 |
| Haikaillaanko Suomessa uutta Sampoa, joka jauhaisi itsestään kansantaloudelle työpaikkoja, kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää? Kuva: Akseli Gallen-Kallela; Sammon taonta |
On ehdottoman hyvä asia, että julkisuudessa käydään keskustelua siitä, kuinka Suomen kansantalous saadaan taas kasvuun. Mutta on ymmärrettävä keskustelussa esitettyjen puheenvuorojen ideologinen luonne. Kriisit helpottavat uudistusten läpiviemistä ja poliittinen oikeisto ja elinkeinoelämä pyrkivätkin käyttämään hyväkseen katastrofimentaliteettia oman talous- ja sosiaalipolitiikkansa edistämiseksi.
Naomi Klein on kuvannut kirjassaan Tuhokapitalismin nousu lukuisia tapauksia, joissa erilaisia kriisejä on käytetty hyväksi yhteiskunnallisen omaisuuden yksityistämiseen, ammattiyhdistysliikkeen murtamiseen ja muuhun oikeistolaiseen politiikkaan. Niin äärimmäisiä ehdotuksia, kuin Klein kuvaa, ei Suomessa ole esitetty, mutta logiikka on sama: Kriisiin vedoten edistetään oikeistolaisia linjauksia.
Kilpailukyky ja tuottavuus
Perusteluna sille, miksi työntekijöiden asemaa täytyy heikentää, käytetään useimmiten Suomen kansainvälistä kilpailukykyä. Kilpailukykyä ei yleensä määritellä mitenkään, vaan toivotaan syntyvän löyhä assosiaatio, että korkeammat palkat, lyhyemmät työviikot ja työsuhdeturva heikentävät kilpailukykyä. Näin työntekijöiden aseman kurjistaminen saadaan vaikuttamaan jollei oikeutetulta, niin ainakin välttämättömältä.
Suomalaisessa vientiteollisuudessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Viennin väheneminen johtuu globaalista kysyntäshokista. Kun kaikki vähentävät kulutustaan, vähenee vienti kaikissa maissa. Suomi ei ole poikkeus, eikä täkäläinen vientiteollisuus ole mitenkään erityisen tehotonta. Tuotannon tehostamista ja uusia vientivaltteja on toki aina hyvä pohtia, mutta paniikinomaisiin reformeihin ei ole tarvetta kuin ehkä sitten, jos vienti ei toivu samaa tahtia globaalin kysynnän toipumisen myötä.
Samoin suomalaisen työn tuottavuudesta ei ole syytä olla erityisen huolissaan, sillä lasku johtuu nimenomaan vientiteollisuuden erityisen tuottavien työpaikkojen menettämisestä. Kyse ei siis ole siitä, että suomalaiset työntekijät olisivat kaikilla sektoreilla päättäneet alkaa tehdä töitään laiskemmin. Ehdotukset työviikkojen pidentämisestä tai eläkeiän nostosta eivät tässä auta, koska ne eivät tuo vientiteollisuudelle yhtään lisää kysyntää.
Kysyntää tarvitaan
Koska Eurooppa on Suomen viennin ensisijaista markkinakenttää, on Suomelta kansantaloudellista itsemurhaa ajaa eurooppalaisella tasolla kysyntää rajoittavaa vyönkiristyspolitiikkaa. Suomen vientiteollisuuden ongelmat eivät ole sisäisiä, vaan ulkoisia. Kysyntää on liian vähän. Kannattaako Suomen ajaa sellaista politiikkaa, joka entisestään vähentää muiden eurooppalaisten valtioiden ja kuluttajien mahdollisuuksia ostaa suomalaisia vientituotteita?
Suomen linjan neuvotteluissa EU- ja eurokumppaneiden kanssa tulisi olla sellainen, joka korostaa kysynnän elvyttämistä. Markkinataloudessa tarjonnan taso määrittyy kysynnän mukaan. Tarjontaa, siis teollisuutta ja työpaikkoja, ei synny ilman kysyntää. Aktiivinen kysynnänsäätely auttaisi torjumaan taloussuhdanteiden synnyttämän talouskriisin.
Puolet Espanjan nuorista on työttömiä. Eivät he osta Angry Birdsejä tai uusia Lumioita, eivätkä lennä Finnairilla Aasiaan.
Suomalaisessa talouskeskustelussa on tiettyjä itse itsensä talousviisaiksi nimittäneitä henkilöitä, jotka saavat aina ajatuksilleen laajan näkyvyyden, sanoivatpa he mitä hyvänsä. Näiden raimosailasten viesti on kuitenkin aina sama: ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata, koska väestön ikääntyminen / kansallinen kilpailukyky / odottava työvoimapula / huoltosuhde / Kiina / eläkepommi / globalisaatio”.
Turhauttavaa on myös, että tällaista selkeää yhden asian lobbaamista julkisuudessa kommentoidaan yleensä ”Tärkeä yhteiskunnallinen puheenvuoro” tai ”On se hyvä, että joku uskaltaa sanoa nämä vaikeat totuudet ääneen”. Jokainen voi tietysti itse punnita eri puheenvuorojen uskottavuutta, mutta en voi itse pitää kovin uskottavina sellaisia keskustelijoita, jotka ovat aina, täysin riippumatta kansantaloudellisesta kokonaistilanteesta, sitä mieltä, että ”Kyllä NYT pittää säästää ja NYT pittää leikata”.
Mitä se talouskasvu on?
Pitäisi myös ymmärtää, mitä talouskasvu pohjimmiltaan on. Totta kai lisäämällä työtä ja pääomaa saadaan tuotettua enemmän. 200 000 työntekijää ja 1000 paperikonetta tuottaa enemmän paperia, kuin 20 000 paperimiestä ja 100 konetta. Mutta onko se hyvinvoinnin lisäämistä, jos yksittäinen työntekijä tekee 10 prosenttia enemmän työtä saadakseen 10 prosenttia enemmän palkkaa?
Se riippuu tietysti yksilön preferensseistä; kuka pitää enemmän vapaa-ajasta, kuka rahasta. Mutta mielenkiintoisempaa on pohtia sellaista talouskasvua, joka ei vain lisää volyymia, vaan tehostaa pääoman ja työn hyödyntämistä. Niin on mahdollista tuottaa enemmän vähemmällä työllä. Mahdotontako? Ei, vaan juuri siitä on ollut kyse hyvinvointivaltion suuressa tarinassa: Taloudellinen hyvinvointi on kasvanut sitä mukaa, kun työajat ovat lyhentyneet.
Tähän ihmeeseen pääsemiseksi on kaksi toimivaa tapaa. On keksittävä uusia tapoja käyttää työvoimaa ja pääomaa. Esimerkiksi lapiolla ojien kaivaminen on tehokkaampaa kuin paljain käsin, kaivinkoneella tehokkaampaa kuin lapiolla. Toinen tapa on organisoida työtä paremmin niin, että työn tulokset eivät mene hukkaan ja pääoma ja työvoima ovat tehokkaassa käytössä. Koneet eivät siis seiso käyttämättöminä ja työntekijät erikoistuvat tekemään sitä työtä, jonka he parhaiten osaavat ja jossa heidän tuottavuutensa on korkein.
Palaan työnjaon erikoistumiseen hieman myöhemmin.
Yritysten menestymiseen vaikuttavat monet seikat, mutta tärkein niistä on asiakas. Jos yrityksillä ei ole asiakkaita, eivät ne myy mitään eivätkä tuota voittoa, vaikka tuotteet olisivat miten innovatiivisia. Suomessa yritysten työntekijät ovat pitkälti sama ryhmä, kuin niiden asiakkaat. Jos yritykset tahtovat leikata työntekijöiden palkkoja, leikkaavat ne samalla omien asiakkaidensa ostovoimaa. Negatiivinen kierre lähtee käyntiin.
Kunnolliset palkat takaavat ostovoimaiset asiakkaat
Vuonna 1914 Henry Ford päätti nostaa autotehtaidensa työntekijöiden palkat noin kaksinkertaisiksi aiempaan verrattuna, viiteen dollariin päivässä. Näin hän sai parhaat työntekijät omalle palkkalistalleen, mutta myös pakotti muut autotehtaat nostamaan palkkojaan. Tärkeintä on kuitenkin, että korkeammat palkat varmistivat tehtaiden toiminnan jatkumisen. Nyt työntekijöillä oli varaa ostaa itse valmistamiaan autoja ja tuotteiden kysyntä oli varmistettu.
Korkeat palkat luovat julkisen hyödykkeen, ostovoimaisen kuluttajakunnan, joka hyödyttää kaikkia yrityksiä. Löytyisikö suomalaisesta elinkeinoelämästä ainaisen marmattamisen sijaan samanlaista luovuutta, innovatiivisuutta ja uskallusta ajatella asiat uusiksi, kuin Henry Fordilta?
Jotta työntekijöiden inhimillistä potentiaalia voidaan täysimääräisesti hyödyntää talouskasvun luomiseksi, täytyy ihmisten olla työssä, joka mahdollisimman hyvin vastaa heidän kykyjään. Sosiaalisen turvaverkoston on oltava kunnossa, jotta työntekijä uskaltaa vaihtaa työpaikkaa. Samoin työvoiman liikkuvuuden lisäämiseksi tarvitaan aivan uudenlaista asuntopolitiikkaa. Asumiskustannukset on saatava kohtuullisiksi millä keinolla hyvänsä. Asuntojen rakentamisen tarkoituksen täytyy olla, että missä vain voi asua kohtuullisin kustannuksin ja kohtuullisella etäisyydellä työpaikasta, eikä asuntosijoittajien voitontavoittelu epätäydellisiä markkinoita hyödyntämällä.
Voisiko tavoitteeksi ottaa, että työntekijällä on aina oltava mahdollisuus asua niin, että asumiskustannuksiin ja työmatkoihin menee korkeintaan neljäsosa käteen jäävästä palkasta? Jos tämä ei onnistu markkinoilla, valtio tulee apuun tarjoamalla edullisemman asunnon tai junaliput.
Uusien tuotteiden ja yritysideoiden keksiminen on ehdottoman hyvä asia ja välttämättömyys, mutta ei pidä sortua deus ex machina – ajatteluun. Joskus tuntuu, että yrityshautomoihin sun muihin innovaatiokeskittymiin suhtaudutaan kuin taikapatoihin, jotka synnyttävät tyhjästä rahaa jauhavia keksintöjä, kunhan vain tarpeeksi monta innovaattoria on tanssimassa padan ympärillä.
Ehkä tämä mentaliteetti juontuu haikailusta Kalevalan Sammon, rahaa, viljaa ja suolaa jauhavan ihmekoneen, perään. Ehkä suomalaiset kaivatessaan uutta Nokiaa kaipaavatkin tietämättään uutta Sampoa. Ja ehkä jossain uusyrityskeskuksessa sellainen keksitäänkin. Sitten perustetaan yritys, joka itsestään jauhaa työpaikkoja, kilpailukykyä ja kauppataseen ylijäämää.
En kuitenkaan jättäisi koko suomalaisen kansantalouden tulevaisuutta näiden innovaatiomaakarien varaan.
Kohti palvelutaloutta
Kansantaloutemme kehittäminen enemmän palvelutaloudeksi loisi lisää työpaikkoja, mutta myös tehostaisi työvoiman ja pääoman käyttöä. Periaatteen tulee olla, että jokainen työntekijä tekee vain omaa palkkatyötään, kaikki muu työ ulkoistetaan palvelusektorille. Talouskasvu syntyy työnjaon erikoistumisesta, jota palvelusektorin kehittäminen vauhdittaisi. Miksi joka kotitaloudessa täytyisi olla oma tiskikone, pyykkikone ja imuri, kun ne ovat suurimman osan ajasta käyttämättöminä? Se on pääoman vajaakäyttöä.
Työvoiman vajaakäyttöä taas on se, että ammattilainen tekee ensin kahdeksan tuntia tuottavaa työtä työpaikallaan ja sen jälkeen kaksi tai kolme tuntia kotitöitä, joissa hänen tuottavuutensa on murto-osa siitä, mitä se on hänen tehdessään sitä työtä, johon parhaiten soveltuu. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole erityistä lahjakkuutta ruoanlaittoon. Miksi jokaisen täytyy kuljettaa ostokset kaupasta kotiin, lämmittää oma uuni ja hella, kokata ja tiskata astiat? Olisi kokonaistaloudellisesti tehokkaampaa, terveellisempää, ympäristöystävällisempää ja yleisinhimillisesti mukavampaa, kun ihmiset raskaan työpäivän jälkeen kokoontuisivat miellyttäviin ravintoloihin syömään ravitsemusalan ammattilaisten valmistamaa ruokaa.
Yhdeksi Suomen menestystekijäksi, jota ehkä vielä ei laajalti sellaiseksi mielletä, voisi muodostua kyberturvallisuus. Tietoa varastetaan verkkojen kautta kasvavissa määrin. Tutkimus- ja kehitystoimintaan sijoittavat yritykset ja valtiot tahtovat sijoittaa palvelinkeskuksensa ja tietovarantonsa turvalliseen paikkaan. Jos Suomen viranomaiset ja tietoturvallisuusyhtiöt pystyvät takaamaan tänne varastoidun tiedon koskemattomuuden, olisi se merkittävä kilpailuetu.
(Jarno Limnéll ja Hiski Haukkala kirjoittavat kyberturvallisuudesta tarkemmin Helsingin Sanomien vieraskynä-kirjoituksessaan. Noteeraa myös Economistin artikkeli aiheesta)
Vielä verotuksesta
Verotusta on syytä jatkuvasti tarkkailla kriittisesti. Esimerkiksi esittämäni palvelutalouden kehittäminen ei onnistu, ellei sitä kannusteta muuttamalla palveluiden tuottamisen ja kuluttamisen verotusta. Lähtökohtana tulee olla, ettei verotuksen muutoksilla heikennetä tuloja tasaavaa funktiota, eikä kokonaisveroastetta lasketa. Kun viime aikoina suurituloiset presidenttiä myöten ovat osoittaneet haluja laskea omaa ansiotasoaan, kenties maaperä olisi kypsä lisätä solidaarisuusveroon toinen pykälä yli 200 000 vuodessa ansaitseville. Näin suurituloisten ei tarvitsisi osoittaa uhrimieltään pelkästään jeesustelemalla, vaan he voisivat käytännössäkin luopua ” jostakin niiden hyväksi, joiden ihokkaan myrskytuuli on vienyt”, puhemies Heinäluomaa lainatakseni.
Jos taas kansanedustajien palkkioihin on halua puuttua, ei tarvitse sortua populismiin ja huudella leikkaamisen perään. Solidaarisuusveron alarajaa voidaan pudottaa vaikkapa 60 000 euron vuosituloihin, jolloin se koskee paitsi kansanedustajia, myös kaikkia muita yhtä hyvin ansaitsevia, kuten Paavo Arhinmäki on esittänyt.
Jos Kokoomuksesta ja elinkeinoelämästä löytyy tahtoa lähteä rakentavasti uudistamaan kansantaloutta, eikä vain ajaa pienen omistavan piirin intressejä kriisin varjolla, voidaan mielestäni kompromissina myöntää esimerkiksi jokin alaraja, jota pienemmistä vuosittaisista pääomatuloista ei tarvitse maksaa veroa. Minua vain huolestuttaa, että jos tämä raja on vaikkapa 2000 euroa, sama summa pyöräytetään vaimon ja lasten tilien kautta ja rahaa voidaankin laittaa omaan taskuun 10 000 euroa ilman veroja.
Kokoomuksessa tunnutaan pitävän myös yritysveroja tärkeänä kansallisena menestyskysymyksenä. Jos Kokoomus on valmis joihinkin aidosti kasvua tuottaviin uudistuksiin, voidaan poliittisena kompromissina yritysveroa muuttaa siihen suuntaan, ettei voittoja veroteta, jos ne jätetään yritykseen ja käytetään uusiin investointeihin. Vastaavasti pääomatuloveroa ja omaisuuden verottamista tulee kiristää niin, ettei muuteta työn ja pääoman verottamisen suhdetta.
On myös esitetty sellaisia ajatuksia, ettei yritysten sukupolvenvaihdon yhteydessä maksettaisi perintöveroa, kuin sitten jos ja kun yritys myydään perheen ulkopuolelle. Tätä en voi hyväksyä, sillä kyse ei ole taloudellisesta, vaan oikeudenmukaisuuskysymyksestä. Jos joku saa voittoa tuottavan yrityksen lahjaksi vain sillä perusteella, että on sattunut syntymään tiettyyn perheeseen, on reilua maksaa tästä syntymälahjasta vähän veroakin. Perijä on kuitenkin hyvin onnekas yksilö verrattuna niihin ikätovereihinsa, jotka eivät ole osanneet syntyä riittävän rikkaaseen perheeseen ja joutuvat ihan itse perustamaan tai ostamaan yrityksensä.
Yhteenveto
Suomen kansantalouden saaminen takaisin kasvu-uralle on mahdollista, mikäli viisautta hahmottaa tilanteen kokonaiskuva löytyy. Talouskeskustelun avainsanat on saatava leikkaamisesta ja säästämisestä varmuuteen ja kasvuun. Ihmiset uskaltavat kuluttaa ja yrityksillä riittää asiakkaita, kun on varmuus oman työpaikan säilymisestä ja palkan maksamisesta. Työn tekemisen kokonaismäärää ei tarvitse lisätä, riittää kunhan työtä ja pääomaa hyödynnetään tehokkaammin ja heidät, jotka on sysätty kokonaan työelämän ulkopuolelle tuodaan mukaan lisäämällä työvoiman kysyntää.
