä aikavälillä saada tulonsa ja menonsa tasapainoon. Tällainen rinnastus on kuitenkin huono, sillä valtio ei ole vain rahan käyttäjä, vaan myös sen liikeellelaskija. Vero- tai mitkään muutkaan tulot eivät aseta rajoituksia valtion kulutukselle, vaan rajoitukset ovat poliittisia. Esimerkiksi Kreikan maksuvaikeudet eivät johdu suoranaisesti korkeasta valtionvelasta, vaan siitä, että Kreikka joutuu keräämään rahoituksensa markkinoilta ja ne vaativat Kreikan valtiolta kohtuutonta korkoa lainoistaan. Japanin velan suhde bruttokansantuotteeseen on huomattavasti suurempi kuin Kreikan (noin 250 % kun Kreikan on 160 %), mutta Japanin valtio pystyy edelleen lainaamaan tarvitsemansa rahat markkinoilta käytännössä nollakorolla.

Inflaation hillitseminen, tai hintavakauden säilyttäminen, kuten asian markkinointinimi kuuluu, tuntuu myös olevan kyseenalaistamaton totuus, jota keskuspankkien on edistettävä. Hintavakaus on toki kannatettava asia, mutta kuinka suhteuttaa se muihin kannatettaviin taloudellisiin päämääriin? Entäs jos inflaation hillitseminen johtaa siihen, että osa kansantalouden tuotannontekijöistä on alikäytössä? Kuka on päättänyt, että inflaation hillitseminen voittaa, jos se joutuu vastakkain työllisyyden kasvattamisen kanssa? Ja kuinka tämän päätöksentekijän saa äänestettyä ulos virastaan?

VVMP ei pidä tällaisista ikävistä kysymyksistä. Sen talouspoliittinen eetos on sisäisesti johdonmukaista ja argumentatiivisesti loogista, kunhan se saa itse asettaa tietyt reunaehdot. Tällaisia reunaehtoja ovat esimerkiksi inflaation hillintä ja se, ettei veroja saa nostaa. Näiden reunaehtojen ulkopuolisesta todellisuudesta tulevat kysymykset ovat VVMP:lle kiusallisia.

Kukkona tunkiolla näyttäisi riehuvan roque-valtiosihteeri Raimo Sailas, joka katsoo oikeudekseen laukoa suoraviivaisia kommenttejaan tavoiteltavasta talouspolitiikasta, olipa VM:ssä millainen poliittinen ohjaus hyvänsä. Sailaan linjauksilla on julkisessa keskustelussa samanlainen asema, kuin Björn Wahlroosin kommenteilla; media katsoo asiakseen tehdä niistä uutisia, olivatpa ideat miten älyvapaita hyvänsä. Viimeisimpänä neronleimauksenaan Sailas esitti palkankorotuksiin nollalinjaa, eli tämän hetken inflaation olosuhteissa palkkojen reaalisen ostovoiman alentamista kolmella prosentilla. Samaan aikaan kaveri itse nostaa valtion pussista yli sadan tonnin vuosipalkkaa.

Yleisesti ottaen talouspoliittinen keskustelu Suomessa näyttäisi olevan melko ankeaa ja muutamien itse itsensä asiantuntijoiksi nostaneiden keskustelijoiden käsissä. Vahvasti ideologisesti latautuneetkin puheenvuorot onnistutaan valitettavan usein piilottamaan teknokraattisen asiantuntemusverhon taakse ja puhutaan kansantalouden parhaasta, kun tosiasiassa tavoitellaan oman pankkitilin parasta. Kun rikas pankkiiri suosittelee verojen alentamista media valitettavan harvoin tulee kysyneeksi, onko hänellä tosiaan pyyteettömästi Suomen talouden pelastaminen kirkkaana mielessä, vai sittenkin ketunhäntä kainalossa.

Tässä keskusteluilmapiirissä raikas poikkeus on Raha ja talous- blogi, joka pyrkii katsomaan talouden maailmaan totunnaisen valtavirta-ajattelun ulkopuolelta. Blogin väitteet voivat välillä tuntua hurjilta, mutta ovat hyvin perusteltuja ja selitysvoimaisia. Suosittelen tutustumaan!

Ek:n savupiippukannanotto

Elinkeinoelämän keskusliitto on linjannut elinkeinoelämän kannan hallituksen esitykseen energia- ja päästöveroista ja päätynyt vastustamaan niitä. EK:n kannanoton mukaan verot haittaavat työllistämistä ja vähentävät investointihalukkuutta Suomeen.

Energiaintensiivisen suurteollisuuden lyhyen tähtäimen intressien näkökulmasta kannanotto on käsitettävissä. Jos unohdetaan täysin esimerkiksi globaalien energiantuotantomarkkinoiden kehitys, finanssikriisiin liittyvä rakennemuutos ja ilmastonmuutos, on kannanotto jopa ymmärrettävä.

Jos energia on halpaa, pystyy energiaa runsaasti kuluttava teollisuus tuottamaan paljon tavaraa suhteellisen edullisesti. Suomessa halpa energia on perinteisesti ollut teollisuuden kilpailuvaltti. Tervetuloa 2000-luvulle EK. Se ei voi olla enää.

Energian käytön ja tuotannon ongelmat ovat jo laajalti ihmisten tiedossa, sekä Suomessa että globaalisti. Seuraava globaali markkina tulee olemaan energian säästöön ja puhtaaseen tuotantoon perustuva teollisuus. Kilpailu on jo käynnissä. Valtiot määräävät tiukkenevia energiatehokkuusvaatimuksia teollisuudelle ja kulutustuotteille. Tässä kisassa pärjäävät ne yritykset, jotka pystyvät adaptoitumaan parhaiten uusiin energiatehokkuuden vaatimuksiin.

Energiavero tuottaa valtion kassaan rahaa ja kannustaa teollisuusyrityksiä kehittämään tuotantoaan energiatehokkaammaksi. Se tapahtuu luomalla uusia innovaatioita energiansäästöön ja –tuotantoon. Uudet innovaatiot energia-alalla takaa suomalaisten yritysten menestyksen globaalissa taloudessa tulevaisuudessakin.

Suomi ei ole eristäytynyt talous, joka voi kynsin hampain pitää kiinni vanhasta savupiipputeollisuudesta. Menestyminen globaalissa taloudessa vaatii muutoksen tuuliin ja suuriin trendeihin reagoivaa elinkeinopolitiikkaa silloinkin, kun se tekee hetkellisesti kipeää.

Uusliberalismi ja demokratia

Demokratiasta on olemassa lukuisia erilaisia käsityksiä. Minun nähdäkseni demokratian ydin on siinä, että yhteisesti toteutettava politiikka on sellaista, kuin yhteisön jäsenet tahtovat sen olevan. Kaikki muu demokratiaan liittyvä, kuten vallan jakaminen, vaalit, parlamentarismi, päätöksentekomenettelyt sun muut ovat vain mekanismeja, joilla tätä periaatetta pyritään toteuttamaan. Päätöksen väittäminen demokraattiseksi silloin kun ihmisten enemmistö ei sitä hyväksy on harhaanjohtamista.

Totaaliset ajattelutavat ja ideologiat ovat vieraita demokratialle, joka pyrkii olemaan suvaitseva ja jopa kannustava erilaisia uusia ajattelutapoja kohtaan. Totaaliset ideologiat taas kiistävät kaikkien muiden maailman hahmottamisen tapojen mielekkyyden ja vaativat kaikkia hyväksymään omat premissinsä. Tällä hetkellä vahvin maailmalla myllävä totaalinen ideologia on uusliberalismi, joka pyrkii yksinkertaistetuilla ja vulgaareilla yksilönvapauden tulkinnoillaan markkinaistamaan kaikki inhimillisen olemassaolon sfäärit.

Suurin osa ihmisistä osaa ikäänkuin refleksinomaisesti vierastaa tällaista. Erityisen selkeästi uusliberalistisen paradigman mielettömyys tulee ilmi, jos ihmisellä on hetki aikaa pysähtyä pohtimaan sen vaikutuksia. Kela teki vasta suuren kyselyn, jolla se selvitti suomalaisten asennoitumista verojen ja sosiaalietuuksien suhteeseen, sekä tuloeroihin. Kyselystä käy hyvin yksiselitteisesti ilmi, että suomalaiset olisivat valmiit veronkorotuksiin, mikäli tietäisivät ne käytettävän terveydenhoitoon. Samoin verotuksen progressiota oltiin valmiit korottamaan, mikäli sillä voitaisi nostaa alimpia palkkoja ja näin kaventaa tuloeroja. (Ylen uutinen aiheesta)

Suomalaisten asenteet kuulostavat tervehenkisiltä: Pienemmän puolta pidetään ja ollaan halukkaita pitämään kaikki samassa veneessä. Demokratian kannalta ongelmallista on, että nykyinen poliittinen linja Suomessa on juuri päinvastainen. Tuloerot eivät vain kasva, niitä kasvatetaan ja samaan aikaan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden alasajo on hyvässä vauhdissa. Kansalaiset vastustavat hyvin yksimielisesti poliittisen oikeiston vaalimaa uusliberalistista talous- ja sosiaalipolitiikkaa, mutta ovat valmiit äänestämään valtaan sitä edistäviä puolueita ja henkilöitä.

Missä on syy tähän? Mitä voitaisi tehdä? Miten suomalaista poliittista järjestelmää olisi mahdollista kehittää sellaiseen suuntaan, että päätöksenteko todella noudattaisi kansalaisten poliittista tahtoa? Osasyynsä on varmastikin heikolla poliittisella lukutaidolla. Demokratia nojaa kriittisesti ajatteleviin ja sivistyneisiin kansalaisiin, jotka osaavat nähdä vallanpitäjien temppujen läpi. Siksi ei olekaan yllättävää, että kriittisen ajattelun kehtona toimivia yliopistoja ollaan oikeistohallituksen toimesta ajamasta sivistyksellisestä tuotannolliseen suuntaan...