Saako työmies sairastua?

Mitä mieltä Jyrki Katainen on Kokoomuksen linjauksesta
poistaa ensimmäisen sairauspäivän palkka?

Joskus Kokoomus pääsee yllättämään. Tavallisesti kyseinen puolue onnistuu taidokkaasti kätkemään sen tosiasian, että kaikki Suomen rikkaat ja elinkeinoelämä seisovat sen takana ja huijaamaan äänestäjiä uskottelemalla, että kokoomuslainen politiikka jotenkin palvelisi tavallisia palkansaajia. Viimeaikaiset Kokoomuksen kannanotot ovat kuitenkin paljastaneet puolueen synkänsinisen värin kirkkaimmillaan.

Viimeisin kokoomusleiristä tullut työntekijöiden kurittamisidea on sairauspäivän karenssi. Kokoomuksen puoluevaltuusto hyväksyi aloitteen, jonka mukaan ensimmäisestä sairaudesta johtuvasta poissaolopäivästä ei maksettaisi sairastuneelle työntekijälle palkkaa lainkaan ja kahden seuraavan viikon ajan sairastunut ihminen saisi vain 80 prosenttia palkastaan.

Kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen työnsi jo asiaa pois käsistään sanomalla sairauspäivärahan olevan työmarkkina-asia. Puoluevaltuusto on kuitenkin Kokoomuksen korkein päätöksiä tekevä elin puoluekokousten välillä, joten se päättää puolueen linjasta. Haluan todellakin nähdä, miten kokoomusehdokkaat selittelevät olevansa palkansaajien asialla ja edustavansa työväenpuoluetta kunnallisvaalikampanjoissaan tämän kannanoton jälkeen.

Jos taloustieteelle annetaan mitään sijaa poliittisessa keskustelussa, kannattaa kuunnella Työterveyslaitoksen tutkija Tuula Oksasta. Hänen mukaansa Kokoomuksen ehdotus sairauspäivän karenssista kurittaisi eniten nuoria, naisia ja pienituloisia. Sairauspoissaoloja on muutenkin eniten pienipalkkaisilla ja Kokoomuksen ehdotus köyhdyttäisi heitä entisestään.

Jos taas työntekijöiden omalle mielipiteelle heitä koskevissa asioissa annetaan mitään arvoa, kannattaa noteerata PAMin, Metalliliiton ja JHL:n yhteinen kannanotto, jossa Kokoomuksen ehdotus tyrmätään. PAMin Ann Selin toteaa, ettei Ruotsissa käytössä oleva malli ole vähentänyt poissaoloja. Metallin Riku Aalto taas ihmettelee, miksei Kokoomus luota suomalaisiin työntekijöihin, vaan pitää heitä laiskoina pinnareina. JHL:n Jarkko Eloranta puolestaan huomauttaa, että sellaisilla työpaikoilla, joissa sairastumisen vuoksi voi olla poissa omalla ilmoituksella, on vähemmän poissaoloja, kuin työpaikoilla jotka kyttäävät ja kontrolloivat työntekijöitään.

Arvoisa Kokoomus. Peruuttamalla ei pääse eteenpäin. Miksi haluatte peruuttaa ajassa taaksepäin Suomen työmarkkinoilla, sellaiseen aikaan jolloin sairastuminen vaaransi työntekijän toimeentulon?

Vaikka Kokoomuksen idea onkin surkea, mielestäni sairauspoissaoloja on syytä pohtia. Työntekijällä on ehdottomasti oltava oikeus toipua rauhassa, kun sairaus iskee, pelkäämättä toimeentulonsa tai työpaikkansa puolesta. Samoin terveillä työntekijöillä on oltava oikeus siihen, etteivät heidän sairastuneet työtoverinsa tule töihin sairastuttamaan muita.

Etätyöt voisivat olla toimiva ratkaisu sellaisissa tapauksissa, joissa työntekijän sairaus ei ole niin vakava, että se veisi työkyvyn, mutta vastuullinen työntekijä ei tahdo ottaa riskiä, että levittää sairauttaan työpaikallaan. Kaikkiin töihin ja tilanteisiin etätyö ei kuitenkaan sovi. Turhia sairauspoissaoloja voisi myös vähentää kepin sijaan porkkanalla. Mitä jos työntekijälle maksetaan satanen lisää liksaa, jos hän ei ole kuukauden aikana päivääkään sairauslomalla? Tai jos jokainen terve kuukausi tuottaisi yhden ylimääräisen kesälomapäivän? Näin pienet kannustimet eivät saisi ketään tulemaan sairaana töihin, mutta voisivat vähentää tarpeettomia poissaoloja ja jopa motivoida työntekijöitä pitämään parempaa huolta itsestään.

Ollaanpa rehellisiä. Olisi naiivia kuvitella, että kaikki sairauspoissaolot olisivat aina ehdottoman välttämättömiä, eikä kukaan koskaan pitäisi sairauslomaa sairastumisen sijaan motivaatio- tai muista syistä. Asiattomat sairauspoissaolot ovat paitsi haitallisia työnantajan kannalta, voivat myös heikentää muiden työntekijöiden motivaatiota.

Kokoomuksen puoluevaltuuston idea on laitettava samaan mappi ööhön muiden samasta suunnasta viime aikoina tulleiden työntekijöiden kurjistamishankkeiden kanssa. Mutta kun työntekijät vaativat reilua kohtelua työnantajilta, on myös työntekijöiden pidettävä reilun pelin henki suhteessa työnantajaan. Puolustan ehdottomasti työntekijöiden oikeutta sairastaa ilman pelkoa toimeentulostaan. Jos sairauspoissaoloja tahdotaan todella vähentää, sen on tapahduttava yksipuolisen sanelun sijaan niin, että työnantajat ja työntekijät yhdessä miettivät keinoja parantaa työhyvinvointia ja työssäjaksamista, sekä kannustaa porkkanalla kepin sijaan.

Myös Dimitri Qvintus käsittelee asiaa blogissaan

Opintojen jälkeinenkin edunvalvonta muistettava

Otaniemen teekkarit tapaavat käydä ajeluilla Espoon Westendissä. Porvarillisen asuinalueen ökytaloista haetaan opiskelumotivaatiota. Jos teekkari laskee yhtälönsä opiskeluaikana ahkerasti, hän saa valmistumisensa jälkeen kovapalkkaisen työpaikan ja voi luottavaisin mielin ottaa ison asuntolainan ylellistä kämppää varten.

Suurimmalle osalle teekkareista, kuten muistakaan opiskelijoista, valmistuminen ei kuitenkaan takaa ruusuista tulevaisuutta. Päinvastoin, Suomen akateeminen ja nuorisotyöttömyys on vertailukelpoinen Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kanssa. Pätkä- ja silpputyöt ovat tulleet – ilmeisesti jäädäkseen. Onkin yllättävää huomata, kuinka moni opiskelija pitää silti yllä kuvitelmaa paitsi varmasta, myös leveästä toimeentulosta valmistumisen jälkeen.

Jokainen saa toki rakentaa itselleen ihan sellaisen pilvilinnan kuin haluaa. Mutta opiskelijoiden edunvalvonta kärsii, jos opiskelijoilla itsellään ei ole realistista kuvaa omista tulevista työmarkkinoistaan. Joitain meistä varmasti lykästää, mutta suurimmasta osasta ei tule helppoa elämää viettäviä porvareita, jotka kohtaavat suurimmat vaikeutensa golfkentällä.

Viime vuosina opiskelijat ovat vaatineet aktiivisemmin opiskelun aikaisten etujen parantamista ja saavuttaneet tavoitteitaan, esimerkiksi opintotuen korottamisen suhteen. Samanlaista joukkovoimaa tarvitaan myös opintoja seuraavan työelämän epäkohtien muuttamisessa.

Ranskassa opiskelijat ja työntekijät nousevat barrikadeille rinta rinnan vääryyksiä vastaan. Samanlaista yhteisrintamaa tarvitaan myös Suomessa. Opiskelijoilla ei yksinkertaisesti ole enää varaa ylenkatsoa ammattiliittoja ja ammatillista järjestäytymistä, niin törkeästi työelämä nuoria korkeastikoulutettuja kohtelee.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Jyväskylän ylioppilaslehti Jylkkärissä 28.3.2011.

Konsumerismi ja luokkayhteiskunta

Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”

Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.

Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.

”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.

Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.

Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.

”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”

”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.

Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.

Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.

Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.

Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.

Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.

Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.

Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.

Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.

Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.

Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.

Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.

Karkea virhe puolustusvoimilta

Aliupseeriliito ja Päällystöliitto ovat tuominneet puolustusvoimat siitä, että se määräsi työntekijöitään tekemään ilmailulaitos Finavialle lakonalaisia töitä. Puolustusvoimat laskutti Finavialta työntekijöistään aiheutuneet kulut. Ilmeisesti muista henkilöstönvuokrausyrityksistä ei löytynyt sopivaa henkilökuntaa.

Ammattiliittojen turhautuminen on ymmärrettävää, mutta tapauksella on myös erittäin suuri periaatteellinen merkitys. Puolustusvoimat on puutttunut sisäpolitiikkaan ja toiminut työrauhariidassa toisen osapuolen edun puolesta. Vaikka asia itsessään on pieni, kyse on erittäin vakavasta ongelmasta: Kaikkien valtion kansalaisten puolustamiseen ulkoisilta uhkilta varustettu ja koulutettu armeija on katsonut toisten kansalaisten asian olevan tärkeämpi kuin toisten ja asettunut heidän puolelleen.

Maailmassa on paljon maita, joissa armeija osallistuu sisäpolitiikkaan ja näissä kaikissa demokratia on kyseenalaisessa tilassa. Suomessa puolustusvoimien puolueettomuus on ollut todella tärkeä asia ja sotilaallisen vallan alistamisessa demokraattiselle vallalle on oltu tarkkoja ja ehdottomia. Puolustusvoimien erheessä on toivottavasti kyse vain yksittäisen sotilashenkilön hetkellisestä heikosta harkinnasta, mutta se jättää silti hyvin ikävän tahran puolustusvoimien sotasopaan – erityisesti kun otetaan huomioon, kuinka hyvin puolustusvoimat on viime aikoina muuten hoitanut julkisuuskuvaansa.

Ylen uutinen aiheesta