Sananen talouskeskustelun poliittisuudesta

VM:n talousluvut ovat yksi näkökulma talouteen. Mutta vain yksi. Ne täytyy ymmärtää samanarvoisena puheenvuorona muiden kanssa, ei talouskeskustelun reunaehdot määräävänä auktoriteettina.

Ajatellaanpa, että puolustusministeriön rooli julkisessa keskustelussa olisi paljon vahvempi kuin nyt. Kuvitellaan, että - syystä tai toisesta - puolustusministeriöstä tulevat puheenvuorot määrittäisivät koko julkisen keskustelun asialistaa. Ministeriössä olisi ryhmä voimakastahtoisia johtavia virkamiehiä, jotka ministerin poliittisesta taustasta riippumatta käyttäisivät puheenvuoroja omissa nimissään - ja he vaatisivat aina armeijan lisävarustamista.

Puolustusministeriön puheenvuoroja ei kohdeltaisi tyypillisenä ministeriön esittämänä näkökulmana, vaan niihin suhtauduttaisiin poikkeuksetta vakavina yhteiskunnallisina puheenvuoroina, joita kaikkien tiedotusvälineiden, poliitikkojen ja puolueiden on kommentoitava.

Puolustusministeriön resurssipoliittisen osaston ylijohtaja ilmoittaisi, että ajat ovat nyt niin vaikeat, että tarvitsemme seuraavalla hallituskaudella 200 uutta taisteluhelikopteria. Puolustusvoimista annettaisiin tukea, että taisteluhelikoptereita on aivan liian vähän, varsinkin kun ottaa huomioon suurvaltojen kasvavat intressit arktisella alueella. Maanpuolustusjärjestöt vaatisivat täydennyskoulutuksia taisteluhelikopterikaluston kouluttamiseksi reserviläisille. Patrian ja Lockheed Martinin toimitusjohtajat kirjoittaisivat Helsingin Sanomien vieraskynä-palstalle perusteellisen tekstin siitä, kuinka nykyaikainen armeija on käytännössä toimintakyvytön, jollei sillä ole riittävää taisteluhelikopterikapasiteettia.

Kansallismieliset älähtäisivät, että tämä on Suomen kohtalonkysymys, ja että 200 taisteluhelikopteria on hankittava heti seuraavalla vaalikaudella ja sitä seuraavalla lisää. Jalkaväkimiinatkin pitäisi saada takaisin. Oikeistopuolueesta ilmoitettaisiin, että puolustusministeriö on nyt näyttänyt sellaiset madonluvut, että pakkohan nämä kopterit on hankkia. Samoin oikeisto harmittelisi, että Suomessa on ikävä konsensuskulttuuri, muuten hankittaisiin kopterien lisäksi myös parikymmentä sukellusvenettä merivoimille ja liityttäisiin Natoon.

Ehdotus kohtaisi laimeaa kritiikkiä, kun jotkut uskaltautuisivat kysymään, mistä rahoitus näin massiivisiin kalustohankintoihin saadaan. Joku vääräoppinen erehtyisi julkisesti kysymään, etteikö puolustusministeriö ehdottanut näitä aivan samoja asehankintoja jo silloin, kun Euroopan turvallisuustilanne oli rauhallisempi. Mutta moinen marmatus kuitattaisiin epärealistiseksi haihatteluksi ja päälle maalattaisiin tuomiopäivänretorikkaa siitä, kuinka meidän on toteuttava puolustusasiantuntijoiden ehdotukset tismalleen oikein jokaista jalkarättiä myöten tai olemme Ukrainan tiellä.

Koettelen lukijani kärsivällisyyttä vielä toisella mielikuvitusleikillä. Kuvitellaanpa, että puolustusministeriön sijaan yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen jämähtäisikin valtiovarainministeriö.  Sen virkamiehet ja julkiset talousinstituutiot vaatisivat vielä vaatimasta päästyäänkin talouden tasapainottamista.

Elinkeinoelämän järjestöt, yksityisten liikepankkien ekonomistit ja yksittäiset superrikkaat vaatisivat omissa puheenvuoroissaan vielä ministeriötäkin tiukempaa linjaa. Kriittiset äänet siitä, mitä seurauksia näillä toimilla on tavallisten kansalaisten hyvinvoinnin kannalta ohitettaisiin haihatteluna.
Puolueiden tehtäväksi jäisi kilvoitella siitä, mikä niistä ehtii ensimmäisenä allekirjoittamaan kaikki esitetyt vaatimukset, kuinka vähän ne esittävät kritiikkiä ja omia vaihtoehtoja esitetyille rätingeille ja kuinka suureen ääneen ne olisivat leikkauksia siunaamassa.

Mutta takaisin todellisuuteen. Valpas lukijani varmasti huomasikin, että jälkimmäinen maailma ei olekaan niin hypoteettinen, vaan jotenkin kovin tuttu.

Suomessakin hyväksi havaitun ja länsimaisissa sivistysvaltioissa harjoitetun deliberatiivisen demokratian ydin on, että monenlaisia avauksia, ehdotuksia ja ideoita tuodaan esiin, jolloin erilaiset intressiryhmät, poliittiset puolueet, kansalaisjärjestöt, asiantuntijat ja tavalliset kansalaiset voivat ottaa niihin kantaa. Esittää kritiikkiä, puolustaa ehdotuksia tai keksiä parannusehdotuksia ja ideoiden jatkokehittelyä. Ideaali on, että hyvät ideat jäävät eloon ja niistä tulee osa lainsäädäntöä, toimintatapoja ja yhteiskuntarakenteita. Huonoille ideoille tulee tyly tuomio: Ei jatkoon.

Valtiovarainministeriö, Suomen Pankki, Aki Kangasharju, Björn Wahlroos, Juhana Vartiainen ja Raimo Sailas saavat esittää omia näkemyksiään talouden tilasta ja poliittisia toimintasuosituksiaan. Mutta vaikka he mielellään ottavat itselleen neutraalin asiantuntijan position, tulisi tiedotusvälineiden ja kriittisten kansalaisten nähdä näennäisen puolueettomuuden kaavun läpi. Heidän näkemyksensä voivat olla oppineita, hyvin perusteltuja, retorisesti taidokkaasti kehiteltyjä ja värikkäillä powerpointeilla kuvattuja.

Mutta eivät ne jumalan sanaa ole.

Velkaantumisesta, kestävyysvajeesta ja työvoiman vähenemisestä varoittelevilla puheenvuoroilla on tärkeä sijansa julkisessa keskustelussa. Mutta jos niiden annetaan jäädä asemaan, jossa nämä puheenvuorot hyväksytään kyseenalaistamatta paitsi talouspolitiikan, myös yhteiskuntapolitiikan ja kaikkien muiden politiikan sektorien reunaehdoiksi, typistävät ne poliittisen debatin kilpalaulannaksi siitä, kuka kuuliaisimmin toteuttaa annetut ehdot.

En oikein luota sellaisten poliitikkojen arviointikykyyn, jotka valitsevat lukuisista erilaisista talouspolitiikan puheenvuoroista yhden näkökulman, ja sitten päättävät, että juuri tämä arvio Suomen tilanteesta on ehdottoman oikea ja ummistavat silmänsä ja korvansa sen jälkeen kaikilta muilta tarkastelukulmilta.

Poliitikon täytyy käsittää, että kaikissa hänelle esitetyissä perusteluissa ja todisteluissa lymyilee aina esittäjän oma ja hänen taustaryhmänsä intressi. Siksi poliitikon on oivallettuaan taloustieteen ja -argumentoinnin poliittisen luonteen ymmärrettävä myös oma roolinsa. Poliitikon tulee kriittisesti arvioida kaikkia niitä lukuisia puheenvuoroja, kannanottoja, laskelmia ja ehdotuksia, joita erilaiset toimijat, kuten elinkeinoelämä, julkishallinnon viranomaiset, rahoituslaitokset, kansalaisjärjestöt, puoluekoneistot, tutkimusinstituutit, media ja kansalaiset hänelle esittävät, punnittava niitä oman ideologiansa ja maailmankuvansa pohjalta ja luotava saamiinsa esityksiin nojaten johdonmukainen ja koherentti kokonaisuus, jota päämäärätietoisesti edistää.

Kuulostaako vaikealta? Ei kukaan väittänytkään, että politikointi olisi helppoa!