Sivut

lauantai 25. elokuuta 2007

Äkkirikastuminen

Ei, otsikko ei viittaa kirjoittajan yllättävään lottovoittoon tai äkilliseen perintöön. Kyse on ajattelutavasta, joka leimaa lainsäädäntöämme ja talousjärjestelmäämme. Äkkirikastumisella tarkoitan ihmisen omaisuuden nopeaa karttumista, joka ei johdu hänen työpanoksensa realisoitumisesta varallisuudeksi, vaan jossa omaisuusmassoja jaetaan suuren sattumanvaraisuuden alaisuudessa muilla perusteilla, kuin työansioilla.

Hyvin ilmeisellä tavalla äkkirikastumisen logiikka näkyy pokerin hyvin äkkiä levinneessä suosiossa. Eihän raskas työnteko kovin mukavaa ole, joten ihmekonetta joka tekee köyhistä ihmisistä hetkessä rikkaita, on helppo markkinoida. Pokeriin liittyvissä ryysyistä rikkauksiin- tarinoissa on hyvin yksinkertainen logiikka: Tavallinen ihminen, samanlainen kuin kuka hyvänsä meistä, on pelaamalla pokeria saavuttanut asioita, joilla usein katsotaan olevan paljon statusta, kuten voittanut miljoona dollaria, ostanut huvijahdin tai päässyt Las Vegasiin.

Sopivaa hypeä ilmiön taakse on helppo rakentaa: Pokeriohjelmia televisioon, pokerinpelaajia viihdeohjelmiin, pokeriturnauksia baareihin ja niin edelleen. Kasinot pois bordellien ja kapakoiden syntiseltä vyöhykkeeltä ja kaikkien ihmisten olohuoneisiin! Pian jokainen tuntee jonkun, joka on pelannut pokeria televisiossa tai voittanut jossain turnauksessa suuren summan rahaa. Luterilainen työmoraali murtuu: Miksi minäkään tekisin tylsää päivätyötäni, kun voisin ansaita sievoiset summat kortin peluulla?

Joitain asioita kuitenkin jätetään mainitsematta. Pelikorttien siirtely edestakaisin ei tuota yhtään mitään, joten pokerin peluussa rahoja vain siirretään, ei tuoteta. Kyse ei ole mistään rahaa tyhjästä luovasta viisasten kivestä. Päinvastoin peliyhtiöt ottavat sijoitetuista summista osansa, joten pelaajat kollektiivina saavat pelistä ulos vähemmän rahaa, kuin laittavat sisään. Ja koska pokeripelin voittaja ei ole tehnyt työtä ansaitakseen voittonsa, se tarkoittaa, että hänellä on rahat, joiden luomiseksi joku toinen on tehnyt työtä.

Pokeri kaikkine kielteisine sivuvaikutuksineenkin on vain yksi harrastus. Mutta samalla äkkirikastumisen logiikalla pyritään ilmeisesti legitimoimaan kokonainen globaali talousjärjestys ja tulonjako, joka muuten vaikuttaisi hyvin kyseenalaiselta. Poliittisen oikeiston kannattamaan uusliberalistiseen tulonjakomalliin kuuluu yhteyden purkaminen sen väliltä, kuinka tuottava ihminen on ja kuinka paljon hän ansaitsee. Kysymystä talousjärjestelmän hyväksyttävyydestä ei kuitenkaan esitetä muodossa: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa ihmisten työnteon ja tulojen välillä ei ole korrelaatiota, vaan tulot määräytyvät melko mielivaltaisesti?” vaan kysytään: ”Kannattaisitko sellaista tulonjakoa, jossa juuri sinulla saattaa olla mahdollisuus ansaita suuria summia tekemättä työtä?”

Poliittinen oikeisto mielellään esiintyy työnteon puolesta puhujana, mutta käytännössä poliittinen linja on juuri päinvastainen. Oikeisto keventää mieluiten verotusta esimerkiksi pääomatulo- ja perintöverotuksesta, siis sellaisista tulonlähteistä, joita saadakseen ihmisen ei tarvitse tehdä mitään. Harmillisesti veronkevennysvara loppuukin ennen kuin päästään palkkatuloihin ja uusklassisen globaalin talouspolitiikan aikakaudella 70-luvulta eteenpäin työtä verotetaankin suhteellisesti huomattavasti raskaammin, kuin omistamista.

Tämä tarkoittaa juuri mielivaltaa tulonjaossa. Jos satut syntymään rikkaseen perheeseen, niin olet rikas vaikket töitä jaksaisi tehdäkään. Toisaalta koko elämän jatkuva pitkän päivän painaminen ei anna takeita siitä, että vaurastuisit. Muutamien äkkirikastuneiden perusteetta saamat miljoonat eivät ilmesty maailmaan mistään jumalaisesta hedelmäkorista, vaan ovat pois niiltä, jotka ovat työtä tehneet. Vain työnteko lisää omaisuutta.

Suurin osa kansalaisista, erityisesti pohjoismaissa, varmasti tunnistaisi intuitiivisesti eettisemmäksi sellaisen järjestelmän, jossa ihmisen työpanoksen ja hänen tulojensa välillä on selkeä korrelaatio, kuin ohjaamattomaan kapitalismiin sisältyvän kasinotalouden. Hämmentävästi ihmisen mielessä tuntuisi kuitenkin vaikuttavan jonkinlainen tapa kannattaa toisen ryhmän omaan ryhmään kohdistamaa sortoa, mikäli tuo ryhmä kuitenkin tarjoaa toiveen joskus päästä itse sortavaan ryhmään.

Sama kyseleminen johtaa ihmettelemään myös, miksi usein sellaiset koulutetut työntekijät, joiden työn tuottavuus on suuri, kuten lääkärit, arkkitehdit ja diplomi-insinöörit tapaavat äänestää oikeistolaisia puolueita, Suomessa Kokoomusta. Mikäli yhteiskunnallinen tulonjako järjestettäisi niin, että ihmisen tulot korreloivat hänen työn tuottavuutensa kanssa, olisivat nämä ryhmät eniten ansaitsevaa taloudellista eliittiä. Miksi he kuitenkin äänestävät sellaisen ideologian puolesta, joka purkaa korrelaation työnteon ja tulonjaon väliltä painottaen pääomatuloja ja näin nostavat tulonjakohierarkiassa yläpuolelleen pääomaa omistavan luokan..?

4 kommenttia:

Pete kirjoitti...

Väärin kysytty, toveri hyvä! Ei kansaa saa koskaan alkaa syyllistämään siitä, että se äänestäisi väärin.
Kysymyksen pitäisi kuulua: "miksi SDP on sellainen puolue, että se ei houkuttele noita ammattiryhmiä äänestämään itseään?"

Jussi Ahokas kirjoitti...

Mielestäni Jukan esittämä kysymys on erittäin hyvä. Miksi ihmiset näyttävät hyväksyvän kapitalistista järjestelmää uusintavat taloudellis-yhteiskunnalliset kehityskulut ilman minkäänlaista kritiikkiä? Yhdellä tasolla tämä ilmenee äänestyspäätöstä tehtäessä, mutta luonnollisesti myös kaikessa muussa yhteiskunnallisessa toiminnassa.

Jos kysymys halutaan esittää Peten muotoilemalla tavalla Suomen sosialidemokraattiselle puolueelle, se voisi kuulua jokseenkin näin: "miksei SDP edistä kaikin voimin sellaista emansipatorista yhteiskuntaa, joka vapauttaisi ihmiset hallitsevista valtarakenteista ja ohjaisi heitä kohtaamaan ympäröivän maailman kriittisesti?"

Pete kirjoitti...

Noinkin voi asiaa kysyä ja hyvä kysymys se onkin. Oma näkokulmani oli vain hiukan pragmaattisempi.

Tässä blogissa on käsitelty aika paljon puolueiden välisiä eroja. Kannattaisi kuitenkin problematisoida myös sitä, että puolueiden väliset erot syntyvät itse kunkin päässä, ne eivät tule ulkoapäin määriteltyinä.

Suurin osa äänestäjistä ei ehkä tee puolueiden välille sellaisia eroja joista Jukka on kirjoittanut. Tai he tekevät niiden välille toisenalaisia eroja, sellaisia jotka he kokevat itselleen merkityksellisemmiksi. Ja minusta he ovat siihen täysin oikeutettuja.

Sitäpaitsi jos SDP:nkin poliittinen linja määritetään harjoitetun politiikan eikä vaaliohjelman tai vaalimainosten kautta, on ihan aiheelista kysyä kuinka suuria nuo Jukan esilläpitämät erot edes ovat? Voiko kansaa silloin syyllistää siitä, jos se ei sellaisia huomaa olevan?


Jos kansa äänestää "väärin" on vika äänestettävissä, ei äänestäjissä.

Jussi Ahokas kirjoitti...

Tässä blogissa puolueiden välisiä eroja on todellakin käsitelty paljon ja useimmiten tämä on tehty jopa hieman korkeammalla abstraktiotasolla. Yhteiskunnallisten kysymysten lähestyminen pelkästään pragmaattisella tasolla jääkin usein puutteelliseksi, minkä tämä keskustelu jälleen mielestäni todistaa.

Sillä tasolla on nimittäin mahdotonta päästä käsiksi niihin valtarakenteisiin, jotka todellisuudessa yhteiskunnallista kehitystä määrittävät. Tämä on myös tällä hetkellä puolueiden suurin ongelma. Esimerkiksi suomalainen sosialidemokraattinen puolue ei pysty tarjoamaan minkäänlaista vaihtoehtoa globaalille kapitalismille eikä edes käsittelemään sitä kriittisesti. Senpä vuoksi sen harjoittama politiikkakaan ei eroa porvaripuolueiden politiikasta. Kun vastaavanlainen alennustila leimaa lähes kaikkia Euroopan vasemmistopuolueita, ei olekaan ihme, että keskusta-vasemmistolainen mikro-orientaatio on voimistunut näiden puolueiden sisällä. Tämä puolestaan kaventaa entisestään puolueiden mahdollisuuksia todellisen vaihtoehdon esittämiselle.

Puolueen tehtävänä tulee olla kapitalistisen järjestelmän valtarakenteiden haastaminen. Sen on asetettava todellisia vaihtoehtoja taloudelliselle globalisaatiolle, nykyisille uusliberaaleille ajatusmalleille ja ylipäätään kaikille niille rakenteille, jotka kapitalistista järjestelmää uusintavat. Vain tällä tavoin puolueen toiminnalla on mahdollisuus saavuttaa edistyksellistä kehitystä ja todellista muutosta. Kapitalistisen järjestelmän hegemoniaa myötäilemällä puolue tekee itsensä välittömästi tarpeettomaksi.

Ja niin. Koska tässä kirjoituksessa käsiteltiin äänestyskäyttäytymistä uskon todella, että tarjoamalla kriittisen ja monipuolisen vaihtoehdon nykyjärjestelmälle puolue tulee menestymään myös vaaleissa. Tärkeintä on kuitenkin ihmisten herättely ajattelemaan kriittisesti myös mikrotason yläpuolella.