Rakkauden vaikea taito

Erich Fromm on kirjoittanut hienon kirjan nimeltään Rakkauden vaikea taito. Teoksessa tämä eräs Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisimmistä hahmoista siirtää tavallisesti yhteiskunnallisiin kysymyksiin keskittyvän kritiikkinsä fokuksen ilmiöön, joka tavataan ajatella kaikkein yksityisimmäksi: rakkauteen.

Analysoidessaan rakkautta Frommin otteet ovat vastaavalla tavalla kriittiset, kuin muussakin hänen filosofiassaan. Hän pyrkii riisumaan rakkauden kaikista niistä tabuista ja myyteistä, joita siihen yleensä liitetään ja tarkastelemaan tätä ilmiöistä mielipuolisinta kylmän analyyttisesti. Ensimmäiseksi murskattavaksi joutuu illuusio rakkaudesta ihmisen ulko- tai yläpuolisena ilmiönä, joka annetaan jumalaisena ilmoituksena tai ihmeenä ja jolle ihminen ei voi mitään. Käsitys draamallisesta rakkaudesta, joka ilmestyy tyhjästä ja paiskoo osallisiaan sinne tänne ilman, että he voivat itse vaikuttaa asiaan, sopii oikein hyvin draamalla itseään turruttavaan hollywood-kulttuuriimme, joskin sen juuret lienevät paljon kauempana, siellä missä romanttinen rakkaus aikanaan keksittiin tylsistyneiden ylhäisön edustajien viihdyttämiseksi.

Toinen Frommin konventionaalisiin rakkauden käsityksiin liittämä ongelma on ajatus siitä, että rakkaus on oikullisuudessaan ja monimutkaisuudessaan voitettavissa tietyillä tavoilla, joilla itselle hankitaan rakastamista. Rakkaus nähdään siis asiana, jota tulee tavoitella siinä muodossa, että itseä rakastettaisi. Tämä onnistuu esimerkiksi vaikuttamalla fyysisesti puoleensavetävältä. Kun ihminen saa rakkautta, on hän varmastikin voittanut rakkauden pelin ja saavuttanut tilanteen, jossa on niskan päällä. Häntä rakastava toinen ihminen on hänen orjansa, jonka tunteisiin hän voi päättää vastata suosiollisesti tai torjuvasti.

Rakkauden vaikealla taidolla Fromm tarkoittaa juuri päinvastaista käsitystä rakkaudesta. Löytääkseen onnellisen rakkauden ihmisen olisi opeteltava itse rakastamaan. Vaikka ihminen olisi kuinka rakastettu, ei hän ole tasapainossa eikä onnellinen, mikäli hän ei pysty antamaan vastarakkautta. Asettamalla rakkauselämänsä painopisteen rakkauden tavoittelusta rakastamiseen, ihminen löytää onnen.

Fromm on väärässä.

Rakastaminen ei takaa vastarakkautta. Vaikka ihminen hioisi rakkauden taitoaan ja rakastaisi Frommin kuvaamalla tavalla, sanoisimmeko häntä onnelliseksi, mikäli hänen rakkauden kohteensa ei vastaa edes samantyyppisillä, vaikkakin hieman vähemmän taitavilla rakkauden tunteilla? Vai olisiko mielekkämpää väittää, että taitavasti rakastava ihminenkin on onnellisempi saadessaan takaisin edes hyvin alkeellista rakkautta verrattuna tilanteeseen, jossa hänen rakkauden kohteensa kyllä osaisi rakastaa taidokkaasti, muttei sitä tee?

Kuvitelkaamme selkeyden vuoksi, millaista olisi hyvä rakkaus. Kuvitelkaamme puhdas, jalo, pyyteetön ja intohimoinen rakkaus. Kuvitelkaamme ihminen, joka rakastaa toista ihmistä koko inhimillisen olemuksensa voimalla, uskoen vahvasti että yhdessä hän voisi rakkautensa kohteen kanssa kokea jotain ainutlaatuista ja päästä niin hänelle jumaluutta, absoluuttista onnellisuutta ja itsensä löytämistä ja toteuttamista, kuin se on ihmiselle ylipäätään mahdollista. Tällainen rakkaus voisi olla jotain sellaista, mitä ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin kokenut, uusi ilmiö sen historiassa. Sillä epäilemättä rakkaus kehittyy ja kasvaa ihmiskunnan kehittyessä, samoin kuin työkalut, kulttuuri ja yhteiskuntajärjestlmät.

Tällainen rakkaus, jota voinemme kutsua suureksi ja aidoksi rakkaudeksi, ei kuitenkaan takaa vielä mitään. Tämä kirkkaana loistava rakkauden säkenöinti ei pelkällä omalla kauneudellaan takaa rakkauden kohteessa minkäänlaista vastareaktiota. Kaikki ne hedelmät, jotka ovat jaloimpia asioita mitä ihmisellä on mahdollisuus elämässään saavuttaa, voidaan menettää tämän rakkauden kaiken potentiaalin hautautuessa syvintäkin suota kurjempaan kurimukseen, mikäli rakkauden kohde ei yksinkertaisesti tunne vastarakkautta.

Jokaisessa ihmisessä on sisimmässään oikeudenmukaisuudentaju, joka huutaa tällaista surkeutta vastaan. Tämä oikeudenmukaisuudentaju muuttuu helposti uskoksi oikeudenmukaisuuteen ja ihminen alkaa pitää edellä kuvaamaani skenaariota mahdottomana, sillä se selvästikin on epäreilu. "Ei tuollainen ole mahdollista", tämä usko oikeudenmukaisuuteen sanoo "Kyllä aito rakkaus aina saa vastarakkautta. Tai sitten se ei ollut aitoa rakkautta alunperinkään". Tällainen intuitiivinen väittämä on hyvin yleinen, mutta se on mahdoton falsifioida ja epätosi. Se on pienen lapsen argumentaatiota, joka uskoo oman isänsä olevan välttämättä oikeassa, sanoivatpa muut, tai lapsen omat silmät, mitä tahansa.

Fromm pyrkii ravistelemaan meistä naiivit ja perusteettomat uskomuksemme. Meidän ei ole uskottava oikeudenmukaisuuteen, vaan luotava sitä. Erityisesti rakkauteen liittyvissä asioissa, jotka ovat niin tärkeitä, että niitä luultaisi tuumittavan erityisen tarkkaan, ihmiset tapaavat suoda itselleen mahdollisuuden suunnattoman typeryyden ylellisyyteen. Sellaiseen meillä ei ole varaa. Maailma on sellainen kuin se, ei sellainen, kuin haluaisimme sen olevan.

Pyrkiessään murskaamaan rakkauteen liittyvät myytit, Fromm itse luo uuden sellaisen. Uskon rakastamisen taidon luomaan vastarakkauteen

Eikö sitten ole toivoa aidosta, molemminpuolisesta rakkaudesta ja onko meidän kyynisesti hylättävä kuvitelmat oman rakkautemme riittävyydestä naiiveina, antautuen yksinkertaisesti saamaan rakkautta? Vai onko mahdollista luoda omalla rakkaudellaan jotain niin suurenmoista, että se pystyy murtamaan kaikki ne esteet, jota ihmiset itse kasaavat rakkautensa tielle?

Siihen minä en ole kykenevä vastaamaan.