Kreikan vakuuksista mielekästä pitää kiinni

Aamun Hesarissa kielletään kolmesti Kreikan lainatakuiden vastineeksi saatavat vakuudet. Ensin pääkirjoituksessa, sitten samalla sivulla Paavo Raution aliossa ja sitten vielä Marko Junkkarisen uutisanalyysissa. Näistä tylytyksistä tulee mieleen kaksi näkökulmaa, jotka Hesarin teksteistä jäi puuttumaan. Demokratia ja Suomen strateginen linja.

Niin kauan kuin minä olen osannut lukea, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ovat syyttäneet Sdp:ta vaalilupausten pettämisestä. Kerran päivässä puolue haukuttiin siitä, että se on myynyt periaatteensa ja tehnyt liian löysiä kompromisseja. Onko ääni kellossa muuttunut nyt, kun puolue pitää jämäkästi kiinni tavoitteestaan ja vaatii Kreikan lainan takaamiseksi vakuuksia? Ei. Nyt samat pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit haukkuvat puoluetta vaalilupausten pitämisestä. Ja kolmesti samassa lehdessä.

Demokraattisessa valtiossa vaalien täytyy vaikuttaa valtion ylimmän johdon linjaan. Kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät viestittivät tyytymättömyyttä sitä kohtaan, etteivät suomalaiset poliitikot pyri vaikuttamaan riittävän aktiivisesti eurooppalaiseen politiikkaan Suomea koskevissa asioissa. Nyt vaalien jälkeen koottu hallituskoalitio on ottanut tämän viestin vakavasti ja vaikuttaa Euroopan tasolla. Ja yhtäkkiä Hesarin viisastelijat vaativatkin, että pitäisi olla nätisti ja peesailla isoja maita.

Toinen tärkeä näkökulma kansainvälisissä neuvotteluissa on se, millaisen kuvan neuvottelukumppanina Suomi antaa itsestään muille maille. Kansainvälisessä politiikassa on aivan normaalia, että maat suostuttelevat toisiaan oman kantansa taakse – joko porkkanalla, kepillä tai molemmilla. Painostaminen on aina kustannus myös toisia painostavalle maalle, joten painostamisen kustannukset lasketaan tarkkaan.

Onkin kannattavampaa painostaa sellaisia maita, jotka hätääntyvät helposti ja muuttavat kantaansa, kun isot maat vähän ärähtävät. Tällöin takkinsa kääntänyt maa saa pelkurin maineen ja sitä painostetaan jatkossakin. Se on kannattavaa, sillä muut voivat laskelmoida tämän maan antavan periksi pienemmällä painostuksella, kuin jonkin toisen.

Suomen onkin määrätietoisesti vältettävä joutumista tällaiseen vellihousun asemaan kansainvälisissä neuvotteluissa. Virheitä tehtiin jo esimerkiksi siinä, miten Ottawan sopimus hyväksyttiin: Suomi harasi ensin vastaan, mutta kansainvälisen painostuksen alla muutti kantaansa ja hyväksyi sopimuksen. Tällainen hapuilu kannustaa painostamaan maata jatkossakin.

Jämäkkyys ei kuitenkaan tarkoita kompromissikyvyttömyyttä. Uusia tapoja järjestää Kreikan lainapaketti kaikkia, myös Suomea, tyydyttävällä tavalla on haettava avoimin mielin ja rakentavasti. Mutta on erittäin tärkeää, ettei perisuomalaiseen tapaan vesitetä omia tavoitteita jo ennen neuvottelupöytään istumista. Silloin ei neuvotteluista yleensä saa muuta kuin lämmintä kättä.

Lisää puolueiden eroista

Eduskuntavaalien alla lienee syytä avata hieman lisää poliittisten puoluiden, joita niin samanlaisiksi väitetään, eroja. Helsingin Sanomat on nostanut jo aiemmin kehumani vaalikoneensa avulla suhtautumisen perintöveroon tällaiseksi eroja paljastavaksi teemaksi. Viesti niille, jotka väittävät vastakkain asettelun loppuneen ja vasemmiston ja oikeiston erojen kadonneen, on tyly: Vasemmistopuolueet suhtautuvat varauksellisesti perintöveron alentamiseen tai poistamiseen ja porvarilliset puolueet myötämielisesti.

Ideologisesta näkökulmasta ero on ymmärrettävä: Vasemmistolle tärkeä sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja tasapuolisuus toteutuu vain, kun edellisen sukupolven aikaansaannokset jaetaan tasaisesti seuraavalle sukupolvelle. Samalla myös oikeistolainen retoriikka paljastuu hyvin kyseenalaiseksi. Esiintyessään työntekijöiden asialla oikeistolaiset puolueet mielellään sanovat kannattavansa veronalennuksia siksi, jotta työn tekeminen tulisi kannattavammaksi, kun työnsä hedelmistä saa mahdollisimman suuren osan itselleen. Miksi sitten oikeisto niin vahvasti vastustaa perintöveroa? Perintöhän on nimenomaan tuloa, jonka saamiseksi perijä ei ole tehnyt töitä lainkaan!

Perintöveron poistaminen johtaisi tuloerojen yhä pahempaan kasvuun varallisuuden keskittyessä entistä räikeämmin. Vaurastumisen myötä kuitenkin tavallistenkin suomalaisten perinnöt ovat tuntuvia ja siksi perintövero on vastatuulessa. Verotettavan perinnön alaraja on jäänyt jälkeen vaurauden kehityksestä (Miksei ylipäätään kaikkia verorajoja sidota indekseihin?), mutta sen kompensoimiseksi järkevintä olisi nostaa alarajaa ja vastaavasti progressoida perintövero sen yläpäässä. Tämä lienee suomalaisen oikeudenmukaisuustajun mukaista: Pienistä perinnöistä ei oteta, mutta kukaan ei peri mielettömiä omaisuuksia.

Asuntojen tai muun vastaavan omaisuuden perintöveron taas voisi maksaa silloin, kun omaisuus myydään. Perintöveron ongelmiin tulee puuttua, mutta koko lasta ei kannata heittää pois pesuveden mukana. Olen aikasemmin kirjoittanut lyhyen yhteiskuntafilosofisen analyysin perintöverosta ja perintöveron asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa.

Minua miellyttää suuresti, että Keski-Suomessa eduskuntavaaliehdokas Jenny Lindborg on samoilla realistisilla ja reiluilla linjoilla kanssani.

Puolueissa ei muka eroja?

Poliittisen keskustelun trendeihin kuuluu väittää, että kaikki puolueet ovat samanlaisia, eikä niiden harjoittamassa politiikassa ole eroja. Tällä väitteellä perustellaan sekä omaa äänestämättä jättämistä, että myös omiin periaatteisiin sopimattomien ehdokkaiden tai puolueiden äänestämistä. Puolueiden samanlaisuudesta puhuvat poliittisten äärimmäisyyksien protestihenkiset kannattajat, mutta myös sellaisten poliittisten ideologioiden kannattajat, jotka eivät nauti juurikaan kannatusta suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Kun oma ideologia tuntuu vieraalta ja kylmältä äänestäjien mielestä, on hyvä vähätellä eroa muihin puolueisiin ja väittää edistävänsä samoja hyviä asioita, kuin muutkin puolueet.

Helsingin Sanomat on vaalikoneensa avulla rakentanut hyvän kirjoitussarjan, jossa se hakee eroja puolueiden välille. Ja eroja kyllä löytyy. Eivätkä erot ole järin yllättäviä: Vasemmistolaiset puolueet ovat vasemmistolaisia, oikeistolaiset oikeistolaisia. Konservatiivit ovat yhä konservatiiveja ja liberaalit yhä liberaaleja, vaikka omaa poliittista imagoa yritettäisi värjätä millaisilla paletin väreillä hyvänsä.

Eilisessä artikkelissaan Helsingin Sanomat eritteli eri puolueiden eduskuntavaaliehdokkaiden suhtautumista ulkomaalaisilta opiskelijoita perittäviin yliopistojen lukukausimaksuihin. Tämä ilmentää puolueiden eroa paitsi tavanomaiselle sosio-ekonomisella oikeisto-vasemmisto-ulottuvuudella, myös suhteessa kansainvälisyyteen. Kuten arvata saattaa, konservatiiviset ja oikeistolaiset voimat suhtautuvat lukukausimaksuihin vasemmistolaisia ja vihreitä myönteisemmin.

Yllättävää oli pikemminkin, kuinka selkeät erot puolueiden välillä on suhteessa yliopistojen lukukausimaksuihin. Keskustan ehdokkaista 62 prosenttia ja Kokoomuksen ehdokkaista 57 prosenttia kannattaa lukukausimaksuja ulkomaalaisille opiskelijoille. Molemmat ohittavat tässä suhteessa jopa ulkomaalaisvastaisen Perussuomalaiset, jonka ehdokkaista lukukausimaksuja kannattaa 52 prosenttia.

Sosialidemokraateista 19 prosenttia on lukukausimaksujen kannalla, Vasemmistoliiton ja Vihreiden ehdokkaista molemmista noin seitsemän prosenttia. Asenteet ulkomaalaisia opiskelijoita kohtaan ovat siis selkeästi erilaiset globaalia vastuuta korostavassa vasemmistossa, kuin nurkkakuntaisessa Keskustassa tai elitistisessä Kokoomuksessa. Vaalikoneisiin on syytä suhtautua kriittisesti, mutta joidenkin puolueiden välisten erojen paljastamisessa ne voivat olla oiva väline.

Selkeä enemmistö vaalikoneen vastaajista suhtautuu kielteisesti ulkomaalaisilta perittäviin lukukausimaksuihin, joten ainakin toistaiseksi opiskelijat voinevat huokaista helpotuksesta: Suomeen riittänee jatkossakin ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka sietävät pakkasta ja kummallista kieltämme. Vastanneista ehdokkaista 2,1 prosenttia kannattaa lukukausimaksuja kaikille opiskelijoille. Helsingin Sanomat ei eritellyt, kuinka nämä vastaajat jakautuvat puolueissa. Mutta ajatus maksullisesta opiskelusta on niin markkinaortodoksinen, ettei ole vaikea arvata, miltä puolelta poliittista kenttää nämä ehdokkaat löytyvät...

Suomen ylioppilaskuntien liitto on kampanjoinut lukukausimaksuja vastaan Maksuton koulutus- teemalla, josta myös lainaamani juliste.