Maatalouspolitiikalla on mahdollisuus katsoa tulevaisuuteen

Maatalouspolitiikka saa sekä suomalaisessa, että eurooppalaisessa poliittisessa agendassa kohtuuttoman suuren painoarvon, vaikka sen osuus bruttokansantuotteesta ja työllisyydestä on vain muutamia prosentteja ja laskemaan päin. Tämä epäsuhta maatalouden saaman poliittisen huomion ja sen taloudellisen merkityksen välillä kuvannee melko hyvin sitä problemaattisuutta, jonka nykyaikaiset teollisuusmaat, Suomi niiden mukana, joutuvat kohtaamaan päättäessään maataloutensa tulevaisuudesta. Maatalouspolitiikkaa on totuttu pitämään sisäpoliittisena kysymyksenä. Sen tarkoitus on ollut kansanhuollollinen; ruokkia koko kansa. Nykyisin ongelmana on pikemminkin ylituotanto ja teollisuusmaissa tuotettujen elintarvikkeiden dumppaaminen kehitysmaiden markkinoille. Maatalouspolitiikkaa onkin tarkasteltava sekä ulko- että sisäpolitiikkana. Suomen, Euroopan unionin, tai teollisuusmaiden ylipäätään, ei ole mielekästä hoitaa sisäpolitiikkaansa niin, että omien rajojen ulkopuolelle jätettävät ihmiset kärsivät. Maailmanpolitiikka ei ole nollasumma-peliä, vaan maatalouspoliittisissa kysymyksissä sekä teollisuus- että kehitysmaat voivat voittaa.

Vaikka Suomessa on käytetty maatalouden investointeihin suuria summia rahaa, on maatalous täällä yhä hyvin tehotonta. Meidän on tunnustettava, että eri osissa Maapalloa vallitsee erilaiset olosuhteet ja nämä olosuhteet vaikuttavat siihen, mitä paikallisesti on mielekästä tuottaa. Näin pohjoisessa ei yksinkertaisesti ole yhtä hyviä mahdollisuuksia harjoittaa maataloutta, kuin etelämpänä. Maataloustuotanto on Suomessa nykyistä mallia käytettäessä raskasta ja epäkiitollista työtä. Maataloudessa työskentelevien ihmisten saaminen ammatteihin, joissa he pystyvät tekemään tuottavampaa työtä, hyödyttäisi paitsi heitä itseään kohonneena elintasona ja elämänlaatuna, myös meitä kaikkia lisääntyneinä verotuloina ja kohentuneena talouden dynamiikkana. Tämä ei ole välttämättä helppo tehtävä, sillä Suomi kuten useat muutkin teollisuusmaat kärsivät massatyöttömyydestä. Poliittisille päätöksentekijöille onkin houkuttelevaa pitää maataloustuottajia vähemmän tuottavissa töissään, kuin etsiä heille tuottavampaa työtä sillä riskillä, että osa heistä voisi pudota kokonaan työttömiksi. Tämä ongelma on otettava huomioon rakennemuutosta aloitettaessa ja työllisyystilannetta on kehitettävä tarvittaessa radikaaleilla toimeenpiteillä.

Maatalouden subventoiminen myös maksaa meille suuria summia konkreettia rahaa. Vuonna 2005 kansalliset maataloustuet Suomessa tulevat olemaan arviolta vähän yli miljardi euroa. EU puolestaan rahoittaa suomalaista maataloutta sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Lisäksi maataloutta tuetaan monenlaisin piilotuin. Tälle rahalle olisi paljon muutakin käyttöä. Palveluelinkeinojen arvonlisäverojen alentamiseen käytettynä se loisi tuntuvasti uusia työpaikkoja. Toisaalta se voitaisi käyttää myös jatkuvissa rahavaikeuksissa painiskelevan julkisen sektorin hädän helpottamiseen ja palkata lisää opettajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Nämä uusiin työpaikkoihin palkatut työntekijät maksaisivat palkastaan veroa, jolla rahalla voitaisi palkata taas uusia työntekijöitä. Talouden toimivuus luo talouden toimivuutta. Tämän talouden dynamiikan menettämisen vuoksi jokainen maatalouden tukemiseen käytetty euro maksaa meille paljon enemmän, kuin euron.

Elintarviketuotannon subventoiminen ja Euroopan unionin ulkopuolelta tuleville elintarvikkeille määrättävät tullimaksut myös pitävät elintarvikkeiden hinnat kohtuuttoman korkeina unionin sisällä. Tämä johtuu pohjoisen sijaintimme tuomasta tehottomuudesta. Tänne kannattaa tuoda elintarvikkeet sieltä, missä saadaan monta satoa vuodessa, kasvukausi on pidempi ja karjaa voidaan pitää koko vuosi ulkona. Siellä ruoan tuottaminen on halvempaa. Me puolestaan voimme viedä sinne niitä tuotteita, joita itse osaamme tuottaa heitä paremmin. Kun emme päästä näistä halvemmista maista tulevia tuotteita markkinoillemme, pakotamme kuluttajat ostamaan EU:ssa tuotettuja, kalliimpia elintarvikkeita. Paradoksaalisesti hyvitykseksi siitä, että subventoimme verovaroillamme omaa maataloustuotantoamme, saamme kalliimpia elintarvikkeita. Tämä on myös sosiaalipoliittinen kysymys. Huonosti toimeentulevilla ruokaan menee suurempi osa käytettävissä olevista tuloista, kuin varakkaammilla. Elintarvikkeiden hintojen alentaminen rajoja avaamalla auttaisi nimenomaan kaikein heikommassa asemassa olevien suomalaisten asemaa.

Suomalaisille aiheuttamiensa taloudellisten vahinkojen lisäksi maataloustuet aiheuttavat myös kehitysmaissa vakavaa hallaa taloudelle. Subventioin ja tullein länsimaat estävät kehitysmaita tuomasta elintarvikkeitaan omille markkinoilleen. Tämän lisäksi teollisuusmaat subventoivat maataloustuotteidensa vientiä päästäkseen eroon omasta ylituotannostaan. Toisin sanoen ne dumppaavat omat maataloustuotteensa kehitysmaihin veronmaksajien rahallisella tuella. Kehitysmaiden teollisuustuotanto on puutteelinen, eikä niillä useinkaan ole muita tapoja saada talouttaan käyntiin, kuin maataloustuotanto. Länsimaiden elintarvikkeiden dumppaus tekee senkin mahdottomaksi. Joillain onnekkailla kehitysmailla on luonnonvaroja, joilla käydä kauppaa. Kaikilla ei. Maanviljelyn kannattamattomuus ajaa kehitysmaiden ihmisiä maaseudulta kaupunkien slummeihin. Massatyöttömyys ja epävarma tulonsaanti aiheuttavat merkittävää yhteiskunnallista epävakaisuutta. Tällainen epävakaisuus on myös länsimaiden ongelma. Kehitysmailla on kyky ratkaista omat ongelmansa, jos ne saavat tasapuoliset mahdollisuudet maailmankaupassa. Vaurastuvista kehitysmaista löytyisi myös tuottoisia markkinoita suomalaisille yrityksille.

Tarve suomalaisen maatalouspolitiikan radikaaleille muutoksille on siis ilmeinen. Vanhasta ajattelumallista, että Suomessa toimivien maataloustuottajien on pärjättävä kansainvälisessä elintarviketuotannossa massatuottajina ja valtion on kompensoitava heikkojen viljelyolosuhteiden haitat maataloustuin, on luovuttava. Sellaisen järjestelmän aika on ohi. On etsittävä uusia tapoja menestyä kansainvälisessä kilpailussa ja maatalouden alalla eräs olisi tuotteiden muuntaminen luomutuotteiksi. Vaurastuvilla kuluttajilla on sekä Euroopassa että Venäjällä mielenkiintoa panostaa terveellisempiin ja luonnonmukaisempiin elintarvikkeisiin. Suomella on jo maine puhtaana ja luonnostaan välittävänä maana. Meillä olisi selkeä etu brändittäessämme elintarvikkeitamme näillä arvoilla. Emme pärjää maataloustuotteiden massatuotannossa, mutta voisimme saada jopa nykyistä suurempia voittoja, pienemmillä tuotantomäärillä, jos osaisimme markkinoida tuotteemme oikein.

Kun elintarviketuotantoon tarvittava viljelypinta-ala vähenee, voimme muuntaa osan vapautuvista pelloista energiaviljan tuotantoon. Panostamalla enemmän energiaviljan tuotantoon pääsisimme samalla eroon sekä elintarvikkeiden ylituotannon ongelmasta että riippuvuudestamme tuontienergiasta.

Globaalin tason poliittinen, maataloutta helpottava ratkaisu olisi ottaa käyttöön kansainvälinen, YK:n hallinnoima polttoainevero. Nyt polttoaineen kansainvälisiä hintoja pidetään keinotekoisen alhaalla. Tämäkin on tietynlaista subventiota, mutta se hyödyttää halvan tuotannon maita. Jos YK perisi edes sen verran polttoaineveroa kansainvälisestä tavaraliikkeestä, että sillä katetaan polttoaineen käytön aiheuttamat ympäristöhaitat, normalisoisi se kansainvälistä kauppaa niin, ettei tuotteita rahdattaisi toiselta puolelta maailmaa silloin, kun niiden tuotanto onnistuu edullisemmin lähempänä. Tällainen uudistus helpottaisi sekä kotimaisia viljelijöitä, että ympäristöä.

Maataloustuottajat eivät ole ainoa ihmisryhmä, joka kohtaa ongelman, etteivät voi hankkia itselleen riittävää elantoa harjoittamalla ammattiaan vapaiden markkinoiden säännöillä. Heidän tukalaa tilannettaan voisi siis auttaa samoilla menetelmillä, kuin muidenkin matalan tuottavuuden alojen työntekijöitä. Edellä mainittujen keinojen lisäksi maataloustuottajat hyötyisivät perustuloon pohjautuvasta tulonjakomallista. Tällainen järjestely takaisi heille vakaan toimeentulon, jonka lisäksi he voisivat hankkia lisäansioita tavallisella maatalousyrittäjyydellä. Näin maataloustuottajat pääsisivät normaalin yritystoiminnan ja kaupan piiriin, järjestelmään, joka palkitsee ahkerasta ja osaavasta työstä.

Nykyään toteutettava, vanhakantainen maatalouspolitiikka on tullut tiensä päähän ja aika on kypsä radikaaleille uudistuksille. Meidän on rohkeasti ja ennakkoluulottomasti yhdisteltävä erilaisia politiikkasektoreita, kuten maatalous-, ulko-, sosiaali- ja työllisyyspolitiikkaa. Hylkäämällä toimimattomat rakenteet ja kehittämällä uusia voimme tehdä maataloudesta voimavaran ongelman sijaan ja uudistaa maatalouttamme niin, ettei mikään ihmisryhmä joudu kärsimään.

Rattijuopumusrajaa ei ole syytä alentaa

Liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen on ehdottanut rattijuopumuksen alarajan muuttamista nykyisestä 0,5 promillesta 0,2 promilleen. Puhtaan teknokraattisesti ajatellen ehdotus on toimiva. Oletettavasti tällainen muutos poistaisi liikenteestä sellaisia autoilijoita, jotka ajavat "maistissa", siis alle 0,5 promillen vaikutuksen alaisena, mutta yli 0,2 promillen. Rattijuopumusrajan alentaminen ehdotetulla tavalla tekisi heistä rikollisia ja luultavasti nostaisi kynnystä käydä auton rattiin.

Mutta parantaako tällainen muutos oleellisella tavalla liikenneturvallisuutta? Kuinka merkittävä riski nämä maistissa ajavat ovat? Kuinka tehokkaasti tätä tiukempaa rajaa kyettäisiin valvomaan? Rattijuopumuksen rajat vaihtelevat maittain. Suomen nykyistä rajaa on perusteltu sillä, että vasta 0,5 promillen juopumuksen pystyy tuntemaan. Harvalla on alituiseen käytössään alkometriä ja harva osaa arvioida nostaako tunti sitten nauttimansa luostariolut veren alkoholipitoisuuden 0,2 vai 0,3 promilleen. Alle 0,5 promillen juopumus ei myöskään monilla ihmisillä haittaa ajoneuvon käsittelykykyä lainkaan samalla tavalla, kuin vaikka väsymys, huono keli tai lieväkin ylinopeus.

Ehdotetulla muutoksella olisi kuitenkin myös laajempia vaikutuksia. Suomessa rattijuopumukseen suhtaudutaan nykyään vakavasti. Asenteet tuomitsevat rattijuopumuksen selkeästi. Onnistuneella asennekasvatuksella tällaiset asenteet voidaan säilyttää. Paradoksaalisesti rajan tiukentaminen voisi johtaa nimenomaan asenteiden höltymiseen. Pienessä maistissa ajamista ei pidettäisi suurena syntinä, vaikka se määriteltäisiin rattijuopumusrajan sisään. Kun lain kunnioituksesta tingittäisiin, alenisi myös kynnys voimakkaammin juopuneena ajamiseen. Hätäillen toteutettuna liikenneturvallisuuden paranemiseen tähtäävä ehdotus voisi johtaa päinvastaiseen lopputulokseen.

Liikenteen aiheuttamat kuolemat ja loukkaantumiset ovat vakavia tragedioita ja niitä on ehkäistävä kaikin keinoin. Huovisen ehdottama keino ei kuitenkaan ole oikea ratkaisu. Tämä on pikemminkin byrokraattis-hallinnollinen keino, kuin poliittinen. Tässä tapauksessa tarvitaan voimakasta poliittista otetta ja rohkeutta radikaaleihin uudistuksiin. Toistuvasti juovuksissa ajavien autot on voitava takavarikoida. Pyöräteitä, suojateitä ja jalkakäytäviä on kehitettävä paremmiksi ja turvallisemmiksi. Asennekasvatusta on jatkettava ja laajennettava. Julkista liikennettä on kehitettävä ja subventoitava niin, että siitä tulee reaalinen vaihtoehto yksityisautoilun oheen.

Naiset yhteiskunnallisen osallistumisen areenalla

Suomalainen yhteiskunta on eräs tasa-arvoisimmista maailmassa. Suuri universaalin tasa-arvon rakentamisen projekti ei kuitenkaan missään tapauksessa ole täälläkään lähestulkoonkaan valmis. On paljon tilanteita, joissa ihminen joutuu toteamaan, että häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti toisiin verrattuna hänen ihonvärinsä, sukupuolensa, ikänsä tai varallisuutensa vuoksi. Tällaista diskriminaatiota vastaan on taisteltava jatkuvasti, eikä tasa-arvon projekti tule koskaan olemaan valmis. On ilahduttavaa huomata, että eräällä toimintakentällä sukupuolten välinen tasa-arvo näyttää edistyvän erityisen ripeästi.

Naiset ovat ottaneet tuntuvan roolin yhteiskunnallisessa osallistumisessa ja pitävät siitä voimakkaasti kiinni. Naiset osallistuvat paljon esimerkiksi kansalaisjärjestöjen, etujärjestöjen ja poliittisten puolueiden toimintaan. He tekevät sitä ruohonjuuritason työtä, jonka puroista syntyy mahtavia poliittisia virtoja. Osallistumalla tällaiseen yhteiskunnalliseen toimintaan he luovat kontakteja ja vaikutuskanavia, joiden kautta saavat mielipiteensä kuuluviin. Tämä yhteiskunnallinen aktiivisuus varmistaa sen, ettei naisten näkemyksiä voida ohittaa poliittisessa päätöksenteossa, vaan he saavat oman jälkensä poliittiseen agendaan. Samalla tämä molempien sukupuolten yhteiskunnallinen osallistuminen tuo mahdollisimman suuren osan kansalaisista mukaan yhteiskunnalliseen ja poliittiseen päätöksentekoon. Sukupuolten ei tule taistella keskenään poliittisesta vallasta, vaan toimia yhdessä kaikkia hyödyttävien asioiden vuoksi. Näin poliittinen järjestelmä pysyy tehokkaana ja uudistushenkisenä, sillä se joutuu jatkuvasti vastaamaan laajojen kansalaisjoukkojen uudistusajatuksiin. Tarvittaessa yhteiskunnallisesti aktiiviset ihmiset voivat pakottaa poliittisen eliitin kuuntelemaan tai vaihtaa eliittiä.

Suurimman osan maailmanhistoriasta ja suurimmassa osassa kulttuureita yhteiskunnallista osallistumista ei ole pidetty naiselle soveliaana. Yhteiskunnallinen sfääri, polis, on katsottu kuuluvaksi miehelle ja yksityinen sfääri, oikos, naiselle. Tällaisella poissulkevalla järjestelyllä on menetetty se poliittinen tila, joka aukeaa, kun naisten näkökulmia ja innovaatioita kuunnellaan. Heillä on ollut jotain radikaalisti uutta annettavaa poliittiselle päätöksenteolle. Postmodernissa yhteiskunnassa naisten osallistumisella voi olla ratkaiseva vaikutus poliittisen kehityksen suunnan valitsemisessa. Yhteiskunnallinen osallistuminen on naisille luontevaa, sillä he eivät ole tottuneet pitämään itsekeskeistä kilpailua samalla tavalla luonnollisena ja annettuna, kuin miehet. Naiset tuntuvat kuin luonnostaan osaavan välttää autoritaarisia poliittisia järjestelmiä. Herbert Marcusen mukaan naisilla on erityinen naisellinen luonne, koska he eivät ole joutuneet kärsimään työpaikan alistuksesta, armeijan raakuudesta ja julkisen sfäärin kilpailusta. Näin naiset voivat kyseenalaistaa sen kapitalistisen yhteiskunnan dogmin, joka määrää ihmiset loputtomaan taisteluun keskenään. Naisten yhteiskunnallinen osallistuminen voi ohjata kehitystämme oleellisesti demokraattisempaan, solidaarisempaan, emansipatorisempaan ja altruistisempaan suuntaan.

Hedelmöityshoidoista

Hallitus päätti esittää eduskunnalle lakia hedelmöityshoidoista. Tähän lakiin on liittynyt paljon erimielisyyttä, eikä hallituskaan ollut siitä yksimielinen. Erityisesti mielipiteitä vaikuttaa provosoivan lakiesityksessä oleva mahdollisuus yksinäisten naisten ja naisparien hedelmöityshoitoihin.

Keskustelin tänään hedelmöityshoidoista muutamien toverieni kanssa. Mekään emme suinkaan olleet niistä yksimielisiä.

Pelkkä luonnonvastaisuus ei ole riittävä peruste yksinäisten naisten ja naisparien hedelmöityshoitojen vastustamiseksi. Ihmiskunta on koko historiansa pyrkinyt parantamaan ja helpottamaan suorituksiaan erilaisten apukeinojen avulla. Hedelmöityshoitojakin lienee ollut kaikissa kulttuureissa, kuten päällään seisomista, koivunoksilla pieksemistä ja veren laskemista korvan takaa. Nyt ihmisen teknologinen kehitys on tehnyt näistä hedelmöityshoidoista tehokkaampia, kun ne perustuvat lääketieteeseen luonnonuskoisten myyttien sijaan.

Monet näkevät edellä mainittujen hedelmöityshoitojen suurimman kysymyksen nimenomaan naisen ja lapsen oikeuksien ristiriitana. Onko naisen oikeus saada lapsi ilman miestä suurempi, kuin lapsen oikeus saada molemmat vanhemmat? Tämä ei ole missään tapauksessa yksinkertainen kysymys. Kysymys liittyy oleellisesti positiivisten ja negatiivisten oikeuksien problematiikkaan. Oikeus saada lapsi on positiivinen oikeus. Oikeus saada olla syntymättä perheeseen, jossa ei ole molempia vanhempia, on negatiivinen oikeus.

On mahdoton arvioida, onko lapsen parempi olla perheessä, jossa on vain äiti, kaksi äitiä, vai sekä isä että äiti. Kaikissa näissä perhemalleissa on rakastavia vanhempia ja niissä kaikissa kasvaa kypsiä ja tasapainoisia lapsia. Jos tarkastelemme perheväkivaltatilastoja, voisimme olettaa, että lapsen riski joutua perheväkivallan uhriksi on suurempi perheessä, jossa on mies. Kukaan tuskin olisi kuitenkaan tällaisesta tilastollisesta syystä valmis rajoittamaan miesten osallistumista perheidensä elämään.

Hedelmöityshoitojen antamista harkitessa tulee ottaa ensimmäisenä arvona huomioon alkunsa saavan lapsen etu, hyvinvointi ja onnellisuus. Ketään ei tule syrjiä seksuaalisen suuntautumisensa tai elämäntapansa vuoksi. Mutta meidän on annettava jokaiselle lapselle mahdollisuus saada molemmat vanhemmat. Se on velvollisuutemme tulevaa sukupolvea kohtaan. Lapselta, jolla ei ole isää, viedään paljon pois. Hän ei koskaan voi istua isänsä polvella ja puhua niistä asioista, joista voi puhua vain isän kanssa.

Ensimmäinen posti

Tänään avaan tällaisen blogin. Järkevä ihminen tekee kuten kaikki muutkin ja kaikki muutkin avaavat itselleen blogin. Kirjoitan tähän jotain lisää, kun saan varmuuden tämän toimimisesta.