Haaviston innostava arvomaailma

En ole koskaan aikaisemmin ollut tilanteessa, jossa joudun äänestämään vaaleissa, joissa ei ole sosialidemokraattista ehdokasta. On ideologisesta näkökulmasta vaikeaa ottaa kantaa kahden ehdokkaan välillä, joista kumpikaan ei kannata samaa ideologiaa minun kanssani. Sosialidemokratia ei etene näissä vaaleissa, äänestinpä kuinka hyvänsä.

Oman ehdokkaani valitseminen toiselle kierrokselle selvinneiden Pekka Haaviston ja Sauli Niinistön väliltä on kuitenkin helppoa. Kumpikaan ei ole sosialidemokraattinen tai vasemmistolainen ehdokas, mutta Haaviston maailmankuva on paljon lähempänä omaani. Niinistön ja kokoomuksen markkina-ajattelu ei vastaa minun ajatteluani. Sen sijaan Haavistolla on sellainen arvomaailma, jonka minä voin allekirjoittaa presidentinvaalien toisella kierroksella.

Toivon, että Haaviston arvot näkyvät hänen ulkopolitiikassaan, joka on presidentin tärkein tehtävä. Suvaitsevaisuus, sivistys ja kansainvälinen solidaarisuus ovat sellaisia arvoja, joita minä tahdon Suomen vievän maailmalle. Ja maailma tarvitsee johtajia, jotka ovat omaksuneet nämä arvot. Niillä sitä maailmaa parannetaan.

Niinistön kanssa minulla taas on niin erilainen maailmankuva, että häntä en voisi äänestää. Niinistö on kiitettävän pitkäjänteisesti ja johdonmukaisesti rakentanut itsestään kuvaa empaattisena porvarina ja myötätuntoisena konservatiivina, joka ymmärtää muidenkin kuin vain suurpääoman murheita. Mutta kuitenkin hänen todellinen värinsä tulee ajoittain esiin, esimerkiksi Hesarin kysyessä Niinistön mielipidettä tuloeroista. "Jos köyhienkin tulot nousevat, mennään eteenpäin", presidenttiehdokas totesi.

Ei mennä, vaan mennään taaksepäin. Jos tuloerojen kasvua katsotaan edelleen sivusta, mennään ajassa taaksepäin, kohti sellaista keskiaikaista yhteiskuntaa, jossa tietty etuoikeutettu eliitti ottaa yhteisestä kakusta tuhdin siivun päältä ja antaa ihmiskunnan enemmistön jakaa keskenään muruset. Köyhien absoluuttisen kurjuuden vähentäminen on hyvä asia, mutta vähintään yhtä tärkeää on tuloerojen suhteellinen tasoittaminen. Jos rikkaille annetaan sata euroa jokaista köyhille annettavaa euroa kohti, yhteiskunta on vakavasti sairas.

Näissä presidentinvaaleissa ehdokkaiden vaalityöhon mukaan on lähtenyt paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät aikaisemmin ole olleet kiinnostuneita politiikasta. He ovat innostuneet keskustelemaan politiikasta, yhteiskunnallisista asioista ja omista arvoistaan. Toivottavasti mielenkiinto keskustella ja osallistua yhteiskunnalliseen päätöksentekoon jatkuu presidentinvaalien jälkeenkin!

Monetarismin musta kirja

Naomi Klein suomii kirjassaan
monetaristista talouspolitiikkaa

(Löysin vanhan kirja-arvion ja julkaisen sen, koska monetarismia on lyötävä joka päivä)

Naomi Klein: Tuhokapitalismin nousu (The Shock Doctrine: the Rise of Disaster Capitalism)

Tuhokapitalismin nousu on massiivinen teos. Vaikka kyseessä on vasta Kleinin kolmas julkaistu kirja, hän on jo saavuttanut huomattavan aseman globalisaatiokriittisissä aktivistipiireissä kahden aiemman teoksensa No logo (WSOY 2001) ja Vastarintaa ja vaihtoehtoja (WSOY 2003) aiheuttaman yhteiskunnallisen keskustelun vuoksi. Tuhokapitalismin nousu on selkeästi pitkään ja huolellisesti valmisteltu teos, joka nostaa Kleinin keskeisimpien globaalin kapitalismin kriitikoiden ja vaihtoehtoisten maailmantalousjärjestelmien pohtijoiden joukkoon.

Tuhokapitalismissa on kyse yhdestä keinosta globaalin talousjärjestelmän ja kansantaloudellisten super-trendien muuttamiseksi. Tuhokapitalismin ydin on siinä, että joko itse aiheutettuja tai luonnonkatastrofeja käytetään avuksi, kun demokraattisesti päätettyjä sääntöjä halutaan pyyhkiä pois suuryritysten voitontavoittelun tieltä. Tällä epäreilulla tavalla pyritään murtamaan toisen maailmansodan jälkeen vallinnut suuri konsensus siitä, että vapaiden markkinoiden toimintaa tulee tasapainottaa valtion suhdannepolitiikalla ja että yhteiskuntarauhan säilymisen vuoksi valtioiden tulee turvata tietty toimeentulon taso kaikille kansalaisilleen.

Ihmiset ympäri maailman vastustavat markkinoiden ja suuryritysten ylivaltaa ja vaativat itselleen oikeutta maahansa ja elinkeinoihinsa, sekä sitä kautta parempaa elämänlaatua itselleen ja perheelleen. Siksi kapitalismin jatkuva laajeneminen kohtaa vastarintaa ja demokraattisesti toimivat valtiot usein hylkäävät markkinoiden vallan laajentamisen. Tuhokapitalismin toimijat iskevät markkinareformeineen juuri silloin, kun kansa on heikoimmillaan ja keskittynyt hengissä selviämiseen, siis katastrofin aikana ja välittömästi sen jälkeen. Tulvan, hirmumyrskyn tai tsunamin jälkeen kuolleita omaisiaan etsivä ihminen ei ehdi miettiä yksityistämistä tai ay-liikkeen heikentämistä.

Ja jos sopiva katastrofi ei ota luonnosta syntyäkseen, sellainen voidaan järjestää vallankaappauksen tai sodan muodossa.

Merkillepantavaa Tuhokapitalismin nousussa on Kleinin systemaattinen ja laaja aineiston käyttö. Kirja on hänelle suuri projekti, selvästi Kleinin kirjallisen historian suurin, joka kulkee läpi neljän vuosikymmenen ja viiden mantereen. Kirjailija käy läpi ihmiskuntaa kohdanneita katastrofeja ja niitä seurannutta epädemokraattista kapitalisoimista alkaen Etelä-Amerikan diktatorisista vallankaappauksista 70-luvulla, edeten Etelä-Afrikan, Kiinan, Puolan ja Venäjän demokraattisten reformien murskaamisen kautta ja päätyen yhä jatkuviin jälleenrakennustöihin New Orleansissa, Sri Lankassa ja Irakissa.

Klein tahtoo kiskoa oikeistolaiset taloustieteilijät esiin sen tieteellisen objektiivisuuden verhon takaa, jonka taakse he usein piiloutuvat, ja asettaa heidät vastuuseen kannattamansa talousideologian seurauksista. Kirjailijan tähtäimessä on erityisesti Chicagon koulukunta ja Milton Friedman, jotka ovat pääsyytettyjä tässä monetarismin mustassa kirjassa.

Tehtävä on vaikea ja Kleinin suurin kompastuminen onkin kirjan kaksinaisessa rakenteessa, joka etenee esitellen vuoroin yhteiskuntien muokkaamista katastrofien kautta ja yksilöiden murtamista kidutuksen avulla. Argumentti taloudellisen ja poliittisen vapauden suhteesta olisi johdonmukainen myös ilman yksityiskohtaisia selontekoja erilaisista kidutusmenetelmistä, jotka sinänsä mielenkiintoisena materiaalina toimisivat kenties paremmin omana kirjanaan. Kirjailija ei onnistu rohkeassa tavoitteessaan nivoa yhteen kaksi hyvin erilaista ilmiötä, kliininen kidutus ja katastrofeja hyödyntävä voiton tavoittelu. Analogiaa yksilön kiduttamisen ja yhteisön murskaamisen välillä toistetaan johdonmukaisesti koko kirjan ajan, mutta silti Milton Friedmanin suora syyttäminen groteskeilla kidutuskuvauksilla ei vakuuta.

Tuhokapitalismin nousu on yhtaikaa yhteiskuntatieteellinen analyysi eräästä ilmiöstä, mutta myös vahva poliittinen pamfletti. Se ei kuitenkaan tarjoa suoria ohjeita siihen, kuinka yksittäinen lukija voisi antaa tukensa monetarismin vastaiseen työhön. Paljon harkittavaa jää lukijan oman päättelyn varaan ja lukijan itsensä vastuulle.

Poeettisesti Klein katsoo Etelä-Amerikan ja sen vasemmistopresidenttien suuntaan uuden globaalin järjestyksen luomisessa ja vakiinnuttamisessa oikeistolaisen taloushegemonian jälkeen. Näin hän sulkee uusmonetarismin ympyrää, sillä sen voittokulun alun Klein sijoittaa Pinochetin toteuttamaan Chilen vallankaappaukseen.

Toivottavasti kirjailija saa joskus kirjoittaa teoksen nimeltään Tuhokapitalismin romahdus.

Paljain rinnoin prostituutiota vastaan

Mielenosoitus yläosattomissa -
vapautumista vai alistumista?

Ryhmä naisia yläosattomissa seisoo parlamenttitalon edessä ja huutaa ”Ukraina ei ole bordelli!” Mielenkiinto kieltämättä herää, tässä saattaa olla kyse keskustelua herättävästä ilmiöstä.

Katsoin Ylen Silminnäkijät- dokumentin Topless-taistelijat. Ukrainassa on perustettu Femen- niminen feministiliike. Lukuisista muista feministiliikkeistä Femen eroaa siinä, kuinka se tuo viestiään esiin: naiset esiintyvät mielenilmauksissaan rinnat paljaina.

Medianäkyvyyden kannalta valittu viestinvälitystapa on täysosuma. Kaikissa järjestön mielenilmauksissa on median mielenkiinto taattu ja dokumentin perusteella kaikissa mielenilmauksissa näytti olevan monikymmenkertainen määrä valokuvaajia paikalla verrattuna mielenosoittajien määrään.

Femen syntyi ensisijassa prostituutiota ja naiskauppaa vastaan, mutta vastustaa myös diktatuuria ja oligarkkien valtaa. Femen käyttää seksikaupan omia aseita - eli alastonta naisvartaloa - sitä itseään vastaan.

Kysymys, jonka Femen herättää on ilmeinen. Kehittääkö naisten vaatimusten esittäminen alasti naisten emansipaatiota ja tasa-arvoa, vai tunnustetaanko siten, että naiset ovat mielenkiintoisia vain kehoina?

Järjestössä toimivien naisten vaatimukset eivät ole kovin pitkälle kehiteltyjä tai syvällisiä. He vastustavat prostituutiota ja oligarkkeja, sekä vaativat feminististä vallankumousta, eli nykyisten vallanpitäjien korvaamista naisilla. He kiinnittävät aivan oikein huomiota siihen, että esimerkiksi opiskelu on niin kallista, ettei köyhillä perheillä ole varaa elättää opiskelevia lapsiaan ja monet ajautuvat prostituutioon ansaitakseen edes välttämättömän elannon.

Analyysia ei viedä sen pidemmälle. Dokumentissa ei mietitä tuloerojen tasaamista progressiivisella verotuksella tai toimeentulon turvaamista kattavalla hyvinvointivaltiolla, tulonsiirroilla ja maksuttomalla opiskelulla. Yhdellä Femenin perustajista, Alexandralla, on talouspolitiikan tutkinto. Mutta ilmeisesti hänen mielipiteistään ei olla kiinnostuneita tutkinnon, vaan aivan muiden syiden vuoksi.

”Oligarkit ja porvarit ovat kaikki rikollisia, jotka pitää syöstä vallasta ja korvata naisilla. Pitää tehdä feministinen vallankumous.” toteaa yksi järjestön aktivisteista. Ensimmäisestä lauseesta voin olla samaa mieltä, mutta pelkäänpä että tämän aktivistin näkemys on hieman naiivi. Jos vaikkapa nykyisten oligarkkien sijaan valtaa alkaisivat käyttää heidän vaimonsa, tehtäisiinkö ongelmille kuten tuloeroille jotain? Tuskin.

Alistavan patriarkaatin korvaaminen alistavalla matriarkaatilla ei tee ihmiskunnasta yhtään vapaampaa, vaan ainoastaan vaihtaa sortajat toisiin. Tätä ilmiötä on kuvattu hyvin Orwellin kirjassa vuonna 1984, jossa hän kuvaa mielikuvitusvaltionsa totalitaarista poliittista järjestelmää. Järjestelmälle ei ole mitään merkitystä, ovatko johdossa sosialistit vai porvarit, juutalaiset vai natsit, miehet vai naiset. Järjestelmälle on merkitystä vain sillä, että järjestelmä itse säilyy.

Naiset eivät ole yhtäläinen ryhmä, jossa kaikilla jäsenillä olisi yhtenevät intressit. Joitain yhteisiä teemoja voidaan löytää, kuten perheväkivallan vastustaminen, mutta sen tavoitteen jakaa suurin osa miehistäkin. Todellisuudessa köyhällä ja rikkaalla naisella ei ole sen enempää yhteistä keskenään kuin on köyhällä ja rikkaalla miehellä. Politiikan teon kannalta yhteiskuntaluokka ja sosiaalinen ryhmä ovat tärkeämpiä tekijöitä kuin sukupuoli.

Mutta kuinka vastaisin omaan kysymykseeni, eli onko Femenin tapa välittää viestiään kannatettava vai tuomittava? Yleisesti ottaen olen sitä mieltä, että naisten mielipiteitä on kuunneltava silloinkin, kun heillä on vaatteet päällä.

Emansipoitunut ja itsenäinen nainen päättää täysin itse omasta vartalostaan. Ylhäältä käsin sanellun moralismin, yhteiskunnallisten pakkojen tai minkäänlaisen porvarillisen repression ei pidä kahlita naisen, tai yleensä ihmisen, vapautta saada päättää itse, mitä tai kuinka tekee omalla kehollaan. Yksilön seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden kontrollointi on tehokkain tapa pitää yksilö alistettuna.

Mutta tämä ei ole vielä riittävä näkökulma, josta käsin miettiä topless-protesteja. Emansipoitunut yksilö on vapaa, mutta käyttää vapauttaan vastuullisesti. Femenin protestien pahin ongelma on mielestäni, että ne tekevät yksilön seksuaalisuudesta kauppatavaraa. Dokumentin alussa yksi naisista sanoo: ”Meillä naisilla on kauneutemme, viehätysvoimamme ja kehomme. Ne ovat tärkeimmät aseemme ja me käytämme niitä. Topless- protesti ei tarkoita sitä, että me myymme itseämme.”

Eikö? En voi välttyä kiinnittämästä huomiota siihen, että Femenin suhde mediaan on nimenomaan vaihtosuhde. Sopimus on implisiittinen, mutta silti selkeästi näkyvä: Femenin naiset näyttävät rintansa ja vastineeksi media pitää heidän agendaansa esillä.

Minä uskon, että kauneus, viehätysvoima, kehollisuus ja seksuaalisuus yleisesti ovat jotain arvokkaampaa kuin kauppatavaraa, jota voi vaihtaa joko medianäkyvyyteen kuten Femenin tapauksessa, tai rahaan, mitä Femen puolestaan vastustaa.

Femen tuo esiin esimerkiksi perheväkivallan, yliopistoissa tapahtuvan professorien ja oppilaiden välisen seksuaalisen hyväksikäytön ja ydinvoiman vaarat. Tämä kaikki on ansiokasta ja näitä asioita on tärkeää pitää esillä. On valitettavaa, että media ja yleisö jaksaa kiinnostua näistä asioista vain, koska viesti esitetään paljaisiin rintoihin kirjoitettuna.

Kritiikkiä osoittaessa on kai rehellistä tehdä itsetarkastelua. En olisi varmasti katsonut Topless- taistelijat dokumenttia, jos en olisi nähnyt Hesarin televisio-ohjelmasivuilla kuvaa yläosattomasta naisesta. Enkä varmasti olisi kirjoittanut tätä tekstiä naisten emansipaatiosta, jolleivät Femenin aktivistit olisi esiintyneet dokumentissa paljaine rintoineen.

Auts. Tunnen syyllisyyden piston sydämessäni. Menestystä kuitenkin Femenille sen edistämissä tärkeissä tavoitteissa!


Olen aikaisemmin ehdottanut prostituution vähentämistä puuttumalla sekä kysyntään, että tarjontaan tekstissä Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.


Topless-taistelijat Silminnäkijä dokumentti on nähtävissä Yle Areenassa 6.1.2012 asti


Femenin verkkosivu

Huomioita tulevista presidentinvaaleista



Kuva: YLE

Presidentinvaalien ensimmäinen kierros pidetään ensi kuussa ja kampanjointi on lähtenyt käyntiin. Paneelikeskusteluja on käyty, puheita on pidetty, äänestäjiä on kahvitettu ja gallupeja on julkaistu. Hyvä näin.

Mielipidemittauksia voidaan tulkita monella tavalla. Hyvin erikoinen tulkinta löytyy Helsingin Sanomien otsikosta viikon takaa, jossa kerrotaan Paavo Lipposen kannatuksen polkevan paikallaan. Otsikointi vaikuttaa tarkoitushakuiselta, kun ottaa huomioon, että kaikkien muiden pääehdokkaiden kannatus oli pudonnut edellisestä kyselystä, kun Lipposen oli pysynyt samassa.

Timo Soinin kannatus oli pudonnut 11 prosentista yhdeksään ja Paavo Väyrysen kymmenestä kahdeksaan. Samaan aikaan Sauli Niinistön kannatus oli romahtanut 44 prosentista 41:en. Kun ottaa huomioon, että kuukautta aiemmin tehdyssä kyselyssä Niinistön kannatus oli vielä 50 %, näyttää Salen kannatus olevan syöksykierteessä alaspäin.

Kokoomuksen politrukkien reaktioita presidentinvaaliin ja hupeneviin kannatuslukuihin onkin mielenkiintoista seurata. Puoluesihteeri Taru Tujunen on fiksu ja hän tajusi jo monta vuotta sitten Niinistön kannatuksen olevan niin korkealla, ettei se voi tulla kuin alaspäin. Tujunen onkin luultavasti ohjeistanut joukkojaan olemaan nöyrällä mielellä, vaikka välillä Niinistön pohjoiskoreamaiset kannatusluvut olisivat varmasti innostaneet ylpeyteen.

Onkin hätkähdyttävää, kuinka vaatimattomia ja nöyriä kokoomuslaiset nyt ovat verrattuna kuuden vuoden takaiseen tilanteeseen! Kuusi vuotta sitten kokoomuslaiset lähtivät kampanjaan voitonvarmoina, pöyhkeinä ja ylimielisinä. Nyt kaikki se turha uho on poissa. Kokoomuksessa kai nyt toivotaan, että jos vaan ollaan hissukseen ja kovasti toivotaan, niin koko Niinistön suosio ei ehdi sulaa pois ennen vaaleja.

Hyvin ankea skenaario olisi sellainen, jossa toisella kierroksella ovat vastakkain Sauli Niinistö ja Timo Soini. Pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa kannattavalle tavalliselle kansalaiselle valinta näiden kahden miehen edustamien maailmankuvien välillä olisi epämiellyttävä. Nurkkakuntainen nationalismi ja erilaisuuden kammo eivät kuulu moderniin yhteiskuntaan. Toisaalta olisi surkeaa joutua äänestämään oikeistolaista porvariehdokasta tilanteessa, jossa kansainvälinen finanssikapitalismi ja oikeistolainen sääntelemättömyyteen perustuva talouspolitiikka ovat juuri tuhoamassa koko globaalia taloutta.

Kannatan itse Paavo Lipposta presidentinvaaleissa. On äärimmäisen tärkeää, että toiselle kierrokselle pääsee vasemmistolainen ehdokas, jonka arvoihin kuuluu avoimuus, sivistys ja solidaarisuus.

Tiedän, että minulla on monia vasemmistolaisesti ajattelevia ystäviä, jotka eivät affilioidu mihinkään yksittäiseen puolueeseen, mutta jotka kannattavat avointa yhteiskuntaa, joka kunnioittaa erilaisia ihmisiä ja suhtautuvat kriittisesti oikeistolaiseen markkinauskoon siitä, kuinka laissez faire - politiikka panee kaiken itsestään kuntoon.

Vetoankin nyt näihin ystäviin, että he voisivat kanssani kannattaa Lipposta ja näin auttaa häntä pääsemään ensin toiselle kierrokselle ja siten haastamaan pankkiiri Niinistön. Sillä presidentinvaaleissa ei ole kyse vain henkilöistä, vaan myös ideologioista. Enkä minä tahdo toista kierrosta, jolla täytyy valita konservatiivisen oikeistolaisuuden ja markkinaoikeistolaisuuden väliltä.

Linkki: Paavo Lipposen kampanjasivusto

Puolustuspolitiikan murros

Puolustuspolitiikka on ollut julkisessa keskustelussa esillä viimeisen muutaman kuukauden aikana poikkeuksellisen paljon. Lakkautusuhan alla olevat varuskunnat, suomalaiset sotilaat Afganistanissa, Ottawan sopimus ja jalkaväkimiinoista luopuminen, sekä puolustusvoimiin kohdistuvat säästövaatimukset ovat tuoneet puolustuspolitiikan otsikoihin vähintään kerran viikossa.

Puolustusvoimien PR-osastolla ei nukuttu kesälläkään, vaan tiedotteita medialle laadittiin ahkerasti. Näin poliittisesti muuten hiljaista heinäkuuta käytettiin puolustusvoimien toivomien näkökulmien tuomiseen julkiseen keskusteluun. Onkin pidettävä mielessä, että puolustusvoimat on poliittinen toimija. Se pyrkii vaikuttamaan päätöksentekijöihin edistääkseen omia tavoitteitaan.

Puolustusministeriö ja valtiovarainministeriö käyvät puolustusbudjetista asemasotaa, jossa puolustusministeriö näyttäisi jäävän altavastaajaksi. Tällaisessa tilanteessa puolustusvoimien kannattaa uhkailla, että näin suuret säästöt pakottavat johonkin poliittisesti epäsuosittuun toimenpiteeseen, kuten varuskuntien lakkauttamiseen tai kertausharjoitusten lopettamiseen. Joskus tällainen rivien väliin piilotettu uhkaus yhdistettynä taitavaan poliittiseen vaikuttamiseen voi johtaa säästöjen perumiseen tai vähentämiseen, kuten kävi puolustusministeri Seppo Kääriäisen kaudella.

Puolustusvoimien huoli siitä, kuinka niille asetetut velvoitteet pystytään toteuttamaan, on kuitenkin syytä ottaa vakavasti. Yhtälö on vaikea: Jalkaväkimiinojen suorituskyvyn korvaamiseksi on hankittava uusia asejärjestelmiä ja muuta olemassa olevaa kalustoa vanhenee tilanteessa, jossa määrärahoja vähennetään. Lisäksi ikäluokkien pieneneminen ja asevelvollisuuden vieminen vähitellen valikoivampaan suuntaan tarkoittaa sitä, että varusmiehille on Suomen varuskunnissa 1000 - 1500 ylimääräistä vuodepaikkaa. Varuskuntien lakkauttaminen on kuitenkin aluepoliittisesti epätarkoituksenmukaista, sekä vaikeasti yhteen sovitettavissa koko valtakunnan alueen puolustamisen kanssa.

Tiukassa tilanteessa ei kuitenkaan ole syytä jäädä tuleen makaamaan, vaan on temmattava aloite omiin käsiinsä! Toivoisin laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mikä on puolustusvoimien rooli ja mitkä ovat sen tehtävät 2000-luvun Suomessa. Ja kun päätökset on tehty, on niistä pidettävä johdonmukaisesti kiinni, esimerkiksi takaamalla tehtävien toteuttamiseen riittävä rahoitus.

Puolustuspolitiikan on vastattava lähitulevaisuudessa ainakin seuraaviin haasteisiin:

1) Puolustuskyvyn ylläpito vähenevällä rahoituksella

2) Puolustusmateriaalin kallistuminen

3) Jalkaväkimiinat

4) Sotilaallisen tyhjiön estäminen

5) Asevelvollisten valikoituvuus

6) Sukupuolten tasa-arvo

7) Kansainvälinen kriisinhallinta vs. Suomen puolustaminen

8) Nato

Kolme ensimmäistä kohtaa muodostavat pirullisen ongelman. Modernit sotalaitteet kallistuvat suhteettoman paljon samaan aikaan, kun puolustusmateriaalin hankkimiseen osoitetaan yhä vähemmän rahaa. Lisäksi jalkaväkimiinoista luopumisesta johtuva suorituskyvyn menetys pitäisi korvata esimerkiksi pimeänäkölaitteilla ja panssarimiinojen uudenlaisilla laukaisimilla.

Helppoa ratkaisua tähän ei ole. Jonkin verran säästöjä voidaan saada aikaan puolustusyhteistyöllä muiden maiden kanssa. Nyt harkinnassa on hävittäjälentäjien yhteiskoulutus Ruotsin kanssa. Toteutuessaan hanke säästäisi kustannuksia, joita molemmille maille on tulossa niiden joutuessa uusimaan käytöstä poistuvia harjoitushävittäjiään. Toinen tapa säästää asehankinnoissa olisi luopua Nato-standardeista ja hankkia halvempia, mutta yhtä suorituskykyisiä puolustusvälineitä ilman Nato-yhteensopivuutta.

Joskus säästökohteeksi tarjotaan varuskuntien lakkauttamista. Varuskuntaverkostoa onkin syytä tarkastella kriittisesti ikäluokkien pienentyessä ja aseellisen palveluksen muuttuessa valikoivammaksi. Sotilaallisen tyhjiön luominen ei kuitenkaan ole koskaan tuottanut vakautta ja turvallisuutta. Venäjän ei tarvitse olla Suomesta huolissaan niin kauan, kuin Venäjä voi luottaa Suomen pystyvän puolustamaan koko aluettaan. Siksi kaikkea varusmieskoulutusta ei voi keskittää ruuhka-Suomeen.

Ikäluokkien pienentyminen säästää jonkin verran varusmieskoulutuksen kustannuksia, samoin kuin asevelvollisuuden universaaliuden kaventaminen. Vaivihkaa puolustusvoimat on alkanut valikoimaan koulutukseen otettavia tarkemmin, vaikka muodollisesti koko ikäluokan varusmieskoulutuksesta pidetään yhä kiinni.

Tulevaisuuden suunta voisi olla, että koko ikäluokan kouluttamisen universaalista pidetään kiinni, mutta aseellisen palveluksen suorittavien määrää edelleen vähennetään. Tämä tapahtuu niin, että aseellisen palveluksen rinnalle otetaan muita Suomen turvallisuuden ja tulevaisuuden riskien ehkäisemisen kannalta oleellisia kansalaiskoulutusmuotoja, kuten kouluttaminen väestönhallintaan ja –suojeluun, ympäristökatastrofien torjumiseen ja niin edelleen. Näin suomalainen väestö on koulutettu muihinkin kriisitilanteisiin, kuin sotilaallista hyökkäystä vastaan.

Tätä kautta päästään kuudenteen haasteeseen, eli sukupuolten tasa-arvoon. Kun asevelvollisuus korvataan kansalaispalveluksella, on perusteltua ottaa myös naiset tasaveroisesti mukaan suomalaisen yhteiskunnan turvaamiseen. Kansalaiset voivat sukupuolestaan riippumatta, vain henkilökohtaisiin kykyihinsä perustuen valita itselleen sopivimman kansalaisvelvollisuuden suorittamisen tavan, joko komposiittikypärä päässä tai öljyntorjuntapuku päällä. Kun tämä epätasa-arvoistava ja sukupuolittava instituutio puretaan, päästään samalla keskustelemaan siitä, kuinka nykyisen epäreilun järjestelmän kustannukset kompensoidaan niille sukupolville, joiden naiset ja miehet se on asettanut eriarvoiseen asemaan.

Osallistuminen kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin tukee tietyiltä osin Suomen puolustamista. Mahdollisen sotilaallisen kriisin sattuessa Suomessa, on hyvä, että puolustusvoimilla on käytössään henkilöstöä, joilla on kokemusta todellisista taistelutilanteista. Mutta osin tavoitteet yhtäältä luoda modernisti varusteltu ja nopeasti kriiseihin reagoimaan kykenevä kriisinhallintajoukko ja toisaalta laaja massa-armeija, joka huolehtii koko maan koskemattomuudesta, ovat ristiriidassa keskenään. Puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on puhunut jonkinlaisen välimallin puolesta.

Yksi vaihtoehto olisi, että Suomi panostaisi tulevaisuudessa enemmän siviilikriisinhallintaan, kuin sotilaalliseen kriisinhallintaan. Tässä voisi hyödyntää suomalaisen yhteiskunnan olemassa olevia vahvuuksia, joista Suomi jo nyt maailmalla tunnetaan. Se tarkoittaisi, että suomalaiset lähtisivät maailmalle jatkossa kädessään karttakeppi rynnäkkökiväärin sijaan.

Natoon suomalaisten enemmistö ei tahdo liittyä ja puolueista vain kokoomus liputtaa Naton puolesta. Nato-vastaisuuden syyt vaihtelevat, mutta sotilaalliseen liittoutumiseen Yhdysvaltain kanssa on syytäkin suhtautua epäluuloisesti. Yhdysvaltojen kansainvälinen politiikka ei ole sellaista, jota Suomen kannattaisi lähteä tukemaan ja Natoon liittyminen voisi tuoda Yhdysvaltoja väkivaltaisesti vastustavien tahojen vihat myös Suomen päälle, näin vähentäen suomalaisten turvallisuutta.

Yhteenvetona voisin todeta, että Suomen puolustuspolitiikka kohtaa hankalan yhtälön, jossa on monta toisiinsa vaikuttavaa osaa. Tämän suon yli ei mennä niin, että heilahtaa, mutta ongelmien edessä ei ole syytä kaivaa esiin valkoista lippuakaan. Yhtälöön on löydettävissä ratkaisut ja tärkeää on löytää nimenomaan vaihtoehtoisia ratkaisuja. Näin päästään arvokeskusteluun siitä, millainen puolustuspoliittinen malli parhaiten noudattaa suomalaisten arvoja ja toteuttaa puolustuspolitiikan tehtävän.

SDP:n rooli 2010-luvun murroksessa

Yhteiskunnallisten arvojen trendit tuntuvat vaihtelevan edistyksellis- kollektiivisten ja konservatiivis- individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden aikasyklillä. 50-luvulla yhteiskunnallinen eetos oli ”koti, uskonto ja isänmaa”- tyyppistä konservatismia.

70-luvulla siirryttiin aivan toisenlaiseen poljentoon yhteiskunnallisessa keskustelussa, kun siirryttiin aallon ääripäästä toiseen ja yhteiskunnan kehittäminen eteenpäin ja yhteisöllisemmäksi nähtiin tärkeäksi. Tämän aikakauden iskusanat olivat demokratia, tasa-arvo ja emansipaatio.

Takaisin individualismin aallonpohjaan tultiin 90-luvulla, kun yhteiskuntaa ja julkishallintoa kehitettiin ”yksityistäminen, tehostaminen, ulkoistaminen” - mantralla. Talouden sääntelyn vähentämisestä ja tuloerojen kasvusta tuli jos ei nyt varsinaisesti haluttua yhteiskuntapolitiikkaa, niin ainakin talousmiesten puheissa välttämätön paha.

Uusliberalismiksikin nimetyn trendin kuolinkouristukset alkoivat viimeistään vuoden 2008 talouskriisistä. Kriisin syyksi nähtiin yleisesti sääntelemättömän finanssikapitalismin taipumus tuhota itsensä mutta siinä ohessa myös reaalitalous, sekä markkinamiesten ahneus. Alettiin kysellä sellaisia sääntelyn vastustajien kannalta kiusallisia kysymyksiä, kuten miksi sallimme rahoitusjärjestelmän, joka pikemmin haittaa kuin auttaa reaalitaloudellisten investointien rahoittamista. Ja miksi palkitsemme sellaisia rahoitusalan ihmisiä, joiden sijoitusinstrumentti-innovaatiot ajoivat maailmantalouden raskaaseen lamaan, yhä miljoonien optioilla ja bonuksilla?

Ihmiset tahtovat muutosta. Ja tässä on SDP:n ja sosialidemokratian tuhannen taalan paikka.

Ensimmäisenä herkkäkorvaisuutta ihmisten muutoshalukkuudelle löytyi Barack Obamalta. Hän otti muutoksen ykkösvaaliteemakseen ja äänestäjät palkitsivat sen Yhdysvaltain presidenttiydellä. Sittemmin murroksen merkit ovat olleet ilmassa monessa muodossa. Euroopan valtioiden säästökuureja vastustaneet mielenilmaukset levisivät Yhdysvaltoihin ja yhdistyivät arabikevään taktiikoihin, joista syntyi Occupy Wall St.- liike. Liike ilmoittaa edustavansa 99 % enemmistöä, joka vastustaa rikkaimman yhden väestöprosentin ahneutta.

Suoran toiminnan lisäksi muutoksen puolesta puhuu viime aikoina käyty teoreettisempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen keskustelu. Vaihtoehtoisia talouden hahmottamisen malleja ovat tarjonneet ainakin Zeitgeist- ja Talousdemokratia- liikkeet. Akateemisia puheenvuoroja murroksen puolesta näkee lähes päivittäin. Viimeksi eilen Antti-Ville Suni kirjoitti Helsingin Sanomissa, että ”Länsimaiden lakot ja mielenosoitukset todistavat, että kansalaisten sympatiat talouden nykyistä poliittista järjestystä kohtaan vähenevät talouskriisin ja työttömyyden pitkittyessä.”

Murros siis vastaansanomattomasti on täällä. Mutta vaikka muutoksen suunta on markkinakriittinen, se ei tule hyödyttämään poliittista vasemmistoa, ellei vasemmisto ole valmis adaptoitumaan muutokseen. Puoluepolitiikan paradokseihin kuuluu, että näiden yhteiskunnallisten megatrendien vaihtelu saattaa aiheuttaa aivan päinvastaista äänestyskäyttäytymistä. Esimerkiksi Anthony Giddensin kolmannen tien sosialidemokratia nosti sosialidemokraatit valtaan monissa Euroopan maissa 90-luvulla, joka oli markkinaorientoitunutta aikaa.

Sosialidemokratia on vastaus muutosta vaativille vastarintaliikkeille ja ihmisten muutoksenhalulle. Siihen kuuluu tuloerojen tasoittaminen, rahoitusjärjestelmän sääntely ja ihmisten voimauttaminen päättämään itse omista ja yhteiskuntansa asioista. SDP:n onkin tehtävä johdonmukaista, 2010-luvun sosialidemokraattista politiikkaa. Hyviä osoituksia siitä, että oikealla tiellä ollaan, ovat esimerkiksi perusturvan korotus, pääomatuloveron progressointi ja varainsiirtoveron edistäminen.

SDP:n on kuunneltava ihmisten muutoshalua herkällä korvalla. Samalla sen on myös työskenneltävä sen puolesta, että se vakuuttaa ihmiset omasta visiostaan oikeudenmukaisemmasta maailmasta. Näin hahmoton muutoshalu kanavoituu rakentavaksi yhteiskunta- ja talouspolitiikaksi ja tuottaa ihmisille sellaisen reilun yhteiskunnan, jonka he ansaitsevat.

Valtiovarainministeriöpuolue (VMPP) riehuu

Mikä puolue on Suomessa vaikutusvaltaisin? Pääministeripuolue kokoomus? Omia tavoitteitaan hyvin hallitusohjelmaan saanut SDP? Vai suuren voiton saanut perussuomalaiset, joka pakottaa muut puolueet peesailemaan kannanottojaan?

Nähdäkseni suurinta valtaa Suomessa käyttää kuitenkin valtiovarainministeriöpuolue. Enkä tarkoita tällä sitä puoluetta, joka kulloinkin pitää valtionvarainministeriössä valtaa, vaan kyseisen ministeriön virkamiesjohdosta ja sille myötämielisistä tutkijoista koostuvaa epävirallista joukkoa, joka pystyy hämmästyttävän tehokkaasti sanelemaan suomalaisen talouspoliittisen keskustelun asialistan.

Olen muutaman kerran ollut kuuntelemassa VM:n esitelmän Suomen taloudellisesta tilanteesta ja viesti on aina sama: Julkisia menoja täytyy vähentää. Menoja täytyy leikata silloin kun taloudella menee hyvin ja silloin kun taloudella menee huonosti. Sekä talouden nousu-, että laskukaudella täytyy leikata. Leikata täytyy myös, jos talouden kokonaiskysyntä on korkealla tai matalalla, tai jos työttömyys on kasvamassa tai vähentymässä.

Yleensä poliittiset puolueet pyrkivät verkostoitumaan erilaisten instanssien, kuten viranomaisten, järjestöjen, ministeriöiden ja median suuntaan ja saamaan omia arvojaan läpi niihin. Valtiovarainministeriöpuolue (VVMP) taas tekee toisin päin: Se järjestää koulutuksia puolueille ja kertoo niille ideologisesta taustasta ja väristä riippumatta, että täytyy leikata. Puolueiden tehtäväksi VVMP taas jättää leikkausten selittämisen äänestäjille, jotka yleensä vastustavat leikkauksia.

Viestinsä markkinoinnin VVMP osaa. Olin viimeksi torstaina kuulemassa ministeriön madonluvut eduskunnassa pidetyssä aivopesutilaisuudessa, joka oli nimetty budjetti-seminaariksi. Yksi kerrallaan eri luennoitsijat VM:stä ja Suomen Pankista kävivät selittämässä, että julkisia menoja on leikattava. Perustelut hieman vaihtelivat, mutta pääpiirteissään niitä oli kolme: Huoltosuhde, valtionvelka ja inflaatio.

Huoli huoltosuhteesta tarkoittaa sitä, että Suomessa on suuri joukko ikääntyviä ihmisiä suhteessa siihen, kuinka moni uusi työntekijä tulee työmarkkinoille. Siispä jokaisella työssä käyvällä on pian karusti ilmaistuna enemmän vanhuksia elätettävänään, kuin aikaisemmin. Ongelmaan auttaisi se, että työpaikkoja luotaisiin lisää, sillä kun vanhusten määrää ei voi vähentää, työtä tekevien määrää pitäisi lisätä. Mutta sen sijaan, että julkinen sektori pyrkisi työllistämään enemmän ihmisiä, se pyrkii nimenomaan vähentämään työntekijöitään, eli lisäämään työttömyyttä.

Valtionvelkaa tunnutaan kammoavan lähinnä intuitiivisesti. Valtio samaistetaan talouskeskustelussa usein kotitalouteen, jonka täytyy pitkällä aikavälillä saada tulonsa ja menonsa tasapainoon. Tällainen rinnastus on kuitenkin huono, sillä valtio ei ole vain rahan käyttäjä, vaan myös sen liikeellelaskija. Vero- tai mitkään muutkaan tulot eivät aseta rajoituksia valtion kulutukselle, vaan rajoitukset ovat poliittisia. Esimerkiksi Kreikan maksuvaikeudet eivät johdu suoranaisesti korkeasta valtionvelasta, vaan siitä, että Kreikka joutuu keräämään rahoituksensa markkinoilta ja ne vaativat Kreikan valtiolta kohtuutonta korkoa lainoistaan. Japanin velan suhde bruttokansantuotteeseen on huomattavasti suurempi kuin Kreikan (noin 250 % kun Kreikan on 160 %), mutta Japanin valtio pystyy edelleen lainaamaan tarvitsemansa rahat markkinoilta käytännössä nollakorolla.

Inflaation hillitseminen, tai hintavakauden säilyttäminen, kuten asian markkinointinimi kuuluu, tuntuu myös olevan kyseenalaistamaton totuus, jota keskuspankkien on edistettävä. Hintavakaus on toki kannatettava asia, mutta kuinka suhteuttaa se muihin kannatettaviin taloudellisiin päämääriin? Entäs jos inflaation hillitseminen johtaa siihen, että osa kansantalouden tuotannontekijöistä on alikäytössä? Kuka on päättänyt, että inflaation hillitseminen voittaa, jos se joutuu vastakkain työllisyyden kasvattamisen kanssa? Ja kuinka tämän päätöksentekijän saa äänestettyä ulos virastaan?

VVMP ei pidä tällaisista ikävistä kysymyksistä. Sen talouspoliittinen eetos on sisäisesti johdonmukaista ja argumentatiivisesti loogista, kunhan se saa itse asettaa tietyt reunaehdot. Tällaisia reunaehtoja ovat esimerkiksi inflaation hillintä ja se, ettei veroja saa nostaa. Näiden reunaehtojen ulkopuolisesta todellisuudesta tulevat kysymykset ovat VVMP:lle kiusallisia.

Kukkona tunkiolla näyttäisi riehuvan roque-valtiosihteeri Raimo Sailas, joka katsoo oikeudekseen laukoa suoraviivaisia kommenttejaan tavoiteltavasta talouspolitiikasta, olipa VM:ssä millainen poliittinen ohjaus hyvänsä. Sailaan linjauksilla on julkisessa keskustelussa samanlainen asema, kuin Björn Wahlroosin kommenteilla; media katsoo asiakseen tehdä niistä uutisia, olivatpa ideat miten älyvapaita hyvänsä. Viimeisimpänä neronleimauksenaan Sailas esitti palkankorotuksiin nollalinjaa, eli tämän hetken inflaation olosuhteissa palkkojen reaalisen ostovoiman alentamista kolmella prosentilla. Samaan aikaan kaveri itse nostaa valtion pussista yli sadan tonnin vuosipalkkaa.

Yleisesti ottaen talouspoliittinen keskustelu Suomessa näyttäisi olevan melko ankeaa ja muutamien itse itsensä asiantuntijoiksi nostaneiden keskustelijoiden käsissä. Vahvasti ideologisesti latautuneetkin puheenvuorot onnistutaan valitettavan usein piilottamaan teknokraattisen asiantuntemusverhon taakse ja puhutaan kansantalouden parhaasta, kun tosiasiassa tavoitellaan oman pankkitilin parasta. Kun rikas pankkiiri suosittelee verojen alentamista media valitettavan harvoin tulee kysyneeksi, onko hänellä tosiaan pyyteettömästi Suomen talouden pelastaminen kirkkaana mielessä, vai sittenkin ketunhäntä kainalossa.

Tässä keskusteluilmapiirissä raikas poikkeus on Raha ja talous- blogi, joka pyrkii katsomaan talouden maailmaan totunnaisen valtavirta-ajattelun ulkopuolelta. Blogin väitteet voivat välillä tuntua hurjilta, mutta ovat hyvin perusteltuja ja selitysvoimaisia. Suosittelen tutustumaan!