Puhtaassa kapitalismissa elinkeinopolitiikkaa ei ole. Markkinat järjestävät taloudellisen aktiviteetin, tuotannon ja elinkeinot itsestään tavalla, jota ei ohjaa kukaan. Käytännössä kuitenkin ihmisyhteisöt ovat muodostaneet niin suuria poliittisia entiteettejä, kuten valtioita, ettei taloudellinen toiminta ole riippumatonta näiden entiteettien politiikasta.
Elinkeinopolitiikan päämääränä tulee olla mahdollisimman tehokas taloudellinen toiminta. Se tarkoittaa kaikkien tuotannontekijöiden kytkemistä mukaan tuotantoon ja jokaisen taloudellisen toimijan toimintamahdollisuuksien turvaamista. Yrittäjien täytyy pystyä ylläpitämään yrityksiään ja työntekijöiden täytyy saada työpaikka. Ei välttämättä juuri haluamaansa yritystä tai haluamaansa työpaikkaa, mutta perustamatta jäävät yritykset ja työtön työvoima heikentävät talouden tehokkuutta.
Klassisen taloustieteen teorian mukaan elinkeinopolitiikka on hyödytöntä tai jopa haitallista, sillä se vaikuttaa markkinoiden toimintaan ja vähentää niiden itsesäätelyä. Käytännössä kuitenkin elinkeinopolitiikalla voidaan vaikuttaa hyvin laajasti siihen, kuinka tietyn alueen yritykset pärjäävät, kuinka alue houkuttelee investointeja ja kuinka hyvin alueen työntekijät työllistyvät. Siis yksinkertaisesti, kuinka hyvin alue menestyy taloudellisesti.
Millaista elinkeinopolitiikkaa sitten tulisi harjoittaa? Kuinka yrityksemme pärjäisivät ja voisivat luoda uusia työpaikkoja? Onko työstä mahdollista maksaa hyvää palkkaa, vai vaatiiko globaali kilpailu että yritysten voitot on tuloutettava niiden omistajille?
Kukaan ei työskentele tyhjiössä, koko muusta yhteiskunnasta riippumatta ja ainoastaan omaan työpanokseensa nojaten, vaan kaikki vauraus yhteiskunnassa syntyy ihmisten yhteistyöstä ja kaupasta. Siksi myös taloudellisen aktiviteetin hedelmien, siis taloudellisen hyvinvoinnin jakamisesta täytyy päättää yhdessä.
Elinkeinopolitiikassa syntyy suuria ristiriitoja, koska elinkeinopolitiikalla on muiden politiikan osa-alueiden kannalta suora yhteys siihen, kuinka yhteisen työmme tuotot jaetaan siihen osallistuneiden kesken. Kyse ei ole vain siitä, että yhdessä filosofoidaan parhaat tavat turvata meidän kaikkien taloudellinen menestys, vaan myös härski kähmintä siitä, kuka menestyy ja saa kerätä yhteistä kakkua omaan taskuunsa eniten.
Erilaiset yritykset tarvitsevat erilaista elinkeinopolitiikkaa. Tässä tulee esiin selkeä juopa porvarillisen ja kapitalistisen elinkeinopolitiikan välillä. Jos puhutaan porvarista käsitteen klassisessa, sääty-yhteiskunnasta juontuvassa mielessä, sillä tarkoitetaan ihmistä joka ansaitsee elantonsa työskentelemällä itsenäisesti ja myymällä itse tuottamaansa tuotetta tai palvelua. Tässä mielessä esimerkiksi yksityinen parturi-kampaaja on porvari.
Hämmentävästi porvarit eivät kuitenkaan hyödy porvarillisesta elinkeinopolitiikasta. Suuryrityksillä on markkinoilla aivan erilaiset intressit kuin pienyrittäjillä ja ne käyttävät näiden intressien edistämiseen porvaripuolueita. Suuren kauppaketjun lobbareille on helppo hymyillä ja yhdellä suurella marketilla on helppo tuhota sata pientä lähi- ja keskustaliikettä.
Pienyrittäjien onkin epäilemättä vaikea löytää itselleen poliittista kotia. Oikeistopuolueet mielellään profiloituvat yrittäjien puolueina, mutta niiden poliittinen agenda tekee pienyrittäjien elämän vaikeaksi. Kapitalistinen elinkeinopolitiikka palvelee kansainvälisiä suuryrityksiä. Niiden menestys riippuu globaaleista markkinoista, eikä niille juuri ole merkitystä esimerkiksi yksittäisten kaupunkien kaavoituspäätöksillä. Kaavoitus voi kuitenkin ratkaista monen pienen yrityksen menestyksen tai konkurssin välillä.
Suuryritysten huikeista voitoista pääomatuloja keräävillä kapitalisteilla ja itsensä omalla työllään elättävillä yrittäjillä ei ole juurikaan yhteisiä intressejä elinkeinopolitiikan suhteen. Onkin omituista, että molemmat ryhmät usein kannattavat samoja poliittisia ideologioita. Yrittäjät hyötyvät säännellymmistä aukioloajoista, pienemmistä tuloeroista ja pienimuotoisemmasta kaavoittamisesta, kuin suurpääoma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti