V niinkuin vapauden viholliset

Katsoin erään videovuokraamossa työskentelevän viehättävän ystäväni suosituksesta elokuvan V for vendetta, joka on siis suomennettu V niinkuin verikosto. Alunperin suhtauduin elokuvaan epäilevästi, sillä en uskonut sen pystyvän noin kahden tunnin esitysajassaan pystyvän kuvaamaan omaa yhteiskunnallista visiotaan kovinkaan syväluotaavasti. Erehdyin, sillä elokuvan kerronta oli mukaansatempaavaa, kuvitteellinen totalitaarinen yhteiskunta jopa pelottavan uskottava ja tapahtumat veivät yhteiskunnan esittelyä eteenpäin dynaamisesti.

Elokuvan pointti on, kuinka helposti jopa postmoderni yhteiskunta on totalitarisoitavissa. Tapahtumat sijoittuvat lähitulevaisuuden Englantiin, joka siis on muuttunut totalitaariseksi valtioksi. Yksinvaltainen hallitus pitää yllä valtaansa rautaisin kourin, ja käyttää tyypillisiä totalitaaristen valtioiden menetelmiä, kuten ulkonaliikkumiskieltoja, uutisten manipulointia, kidutuksia ja urkintaa.

Päähenkilö V yrittää saada kansalaiset tajuamaan, että hallitus pystyy ylläpitämään äärimmäistä kontrolliaan vain, koska kansalaiset antavat sille hiljaisen hyväksyntänsä. Kansalaiset taas hyväksyvät vapauksiensa rajoittamisen, koska pelkäävät turvallisuutensa puolesta. Tämä turvallisuuden puute ja kansalaisiin kohdistuvat uhat puolestaan ovat hallituksen masinoimia.

Kenties V for vendettan kuvaama yhteiskunta on niin uskottava juuri siksi, että samantyyppiset totalitarisoivat prosessit edistyvät parhaillaan kaikkialla maailmassa. Ihmiskunnan vuosituhantinen taistelu totalitarismin ja emansipaation välillä on taas heilahtamassa totalitarismin suuntaan. Videovalvonta, yksityiset turvallisuuspalvelut ja yksilönvapauksia rajoittava lainsäädäntö elävät kulta-aikaansa. Ehkä V for vendettaan on niin helppo samaistua, koska se ei kerro fiktiivisestä yhteiskunnasta, vaan meidän yhteiskunnastamme.

V for vendetta onkin yhteiskunnallisen luonteensa vuoksi herättänyt paljon kommentointia poliittissa piireissä. Konservatiiviset ja kristilliset piirit ovat pääasiassa tuominneet sen. Liberalistit taas ovat kehuneet elokuvaa, koska se näyttää, kuinka paha valtio aina on, eivätkä tee erottelua demokraattisen ja autoritaarisen valtion välille. Vasemmistolaiset ja lgbt-piirit taas ovat kehuneet elokuvaa, sillä se osoittaa kuinka turvallisuuskeskeinen oikeistolainen ajattelu johtaa totalitaarisuuteen ja vähemmistöjen sortoon.

Voin siis suositella V niinkuin verikostoa. Niin vasemmistolaisille kuin oikeistolaisille

Nationalismi vapautuksen ja sorron välineenä

Kuten moni muukin asia, nationalismi, ajatus siitä että paras poliittinen järjestelmä on yhden kansan muodostama kansallisvaltio, alkoi loistava ideana, mutta on myöhemmin saanut valitettavia piirteitä. Nationalismi oli alkujaan vapautuksen ideologia: Sorrettujen kansojen oli ymmärrettävä, että he muodostavat muiden saman kansan jäsenten kanssa yhteisön, joka on ulkopuolisen, jonkun joka ei tähän kansaan kuulu, alistama. Nyt tämä yhteisö pystyi taistelemaan ulkopuolista miehittäjäimperiumia vastaan ja vaatimaan itselleen kansallista itsemääräämisoikeutta, mahdollisuutta päättää omista asioistaan, ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.

Ja näin nationalismi toimikin. Se mursi monikansallisia imperiumeja ja antoi niiden kansoille omat kansalliset valtiot. Esimerkiksi suomalaisista konstruoitiin oma kansa, joka sai 1918 oman valtionsa, oltuaan ensin kahden imperiumin osana. Nationalismin voittokulku jatkui myös toisen maailmansodan jälkeen, kun se postkoloniaalisessa muodossaan rohkaisi siirtomaita itsenäistymään kolonisoijioidensa huomasta. Tätä prosessia ei haitannut, että nationalismin ajatuksen olivat kolonioihin tuoneet nimenomaan eurooppalaiset siirtomaaisäntävaltiot.

Nationalismi toimi mekanismeilla, joita Marx ei ollut ottanut huomioon yhteiskunnallisessa ajattelussaan. Ensimmäisen maailmansodan tullessa jokaisen maan sorretut työläiset lähtivät tappamaan miljoonittain toisen maan työläisiä ja näin puolustamaan porvarillisia valtioita, joita taloudellis-poliittinen eliitti käytti työtä tekevän väestön sortamiseen. Nationalismin avulla on siis mahdollista sumuttaa ihmisen harkintaa niin, ettei hän toimi rationaalisesti.

Ja juuri tähän perustuu nationalismin pirullisuus sortovälineenä. Kansallisvaltio on, Benedict Andersonia mukaillen, aina kuviteltu yhteisö, sillä sen jäsenet eivät voi mitenkään tuntea edes suurinta osaa toisistaan. Silti sen kansalaisten kuvittelema yhteisöllisyys saa jopa yhteiskunnan poljetut luokat puolustamaan järjestelmää, joka heitä alistaa. Toisin sanoen ihmisiä ei tarvitse sortaa, koska he sortavat itse itseään. Nationalismi siis keskittää ihmisten huomion pois heidän yhteiskuntansa sisäisestä eriarvoisuudesta, hehkuttaen keinotekoista yhteisöllisyyttä.

Suomessa tämä yhteisöllisyys on toki mielekkäämpää, kuin monessa muussa maassa. Täällä on tavattu ajatella, että kun kerran sodittiin yhdessä, on myös rauhaa rakennettava yhdessä. Ja aivan viime aikoihin asti myös maamme poliittinen oikeisto on hyväksynyt, että kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpitämiseksi tehdään tulontasausta ja ylläpidetään julkisia palveluita, sillä heikoimpienkin on nähty antaneen oleellisen panoksensa maan itsenäisyyden ja yhteisöllisyyden turvaamiseksi. Tietyllä tavalla siis kaikki suomalaiset ovat istuneet samassa veneessä, jolloin on joko soudettu tai upottu yhdessä. Suurempien tuloerojen ja sosiaalisen eriarvoisuuden maissa kansallisuuden kuvitteellisuus on vielä ilmeisempää. Kuinka altruistisesti vaikkapa brasilialainen siivooja on valmis sotimaan puolustaakseen brasilialaisen suurperijän investointeja?

Nationalismin negatiivinen käyttö tulee tietysti ilmeiseksi sen eksklusiivisessa käytössä. Nationalismi luo yhteisön sulkemalla osan ihmisistä tuon yhteisön ulkopuolelle. Suomessa tästä kertoo Adolf Iwar Arwidssonin suuhun laitettu sanonta "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia." Inhottavimmillaan tämä eksklusiivinen nationalismi näkyy suorana rasismina.

Eksklusiivinen nationalismi pystyy kuitenkin sortamaan epäsuoremmin sekä yhteisön jäseniä, että sen ulkopuolelle jätettyjä ihmisiä rakenteiden kautta. Esimerkkinä yhteisön sisäisestä sorrosta toimikoon verokilpailu. Jos Euroopan maat eivät säädä yhteisiä verokäytäntöjä tai -periaatteita Euroopan unionin kautta, jokainen kansa kärsii verokilpailusta. Jokainen valtio joutuu alentamaan pääomatuloverotustaan kilpaillakseen muiden kanssa investoinneista, vaikka samaan aikaan niiden verotulojen tarve kasvaa esimerkiksi väestön vanhenemisen vuoksi. Tässä nurkkakuntainen nationalismi ampuu siis omaa kansaansa talouspoliittisesti polveen. Toisaalta muita kansoja sortavaa nationalismia ilmenee siinä, kuinka teollisuusmaat subventoivat omaa maatalouttaan. Räikeimmillään tämä agrikulttuurin protektionismi tappaa ihmisiä kehitysmaissa. Jos toisen maan eriväristen ja erikielisten ihmisten elämät ollaan valmiit uhraamaan omien maataloustuottajien miellyttämiseksi, ei tämä voi kertoa muusta, kuin rakenteellisesta rasisimista.

Kansallisvaltioilla on oma tärkeä paikkansa maailmanpolitiikasta ja ne ovat monelle ihmiselle niin suuri identiteetin perusta, ettei niitä tarvitse purkaa. Valtioiden on kuitenkin tingittävä suvereniteetistaan ja ne on asetettava oikeille paikoilleen globaalin hallinnan hierarkiassa. Näin voimme suojella kansallistunteen hienoja ja ylväitä puolia ja samalla päästä eroon nationalismin negatiivisesta ja oppressoivasta käytöstä.

Kuvassa Eugene Delacroixin nationalistinen maalaus Vapaus johtaa kansaa

Suositeltavaa nationalismiin liittyvää kirjallisuutta:

Anderson: Imagined communities
Beck,: Mitä globalisaatio on?
Pakkasvirta & Saukkonen (toim.): Nationalismit
Smith: Nationalism and Modernism

Reilummat säännöt tupakointiin

Kävin elokuun alussa poikani Rikun ja kummilapseni perheen kanssa Linnanmäellä ja Korkeasaaressa. Vierailut olivan onnistuneita, mutta tuollaisissa lapsille suunnatuissa paikoissa tupakoinnin haittojen kohdistuminen muille, kuin tupakoijille näkyy erityisen selvästi. Lisäksi se kertoo valitettavan monien tupakoijien täydellisestä välinpitämättömyydestä sen suhteen, millaisessa ympäristössä he haluavat karsinogeenejä ympärilleen päästellä.

Linnanmäellä on alue, jonne on keskitetty kaikkein pienimmille lapsille sopivia laitteita. Tuolla alueella sentään pyydetään olemaan tupakoimatta. Muualla huvipuistossa voikin huoletta röyhyytellä kantamatta minkäänlaista vastuuta siitä, millainen vaikutus tupakan poltolla on muiden läsnäolijoiden viihtyvyyteen tai terveyteen. Samalla tavalla muiden ihmisten tupakoinnista saa kärsiä Korkeasaaressakin, tivoleissa, lasten leikkipuistoissa ja niin edelleen.

Ajatus, että kaikilla on oikeus tupakoida missä vaan, muista välittämättä, liittyy virheelliseen ja käänteiseen liberalismin tulkintaan. Yksilön täytyy voida päättää vapaasti tekemisistään, mutta vain niin kauan, kuin hän ei toiminnallaan haittaa muita. Tupakoinnin tapauksessa negatiiviset oikeudet ovat positiivisia tärkeämmät: Yksilöllä täytyy olla oikeus mennä minne vain, ilman että joutuu hengittämään tupakansavua. Tämä oikeus on suurempi, kuin yksilön oikeus polttaa missä vain.

Vastaavaan ongelmaan törmää myös yliopistolla ja Kortepohjan ylioppilaskylän opiskelija-asunnoissa. Tupakan poltto on sisällä kielletty, joten sitä poltetaan ulkona, rakennusten ovien edessä. On mukavaa, että yliopistossa ei tarvitse hengittää tupakansavua, mutta harmillista, että sitä täytyy hengittää päästäkseen yliopistoon tai sieltä pois. Samalla tavalla yksilön oikeutta puhtaaseen ilmaan rikotaan myös bussipysäkeillä, ravintoloissa ynnä muissa paikoissa.

Siksi tupakoinnille varattu tila täytyisi ajatella uudestaan edellä mainitsemieni negatiivisten oikeuksien kautta. Nykyisin tupakoida voi kaikkialla, missä sitä ei ole erikseen kielletty. Toisin sanoen, on vain tietyt paikat, joissa ihmisellä tunnustetaan oikeus puhtaaseen ilmaan. Reilumpaa olisi kääntää liberaali logiikka toisin päin ja määritellä erikseen ne paikat, joissa saa polttaa. Armeijassa kasarmilla tämä toimi hyvin. Yksikön ulkopuolella oli katos, jossa sai tupakoida, muualla ei. Miksei yliopistolla voida toimia samoin? Tai ylioppilaskylässä? Tai Linnanmäellä?

Tällainen uudistus suojelisi niiden terveyttä, jotka eivät tupakoi. Myös tupakoivat ovat kuitenkin suuri haitta kansanterveydelle ja heitäkin tulisi auttaa. Vähiten vastarintaa herättävät keinot liittyvät varmastikin uusien sukupolvien suojeluun tupakoinnin aloittamiselta. Vaikka tupakoijia tulee auttaa lopettamaan, on tärkeää myös estää uusia ihmisiä ryhtymästä tupakoimaan. Tähän auttaisi edellä mainitun tupakointitilan uudelleen määrittelyn ohella neljä uudistusta:

1) Tupakointi on kiellettävä ravintoloissa. Liian moni lopettamista yrittävä sortuu baari-illan humussa polttamaan, erityisesti, jos koko muu seurue tupakoi. Lainsäädännöllinen suunta on oikea, mutta pitkät siirtymäajat takaavat vielä monta epäonnistunutta tupakkalakkoa.

2) Tupakan myynti on tehtävä luvanvaraiseksi. Jokainen yli 13-vuotias tietää jonkin kioskin tai huoltoaseman, joka myy tupakkaa alaikäisille. Jos tupakan myynti olisi luvanvaraista, kuten keskioluen, voitaisi myynti-ikärajaa rikkovalta paikalta ottaa myyntilupa pois.

3) Tupakan myynti-ikäraja on nostettava 20 ikävuoteen. Suuri osa alaikäisistä saa tupakkansa juuri 18 vuotta täyttäneiltä tutuilta, joiden moraali tällaisten asioiden suhteen ei välttämättä ole vielä aivan kehittynyt.

4) Jos muut keinot vaikuttavat toimimattomilta, voitaisi tupakka kieltää kokonaan tietyn vuoden jälkeen syntyneiltä. Ajatellaan vaikka, että vielä vuonna 1988 syntyneet saisivat tupakkaa ostaa ja polttaa, mutta sitä seuraavilta ikäluokilta se kiellettäisi kokonaan. Näin tupakoimaan tottuneet voisivat pitää tavastaan kiinni, mutta uudet sukupolvet olisivat siltä turvassa. Vähitellen, kun kukaan ei enää olisi tupakkaa kaipaamassa, siitä tulisi täysin kielletty.

Lyhyt yhteiskuntafilosofinen analyysi perintöverosta

Kuten aiemmin kirjoitin, palaan tutkimaan perintöveroa yhteiskuntafilosofisesta näkökulmasta. Lähtökohtana on eritellä erilaisia tapoja jakaa omaisuus yhteiskunnan jäsenten kesken, löytää näistä mielekkäin ja tutkia, kuinka hyvin perintövero tai sen puute soveltuu tuohon mielekkäimpään malliin. Esittelen seuraavassa erilaisia tapoja jakaa ihmiskunnan käytettävissä oleva varallisuus sen jäsenten kesken:

A) Jokaiselle tarpeensa mukaan
Yhteiskunta antaa jokaiselle jäsenelleen sen suuruisen osan varallisuudestaan, kuin katsoo tämän tarvitsevan.

B) Jokaiselle ansionsa mukaan
Yhteiskunta antaa jokaiselle jäsenelleen sen suuruisen osan varallisuudestaan, kuin yksilö omalla, yhteiskuntaa hyödyttävällä toiminnallaan ansaitsee.

C)Jokaiselle sen mukaan, kuin pystyy ottamaan
Yhteiskunta ei jaa varallisuutta, vaan sen annetaan jakaantua jäsenten kesken niin kuin se anarkistisen sääntelemättömästi sattuu jakaantumaan.

D)Arpominen
Varallisuuden jakautuminen yhteiskunnan jäsenten kesken ratkaistaan arvonnalla.

Vaihtoehto A takaisi varallisuuden oikeudenmukaisen jakautumisen. Kaikki saisivat saman verran, paitsi jos erityisestä tarpeesta tarvitsevat enemmän. Tällöin esimerkiksi syntymästään asti sairas tai onnettomuuden uhriksi joutuva saisivat sen verran suuremman osan ihmiskunnan omaisuudesta, että saisivat kompensoitua vaivansa. Järjestelmän ongelma on vain sen kannustavuudessa. Kun työnteko ei vaikuta yksilön tuloihin, ei hänellä ole kovin suurta motivaatiota työskennellä tehokkaasti. Toisaalta ihmiset myös hyvin äkkiä keksisivät itselleen tolkuttomia tarpeita, kun huomaisivat näin saavansa lisää tuloja. Järjestelmässä, jossa kukaan ei ole motivoitunut työntekoon, mutta kaikki esittävät jatkuvasti kasvavia vaatimuksia, ei pian pystytä täyttämään kenenkään tarpeita.

Järjestelmä B ei ole kenties yhtä ihanteellinen, mutta vaikuttaisi realistisemmalta. Siinä yksilö on motivoitunut työskentelemään yhteisten päämäärien hyväksi, sillä hän tietää työntekonsa hyödyttävän myös häntä itseään parempana elintasona. Näin kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat mukana kasvattamassa yhteistä kakkua ja saavat tästä kakusta työpanostaan vastaavan palan. Sen ongelmana vain on ihmiset, jotka eivät pysty joko tekemään työtä lainkaan tai vain niin vähän, etteivät voi työpanoksellaan elättää itseään. Absoluuttisessa järjestelmän B sovellutuksessa esimerkiksi vaikean kehitysvammaisuuden vuoksi työkyvytön ihminen ei saisi lainkaan tuloja.

C-mallin mukaisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat jatkuvassa kilpailussa keskenään ja saavat pitää kaiken, minkä pystyvät ottamaan. Ihmisen tuloihin ei vaikuta hänen työnsä tai tarpeensa, vaan tulot määrittyvät eräänlaisessa markkina-anarkiassa. Tämä malli ei ole oikeudenmukainen, sillä ihmisillä on hyvin erilaiset lähtökohdat tavoitella omaa etuaan. Toisaalta se myös motivoi työntekoon huonosti, sillä suuria varallisuuksia on mahdollista haalia ilman, että tekisi lainkaan hyödyllistä työtä. Itse asiassa järjestelmä voi jopa palkita yhteiskuntaa horjuttavasta toiminnasta!

D-kohdan mukainen arpominen ei tietenkään motivoisi työntekoon, mutta olisi oikeudenmukainen, ainakin jos arvonta olisi tasapuolinen ja reilu, eikä painotettu. Se tosin tekisi elämästä melko epävarmaa, kun ihminen ei koskaan voisi tietää, pystyykö hän esimerkiksi maksamaan vuokran vielä ensi kuussakin. Tällainen malli on tietysti vain hypoteettinen, mutta reaaliseen yhteiskunnallisen tulonjakoon tulee helposti sitä muistuttavia ominaisuuksia, jollei tulonjakopolitiikassa olla tarkkoja ja fiksuja.

Lienee ilmeistä, ettei mikään edellä esitetty malli äärimmäisenä ja absoluuttisena sovellutuksena olisi mielekäs. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin oletettavasti suunnilleen samaa mieltä, että paras järjestelmä olisi B-järjestelmän pohjalle rakennettu, osin A-vaihtoehtoa soveltava yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmisen tulot riippuisivat hänen tekemästään työstä ja vain siitä; tempuilla, joista ei ole hyötyä kellekään, ei myöskään olisi mahdollista kääriä ylimääräisiä tuloja. Kuitenkin myös niiden, jotka eivät pysty työtä tekemään, toimeentulo olisi ihanneyhteiskunnassa turvattu.

Ja miten kaikki tämä liittyy perintöön tai perintöveroon?

Kulkiessamme yhteiskunnallisen kehityksen tietä alkukantaisista yhteisöistä hamaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin yhteiskuntiin, tulee meidän aina tavoitella mahdollisimman ihanteellista yhteiskuntaa. Kohtuullinen perintövero noudattaa edellä esitettyjä hyvän yhteiskunnallisen tulonjaon periaatteita. Perintönä tai lahjana saatu raha ei ole mitenkään saajan ansaitsemaa (jollei sitten rikkaiden sukulaisten mielistelemistä pidetä ansiona). Ja aina kun rahaa annetaan jollekin, joka ei ole työskennellyt sen ansaitakseen, on tämä raha pois joltain, joka on sen ansainnut.

Edellisen sukupolven perintöjen siirtämisessä vain osalle seuraavan sukupolven edustajista, mikä tapahtuu, jollei perintöjä veroteta, on paljon piirteitä edellä esitetyistä malleista C ja D. Ihmiset saavat rahaa, jonka eteen eivät ole tehneet töitä ja vastaavasti joku työ jää palkitsematta. Lisäksi tapahtuu tulonjaollista arpomista, sillä toiset syntyvät rikkaisiin perheisiin ja toiset köyhiin ja perinnöt ovat sen mukaisia.

Yhteiskunnallinen edistysaskel olisi järjestää perintövero sellaiseksi, että yhteiskunnan jäsenet eivät joudu eriarvoiseen asemaan siitä riippuen, kuinka varakkaaseen perheeseen ovat syntyneet. Tämä edesauttaisi myös sitä, että kaikki yksilön tulot hänen on ansaittava omalla työllään. Paras ja tehokkain tapa tähän olisi perintöveron progressointi niin, ettei pieniä perintöjä saava joudu verojen kanssa pulaan, mutta että edellisen sukupolven jättiomaisuudet voitaisi jakaa reilusti seuraavan sukupolven kesken.