Kuten moni muukin asia, nationalismi, ajatus siitä että paras poliittinen järjestelmä on yhden kansan muodostama kansallisvaltio, alkoi loistava ideana, mutta on myöhemmin saanut valitettavia piirteitä. Nationalismi oli alkujaan vapautuksen ideologia: Sorrettujen kansojen oli ymmärrettävä, että he muodostavat muiden saman kansan jäsenten kanssa yhteisön, joka on ulkopuolisen, jonkun joka ei tähän kansaan kuulu, alistama. Nyt tämä yhteisö pystyi taistelemaan ulkopuolista miehittäjäimperiumia vastaan ja vaatimaan itselleen kansallista itsemääräämisoikeutta, mahdollisuutta päättää omista asioistaan, ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.Ja näin nationalismi toimikin. Se mursi monikansallisia imperiumeja ja antoi niiden kansoille omat kansalliset valtiot. Esimerkiksi suomalaisista konstruoitiin oma kansa, joka sai 1918 oman valtionsa, oltuaan ensin kahden imperiumin osana. Nationalismin voittokulku jatkui myös toisen maailmansodan jälkeen, kun se postkoloniaalisessa muodossaan rohkaisi siirtomaita itsenäistymään kolonisoijioidensa huomasta. Tätä prosessia ei haitannut, että nationalismin ajatuksen olivat kolonioihin tuoneet nimenomaan eurooppalaiset siirtomaaisäntävaltiot.
Nationalismi toimi mekanismeilla, joita Marx ei ollut ottanut huomioon yhteiskunnallisessa ajattelussaan. Ensimmäisen maailmansodan tullessa jokaisen maan sorretut työläiset lähtivät tappamaan miljoonittain toisen maan työläisiä ja näin puolustamaan porvarillisia valtioita, joita taloudellis-poliittinen eliitti käytti työtä tekevän väestön sortamiseen. Nationalismin avulla on siis mahdollista sumuttaa ihmisen harkintaa niin, ettei hän toimi rationaalisesti.
Ja juuri tähän perustuu nationalismin pirullisuus sortovälineenä. Kansallisvaltio on, Benedict Andersonia mukaillen, aina kuviteltu yhteisö, sillä sen jäsenet eivät voi mitenkään tuntea edes suurinta osaa toisistaan. Silti sen kansalaisten kuvittelema yhteisöllisyys saa jopa yhteiskunnan poljetut luokat puolustamaan järjestelmää, joka heitä alistaa. Toisin sanoen ihmisiä ei tarvitse sortaa, koska he sortavat itse itseään. Nationalismi siis keskittää ihmisten huomion pois heidän yhteiskuntansa sisäisestä eriarvoisuudesta, hehkuttaen keinotekoista yhteisöllisyyttä.
Suomessa tämä yhteisöllisyys on toki mielekkäämpää, kuin monessa muussa maassa. Täällä on tavattu ajatella, että kun kerran sodittiin yhdessä, on myös rauhaa rakennettava yhdessä. Ja aivan viime aikoihin asti myös maamme poliittinen oikeisto on hyväksynyt, että kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen ylläpitämiseksi tehdään tulontasausta ja ylläpidetään julkisia palveluita, sillä heikoimpienkin on nähty antaneen oleellisen panoksensa maan itsenäisyyden ja yhteisöllisyyden turvaamiseksi. Tietyllä tavalla siis kaikki suomalaiset ovat istuneet samassa veneessä, jolloin on joko soudettu tai upottu yhdessä. Suurempien tuloerojen ja sosiaalisen eriarvoisuuden maissa kansallisuuden kuvitteellisuus on vielä ilmeisempää. Kuinka altruistisesti vaikkapa brasilialainen siivooja on valmis sotimaan puolustaakseen brasilialaisen suurperijän investointeja?
Nationalismin negatiivinen käyttö tulee tietysti ilmeiseksi sen eksklusiivisessa käytössä. Nationalismi luo yhteisön sulkemalla osan ihmisistä tuon yhteisön ulkopuolelle. Suomessa tästä kertoo Adolf Iwar Arwidssonin suuhun laitettu sanonta "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia." Inhottavimmillaan tämä eksklusiivinen nationalismi näkyy suorana rasismina.
Eksklusiivinen nationalismi pystyy kuitenkin sortamaan epäsuoremmin sekä yhteisön jäseniä, että sen ulkopuolelle jätettyjä ihmisiä rakenteiden kautta. Esimerkkinä yhteisön sisäisestä sorrosta toimikoon verokilpailu. Jos Euroopan maat eivät säädä yhteisiä verokäytäntöjä tai -periaatteita Euroopan unionin kautta, jokainen kansa kärsii verokilpailusta. Jokainen valtio joutuu alentamaan pääomatuloverotustaan kilpaillakseen muiden kanssa investoinneista, vaikka samaan aikaan niiden verotulojen tarve kasvaa esimerkiksi väestön vanhenemisen vuoksi. Tässä nurkkakuntainen nationalismi ampuu siis omaa kansaansa talouspoliittisesti polveen. Toisaalta muita kansoja sortavaa nationalismia ilmenee siinä, kuinka teollisuusmaat subventoivat omaa maatalouttaan. Räikeimmillään tämä agrikulttuurin protektionismi tappaa ihmisiä kehitysmaissa. Jos toisen maan eriväristen ja erikielisten ihmisten elämät ollaan valmiit uhraamaan omien maataloustuottajien miellyttämiseksi, ei tämä voi kertoa muusta, kuin rakenteellisesta rasisimista.
Kansallisvaltioilla on oma tärkeä paikkansa maailmanpolitiikasta ja ne ovat monelle ihmiselle niin suuri identiteetin perusta, ettei niitä tarvitse purkaa. Valtioiden on kuitenkin tingittävä suvereniteetistaan ja ne on asetettava oikeille paikoilleen globaalin hallinnan hierarkiassa. Näin voimme suojella kansallistunteen hienoja ja ylväitä puolia ja samalla päästä eroon nationalismin negatiivisesta ja oppressoivasta käytöstä.
Kuvassa Eugene Delacroixin nationalistinen maalaus Vapaus johtaa kansaa
Suositeltavaa nationalismiin liittyvää kirjallisuutta:
Anderson: Imagined communities
Beck,: Mitä globalisaatio on?
Pakkasvirta & Saukkonen (toim.): Nationalismit
Smith: Nationalism and Modernism
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti