Maatalouspolitiikalla on mahdollisuus katsoa tulevaisuuteen

Maatalouspolitiikka saa sekä suomalaisessa, että eurooppalaisessa poliittisessa agendassa kohtuuttoman suuren painoarvon, vaikka sen osuus bruttokansantuotteesta ja työllisyydestä on vain muutamia prosentteja ja laskemaan päin. Tämä epäsuhta maatalouden saaman poliittisen huomion ja sen taloudellisen merkityksen välillä kuvannee melko hyvin sitä problemaattisuutta, jonka nykyaikaiset teollisuusmaat, Suomi niiden mukana, joutuvat kohtaamaan päättäessään maataloutensa tulevaisuudesta. Maatalouspolitiikkaa on totuttu pitämään sisäpoliittisena kysymyksenä. Sen tarkoitus on ollut kansanhuollollinen; ruokkia koko kansa. Nykyisin ongelmana on pikemminkin ylituotanto ja teollisuusmaissa tuotettujen elintarvikkeiden dumppaaminen kehitysmaiden markkinoille. Maatalouspolitiikkaa onkin tarkasteltava sekä ulko- että sisäpolitiikkana. Suomen, Euroopan unionin, tai teollisuusmaiden ylipäätään, ei ole mielekästä hoitaa sisäpolitiikkaansa niin, että omien rajojen ulkopuolelle jätettävät ihmiset kärsivät. Maailmanpolitiikka ei ole nollasumma-peliä, vaan maatalouspoliittisissa kysymyksissä sekä teollisuus- että kehitysmaat voivat voittaa.

Vaikka Suomessa on käytetty maatalouden investointeihin suuria summia rahaa, on maatalous täällä yhä hyvin tehotonta. Meidän on tunnustettava, että eri osissa Maapalloa vallitsee erilaiset olosuhteet ja nämä olosuhteet vaikuttavat siihen, mitä paikallisesti on mielekästä tuottaa. Näin pohjoisessa ei yksinkertaisesti ole yhtä hyviä mahdollisuuksia harjoittaa maataloutta, kuin etelämpänä. Maataloustuotanto on Suomessa nykyistä mallia käytettäessä raskasta ja epäkiitollista työtä. Maataloudessa työskentelevien ihmisten saaminen ammatteihin, joissa he pystyvät tekemään tuottavampaa työtä, hyödyttäisi paitsi heitä itseään kohonneena elintasona ja elämänlaatuna, myös meitä kaikkia lisääntyneinä verotuloina ja kohentuneena talouden dynamiikkana. Tämä ei ole välttämättä helppo tehtävä, sillä Suomi kuten useat muutkin teollisuusmaat kärsivät massatyöttömyydestä. Poliittisille päätöksentekijöille onkin houkuttelevaa pitää maataloustuottajia vähemmän tuottavissa töissään, kuin etsiä heille tuottavampaa työtä sillä riskillä, että osa heistä voisi pudota kokonaan työttömiksi. Tämä ongelma on otettava huomioon rakennemuutosta aloitettaessa ja työllisyystilannetta on kehitettävä tarvittaessa radikaaleilla toimeenpiteillä.

Maatalouden subventoiminen myös maksaa meille suuria summia konkreettia rahaa. Vuonna 2005 kansalliset maataloustuet Suomessa tulevat olemaan arviolta vähän yli miljardi euroa. EU puolestaan rahoittaa suomalaista maataloutta sadoilla miljoonilla euroilla vuosittain. Lisäksi maataloutta tuetaan monenlaisin piilotuin. Tälle rahalle olisi paljon muutakin käyttöä. Palveluelinkeinojen arvonlisäverojen alentamiseen käytettynä se loisi tuntuvasti uusia työpaikkoja. Toisaalta se voitaisi käyttää myös jatkuvissa rahavaikeuksissa painiskelevan julkisen sektorin hädän helpottamiseen ja palkata lisää opettajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Nämä uusiin työpaikkoihin palkatut työntekijät maksaisivat palkastaan veroa, jolla rahalla voitaisi palkata taas uusia työntekijöitä. Talouden toimivuus luo talouden toimivuutta. Tämän talouden dynamiikan menettämisen vuoksi jokainen maatalouden tukemiseen käytetty euro maksaa meille paljon enemmän, kuin euron.

Elintarviketuotannon subventoiminen ja Euroopan unionin ulkopuolelta tuleville elintarvikkeille määrättävät tullimaksut myös pitävät elintarvikkeiden hinnat kohtuuttoman korkeina unionin sisällä. Tämä johtuu pohjoisen sijaintimme tuomasta tehottomuudesta. Tänne kannattaa tuoda elintarvikkeet sieltä, missä saadaan monta satoa vuodessa, kasvukausi on pidempi ja karjaa voidaan pitää koko vuosi ulkona. Siellä ruoan tuottaminen on halvempaa. Me puolestaan voimme viedä sinne niitä tuotteita, joita itse osaamme tuottaa heitä paremmin. Kun emme päästä näistä halvemmista maista tulevia tuotteita markkinoillemme, pakotamme kuluttajat ostamaan EU:ssa tuotettuja, kalliimpia elintarvikkeita. Paradoksaalisesti hyvitykseksi siitä, että subventoimme verovaroillamme omaa maataloustuotantoamme, saamme kalliimpia elintarvikkeita. Tämä on myös sosiaalipoliittinen kysymys. Huonosti toimeentulevilla ruokaan menee suurempi osa käytettävissä olevista tuloista, kuin varakkaammilla. Elintarvikkeiden hintojen alentaminen rajoja avaamalla auttaisi nimenomaan kaikein heikommassa asemassa olevien suomalaisten asemaa.

Suomalaisille aiheuttamiensa taloudellisten vahinkojen lisäksi maataloustuet aiheuttavat myös kehitysmaissa vakavaa hallaa taloudelle. Subventioin ja tullein länsimaat estävät kehitysmaita tuomasta elintarvikkeitaan omille markkinoilleen. Tämän lisäksi teollisuusmaat subventoivat maataloustuotteidensa vientiä päästäkseen eroon omasta ylituotannostaan. Toisin sanoen ne dumppaavat omat maataloustuotteensa kehitysmaihin veronmaksajien rahallisella tuella. Kehitysmaiden teollisuustuotanto on puutteelinen, eikä niillä useinkaan ole muita tapoja saada talouttaan käyntiin, kuin maataloustuotanto. Länsimaiden elintarvikkeiden dumppaus tekee senkin mahdottomaksi. Joillain onnekkailla kehitysmailla on luonnonvaroja, joilla käydä kauppaa. Kaikilla ei. Maanviljelyn kannattamattomuus ajaa kehitysmaiden ihmisiä maaseudulta kaupunkien slummeihin. Massatyöttömyys ja epävarma tulonsaanti aiheuttavat merkittävää yhteiskunnallista epävakaisuutta. Tällainen epävakaisuus on myös länsimaiden ongelma. Kehitysmailla on kyky ratkaista omat ongelmansa, jos ne saavat tasapuoliset mahdollisuudet maailmankaupassa. Vaurastuvista kehitysmaista löytyisi myös tuottoisia markkinoita suomalaisille yrityksille.

Tarve suomalaisen maatalouspolitiikan radikaaleille muutoksille on siis ilmeinen. Vanhasta ajattelumallista, että Suomessa toimivien maataloustuottajien on pärjättävä kansainvälisessä elintarviketuotannossa massatuottajina ja valtion on kompensoitava heikkojen viljelyolosuhteiden haitat maataloustuin, on luovuttava. Sellaisen järjestelmän aika on ohi. On etsittävä uusia tapoja menestyä kansainvälisessä kilpailussa ja maatalouden alalla eräs olisi tuotteiden muuntaminen luomutuotteiksi. Vaurastuvilla kuluttajilla on sekä Euroopassa että Venäjällä mielenkiintoa panostaa terveellisempiin ja luonnonmukaisempiin elintarvikkeisiin. Suomella on jo maine puhtaana ja luonnostaan välittävänä maana. Meillä olisi selkeä etu brändittäessämme elintarvikkeitamme näillä arvoilla. Emme pärjää maataloustuotteiden massatuotannossa, mutta voisimme saada jopa nykyistä suurempia voittoja, pienemmillä tuotantomäärillä, jos osaisimme markkinoida tuotteemme oikein.

Kun elintarviketuotantoon tarvittava viljelypinta-ala vähenee, voimme muuntaa osan vapautuvista pelloista energiaviljan tuotantoon. Panostamalla enemmän energiaviljan tuotantoon pääsisimme samalla eroon sekä elintarvikkeiden ylituotannon ongelmasta että riippuvuudestamme tuontienergiasta.

Globaalin tason poliittinen, maataloutta helpottava ratkaisu olisi ottaa käyttöön kansainvälinen, YK:n hallinnoima polttoainevero. Nyt polttoaineen kansainvälisiä hintoja pidetään keinotekoisen alhaalla. Tämäkin on tietynlaista subventiota, mutta se hyödyttää halvan tuotannon maita. Jos YK perisi edes sen verran polttoaineveroa kansainvälisestä tavaraliikkeestä, että sillä katetaan polttoaineen käytön aiheuttamat ympäristöhaitat, normalisoisi se kansainvälistä kauppaa niin, ettei tuotteita rahdattaisi toiselta puolelta maailmaa silloin, kun niiden tuotanto onnistuu edullisemmin lähempänä. Tällainen uudistus helpottaisi sekä kotimaisia viljelijöitä, että ympäristöä.

Maataloustuottajat eivät ole ainoa ihmisryhmä, joka kohtaa ongelman, etteivät voi hankkia itselleen riittävää elantoa harjoittamalla ammattiaan vapaiden markkinoiden säännöillä. Heidän tukalaa tilannettaan voisi siis auttaa samoilla menetelmillä, kuin muidenkin matalan tuottavuuden alojen työntekijöitä. Edellä mainittujen keinojen lisäksi maataloustuottajat hyötyisivät perustuloon pohjautuvasta tulonjakomallista. Tällainen järjestely takaisi heille vakaan toimeentulon, jonka lisäksi he voisivat hankkia lisäansioita tavallisella maatalousyrittäjyydellä. Näin maataloustuottajat pääsisivät normaalin yritystoiminnan ja kaupan piiriin, järjestelmään, joka palkitsee ahkerasta ja osaavasta työstä.

Nykyään toteutettava, vanhakantainen maatalouspolitiikka on tullut tiensä päähän ja aika on kypsä radikaaleille uudistuksille. Meidän on rohkeasti ja ennakkoluulottomasti yhdisteltävä erilaisia politiikkasektoreita, kuten maatalous-, ulko-, sosiaali- ja työllisyyspolitiikkaa. Hylkäämällä toimimattomat rakenteet ja kehittämällä uusia voimme tehdä maataloudesta voimavaran ongelman sijaan ja uudistaa maatalouttamme niin, ettei mikään ihmisryhmä joudu kärsimään.