Universaalin tasa-arvon edistämisessä monenlaiset otteet ovat tarpeen. Yhteiskuntamme lainsäädäntö, instituutiot, käytännöt ja protokollat on syytä säätää niin, että ne kohtelevat kaikkia ihmisiä samalla tavoin, sukupuolesta ynnä muista yksilön ominaisuuksista riippumatta. Tässä tasa-arvon sfäärissä tehtävä työ on arvokasta, mutta se on kenties näkyvän luonteensa vuoksi suhteellisen helppoa. Mikäli epätasa-arvoistava käytäntö havaitaan, sitä voidaan kritisoida ja asia voidaan pyrkiä nostamaan poliittiselle asialistalle. Mikäli epätasapuolisesta tilanteesta hyötyvät tahot eivät onnistu estämään muutosta, ongelma saadaan mahdollisesti korjattua.Virallisluontoiset käytännöt ovat kuitenkin vain yksi tasa-arvoa tukeva pylväs. Näihin tekijöihin on myös parhaat edellytykset vaikuttaa poliittisesti, sillä ihmiset tapaavat hahmottaa virallisen sfäärin tasa-arvokysymykset, kuten palkkatasa-arvon, sukupuolikiintiöt tai lastenhoidon poliittisiksi kysymyksiksi. Niiden hypoteettinen viilaaminen äärimmäiseen ei-diskriminatiivisuuteen ei kuitenkaan yksin riitä tasa-arvon toteutumiseen.
Epätasa-arvon syitä tulee etsiä myös epävirallisesta ja henkilökohtaisemmasta sfääristä. Tarkastelun keskiössä on ihmisen läheisimmät suhteet toisiin ihmisiin, perhe. Valitettavasti tämä instituutio tapaa indoktrinoida ihmisiin diskriminatiivisia ajattelumalleja jo hyvin varhaisesta iästä lähtien. Näitä malleja on hyvin vaikea päästä tuulettamaan kahdesta syystä. Koska monet ovat oppineet nämä ajattelumallinsa hyvin nuorina, eivät he osaa katsoa maailmaa niiden ulkopuolelta. Siksi kyse ei ole heille ajattelumalleista, vaan siitä että maailma vaan on sellainen. Sitä ei voi ajatella mitenkään muuten.
Mieleen tulee psykologian testeistä kissa, joka eli lapsuutensa näkemättä vaakasuoria muotoja. Se törmäili aikuisena jatkuvasti vaakasuoriin esineisiin, koska ei enää oppinut näkemään niitä. Ihmisestä tulee helposti samalla tavalla mentaalisesti sokea tietyille käytännöille, eikä hän pysty aikuisena näkemään niitä, saati analysoimaan niiden ongelmia tai tasa-arvoisuutta. Toinen syy ongelman välttelylle on sen henkilökohtaisuus ja siitä seuraava arkaluontoisuus. Yksittäisen ihmisen on henkisesti helpompi unohtaa perheessään kokemansa epätasapuolisuus, kuin kohdata häiritsevä ajatus, etteivät hänen vanhempansa kenties olekaan täydellisiä.
Pohjoismaisissakin perheissä esiintyy kuitenkin käytäntöjä, jotka tarkemmin katsottuina ovat hyvin diskriminoivia ja opettavat nämä käytännöt seuraavallekin sukupolvelle. Käytännöt ovat epäilemättä tiedostamattomia, sillä oletettavasti harva tietoisesti sortaisi oman perheensä jäseniä sukupuolen perusteella. Esimerkkejä kuitenkin löytyy paljon. Kodin työt eivät välttämättä jakaannu epätasaisesti vain perheen isän ja äidin välillä, vaan myös poikien ja tyttärien. Sukupuoli voi myös määrittää sitä, millaisia harrastuksia perheen lapsille sallitaan ja kuinka paljon näihin laitetaan rahaa. Tai kuinka paljon perheen täysi-ikäisten lasten täytyy uhrata aikaa ja vaivaa, mikäli perheen alaikäiset lapset tarvitsevat hoitajaa.
Tällaisista perheen sisäisistä sukupuolisesti diskriminatiivisista käytännöistä ei taida olla juurikaan tutkimustietoa, mihin varmasti osaltaan vaikuttaa kysymyksen vaikeus tutkimusalueena. Jokainen voi varmasti kuitenkin löytää esimerkkejä omista kokemuksistaan ja havainnoistaan. Kun naiset jo lapsena oppivat, että heidän tekemisensä voivat aina joustaa, jotta he voivat tukea veljiään heidän puuhissaan, on siitä vain looginen seuraus, että naiset kokevat itsensä vähemmän arvokkaiksi, kuin miehet. Pirullisesti lapsesta asti poljetut naiset eivät ole vaatimassa tasa-arvoa tai muita etuoikeutettuja ihmisryhmiä häiritseviä asioita.
Vanhemmilla tulee totta kai olla valta kasvattaa lastaan ja estää tätä tekemästä kaikkia niitä temppuja, joita kaikki lapset joskus yrittävät tehdä. Isänvalta tavataan kuitenkin vieläkin mieltää antiikin ajan merkityksessään, jossa sillä viitattiin isän rajattomaan valtaan vaimoihinsa, lapsiinsa ja orjiinsa. Tasa-arvon vaatimuksiin tällainen kasvatus ei käy. Vanhempien tulisi kasvattaa lapsensa niin, että he voivat tuntea itsensä yhtä arvokkaiksi sisarustensa kanssa ja saavat tätä kautta terveen itsetunnon. Nyt perheen aloittama itsetunnon ja -kunnioituksen madaltaminen jatkuu liian helposti naistenlehtien johdolla, josta ilmiöstä Piia kirjoittaa ansiokkaasti.
John Locke ilmaisee teoksessaan Tutkielma hallitusvallasta kritiikkinsä sellaisia vanhempia kohtaan, jotka luulevat voivansa sanella lastensa elämän, hienosti: ”Tämä [pysyvä velvollisuus kunnioittaa vanhempiaan] sisältää sisäisen arvostuksen ja kunnioituksen, jota tulee ilmaista kaikin ulkoisin merkein. Se estää lasta koskaan ryhtymästä mihinkään, mikä voisi vahingoittaa, häväistä, häiritä tai vaarantaa niiden elämän, joilta hän sai oman elämänsä. Se sitoo hänet kaikin mahdollisin toimin puolustamaan, tukemaan, avustamaan ja lohduttamaan niitä, joiden kautta hän tuli olemassa olevaksi ja kykeneväksi elämän nautintoihin. Tästä velvollisuudesta lapsia ei voi päästää mikään valtio eikä vapaus.”
”Tämä on kuitenkin hyvin kaukana siitä, että vanhemmille annettaisiin valta komentaa lapsia tai auktoriteetti tehdä lakeja ja käyttää heidän elämäänsä tai vapauksiaan miten haluavat. Velka kunnioitukseen, arvostukseen, kiitollisuuteen ja apuun on yksi asia, vaatimus ehdottomaan kuuliaisuuteen ja alamaisuuteen on toinen asia.”
Olen aikaisemmin kirjoittanut ulkonäköpaineista otsikoilla Ulkonäkökeskeisyys ja Lapset trendikonsumerismin kuristuksessa, sekä naisten ensiarvoisen tärkeästä kontribuutiosta politiikkaan otsikolla Naiset yhteiskunnallisen osallistumisen areenalla.
Kuvassa John Locke
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti