sunnuntai 6. maaliskuuta 2011
Konsumerismi ja luokkayhteiskunta
Olin eräänä talvisena aamuna viemässä poikaani Rikua kouluun. Matkalla Riku-poika katseli mainostauluja ja tuli kysyneeksi ”Miksi mainoksia on niin paljon?” ”Se onkin erittäin hyvä kysymys” minä vastasin ”Näin äkkiseltään tulee kaksi näkökulmaa mieleen.”
Vastasin lapselle nopeasti ja lonkalta, mitä nyt mieleen tuli. Kaksi Rikulle esittämääni syytä olivat kuluttajan rationaalisen valinnan hämärtäminen ja luokkayhteiskunnan ja omistavan luokan aseman ylläpito. Jäin sitten pohtimaan Rikun kysymystä loppupäiväksi ja olen miettinyt sitä sen jälkeenkin.
Taloustieteissä puhutaan usein rationaalisesta kuluttajasta, joka osaa kerätä markkinoilta sellaisen valikoiman tuotteita, jolla hän saa käytettävissä olevilla rahoillaan parhaan mahdollisen hyödyn. Tätä näkemystä käytetään usein argumenttina kaikkea markkinoiden säätelyä tai kuluttajan suojelua vastaan, olipa kyse sitten turkistarhauksen kieltämisestä tai ylihinnoittelun estämisestä. Jos joku haluaa myydä ja toinen ostaa tietyllä hinnalla, siihen puuttuminen vain sotkee markkinat ja aiheuttaa tehottomuutta, argumentoivat markkinauskovaiset. Eikä hintakuplien tai muiden todellisen maailman ilmiöiden kannata antaa pilata hyvää markkinateoriaa.
”Katsohan poika, mainoksilla yritetään narrata ihmiset ostamaan kaikkea sellaista, mitä he eivät todellisuudessa tarvitse” selitin ihmettelevälle Riku-pojalle. ”Niin.” hän vastasi. Käsittääkseni ihminen osaa olla melko järkevä, kun hänen resurssinsa ovat niin vähäiset, että hän pystyy vain vaivoin takaamaan toimeentulon itselleen ja perheelleen. Jos ihmistä paleltaa, hän ei osta muodikkaita vaatteita joihin saisi tuhlattua mahdollisimman paljon rahaa ja leveiltyä ystävilleen, vaan mahdollisimman halvalla mahdollisimman lämpimät ja kestävät vaatteet.
Mutta kun perustarpeet on tyydytetty, ihminen hairahtuu helposti luopumaan rationaalisuuden hyveestä ostospäätöksissään. Kun rahaa jää käytettäväksi turhuuteen, ei ihminen enää muista hankkia suurinta mahdollista tyydytystä pienimmällä mahdollisella rahalla, vaan alkaa tehdä ostospäätöksiään tuotteiden imagon, muodin ja sosiaalisen arvostuksen ehdoilla. Tämänhän jokainen omalta kohdaltaan kiistää, totta kai. Ihmisessä tuntuu aiheuttavan suurta intuitiivista kognitiivista vastarintaa ajatus, että mainokset vaikuttaisivat häneen. Kukaan ei myönnä olevansa mainoksen orja. Mutta silti yritykset laittavat vuosittain miljardeja ja miljardeja tuotteidensa mainostamiseen. Hassua.
Riku kuunteli näitä syitä tarkkaavaisesti ja vaikutti ymmärtävän. Onhan hänkin kuluttaja ja saa käyttää omaa harkintaansa valitessaan karkkejaan tai lelujaan kaupasta – tietyissä rajoissa toki. Ajattelin selittää hänelle mainosten merkityksen myös luokkayhteiskunnan näkökulmasta.
”Tiedäthän sinä, kun ihmiset käyvät töissä näissä erilaisissa yrityksissä. He eivät kuitenkaan omista omia työpaikkojaan, vaan ne omistaa joku muu. Ja tämä yrityksen omistaja ottaa sitten rahat, jotka yritys on työntekijöiden työllä hankkinut. Ammattiyhdistysliike on kuitenkin taistellut työntekijöille sen verran hyvän palkan, että he voisivat vähitellen ostaa yritykset itselleen. Tämän takia yritykset omistavien ihmisten täytyy saada työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuksiin, jotta he eivät voisi ostaa yrityksiä ja omistajat voisivat jatkaa yritysten voittojen laittamista omaan taskuunsa.”
”Niin.” totesi Riku taas lapsen itsevarmuudella. Tuttuja aiheita hänelle, olemmehan keskustelleet ay-liikkeestä ja luokkayhteiskunnasta aiemminkin. Riku piti hienon miniluennon äidilleenkin siitä, miksei kannata kuulua Loimaan kassaan.
Työntekijöille maksettavat palkat näyttäytyvät yrityksen kirjanpidossa menoina ja ovat pois yrityksen voitoista, sekä sitä kautta omistajien tuloista. Siksi omistavalla luokalla olisi intressi pitää palkat minimaalisen pieninä. Jonkinlaista palkkaa on pakko maksaa työvoiman uusintamisen vuoksi. Jos palkkataso on niin alhainen, ettei työväestö pysy hengissä ja pysty tuottamaan jälkeläisiä, ovat yrityksetkin pian pulassa. Ne tähtäävätkin palkkatason asettamiseksi sellaiselle tasolle, että työntekijät tulevat juuri ja juuri toimeen, mutta pysyvät vaarattomina.
Tämä asetelma vaarantuu, kun työntekijät organisoituvat ammattiyhdistysliikkeeksi ja alkavat neuvotella palkoista kollektiivisesti. Yritykset voidaan pakottaa jakamaan suurempi osuus voitoistaan työntekijöille, jolloin työntekijöiden käytettävissä olevat tulot ylittävät tason, jolla tulee toimeen ja heille jää ylimääräistä rahaa. Mutta kuten edellä esitin, juuri tämä perustoimeentulon ylittävä raha aiheuttaa ongelmia.
Mitä työntekijän sitten pitäisi tehdä rahoilla, jotka hänellä yhä on käytettävissään, kun välttämättömät asiat on hankittu ja maksettu? Taloudellisessa mielessä jokainen ihminen on sekä tuottaja, että kuluttaja. Hän tuottaa jotain paitsi työpaikallaan myös kotonaan ja vastaavasti hän vaihtaa tuotteensa tai rahansa muiden tuotteisiin ja kuluttaa ne. Tämän taloudellisen ihmisen tuottajapuoli on organisoitunut ay-liikkeessä ja pystyy edistämään intressejään voimakkaana kollektiiviliikkeenä. Mutta kuluttajapuoli ei ole organisoitunut, eivätkä samat ihmiset jotka pystyvät käyttämään valtaa ay-liikkeenä, osaa hyödyntää kulutukseensa liittyvää poliittista voimaa.
Huomatessaan jäävänsä tappiolle luokkakonfliktissa työntekijöiden tuottajapuolen kanssa, omistava luokka hyökkää heidän organisoitumatonta kuluttajapuoltaan vastaan. Palkankorotukset valuvat hukkaan, jos omistava luokka pystyy elinkustannuksia nostamalla keräämään samat rahat takaisin itselleen. Viiden prosentin palkankorotus ei muuta työntekijöiden ja omistajien suhteita mihinkään, jos omistajat samalla nostavat asuntojen vuokria kymmenen prosenttia.
Säästämällä osan palkastaan ja ostamalla osuuksia työpaikkanaan toimivasta yrityksestä työntekijät pystyisivät – joko yksilöinä tai kollektiivina – vähitellen ottamaan työpaikkansa haltuun. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityksen tuottamia voittoja ei enää jaettaisi vain harvalukuiselle omistajien joukolle, vaan yrityksen omistaisivat kaikki sen työntekijät. Tätä Karl Marx käsittääkseni tarkoitti, kun hän sanoi tavoitteena olevan, että proletaareista tulee porvareita, eikä sitä että palkkapäivänään työntekijät ostelevat isoja televisioita, kaupunkimaastureita ja minkkiturkkeja.
Ja tässä konsumerismi tulee peliin. Konsumerismi on omistavan luokan ase, jolla se ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Konsumerismi on väline, jolla omistava luokka pitää työntekijät työntekijöinä ja estää heidän nousunsa omistavaan luokkaan. Konsumerismin tarkoitus on harhauttaa työntekijät tuhlaamaan rahansa turhuuden kuluttamiseen, sen sijaan että he säästäisivät rahansa ja ostaisivat yritykset, siis tuotantovälineet ja pääoman, omaan omistukseensa.
Tämä aspekti on jäänyt liian vähälle huomiolle konsumerismin ja kuluttamisen tutkimuksessa.
Oleellinen konsumerismin piirre on myös, että se pitää kuluttajat atomistisina yksilöinä ja näin efektiivisesti tekee tyhjäksi heidän joukkovoimansa. Organisoitumalla kollektiiviseksi kuluttajaliikkeeksi työntekijät voisivat painostaa yrityksiä esimerkiksi boikotoimalla sellaisia yrityksiä, jotka tulouttavat voittojaan veroparatiisien kautta tai siirtävät tuotantoaan maihin, jotka eivät täytä alkeellisiakaan työsuojelun ehtoja.
Ei tämä mitään erityisen radikaalia olisi. Kyseessä olisi vain työntekijöiden kuluttajapuolen organisoituminen kollektiiviksi samaan tapaan kuin tuottajapuoli on organisoitunut kollektiiviksi ammattiyhdistysliikkeenä. Mutta yhteiskunnalliset vaikutukset olisivat valtavat, kuten ammattiyhdistysliikkeelläkin.
Ostelemalla kalliita ylellisyystuotteita työntekijä voi hetkellisesti kuvitella kuuluvansa omistavaan luokkaan. Mutta konsumerismin pirullisuus onkin juuri siinä, että nämä ylellisyystuotteet tosi asiassa kahlitsevat työntekijän luokkayhteiskuntaan ja estävät hänen nousunsa omistavaan luokkaan.
Sitten saavuimmekin Riku-pojan kanssa jo koulun pihaan ja oli aika toivottaa hyvää koulupäivää. ”Ihmisten pitäisi miettiä enemmän, mitä ostavat” totesi Riku. Oli minun vuoroni vastata ”Niin”. Ehkä pojilla oli välitunnilla keskusteltavaa mainoksista ja luokkayhteiskunnasta, ehkä he olivat lumisotaa. Minulle ainakin jäi tästä keskustelusta mietittävää.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Hyvä kirjoitus, joka pelkistää asioita, jotka monesti arjen elämässä työläismuurahaisilta helposti unohtuvat ja hämärtyvät.
Lähivuosien kehitys Suomessa on mennyt ja näyttäisi edelleen jatkuvan sellaisena, että itse asiassa peruselämiseen (etenkin asuntoon, liikkumiseen ja ruokaan) menee yhtä suurempi osuus käytettävissä olevista tuloista. Näiden asioiden kallistuminen johtuu pitkälti verotuksellisista asioista ja itse pidän sitä hyvänä kehityssuuntana ainakin jos maailman kestokykyä tarkastellaan ja myös sitä, että moni elämisen kannalta täysin turha asia häviää väkisinkin ostoslistalta monilta.
Ratkaisu on yksinkertainen; pitää asettaa oma arvostusasteikkonsa uusiksi eikä välittää mitään ulkoisista trendeistä - tyytyä vähempään, olla kisaamatta palkassa - itse en ainakaan vaihda vapaa-aikaani rahan sijasta tällä hetkellä. Ja tulevaisuudessa yhtä vain vähemmän. Aikaa arvostan, aikaa kokea.
Pitää vain vaihtaa hieman ajattelusuuntaa niin kaikki muuttuu:
- on ylellistä tehdä itse ruokansa, syödä tuumiskellen
- on ylellistä kirjoittaa käsin paperille, antaa ajatusten tuumia, tietokoneiden tai ipadien tai ties minkä sijaan
- on ylellistä istuttaa kaalintaimia, seurata niiden kasvua, tuntea lämmin maa käsissään
- on ylellistä vaellella metsässä, kirmata välillä paljain jaloin puroon, nuuskia sammalta ja vadelmia, kuunnella tuulta
- on ylellistä hymyillä tuntemattomalle kujeillen, nähdä hänen vastaavan
Eikö olekin? Voi mietin hienon mainoksen noista jokaisesta saisikaan, paljon paljon hienomman kuin uudesta ipadista. Ehkä sitä voi jokainen mielessään kokeilla.
Itse kyllä suhtaudun hieman epäillen tähän näkemykseen ammattiliitoista. Miksi esimerkiksi virossa palkat ovat sitten nousseet kovastikin ilman ammattiliittoja?
Konsumerismista olen kyllä täysin samaa mieltä kuin kirjoittaja. Ihminen ei käyttäydy kuin klassisen taloustieteen yksilö, joka toimii ostopäätöksissään rationaalisesti. Konsumerismi on sairaus ja suuremmalta mittakaavalta tarkasteltuna länsimaisen maailman suurin ongelma. Suomenkaan suurin ongelma ei ole mielestäni tälläkään hetkellä organisaatioiden, vaan yksittäisten ihmisten tehottomuus. Kulutetaan asioihin jotka eivät nosta onnellisuutta, ja vielä EK:n ja muiden panostamana. "yhteiskunnan rattaat pyörimään"
Ihmiset olisivat onnellisempia jos he säästäisivät, sijoittaisivat, ja pyrkisivät taloudelliseen riippumattomuuteen sen sijaan että ostetaan kaikkea turhaa mitä ei edes tarvita. Kun ostetaan vähemmän, työtä ei tarvi tehdä niin paljon. Panostettaisi mersujen ja Iphonejen sijaan koulutukseen, terveydenhuoltoon, ympäristöystävällisyyteen ja muiden maiden auttamiseen. Samalla kun kotimainen pääomakanta karttuu kun ihmiset sijoittavat siihen.
Eikö nykyinen kankea työvoimapolitiikka estä sen että ihminen tekee sen verran työtä mitä hän itse kuluttaa ja säästää? Laitetaan ihmiset työskentelemään kahdeksan tuntia päivässä vaikka työn tuottavuus nousee. Ja valitettavasti nämä ylimääräiset rahat eivät kaikki mene koulutukseen ja yhteiseen hyvään vaan ympäristön pilaavaan kertakäyttökrääsään.
Lähetä kommentti