Yrittäjä on duunari

Pariskunta pitää pientä ravintolaa. Myynti ei ole kovin suurta, eikä tuloilla pysty palkkaamaan ylimääräisiä työntekijöitä. He tekevät työn yhdessä, yksi työskentelee keittiössä, toinen ravintolasalin puolella. Leipätyönsä lisäksi he hoitavat ravintolan kirjanpidon, tukkuostokset, markkinoinnin, siivouksen ja remontoinnin itse. Se onnistuu, kun tekee töitä viikonloputkin. Iltaisin riitelevät lounaslistojen laatimisesta.

Useinkaan yritykset eivät ole rahaa takovia koneita, jotka tuottavat omistajalleen ilmasta vaurautta sillä aikaa, kun hän lekottelee Karibialla. 93 % suomalaisista yrityksistä on 1-9 hengen mikroyrityksiä. Suurin osa suomalaisista yrittäjistä hankkii tulonsa omalla työllään. Yrittäjälle kaikki tulo ei tule palkkana, vaan yritystulona, mutta yhtä kaikki se on hankittava työtä tekemällä.

Kukaan ei suostuisi työskentelemään palkollisena sellaisilla työehdoilla ja tuloilla, joilla monet yrittäjät omassa yrityksessään työskentelevät. Vuonna 2009 noin neljänneksellä yrittäjistä tulot jäivät alle 15 000 euroon, lähes kahdella kolmanneksella alle keskipalkan. Onko yrittäjän nimikkeen käyttäminen niin hienoa, että vastineeksi siitä yrittäjä on valmis myymään työtään ja sen tuotoksia alihintaan?

Jonkinlaista glooriaa yrittäjyyteen liitetään. Yrittäjät ovat korvaamassa sotaveteraanit ryhmänä, jonka nimissä perustellaan milloin mitäkin poliittista linjaa (Lauri Holappa kirjoittaa tästä hauskasti). Ottaen huomioon yrittäjien joukossa olevan pienituloisuuden ja sen, että suurin osa yrittäjistä ansaitsee elantonsa omalla työllään, on yrittäjien yleinen affilioituminen poliittiseen oikeistoon kummallista.

Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka ei pienyrittäjiä auta. Yritykset tarvitsevat ostovoimaisia asiakkaita. Oikeistolainen palkkojen alentaminen ja julkisen kulutuksen rajoittaminen vievät yrityksiltä näitä asiakkaita ja luonnollisestikin haittaavat niiden toimintaedellytyksiä. Siinä ei paljon oikeiston haikailema ”yrittäjyysmyönteinen asenneilmasto” auta, jos yrityksen tuotteille tai palveluille ei ole kysyntää.

Vaikka poliittinen oikeisto ja postmodernistit mielellään muuta väittävät, suomalaisessa politiikassa on yhä pitkälti kyse tulonjakopolitiikasta. Siitä, miten yritysten tuotto jaetaan niiden työntekijöiden ja omistajien kanssa. Työntekijät omistavat vain työnsä ja elävät sen tuotolla, kapitalisteilla on myös pääomaa ja he elävät sen tuotolla. Kun työn ja pääoman intressit ovat ristiriidassa, oikeisto on aina pääoman puolella.

Valtava enemmistö suomalaisista yrittäjistä elää työllään, ei pääomalla. Siksi onkin suomalaisten yritysten toimintaedellytysten kannalta haitallista, että monet yrittäjät huiputetaan oikeiston kannattajiksi. Oikeiston tavoitteet määrää suurpääoma, eivät pienyritykset. Näillä kahdella ei juurikaan ole yhteisiä intressejä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Matti Apunen kaipaa suomalaisista poliitikoista bisneksen puolustajia ja selittelee, kuinka vaurastumista ei tulisi pitää ahneutena sekä toistaa yleisen harhan, että yritykset luovat työpaikkoja. Työpaikkojen määrällä ja yrittäjyysasteella ei kuitenkaan ole korrelaatiota keskenään. Korkeimmat yrittäjyysasteet eurooppalaisissa OECD-maissa on Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa. Näistä maista ei ole kuultu pelkästään myönteisiä talousuutisia viime aikoina.

Vaurastumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Jos joku tekee kovasti töitä, joko pienyrittäjänä tai palkkatyöläisenä, ja saa kerättyä sillä mukavan elintason, onneksi olkoon! Usein porvarilliset vaurastumishaaveet pohjautuvat kuitenkin äkkirikastumiseen. Olisi kiva, jos yritys vaan tuottaisi itsestään rahaa, ettei tarvitsisi tehdä juuri töitä. Muutamien ahneus myös tehokkaasti estää monien vaurastumisen. Tästä on esimerkkiä tarjonnut Finnair, jossa johto on käärinyt muhkeita bonuksia samaan aikaan, kun työntekijät on laitettu talkootöihin.

Tärkeää olisi vapauttaa suomalaiset pienyrittäjät suurituloisuusharhastaan ja saada heidät muodostamaan poliittinen identifioitumisensa sen ajatuksen pohjalta, että he hankkivat tulonsa omalla työllään, eivät pääomalla. Yrittäjyyspolitiikassa taas olisi painotettava yritysten työllistämismahdollisuuksia ja kokonaiskysyntää, eikä yritysten itsetarkoituksellista lukumäärän kasvattamista ja niiden toimintakustannusten karsimista. Näin alun esimerkin ravintoloitsijapariskuntammekin voisi palkata työntekijöitä ja pitää joskus itse vapaapäivän.

Porvarillinen ja kapitalistinen elinkeinopolitiikka

Puhtaassa kapitalismissa elinkeinopolitiikkaa ei ole. Markkinat järjestävät taloudellisen aktiviteetin, tuotannon ja elinkeinot itsestään tavalla, jota ei ohjaa kukaan. Käytännössä kuitenkin ihmisyhteisöt ovat muodostaneet niin suuria poliittisia entiteettejä, kuten valtioita, ettei taloudellinen toiminta ole riippumatonta näiden entiteettien politiikasta.

Elinkeinopolitiikan päämääränä tulee olla mahdollisimman tehokas taloudellinen toiminta. Se tarkoittaa kaikkien tuotannontekijöiden kytkemistä mukaan tuotantoon ja jokaisen taloudellisen toimijan toimintamahdollisuuksien turvaamista. Yrittäjien täytyy pystyä ylläpitämään yrityksiään ja työntekijöiden täytyy saada työpaikka. Ei välttämättä juuri haluamaansa yritystä tai haluamaansa työpaikkaa, mutta perustamatta jäävät yritykset ja työtön työvoima heikentävät talouden tehokkuutta.

Klassisen taloustieteen teorian mukaan elinkeinopolitiikka on hyödytöntä tai jopa haitallista, sillä se vaikuttaa markkinoiden toimintaan ja vähentää niiden itsesäätelyä. Käytännössä kuitenkin elinkeinopolitiikalla voidaan vaikuttaa hyvin laajasti siihen, kuinka tietyn alueen yritykset pärjäävät, kuinka alue houkuttelee investointeja ja kuinka hyvin alueen työntekijät työllistyvät. Siis yksinkertaisesti, kuinka hyvin alue menestyy taloudellisesti.

Millaista elinkeinopolitiikkaa sitten tulisi harjoittaa? Kuinka yrityksemme pärjäisivät ja voisivat luoda uusia työpaikkoja? Onko työstä mahdollista maksaa hyvää palkkaa, vai vaatiiko globaali kilpailu että yritysten voitot on tuloutettava niiden omistajille?

Kukaan ei työskentele tyhjiössä, koko muusta yhteiskunnasta riippumatta ja ainoastaan omaan työpanokseensa nojaten, vaan kaikki vauraus yhteiskunnassa syntyy ihmisten yhteistyöstä ja kaupasta. Siksi myös taloudellisen aktiviteetin hedelmien, siis taloudellisen hyvinvoinnin jakamisesta täytyy päättää yhdessä.

Elinkeinopolitiikassa syntyy suuria ristiriitoja, koska elinkeinopolitiikalla on muiden politiikan osa-alueiden kannalta suora yhteys siihen, kuinka yhteisen työmme tuotot jaetaan siihen osallistuneiden kesken. Kyse ei ole vain siitä, että yhdessä filosofoidaan parhaat tavat turvata meidän kaikkien taloudellinen menestys, vaan myös härski kähmintä siitä, kuka menestyy ja saa kerätä yhteistä kakkua omaan taskuunsa eniten.

Erilaiset yritykset tarvitsevat erilaista elinkeinopolitiikkaa. Tässä tulee esiin selkeä juopa porvarillisen ja kapitalistisen elinkeinopolitiikan välillä. Jos puhutaan porvarista käsitteen klassisessa, sääty-yhteiskunnasta juontuvassa mielessä, sillä tarkoitetaan ihmistä joka ansaitsee elantonsa työskentelemällä itsenäisesti ja myymällä itse tuottamaansa tuotetta tai palvelua. Tässä mielessä esimerkiksi yksityinen parturi-kampaaja on porvari.

Hämmentävästi porvarit eivät kuitenkaan hyödy porvarillisesta elinkeinopolitiikasta. Suuryrityksillä on markkinoilla aivan erilaiset intressit kuin pienyrittäjillä ja ne käyttävät näiden intressien edistämiseen porvaripuolueita. Suuren kauppaketjun lobbareille on helppo hymyillä ja yhdellä suurella marketilla on helppo tuhota sata pientä lähi- ja keskustaliikettä.

Pienyrittäjien onkin epäilemättä vaikea löytää itselleen poliittista kotia. Oikeistopuolueet mielellään profiloituvat yrittäjien puolueina, mutta niiden poliittinen agenda tekee pienyrittäjien elämän vaikeaksi. Kapitalistinen elinkeinopolitiikka palvelee kansainvälisiä suuryrityksiä. Niiden menestys riippuu globaaleista markkinoista, eikä niille juuri ole merkitystä esimerkiksi yksittäisten kaupunkien kaavoituspäätöksillä. Kaavoitus voi kuitenkin ratkaista monen pienen yrityksen menestyksen tai konkurssin välillä.

Suuryritysten huikeista voitoista pääomatuloja keräävillä kapitalisteilla ja itsensä omalla työllään elättävillä yrittäjillä ei ole juurikaan yhteisiä intressejä elinkeinopolitiikan suhteen. Onkin omituista, että molemmat ryhmät usein kannattavat samoja poliittisia ideologioita. Yrittäjät hyötyvät säännellymmistä aukioloajoista, pienemmistä tuloeroista ja pienimuotoisemmasta kaavoittamisesta, kuin suurpääoma.

Ihmeellinen Saksa ja asevelvollisuus

Kävin piipahtamassa Saksassa hyvän ystäväni Saken luona, joka palaa tänään vaihto-opiskelustaan Baijerista. Kiitokset vain majoituksesta, matkaseurasta ja kärsivällisyydestä. Istuskellessamme Augsburgin Helsinki-baarissa kahvilla, tuumailimme, että Saksan ja Suomen poliittinen johto voisivat vaihtaa paikkoja hetkeksi. Molemmilla mailla olisi nimittäin paljon opittavaa toisiltaan. Tapa tehdä tietyt asiat huonosti tuntuu kuitenkin istuvan lujassa molemmissa maissa.

Paitsi että lainsäädännössä tupakoinnista julkisilla paikoilla, Saksa voisi ottaa suomalaisesta järjestelmästä oppia myös sosiaaliturvajärjestelmässään, tai laajemmin yhteiskuntapolitiikassaan. Jos suomalainen sosiaaliturva on tilkkutäkki, kuvaa saksalaista kenties paremmin kalaverkko, jossa reiät ovat melko suuria. Samanlaista universalismia, kuin mihin Suomessa on ainakin aiemmin pyritty, ei ole. Tätä kuvaa hyvin se, ettei Saksassa ole minimipalkkaa. Paitsi että tämä aiheuttaa sosiaalisia ongelmia ja epävarmuutta, se on näennäisen paradoksaalisesti myös rasite taloudelliselle kehitykselle.


Katsokaamme esimerkiksi Berliiniä. Miksi Euroopan suurimman kansan pääkaupungin itäpuolelta löytyy yhä asuinalueita, jotka ovat samassa kunnossa kuin DDR:n aikaan? Koska asukkaiden palkat ovat niin surkeat, ettei heillä ole varaa kunnostaa talojaan tai maksaa uusien asuntojen vuokraa! Jos säännöllisestä työpaikasta jää verojen jälkeen käteen 400 euroa kuussa, ei se ole järin paljoa Berliinin kaltaisessa kaupungissa. Sama kulutuskysynnän ongelma vaivaa myös uusien yritysten ilmaantumista.

Puolestaan asia, jonka saksalainen on osannut järjestää hyvin, on joukkoliikenne. Vaikka auto on saksalaiselle rakas, ja autokanta esimerkiksi Münchenissä on komeaa, pääsee Saksassa kätevästi myös autoton paikasta toiseen. Pienilläkin paikkakunnilla kulkee vähintään raitiovaunut, suuremmissa kaupungeissa niiden lisäksi kaupunkijunat ja metrot, S- ja U-bahnit. Kepuko Suomessa siirtää kaikki liikennemäärärahat pikkupaikkakuntien kunnanisien kyläteiden leventämiseen, vai miten ihmeessä täällä voi olla niin vaikeaa kehittää toimivaa joukkoliikennettä? Ihmettelin saksalaista joukkoliikennettä myös edellistä matkaa kommentoidessani.

Myös elinkeinopolitiikka tuntuu Saksassa olevan aivan eri vaihteella, kuin Suomessa. Pieneltäkin asuinalueelta löytyy vireää elinkeinotoimintaa, kioskeja, ravintoloita, matkatoimistoja, pubeja, kirjakauppoja, kahviloita, videovuokraamoita... Suomessa asuinalueiden ostoskeskuksetkin on uhrattu automarkettien vuoksi, joten tyypillisesti suomalaisella asuinalueella on kauppa, kioski ja räkälä. Tältä pohjalta tuntuu omituiselta, että suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa pienyrittäjät äänestävät samaa puoluetta, kuin suurpääoman omistajat, vaikka näiden ryhmien elinkeinopoliittiset intressit ovat jyrkässä ristiriidassa.

Tällä hetkellä Saksassa käydään keskustelua yleiseen asevelvollisuuteen perustuvasta maanpuolustusopista luopumisesta. SPD on valmis liikkumaan kohti ammattiarmeijaa. Tämä ratkaisuu tuntuu suomalaisen rauhanystävän silmissä erikoiselta. Juuri Saksalla on ikäviä historiallisia kokemuksia siitä, kun armeija irtautuu kansalaisyhteiskunnasta ja siitä tulee valtio valtiossa. Asevelvollisuusarmeija on kansan armeija, joka pitää puolustusvoimat lähellä yhteiskuntaa. Tällaista armeijaa, johon kuuluu jokainen kansalainen, on huomattavasti vaikeampi oikeuttaa aggressiivisiin sotiin, kuin ammattisotilaista koostuvaa armeijaa. Mikäli siirtymää perustellaan pasifismilla, vaikuttaa se kovin erikoiselta pasifismilta.

Kuvissa ylhäällä Jukka Augsburgin Helsinki-baarissa
Keskellä pojat nauttimassa saksalaisesta joukkoliikenteestä
Alhaalla Kaiser Wilhelm Gedächtniskirche, aavemainen muistutus siitä, että sodat voivat mennä pieleenkin