Poliittisen kielen sulkeutuminen

Näin eräs yö unta vuoden 2012 presidentinvaaleista. Sauli Niinistö johti mielipidekyselyissä jo ensimmäisellä kierroksella tuollaisella 60 prosentin kannatuksella. Valintaa pidettiin itsestään selvänä, sillä muut vaihtoehdot esitettiin mediassa ja kansalaismielipiteessä epärealistisina ja utooppisina. Keskustelua käytiin vain siitä, kuka ehdokkaista edistäisi parhaiten suomalaisten yritysten asiaa globaaleilla markkinoilla. Vaihtoehtoisia argumentteja ei tarvinnut esittää, Niinistö oli joka tapauksessa paras. Unessa olimme huolestuneet tilanteesta kavereideni kanssa, muttemme pystyneet edes keskenämme sitä kritisoimaan. Poliittinen kieli oli sulkeutunut niin, ettei asioista voinut puhua, kuin yhdellä tavalla.

Politiikassa tulisi olla kyse siitä, että asiat voidaan tehdä toisella tavalla. Aikaisemmin vallinneiden, huonojen ratkaisujen havaitseminen ja muuttaminen tulisi olla politiikan tehtävä. On voitava esittää vaihtoehtoja ja uusi avauksia. Aikanaan porvarit kysyivät, miksi aateliset saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt. Myöhemmin työläiset kysyivät, miksi porvarit saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt.

Tässä mielessä elämme hyvin ei-poliittista aikaa. Tietyt asiat otetaan itsestäänselvyyksinä, eikä niitä kyseenalaisteta. Esimerkiksi tuloerojen kasvu, liikenneonnettomuudet, ympäristön pilaantuminen, työelämän kurjistuminen ja ydinsodan uhka ovat asioita, jotka voitaisiin poistaa kaikki, mikäli niin tahdottaisi. Suurin osa ihmisistä myös tahtoisi. Silti nämä asiat saadaan markkinoitua jonkinlaisena pakkona, jonka kritisoiminen osoittaa paitsi ymmärtämättömyyttä, on myös vaarallista.

Poliittisen kielen sulkeutuminen, tai sulkeminen, voi edesauttaa valtiota tms. poliittista järjestelmää vakauttamaan itseään. Järjestelmän ei tarvitse reagoida kansalaisten esittämiin vaatimuksiin, mikäli se voi jo etukäteen estää kansalaisia käsittämästä mitä kaikkea heillä voisi olla mahdollisuus vaatia ja saada. Kun tietyt kysymykset ja argumentit voidaan sulkea jo etukäteen pois kansalaiskeskustelusta epärealistina, on sillä taholla, joka tästä poissulkemisesta päättää, erittäin suuri valta.

Konservatiiviset puolueet keräävät hyödyn tilanteesta, jossa politiikan ja demokratian mahdollisuuksia rajataan poliittisen kielen sulkeutumisen avulla. Poliittisella oikeistolla on aina vastattavanaan mahdoton kysymys siitä, kuinka se voi demokraattisesti ylläpitää tietyn yläluokan etuoikeutettua asemaa, vaikka kaikkien tämän luokan ulkopuolisten edun mukaista olisi purkaa yhteiskunnan hierarkisuus. Haihduttamalla kriittiset käsitteet kielestä se onnistuu: Enää ikäviä kysymyksiä ei voida esittää, voidaan vain puhua oikeistolaisen mieliretoriikalla, eli mitä asioita on milloinkin uhrattava, jotta tietty ryhmä saavuttaa tiettyjä taloudellisia hyötyjä.

Korostamalla vaihtoehtoisia ja kriittisiä käsitteitä ja puhetapoja pystymme hakemaan sitä rajaa, joka on todellisten mahdottomuuksien ja tiettyjen vallanpitäjien illusoristen mahdollisuuksien välillä. Näin poliittista järjestelmäämme on mahdollista kehittää demokraattisemmaksi, sillä siitä tulee aidosti responsiivinen kansalaisten tahdolle. Ole realisti – vaadi mahdotonta!

Porvarihallitus pääsee vauhtiin köyhien kyykyttämisessä

Ennen vaaleja Kokoomuksen imagopoliittinen sumutus onnistui hyvin. Oikeistokonservatiivinen puolue pystyi vakuuttamaan monet äänestäjät siitä, että se pystyy hälventämään vastakkainasettelua köyhien ja rikkaiden välillä ja pitämään huolta molempien eduista. Moni pienituloinen ihminen, joille tulonsiirrot ja julkiset palvelut ovat erityisen tärkeitä, äänesti ehdokasta Kokoomuksesta, jonka ideologiaan tulonsiirrot ja julkiset palvelut eivät kuulu.

Saatuaan mahdollisuuden muodostaa porvarihallitus Keskustan kanssa Kokoomus pääsee nyt näyttämään oikeaa väriään. Ensimmäisiksi kärsijöiksi valittiin kaikkein vähävaraisimmat lapsiperheet. Aiemmin köyhimmillä on ollut mahdollisuus maksuttomaan lasten päivähoitoon, nyt tämä niin sanottu nollamaksuluokka poistetaan. Oletettavasti tämä kouraisee tuntuvasti opiskelevia yksinhuoltajia, joiden on alettava maksaa opintotuestaan päivähoitomaksuja. Hallitus myös sopivasti päätti myöhästyttää lupailemaansa opintotuen korotusta.

Toisaalta oikeistolaiset puolueet tekevät samalla kätevästi tyhjäksi myös lupaamansa lapsilisän korotuksen. Yksinhuoltajille luvattiin kymmenen euron korotus lapsilisään. Mikäli alimmaksi päivähoitomaksuksi tulee kaavailtu 30 euroa, otetaan edellä mainittu suuri lupaus moninkertaisesti pois. Lapsilisän korotus ei myöskään auta sentilläkään kaikkein köyhimpiä lapsiperheitä, sillä se laskee samalla summalla toimeentulotukea. Tämä on törkeää ylimielisyyttä suhteessa vähävaraisiin. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni yksinhuoltaja äänesti nykyisen hallituskoalition puolueita, erityisesti pääideologia ja valtionvarainministeriöpuoluetta Kokoomusta ja kuinka tyytyväisiä he nyt ovat äänestyspäätökseensä.

Hyvätuloisimpien lapsiperheiden hoitomaksuihin hallitus ei aio puuttua.

Tämä tekee hyvin selkeäksi hallituksen ideologisen linjan: Köyhillä on oltava kurjempaa suhteessa rikkaisiin, kuin tähän mennessä. Ilmeisesti hallituksella ei ole riittävästi rikkaita miellyttäviä keinoja lisätä heidän varallisuuttaan, joten hyvinvointierojen lisäämiseksi suurempi osa yhteiskunnan kuluista on maksatettava kaikkein huonoimmassa ja sorretuimmassa asemassa olevilla. Erityisen traagiseksi tämän negatiivisen robin hoodismin tekee sen kohdentaminen raasti lapsiin.

Kuvassa päiväkoti Taikalamppu Jyväskylästä

Post Scriptum: Myös Esa Suominen pohtii lastenhoitoa ja köyhyyttä blogissaan

Liikennepoliittista pekkarointia

Eilen saimme lukea iltapäivälehdistä, kuinka jälleen yksi nuori ihminen oli menettänyt henkensä rattijuopon uhrina. Tapaus on hyvin traaginen ja uhrin omaisille on syytä toivoa voimia. Tämä menetetty nuori elämä ei kuitenkaan ole ensimmäinen, eikä luultavasti viimeinen, joka menetetään yhtä järjettömästi ja turhaan. Tehtyä vahinkoa ei saa tekemättömäksi, mutta kenties olisi syytä pohtia, kuinka vastaavilta tragedioilta tulevaisuudessa säästyttäisi.

Aikaisemmin Mauri Pekkarinen (kesk), joka ei ole liikenneministeri, vaan kauppa- ja teollisuusministeri, esitti ettei Vantaalle suunnitelulle kehäradalle välttämättä tulekaan tukea valtion rahoista, vaan summa ohjataan muualle teiden parantamiseen. Oletettavasti tämä näkyisi teiden parantumisena täällä Keski-Suomessa, Pekkarisen vaalipiirissä. Panostaminen yksityisautoilun edellytysten tukemiseen joukkoliikenteen kustannuksella on kuitenkin mieletön.

Suomessa kuolee vuosittain satoja ihmisiä liikenneonnettomuuksissa. Suurimmassa osassa näistä onnettomuuksista osapuolena on yksityisauto. Ylläpidämme tieten tahtoen liikennejärjestelmää, joka tappaa vuosittain satoja ihmisiä suoraan onnettomuuksina. Myös päästöt tappavat, mutta arviot vaihtelevat. Kuinka monta kuollutta suomalaista vielä tarvitaan, ennen kuin hallitus suostuu muuttamaan liikennepolitiikkansa painopistettä ja linjauksia?

Post scriptum: On inhottavaa kirjoittaa näin karusti. Nämä ovat kuitenkin todellisia asioita, joiden vuoksi ihan oikeat ihmiset kärsivät ja kuolevat. Niistä on vaikea kirjoittaa hilpeästi.

Olen aikaisemmin kirjoittanut liikennepolitiikasta otsikoilla Suomi raiteille ja Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille.