Suomi raiteille!

Helsingistä Lahteen saatiin rakennettua oikorata ja Espoo päätti vihdoin rakennuttaa metron eteläiseen Espooseen. Raideliikennettä siis edistetään, mutta tahti on kovin verkkaisa. Suomalainen liikennepolitiikka voisikin siirtää painopistettään selkeämmin ja määrätietoisemmin raiteilla kulkevan liikenteen suuntaan. Tällaisen politiikan painopisteen muutoksen toteuttamiseen tarvitaan vahvoja visioita sekä valtiolta, että kunnilta.

Suomen raideliikenteen voisi suunnitella kolmikerroksisen järjestelmän pohjalta. Ensimmäisen kerroksen muodostaisi koko maan kattava tehokas raideverkosto, joka yhdistäisi suurimmat kaupungit toisiinsa. Tämän verkoston kuljetuskapasitetti olisi suuri ja sen tarkoitus olisi siirtää tavaroita ja ihmisiä mahdollisimman nopeasti ja näppärästi kaupungista toiseen. Sitä varten tulisi ostaa ja kehittää parasta mahdollista raideteknologiaa.

Seuraava kerros olisi joustava vaihtoliikennerataverkko, joka hoitaisi kuljetukset suurten kaupunkikeskusten ja niiden ympäryskuntien välillä. Sen tarkoitus olisi, että ihminen pääsee kätevästi pienemmältä paikkakunnalta junalla maakuntansa keskuspaikkaan ja sieltä vaihtamaan hänelle tarkoituksenmukaiseen pitkänmatkanjunaan. Vastaavasti vaihtoyhteydet ympäryskuntiin järjestettäisi niin, että niihin voisi kätevästi vaihtaa pitkänmatkanjunasta. Tämän keskikerroksen rakentaminen vaatisi uusien raiteiden rakentamista pienten paikkakuntien ja keskuskaupunkien välille.

Raidejärjestelmän sisin kerros olisi kaupunkien sisäinen liikenne, joka perustuisi paikallisjuniin, metroihin ja raitiovaunuihin. Nämä suunniteltaisi ja koordinoitaisi toimimaan kahden muun kerroksen kanssa. Pääkaupunkiseudun ohella myös moniin muihin kaupunkeihin, kuten ainakin Turkuun, Tampereelle, Jyväskylään ja Kuopioon raiteilla kulkeva paikallisliikenne sopisi. Erityisesti tämä kerros vaatisi suunnitelmallisuutta ja viitseliäisyyttä kunnilta, sillä kaupunkisuunnittelu täytyisi ajatella uudelleen ja siirtää tilaa autoliikenteeltä raideliikenteelle.

Yleensä raideliikenteen kehittämisen tarpeellisuus tunnustetaan julkisessa keskustelussa, mutta sen kalleutta valitetaan. Raideliikenteelle perustuvalle joukkoliikenteelle reaalinen liikkumisen vaihtoehto on yksityisautoilu, joten raideliikenteen kustannuksia tulisikin verrata siihen. Tyypillisesti tätä vertailua tehdään hyvin tarkoitushakuisin argumentein, jossa autoilun hinnaksi katsotaan vain tieverkoston rakentaminen ja ylläpito. Jonkinlainen omistuskeskeisyys vaivaa nykyihmisen ajattelua niin, ettei hän pidä auton hintaa kustannuksena lainkaan, sillä hän sentään omistaa itse maksamansa auton. Mitäs jos laittaisimme autoihimme käyttämämme rahat yhteen ja ostaisimme niillä junia, joilla kaikki saavat ajella? Kaikki pääsisivät haluamiinsa paikkoihin ja rahaa jäisi roimasti yli käytettäväksi muuhunkin, kuin liikkumiseen.

Vertailtaessa eri liikennemuotojen kustannuksia tulisi vertailussa ottaa huomioon kaikki kyseisen liikennemuodon aiheuttamat kustannukset. Yhteiskuntamme liiallista yksityisautoilukeskeisyyttä selittänee, että yksityisautoiluun liittyy monia kustannuksia, joita markkinamekanismi ei pysty sisällyttämään auton hankinta- tai käyttöhintaan. Autot esimerkiksi vievät valtavan määrän tilaa verrattuna siihen, minkä verran ihmisiä ne kuljettavat. Tilan tulisi kuulua kaikille, mutta nyt se ei kuulu kellekään ja siksi sitä käytetään tehottomasti ja tuhlaillen.

Yksityisautoilu aiheuttaa myös henkilökustannuksia. Liikenneonnettomuuksissa kuolee vuosittain satoja ihmisiä Suomessa ja suuri määrä loukkaantuu. Tämä on tietysti taloudellinen haitta, joka ei ole mukana autoilun kustannuksissa. Autoilu aiheuttaa henkilökustannuksia myös epäsuorasti, ilman epäpuhtauksien ja pienhiukkasten kautta. Olisi mielenkiintoista nähdä tutkimuksia tai arvioita, kuinka suuret sairaanhoitokustannukset koituu autoilun aiheuttamista päästöistä.

Vaikka nämä autoilun henkilökustannukset ovat taloudellisia kustannuksia, ovat ne myös ennen muuta inhimillisiä kustannuksia. Synkeitä tulevaisuuden yhteiskuntia maalailevat science fiction- kirjailijat voinevat hahmotella totalitarismin, joka syöttää tietyn määrän kansalaisiaan vuosittain helvetilliselle apparaatille, joka tuhoaa nämä yksilöt, mutta luo siitä hyvästä taloudellista voittoa. Moinen helvetinkone ei ole vain kuvittelua, vaan se on parissamme juuri nyt. Yhteiskuntamme tappaa joka vuosi satoja suomalaisia siksi, että saamme pitää kiinni tietynlaisesta liikennekulttuurista. Se hinta on kohtuuton.

Ylemmässä kuvassa Japanin luotijuna Nozomi, Toive
Alemmassa kuvassa Tukholman tunnelbana

Miksi monetarismia on kartettava

Monetarismi on talousteoria, joka on kehittynyt vastavoimana keynesiläiselle taloustieteelliselle ajattelulle. Keynesiläisyyden keskittyessä hahmottamaan keinoja, joilla valtio voi talouspolitiikallaan korjata taloudessa tapahtuvia onnettomuuksia, kuten lamoja, kyseenalaistaa monetarismi koko ajatuksen valtion talouspoliittisista interventioista. Monetarismi uskoo markkinoiden korjaavan itsensä ja talouden sfäärin ulkopuolelta tehtävien toimenpiteiden vain haittaavan tätä tervehtymistä.

Usko markkinoiden täydelliseen toimivuuteen on nimenomaan uskoa: Todellisuuden kanssa sillä ei juurikaan ole tekemistä. Monetaristisen teorian pohjalta voidaan hahmotella mielenkiintoisia malleja ja hypoteeseja, mutta ne kaikki kompastuvat perusolettamukseensa, jossa ne irrottavat talouden omaksi, itsetarkoitukselliseksi masiinakseen, jolla ei ole mitään liittymäkohtaa muihin yhteiskunnallisiin tai inhimillisiin asioihin. Talouden on kuitenkin palveltava sitä, mitä ihmiset tahtovat, eikä ihmisten ole alistuttava talouden vaatimuksiin.

Monetaristisen ajattelun mukaan työttömyys vähenee itsestään, kun palkat joustavat laman aikana alaspäin. Sillä ei ole väliä, pystyykö työntekijä maksamaan ottamiaan lainoja alennetulla palkallaan, tai tuleeko hän sillä ylipäätään toimeen. Minimipalkkoja ei mallissa ole, sillä ne olisivat poliittinen interventio talouden suvereeniin sfääriin. Kuten uusklassinen talousteoria, monetarismikin on siis sisäisesti johdonmukainen systeemi, mutta aivan vieras todelliselle elämälle ja sille, millaista taloutta ihmiset tahtovat.

Monetaristisesta ja uusklassisesta talousteoreettisesta ajattelusta tuleekin helposti teknokraattinen hirviötyranni, joka asettaa itsensä kansan yläpuolelle. Enää korkeinta päätösvaltaa ei käytäkään kansa, vaan uusklassisen ajattelun itseään toteuttava apparaatti, joka orjuuttaa ihmiset tekemään työtä, mutta vieraannuttaa heidät tekemänsä työn hedelmistä, jotka valuvat markkinaliberalistisen järjestelmän kautta omistavalle luokalle. Apunaan tällä apparaatilla on teknokraattien kaaderi, jolla ainakin yliopistojen taloustieteellisessä opetuksessa tuntuu olevan hegemoninen asema.

Tämä kaaderi ei hyväksy oman teoriansa kanssa ristiriitaisia näkemyksiä, eikä alista teorioitaan tavanomaiselle tieteelliselle kritiikille. Se pyrkii ohittamaan omahyväisyytensä kritisoinnin sillä, että se on vain taloudellinen teoria, eikä siis ota kantaa yhteiskunnallisiin arvokysymyksiin. Kuitenkin tämän talousteorian kannattajat samalla katsovat, että muiden yhteiskunnallisten arvojen on väistyttävä uusklassisen teorian taloudellisten arvojen tieltä.

Monetaristinen ja uusklassinen talousteoria ovat oppressiovälineitä siinä mielessä, että ne pyrkivät korvaamaan kansan tahdon omalla, teknokraattisella tahdollaan. Kun kansalaiset tahtovat pienempiä tuloeroja, vakaampaa taloutta ja puhtaampaa ympäristöä, tarjoavat nämä talousteoriat tuloerojen roimaa kasvua, voimakkaita taloudellisia heilahteluja ja voitontavoittelun vuoksi tärveltyä luontoa. Demokratian edistämiseksi on meidän etsittävä talouspolitiikkaamme ohjaava ajattelu toisaalta.

Ulkonäkökeskeisyys

Takaako sopiva ruiske hyväksyttävän ulkonäön?

Usein toistellaan, että nykyaikana yhteiskunta ja ihmiset ovat hyvin ulkonäkökeskeisiä. Tämä itsestäänselvänä pidetty hokema jätetään kuitenkin tarkastelematta ja pohtimatta tarkemmin. Varmasti elämme ulkonäkökeskeisessä yhteiskunnassa, mutta millä tavalla tämä ulkonäkökeskeisyys ilmenee, mitkä mekanismit sitä toisaalta edistävät ja toisaalta hillitsevät ja kuinka se vaikuttaa laajemmin? Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheeseen liityen otsikolla Kauneuden tuotteistamisen problematiikka.

Näkö on ihmiselle tärkeä aisti, joten se, miltä asiat näyttävät, ei ole mitenkään yhdentekevä asia. Ihmisen ulkonäöllä on oma roolinsa ja se vaikuttaa esimerkiksi taiteissa, estetiikassa ja kumppanin valinnassa. Ulkonäkökeskeisyydellä tarkoitetaan kuitenkin sitä, kun ihmisen ulkonäöllä alkaa olla vaikutusta sellaisiin asioihin, joiden kannalta sillä ei ole relevanssia. Näin ulkonäkö imperialisoi yhä suuremman kentän sellaiseksi, joista päätettäessä ulkonäkö onkin vaikuttava tekijä. Esimerkkejä tästä voimme keksiä loputtomiin. Ymmärtääkseni on tutkittu, että nykyistä kauneusihannetta edustavat naiset saavat parempaa palkkaa, kuin ne naiset, jotka eivät täytä tätä ihannetta. Henkilön ulkonäkö voi vaikuttaa siihen, palkataanko hänet tiettyyn työhön, kuinka uskottavana häntä pidetään akateemisessa seminaarissa ja ilmeisesti se otetaan nykyisin huomioon myös ministerivalinnoissa.

Ulkonäkö saa siis kohtuuttoman suuren painoarvon ja siitä tulee eräänlainen ihmisarvon mittari. Tämä on toki epäoikeudenmukaista, sillä se johtaa siihen, että tietynlaisia ihmisiä syrjitään ja toisenlaisia suositaan ilman, että tällä preferoimisella olisi mitään tekemistä heidän omien ansioidensa kanssa. Siihen, kuten kaikkeen diskriminointiin, liittyy myös taloudellinen tehottomuus. Kun organisaatiossa, oli se sitten yritys, julkinen virasto tai muu, jaetaan tehtäviä muilla kriteereillä, kuin pätevyyden mukaan, kärsii organisaation tehokkuus.

Tämä ulkonäkökeskeisyys aiheuttaa hallaa myös henkilökohtaisella tasolla. Vaikka ulkonäkökeskeisyyttä on alettu markkinoida miehillekin, on ulkonäkö tietysti naisille huomattavasti keskeisempi asia, heitä kun on totuttu pitämään esteettisenä sukupuolena. En väitä olevani naisten sielunelämän suvereeni tuntija ja tulkitsija, mutta monilla, erityisesti nuorilla naisilla, on niin suuria paineita ulkonäkönsä suhteen, että se vaikuttaa heidän itsetuntoonsa ja sitä kautta muuhunkin elämäänsä. Nämä käsitykset omasta ja muiden ulkonäöstä eivät useinkaan pohjaudu todellisuuteen kovin vahvasti. Esimerkiksi ryhmässä naisia kaikki voivat olla toisilleen kateellisia ulkonäöistään ja pitää itseään muita vähemmän kauniina. Erittäin kauniitkin naiset valittelevat usein, mikä heidän ulkonäössään on vikana ja kuinka joku muu on heitä kauniimpi.

Itsetunnon heikentyminen ulkonäkökeskeisyyden ja epärealististen ulkonäkökuvitelmien kautta johtaa naiset hankalaan asemaan. Kun tietyn ihmisryhmän itsetunto on saatu painettua alamaihin, ei tuo ryhmä ole kovinkaan halukas tai innokas taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta. Kun ihminen ei pidä itseään arvokkaana, ei hän osaa vaatia itselleen samaa palkkaa kuin muutkin nauttivat, vaan on valmis tekemään työtä huonommilla ehdoilla. Samalla tavalla huonolla itsetunnolla varustetun ihmisen on vaikea irroittautua väkivaltaisesta parisuhteesta. Ja kun naiset on kollektiivisesti saatu tämän itsetunnon musertamisen kautta pitämään itseään vähempiarvoisina, jättäytyvät he uusintaviin töihin ja se potentiaali, joka heillä olisi tuottaviin töihin, menetetään. Kun otetaan huomioon, kuinka pirullinen naisten alistusmekanismi länsimainen ulkonäkökeskeisyys on, on yllättävää kuinka vähän naistutkimus on kiinnittänyt siihen huomiota.

Suurena syyllisenä ulkonäkökeskeisyyteen ja edellä mainittuun itsetunnon rusikoimiseen voidaan pitää mediaa ja kehnoa medialukukykyä. Media marssittaa joka päivä jokaiseen olohuoneeseen jatkuvalla syötöllä tietynlaista kauneusihannetta edustavia malleja. Heidät nostetaan jalustalle ja oletetaan jokaisen unohtavan omat kauneusihanteensa ja valitsevan televisioruudulta tai lehtikuvista uudet, valmiiksi pureskellut kauneusihanteet. Näin media yksinkertaistaa sen, mikä voi olla kaunista, hyvin kapeaksi ja kontrolloiduksi kaistaleeksi. Nämä kauneusihanteet ovat kuitenkin hyvin keinotekoisia. Niiden tuottamiseksi on käytetty suuret määrät rahaa, aikaa ja vaivaa ja niitä ovat olleet valmistelemassa ulkonäköteollisuuden parhaat lahjakkuudet. Lisäksi mallit esitetään vain tietyllä tavalla, jonka tarkoitus on antaa niistä mahdollisimman hyvä kuva.

Jos ihminen vertaa itseään näihin malleihin, totta kai hän on erilainen. Valitettavasti hän tulkitsee tämä erilaisuuden olevan kauneuden puutetta. Sen sijaan, että ihminen ajattelisi televisiossa olevan kuvan olevan erilainen kuin hän itse, hän tulkitsee sen kauniimmaksi, kuin hän itse. Tällainen vertailu saa naiset kuvittelemaan, että he ovat jotenkin epähyvännäköisiä ja siis vähempiarvoisia. Nämä kuvat vääristävät tietysti myös miesten kuvaa naisista. Niin sanotut tavalliset naiset siis konstruoidaan rumiksi, tai ainakin vähemmän kauniiksi, kuin median esittämät naiset.

Upeinkin niin sanottu luonnollinen nainen löytää eroavaisuuksia itsensä ja median antaman virheettömän ja kliinisen mallin välillä. Juuri nuo persoonalliset piirteet viimeistelevät naisen kauneuden, mutta valitettavan usein nainen itse tulkitsee ne ulkonäkönsä virheiksi. Ja näin naisen on mahdollista kritisoida itseään, olipa hän millainen hyvänsä: ”Voi kun mulla on liian suora/käyrä nenä ja liian isot/pienet rinnat ja liian vaalea/tumma tukka ja mä olen liian laiha/lihava!” Esimerkiksi rintojen koon ympärille rakentunut aivan älytön kultti. Ymmärtääkseni rintojen koko ei korreloi lainkaan sen kanssa, kuinka hyvin ne voivat toteuttaa tehtäväänsä, eli ruokkia lapsia. Miksi ihmeessä isorintaiset naiset ovat sitten julistaneet itsensä paremmiksi ja miksi pienirintaiset menevät tähän mukaan, kun kaikkien rinnat ovat koosta riippumatta funktionaalisesti yhtä hyvät?

Tätä ulkonäkökeskeisyyttä ja vääristyneitä kauneusideaaleja uusintavat mediat pystyvät käyttämään vaikutusvaltaansa ja tuottamaan maailman naisille ja miehille onnettomuutta ja riittämättömyyden tunnetta niin kauan, kuin kansalaisten medialukutaito ei kehity sellaiseksi, että he osaisivat suhtautua kriittiseti heille syötettyihin kauneusmalleihin. Onkin outoa, etteivät naistutkijat suhtaudu kriittisemmin näihin medioihin, vaan tuntuvat seuraavan niitä siinä missä muutkin.

Naiset! Unohtakaa teille syötetyt kauneusihanteet ja ymmärtäkää, kuinka kauniita olette.

Miehet! Unohtakaa teille syötetyt kauneusihanteet ja katsokaa, kuinka upeita naisia ympärillänne on.

Perustulo sosiaalisen ahdingon lievittäjänä ja talouden dynamisoijana

Perustulo on palannut julkiseen keskusteluun voimakkaampana kuin pitkään aikaan, kiitos erilaisten kansalaisjärjestöjen vaatimusten sen suhteen. Vaatimukset perustulosta tuntuvat toistaiseksi menevän hukkaan, sillä pääministeri Matti Vanhanen on tyrmännyt idean sanoen sen vain helpottavan niiden elämää, jotka haluavat bilettää töiden tekemisen sijaan. Ilmeisesti Vanhanen ei ole perehtynyt kovin syvällisesti perustuloon, sillä sen taloudelliset ja sosiaaliset vaikutukset ovat huomattavasti suuremmat kuin pelkkänä bilepalkkana oleminen.

Perustulon idea sinänsä on hyvin yksinkertainen: se takaa jokaiselle (täysi-ikäiselle) kansalaiselle tietyn summan säännöllisesti maksettavaa rahaa. Tämän tulon voi menettää vain luopumalla kansalaisuudestaan, ei esimerkiksi ansaitsemalla rahaa tai ryhtymällä opiskelijaksi, eläkeläiseksi tai kotiäidiksi. Vastaavasti suurin osa sosiaaliturvasta, kuten opintotuet, kansaneläkkeet ja työttömyyskorvaukset lakkautetaan perustulon myötä tarpeettomina.

Sosiaaliturvan ongelmia

Tällaisella uudistuksella saavutettaisiin oleellisia etuja nykyiseen järjestelmään verrattuna. Sosiaaliturvaa ei ole missään vaiheessa suunniteltu koordinoidusti koherentiksi kokonaisuudeksi, vaan sitä on muuteltu yksittäisistä asioista ja pykälistä lähtien. Näin järjestelmästä on tullut epämääräinen viidakko, jonka tuntee läpikotaisin hyvin harva. Yhtäältä monet kansalaiset eivät tiedä kaikkia sosiaalisia oikeuksiaan, toisaalta jotkut voivat väärinkäyttää järjestelmän puutteita epäoikeudenmukaisella tavalla. Kerran kuussa jokaiselle kansalaiselle maksettava perustulo olisi erinomaisen selkeä järjestelmä ja kohtelisi kaikkia kansalaisia tasapuolisesti.
 
Nykyiseen atomistiseen sosiaaliturvajärjestelmään verrattuna perustulo kohtelisi kansalaisia tasapuolisemmin myös siinä mielessä, että se antaisi jokaiselle saman minimitulotason – riippumatta siitä, minkä vuoksi sosiaaliturvaa tarvitaan. Nykyjärjestelmän hajanaisuuden vuoksi muun muassa työttömät, opiskelijat ja kotiäidit saavat eri määrän tukea. Lisäksi esimerkiksi osalle työttömistä myönnetään työttömyyspäivärahaa, mutta erilaisin kriteerein toiset työttömät, kuten ylioppilaat, työnnetään päivärahan ulkopuolelle. Viime kädessä kunnallisen toimeentulotuen tulisi taata kaikille sama minimitoimeentulo. Käytännössä opiskelijat eivät tätä saa, vaan heidän oletetaan kattavan kunnallisen toimeentulotukinormin ja opintotuen erotus opintolainalla.
 
Suomessa on myös ongelmia työvoiman kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen suhteen. Osaltaan tämä johtuu nykyisestä sosiaaliturvajärjestelmästä, joka on hyvin kannustamaton. Jos toimeentulotukea nostava asiakas löytää vaikkapa läheisestä kioskistaan viikonlopputöitä ja ansaitsee näin 100 euroa kuussa, vähennetään hänen toimeentulotuestaan sama 100 euroa. Tällöin työntekijä menee siis kioskille töihin silkasta hyväntekeväisyydestä. Käytännössä tosin kioskin pitäjä joutuu ihmettelemään, miksi hänen on niin vaikea saada työvoimaa.
 
Poliittisen oikeiston ratkaisu tähän kannustamattomuuteen on yksinkertainen: tukia täytyy purkaa niin kauan, että jokaisen on käytännössä pakko ottaa vastaan millaista työtä tahansa tai joutua kadulle. Sosiaaliturvalla on kaksi funktiota. Sen on paitsi taattava toimeentulo sellaiselle, joka ei sitä muutoin saa, myös kannustettava asiakkaitaan hankkimaan omaa elantoaan. Oikeiston näkemys sosiaaliturvasta muistaa jälkimmäisen, mutta unohtaa ensimmäisen. Vanhakantainen sosiaaliturvamme taas takaa kohtuullisen toimeentulon, mutta tekee omien ansioiden hankkimisen vaikeaksi.

Tuntuva taloudellinen varmuus

Taloudellinen epävarmuus on eräs keskeisimpiä sosiaalista ahdinkoa aiheuttavia tekijöitä. Erilaisten silpputöiden aikakaudella taloudellinen toimeentulo on jatkuvasti niin epävarmoissa kantimissa, että tulevaisuuden suunnittelu on vaikeaa. Lukuisista pätevistä sosiaalivirkailijoistamme huolimatta toimeentulotukiasiakas saa joka kuukausi jännittää, onko hänen tukensa hylätty tai onko sitä pienennetty jonkin epämääräisen pykälän perusteella. Jatkuvasti kasvava joukko ihmisiä elää tilanteessa, jossa he eivät voi ennustaa taloudellisen tilanteensa kehittymistä eteenpäin. Tämä ongelma ei koske vain nuoria, sillä nuori ihminen joutuu helposti eräänlaiseen jatkettuun nuoruuteen, jossa häntä kohdellaan työmarkkinoilla vähempiarvoisena tekijänä, vaikka osaamista, kokemusta ja ikää karttuisikin.

Taloudellisen epävarmuuden aiheuttamat ongelmat ihmiselle ovat ilmeisiä: elämän suuret ratkaisut, kuten perheen perustaminen tai asunnon ostaminen, siirtyvät eteenpäin hamaan tulevaisuuteen. Epävarmuus on myös kuluttavaa sekä henkisesti että sosiaalisesti. Jatkuvasti taloudellisen toimeentulonsa vuoksi kamppaileva ihminen väsyy ja liian monet nuoret tarvitsevatkin psykiatrista apua. Lisäksi epätietoisuus omasta taloudellisesta tulevaisuudesta asettaa paineita sosiaalisille suhteille. Silpputöitä tekevä tarvitsee usein vippejä, kun työt eivät enää jatkuneetkaan. Toisaalta silpputöistä ei kerry lomia, mutta päiväkodeissa pidetään kesälomat. Lasten työntäminen hoitoon puolivapaaehtoisille ystäville loman ajaksi ymmärrettävästi rasittaa ystävyyssudetta.

Perustuloon pohjautuva sosiaaliturvajärjestelmä auttaisi tämän epävarmuuden purkamisessa. Kansalainen voisi olla varma, että hänellä on aina tietty toimeentulo käytettävissään, tulipa elämässä muuten vastaan millaisia mutkia tahansa. Näin perustulo auttaisi työpaikkojen välillä olevien, taloudellisesti heikompien ajanjaksojen yli selviämisessä. Ihmisestä tulisi laajemmassa määrin oman elämänsä herra ja hän voisi uskaliaammin tehdä suuria ratkaisuja. Oleellinen hyöty perustulosta saataisiin myös, kun kansalaiset uskaltaisivat käyttää enemmän rahaa. Taloudellisesta tulevaisuudestaan epävarma ihminen joutuu koko ajan säästämään sukan varteen pahan päivän varalle, vaikka senhetkinen tulotaso olisikin kohtuullinen. Jos myös taloudellisesti heikoimmin toimeentulevat uskaltaisivat kuluttaa enemmän rahaa, olisi tällä kulutuskysynnän kasvun myötä positiivista vaikutusta kansantalouden tehokkuuteen ja työllisyyteen.
 
Kansantaloudellinen dynamiikka

Edellä todetulla tavalla perustulo auttaisi kulutuskysyntää ja kuluttajien luottamusta talouteen suojellen heitä rajuimmilta ajoittaisilta tulotason heittelyiltä. Sen lisäksi myös työmarkkinat muuttuisivat dynaamisemmiksi siinä mielessä, että kaikki työ kannattaisi tehdä. Työttömän ei enää tarvitsisi laskeskella, kuinka hänen ansaitsemansa lyhytaikainen palkka vaikuttaa tukiin. Hän tietäisi, että avautunut työmahdollisuus kannattaa ottaa vastaan, sillä jokaisen siitä ansaitun euron hän saa itselleen. Enää ihmiset eivät olisi sellaisessa tuloloukussa, jossa he huomaavat, ettei työn tekeminen nosta heidän tulojaan, vaan pahimmissa tapauksissa jopa laskee niitä. Paljon sellaista työtä, joka nyt jää tekemättä, tulisi perustulon avulla tehtyä.
 
Julkisessa keskustelussa on valitettavasti korostettu sitä, kuinka perustulo irrottaisi ihmiset työelämästä ja antaisi kaikille mahdollisuuden jäädä lepäämään laakereillaan. Perustulon tärkein anti ei todellakaan ole joutilaisuuden siunauksellisuus, vaan ihmisten motivoiminen työntekoon. Terve ihminen kaipaa työn tuomaa itsensä toteuttamisen tunnetta ja työyhteisön tarjoamia sosiaalisia kontakteja. Nykyinen passivoiva järjestelmä antaa taloudellisen yllykkeen olla ottamatta työtä vastaan, sillä se saattaa tarkoittaa tulojen menetystä, tai ei ainakaan niiden oleellista kasvua. Tällainen tilanne ei ole mahdollinen perustulojärjestelmässä. Vaikka se mahdollistaisi joutilaisuuden, kuten nykyinenkin järjestelmä, oletettavasti melko harva jäisi kotiin pohdiskelemaan filosofisia ajatuksia pelkällä perustulolla, kun voi saada sen päälle vielä palkankin!

Usein perustuloa myös vastustetaan nimittämällä sitä utopiaksi, sillä se tulisi liian kalliiksi. Tällaiset laskelmat perustuvat tuon kuukausittaisen menoerän kertaamiseen Suomen kansalaisten lukumäärällä. Totta kai summa on iso. Mutta perustulon idea ei ole nostaa sosiaalimenoja, vaan kohdentaa ne eri tavalla. Vastaavasti verotuksen progressiota voidaan nostaa niin, että perustulo käytännössä verotetaan pois kansalaisilta, jotka ovat niin vauraita, etteivät sitä tarvitse. Näin perustulo ei vaikuttaisi heidän käytettävissä oleviin tuloihinsa. Samalla tavallahan toimii lapsilisä: sitä maksetaan myös rikkaimpiin perheisiin, mutta se verotetaan kuitenkin pois.
 
Universalismi

Jos perustulo sidottaisiin kuluttajahinta- tai muihin vastaaviin indekseihin, se tarkoittaisi, että jokaisella kansalaisella on aina käytettävissään tietty määrä ostovoimaa. Perustulo estäisi täydellisen tuloerojen räjähtämisen pakottaen aina siirtämään osan yhteiskunnallisesta varallisuudesta myös heikoimmin toimeentuleville. Se myös purkaisi sukupuolten ja -polvien välisiä taloudellisia eroja varmistaen heikommalle osapuolelle tietyn vähimmäisosuuden.

Perustulo myös sementoisi erään kansalaisen keskeisen oikeuden, oikeuden toimeentuloon. Oikeudesta perustuloon tulisi samanlainen jakamaton ja universaali kansalaisoikeus kuin äänioikeudesta tai mielipiteenvapaudesta. Tällaisia perusoikeuksia juhlitaan sivistysvaltion merkkeinä ja niitä pidetään osoituksena yhteiskunnan kehittyneisyydestä. Ottakaamme nyt askel eteenpäin yhteiskunnallisen kehityksen tiellä.

Kirjoitus on julkaistu Pätkätyöläinen-lehdessä 1.9.2006.