Kreikan vakuuksista mielekästä pitää kiinni

Aamun Hesarissa kielletään kolmesti Kreikan lainatakuiden vastineeksi saatavat vakuudet. Ensin pääkirjoituksessa, sitten samalla sivulla Paavo Raution aliossa ja sitten vielä Marko Junkkarisen uutisanalyysissa. Näistä tylytyksistä tulee mieleen kaksi näkökulmaa, jotka Hesarin teksteistä jäi puuttumaan. Demokratia ja Suomen strateginen linja.

Niin kauan kuin minä olen osannut lukea, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit ovat syyttäneet Sdp:ta vaalilupausten pettämisestä. Kerran päivässä puolue haukuttiin siitä, että se on myynyt periaatteensa ja tehnyt liian löysiä kompromisseja. Onko ääni kellossa muuttunut nyt, kun puolue pitää jämäkästi kiinni tavoitteestaan ja vaatii Kreikan lainan takaamiseksi vakuuksia? Ei. Nyt samat pääkirjoitustoimittajat ja kolumnistit haukkuvat puoluetta vaalilupausten pitämisestä. Ja kolmesti samassa lehdessä.

Demokraattisessa valtiossa vaalien täytyy vaikuttaa valtion ylimmän johdon linjaan. Kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät viestittivät tyytymättömyyttä sitä kohtaan, etteivät suomalaiset poliitikot pyri vaikuttamaan riittävän aktiivisesti eurooppalaiseen politiikkaan Suomea koskevissa asioissa. Nyt vaalien jälkeen koottu hallituskoalitio on ottanut tämän viestin vakavasti ja vaikuttaa Euroopan tasolla. Ja yhtäkkiä Hesarin viisastelijat vaativatkin, että pitäisi olla nätisti ja peesailla isoja maita.

Toinen tärkeä näkökulma kansainvälisissä neuvotteluissa on se, millaisen kuvan neuvottelukumppanina Suomi antaa itsestään muille maille. Kansainvälisessä politiikassa on aivan normaalia, että maat suostuttelevat toisiaan oman kantansa taakse – joko porkkanalla, kepillä tai molemmilla. Painostaminen on aina kustannus myös toisia painostavalle maalle, joten painostamisen kustannukset lasketaan tarkkaan.

Onkin kannattavampaa painostaa sellaisia maita, jotka hätääntyvät helposti ja muuttavat kantaansa, kun isot maat vähän ärähtävät. Tällöin takkinsa kääntänyt maa saa pelkurin maineen ja sitä painostetaan jatkossakin. Se on kannattavaa, sillä muut voivat laskelmoida tämän maan antavan periksi pienemmällä painostuksella, kuin jonkin toisen.

Suomen onkin määrätietoisesti vältettävä joutumista tällaiseen vellihousun asemaan kansainvälisissä neuvotteluissa. Virheitä tehtiin jo esimerkiksi siinä, miten Ottawan sopimus hyväksyttiin: Suomi harasi ensin vastaan, mutta kansainvälisen painostuksen alla muutti kantaansa ja hyväksyi sopimuksen. Tällainen hapuilu kannustaa painostamaan maata jatkossakin.

Jämäkkyys ei kuitenkaan tarkoita kompromissikyvyttömyyttä. Uusia tapoja järjestää Kreikan lainapaketti kaikkia, myös Suomea, tyydyttävällä tavalla on haettava avoimin mielin ja rakentavasti. Mutta on erittäin tärkeää, ettei perisuomalaiseen tapaan vesitetä omia tavoitteita jo ennen neuvottelupöytään istumista. Silloin ei neuvotteluista yleensä saa muuta kuin lämmintä kättä.

Paavo Lipponen presidenttiehdokkaaksi - mahtavaa!

Viikon energisoivin poliittinen uutinen on entisen pääministerin ja pitkän linjan valtiomiehen, Paavo Lipposen, ilmoitus pyrkiä presidentiksi. Ilmoitusta ei todellakaan voi kuitata toteamalla "So what?" Ennen tätä uutista tammikuun presidentinvaalit vaikuttivat erittäin epämielenkiintoisilta, kuin kruunajaisilta, joissa huudetaan kuninkaaksi ennaltamäärätty ennakosuosikki.

Jos Lipponen valitaan SDP:n presidenttiehdokkaaksi, saa kokoomuksen ennakkokuningas Sauli Niinistö hänestä merkittävän vastuksen vaaliin. Molempien miesten profiileissa on paljon yhteistä. He ovat olleet samassa hallituksessa, Lipponen pää- ja Niinistö valtionvarainministerinä (ja molemmilla on itse asiassa tismalleen yhtä montaa ministeripäivää takanaan, 2927). Molemmat ovat toimineet eduskunnan puhemiehenä ja päivänpolitiikasta vetäytymisen jälkeen ottaneet tavakseen kommentoida poliittisia asioita. Joko valtiomiesmäisen viisaasti tai besserwissermäisesti, tulkitsijasta riippuen.

Lipposen mukaantulo antaa myös aivan uudenlaista virtaa SDP:n jäsenäänestykselle presidenttiehdokkaastaan. Jäsenäänestys paitsi herättää hyvää aatteellista keskustelua, antaa jokaisen jäsenen jäsenyydelle tietynlaista demokraattista lisäarvoa ja muistuttaa sosialidemokratian roolista suurena kansanliikkeenä, joka vie kansan syvien rivien terveiset ja tahdon valtakunnan ylimmän päätöksenteon tasoille asti. Täytyy muistaa itsekin maksaa jäsenmaksuni.

Niissä puolueissa, joissa ei ole vielä omia ehdokkaita nimitetty, mietitäänkin nyt kuumeisesti omia strategioita. Keskustalle ei taida jäädä muita vaihtoehtoja, kuin pelata naiskortti. Pääehdokkaiden ollessa miehiä naisehdokas kerää kannatusta niiltä äänestäjiltä, joille sukupuoli on tärkeämpi ehdokkaan valintakriteeri kuin poliittinen kompetenssi tai ideologia. Jos Anneli Jäätteenmäki suostuu keskustan ehdokkaaksi, tulee vaaliväittelyistä kuin herkullinen revanssi vuoden 2003 eduskuntavaaleista. Paitsi että tällä kertaa vanhojen ystävien Lipposen ja Jäätteenmäen keskustelua sparraa Ville Itälän sijaan Sauli Niiistö!

Lipponen kelpasi vasemmistoliitolle pääministeriksi vuosina 1995 - 2003 kun vasurit olivat edellisen kerran samassa hallituskoalitiossa SDP:n kanssa. Toivottavasti Lipponen kelpaa heille myös presidentiksi, sillä vasemmistoliiton apu toisi Lipposen taakse todella vahvan vasemmistolaisen kansanliikkeen. Se myös varmistaisi, että presidentinvaalien toisella kierroksella on vasemmistolainen, hyvinvointiyhteiskuntaa ja avointa Eurooppaa kannattava ehdokas, vastassaan joko konservatiivis-oikeistolainen tai konservatiivis-nationalistinen ehdokas.

Tärkeintä on kuitenkin, että juuri nyt Euroopassa tarvitaan Paavo Lipposen kaltaista presidenttiä. Nurkkakuntainen nationalismi nostaa päätään Euroopassa ja pyrkii syyttelemään kaikista vaikeuksista "ulkopuolisia", keitä he sitten koskaan ovatkaan. Protektionismi ja rajojen sulkeminen yritetään tarjota legitiiminä vaihtoehtona avoimelle taloudelle ja yhteiskunnalle. Toisaalta suurpääoman omistajat syyttävät vaikeuksista Euroopan korkeita palkkoja ja sanovat, ettei Euroopan sosiaaliseen malliin ole enää varaa.

Juuri tällaisessa tilanteessa Suomen kansa voi huutaa selkeästi "EI!" näille vastenmielisille ajatuksille ja valita presidentikseen eurooppalaisen visionäärin, joka on sitoutunut avoimen Euroopan ylläpitoon ja kehittämiseen ja joka työväenliikkeen miehenä pystyy puolustamaan suomalaisia työntekijöitä globalisaation myllerryksessä.

PS: Myös Jani Kokko kommentoi Lipposen ehdokkuutta blogissaan

Kuva: Ulla Winter / Uutispäivä Demari