Sivut

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Uusliberalismi ja demokratia

Demokratiasta on olemassa lukuisia erilaisia käsityksiä. Minun nähdäkseni demokratian ydin on siinä, että yhteisesti toteutettava politiikka on sellaista, kuin yhteisön jäsenet tahtovat sen olevan. Kaikki muu demokratiaan liittyvä, kuten vallan jakaminen, vaalit, parlamentarismi, päätöksentekomenettelyt sun muut ovat vain mekanismeja, joilla tätä periaatetta pyritään toteuttamaan. Päätöksen väittäminen demokraattiseksi silloin kun ihmisten enemmistö ei sitä hyväksy on harhaanjohtamista.

Totaaliset ajattelutavat ja ideologiat ovat vieraita demokratialle, joka pyrkii olemaan suvaitseva ja jopa kannustava erilaisia uusia ajattelutapoja kohtaan. Totaaliset ideologiat taas kiistävät kaikkien muiden maailman hahmottamisen tapojen mielekkyyden ja vaativat kaikkia hyväksymään omat premissinsä. Tällä hetkellä vahvin maailmalla myllävä totaalinen ideologia on uusliberalismi, joka pyrkii yksinkertaistetuilla ja vulgaareilla yksilönvapauden tulkinnoillaan markkinaistamaan kaikki inhimillisen olemassaolon sfäärit.

Suurin osa ihmisistä osaa ikäänkuin refleksinomaisesti vierastaa tällaista. Erityisen selkeästi uusliberalistisen paradigman mielettömyys tulee ilmi, jos ihmisellä on hetki aikaa pysähtyä pohtimaan sen vaikutuksia. Kela teki vasta suuren kyselyn, jolla se selvitti suomalaisten asennoitumista verojen ja sosiaalietuuksien suhteeseen, sekä tuloeroihin. Kyselystä käy hyvin yksiselitteisesti ilmi, että suomalaiset olisivat valmiit veronkorotuksiin, mikäli tietäisivät ne käytettävän terveydenhoitoon. Samoin verotuksen progressiota oltiin valmiit korottamaan, mikäli sillä voitaisi nostaa alimpia palkkoja ja näin kaventaa tuloeroja. (Ylen uutinen aiheesta)

Suomalaisten asenteet kuulostavat tervehenkisiltä: Pienemmän puolta pidetään ja ollaan halukkaita pitämään kaikki samassa veneessä. Demokratian kannalta ongelmallista on, että nykyinen poliittinen linja Suomessa on juuri päinvastainen. Tuloerot eivät vain kasva, niitä kasvatetaan ja samaan aikaan hyvinvointiyhteiskunnan rakenteiden alasajo on hyvässä vauhdissa. Kansalaiset vastustavat hyvin yksimielisesti poliittisen oikeiston vaalimaa uusliberalistista talous- ja sosiaalipolitiikkaa, mutta ovat valmiit äänestämään valtaan sitä edistäviä puolueita ja henkilöitä.

Missä on syy tähän? Mitä voitaisi tehdä? Miten suomalaista poliittista järjestelmää olisi mahdollista kehittää sellaiseen suuntaan, että päätöksenteko todella noudattaisi kansalaisten poliittista tahtoa? Osasyynsä on varmastikin heikolla poliittisella lukutaidolla. Demokratia nojaa kriittisesti ajatteleviin ja sivistyneisiin kansalaisiin, jotka osaavat nähdä vallanpitäjien temppujen läpi. Siksi ei olekaan yllättävää, että kriittisen ajattelun kehtona toimivia yliopistoja ollaan oikeistohallituksen toimesta ajamasta sivistyksellisestä tuotannolliseen suuntaan...

6 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hei Jukka!

Kommenttini ei varsinaisesti liity juuri tähän kirjoitukseesi. Halusin vain ilmoittaa, että luen blogejasi mielenkiinnolla, vaikken aina samaa mieltä kirjoituksistasi täysin kanssasi olisikaan. Nyt blogin avanneena yritän vasta totutella ja ehkä myöhemmin saisin hieman rakentavampaa kommentointia kehiteltyä!

Jussi Ahokas kirjoitti...

Erittäin hyvä kirjoitus jälleen kerran, Jukka!

Uusliberalismin kaltaiset ideologiset projektit ovat lähtökohtaisesti suuri uhka demokratialle. Toit kirjoituksessasi esiin mielenkiintoisen havainnon siitä, että tälläkin hetkellä enemmistö kansalaisista todellakin vastustaa sellaista kehitystä, jota Suomessakin kansallisella politiikalla edistetään. Tästä huolimatta muutosta politiikan suuntaan ei ole näköpiirissä Suomessa, Euroopassa ja vielä vähemmän globaalilla tasolla. Kuka uskaltaa enää edes puhua demokratiasta?

Esittämiisi kysymyksiin ei tietenkään löydy helppoa vastausta, muutenhan maailma näyttäisi jo nyt hyvin toisenlaiselta. Uusliberaalin hegemonian haastamiseksi on toimittava yhtäaikaisesti useilla eri tasoilla. On saatava aikaiseksi vastahegemoninen projekti, joka perustuu ennen kaikkea kansalaisten tietoisuuden kohottamiseen, kriittiseen keskusteluun ja demokraattiseen dialogiin.
Asettamalla täysin vastakkaisen vaihtoehdon uusliberalismille, uusi projekti tulee ensiksi nousemaan tämän vastinpariksi ja lopulta korvaamaan sen vallitsevana hegemoniana. Ihmisten emansipaatioon ja demokratiaan perustuva projekti ei tietenkään pysähdy tähän, vaan jatkaa kehitystään prosessinomaisena edelleen kriittisen potentiaalin säilyttäen.

Kysymys siitä, kuinka tällainen projekti lähtee liikkeelle, on vieläkin vaikeampi. Koska kyse on samalla sekä ideologisesta että käytännöllisestä kamppailusta, tulee molemmilla kentillä edetä yhtäaikaisesti. On tehtävä teoreettista työtä ja samalla pyrittävä suuriin poliittisiin reformeihin. Tämän kaiken on tapahduttava nimenomaisesti demokraattisen prosessin piirissä, julkisesti ja alisteisena jatkuvalle kritiikille. Ihmiset on tehtävä jälleen tietoisiksi siitä, että juuri he määrittelevät yhteiskunnan suunnan. Tämä vaatii yleisten ajatusmallien muutosta, joka taas lähtee liikkeelle avoimesta dialogista, jonka uusi projekti aloittaa. Tätä kautta kansalaisista tulee vapaita poliittisia toimijoita, jotka osallistuvat yhteiskunnalliseen prosessiin autonomisina subjekteina.

Ja miten sitten kaikki tämä tapahtuu käytännössä?

Antti Vesala kirjoitti...

Voisi yksisilmäisyyden välttämiseksi kysyä myös, onko mainitulla "uusliberalismilla" metelöinti vain savuverhoa, jolla yritetään peittää kehittyneessä maailmassa hegemonia-asemasta yli puoli vuosisataa nauttineen keskussuunnitteluideologian hidas mutta vääjäämätön voittokulku, jonka päässä häämöttää täydellinen kontrolli- ja byrokratiayhteiskunta. Jota tietenkin hallitaan perustavanlaatuisilla yhteiskuntatieteellisillä faktoilla kaikkein valistuneimpien ja demokratiatulkinnan suhteen oikeauskoisimpien toimesta lähes luonnontieteellisellä tarkkuudella.

Vakavasti puhuen, kaverit. Ette kai tosissanne kuvittele, että sosiaalidemokratia on jokin vaihtoehtoliike jollekin muka hegemonia-asemassa olevalle ilmiölle? Se, että 1970-luvun lopulta lähtien on trendinomainen laajenevien julkisten sektoreiden kehitys hiukan häiriintynyt, ei vielä poista sitä melko ilmeiseltä vaikuttavaa seikkaa, että se on kyllä tuo "maailman suurin vaihtoehtoliike", joka edelleen todellisuudessa keikkuu kaapin päällä.

Parit oikein menneet vaalit muutamassa eurooppalaisessa valtiossa ei vielä tarkoita, että hiipivän sosialismin uhka olisi maailmasta poistunut. Valitettavasti. :)

Pekka kirjoitti...

Antti,

mitä tarkoitat ilmaisullasi "keikkuu kaapin päällä"? Onko tämä jonkinlainen synonyymi sille, että jokin on hataralla pohjalla?

Joonatan Virtanen kirjoitti...

Minua kiinnostaisi kuulla ytimekäs, rakentava selitys Antti Vesalan "keskussuunnitteluideologioiden" kritiikistä, kun en ymmärrä sitä.

Eritoten haluaisin kuulla, mitä "keskussuunnittelusta" "vapaassa" tilassa toimijat sitten tekevät.

Ja vakavasti puhuen: parit "oikein" menneet vaalitko? Entäs 8 vuotta Bushia? YK:n alennustilaa Reaganista asti?

Jussi Ahokas kirjoitti...

Yhteiskunta-analyysimme ovat kieltämättä hyvin kaukana toisistaan, Antti.

Ideologiana sosialidemokratia on todellakin vaihtoehto uusliberalismille. Se, miten sosialidemokraattinen projekti on käytännössä onnistunut, on aivan toinen kysymys.

Mielestäni suurin ongelma sosialidemokraattisen projektin kohdalla on ollut sen kyvyttömyys edistää ihmisten emansipaatiota ja kriittistä ajattelua. Tämän olen jo aikaisemminkin tuonut esiin useasti. Epäonnistumalla näissä tavoitteissa sosialidemokraattinen projekti on jäänyt vain yksittäisten (Antin mielestä liian monien) sosiaalisten reformien projektiksi. Se, että selkeitä epäonnistumisia on historiallisessa todellisuudessa tapahtunut, ei kuitenkaan millään tavalla alenna sosialidemokratian ideologista arvoa. Päin vastoin epäonnistumiset ovat osoittaneet, että sosialidemokratiaa tarvitaan maailmassa enemmän kuin koskaan aikaisemmin.

Uuden sosialidemokraattisen projektin, joka tulee haastamaan uusliberaalin projektin tulee perustua nimenomaisesti kriittiselle ajattelulle ja sen tulee tavoitella materiaalisen vapauden lisäksi myös henkistä emansipaatiota. Näillä tavoitteilla hyvinvointivaltion syntynä ja kasvuna konkretisoituneen projektin ongelmat voidaan välttää.

Kritiikki on kohdistettava kaikkiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. On pystyttävä kritisoimaan sellaistakin yhteiskunnallista järjestystä, jonka itse hyväksyy toimivana, sen lähtökohdista asti. Yhteiskunta on historiallinen konstruktio, jossa mikään ei ole normaalia. Realismin käsitteen taakse piiloutuminen johtaa emansipatorisen prosessin pysähtymiseen. Siksi on uskallettava kritisoida kaikkea ympärillä olevaa ja ennen kaikkea omia ajatusmallejaan.

Tärkeimmät kysymykset eivät lopulta liity vaalimenestykseen eikä poliittisten puolueiden voimasuhteisiin. Vallankumous tapahtuu lopulta ihmisten ajattelussa, jos on koskaan tapahtuakseen.