Näin eräs yö unta vuoden 2012 presidentinvaaleista. Sauli Niinistö johti mielipidekyselyissä jo ensimmäisellä kierroksella tuollaisella 60 prosentin kannatuksella. Valintaa pidettiin itsestään selvänä, sillä muut vaihtoehdot esitettiin mediassa ja kansalaismielipiteessä epärealistisina ja utooppisina. Keskustelua käytiin vain siitä, kuka ehdokkaista edistäisi parhaiten suomalaisten yritysten asiaa globaaleilla markkinoilla. Vaihtoehtoisia argumentteja ei tarvinnut esittää, Niinistö oli joka tapauksessa paras. Unessa olimme huolestuneet tilanteesta kavereideni kanssa, muttemme pystyneet edes keskenämme sitä kritisoimaan. Poliittinen kieli oli sulkeutunut niin, ettei asioista voinut puhua, kuin yhdellä tavalla.
Politiikassa tulisi olla kyse siitä, että asiat voidaan tehdä toisella tavalla. Aikaisemmin vallinneiden, huonojen ratkaisujen havaitseminen ja muuttaminen tulisi olla politiikan tehtävä. On voitava esittää vaihtoehtoja ja uusi avauksia. Aikanaan porvarit kysyivät, miksi aateliset saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt. Myöhemmin työläiset kysyivät, miksi porvarit saavat kaikki rahat, vaikka minä teen kaikki työt.
Tässä mielessä elämme hyvin ei-poliittista aikaa. Tietyt asiat otetaan itsestäänselvyyksinä, eikä niitä kyseenalaisteta. Esimerkiksi tuloerojen kasvu, liikenneonnettomuudet, ympäristön pilaantuminen, työelämän kurjistuminen ja ydinsodan uhka ovat asioita, jotka voitaisiin poistaa kaikki, mikäli niin tahdottaisi. Suurin osa ihmisistä myös tahtoisi. Silti nämä asiat saadaan markkinoitua jonkinlaisena pakkona, jonka kritisoiminen osoittaa paitsi ymmärtämättömyyttä, on myös vaarallista.
Poliittisen kielen sulkeutuminen, tai sulkeminen, voi edesauttaa valtiota tms. poliittista järjestelmää vakauttamaan itseään. Järjestelmän ei tarvitse reagoida kansalaisten esittämiin vaatimuksiin, mikäli se voi jo etukäteen estää kansalaisia käsittämästä mitä kaikkea heillä voisi olla mahdollisuus vaatia ja saada. Kun tietyt kysymykset ja argumentit voidaan sulkea jo etukäteen pois kansalaiskeskustelusta epärealistina, on sillä taholla, joka tästä poissulkemisesta päättää, erittäin suuri valta.
Konservatiiviset puolueet keräävät hyödyn tilanteesta, jossa politiikan ja demokratian mahdollisuuksia rajataan poliittisen kielen sulkeutumisen avulla. Poliittisella oikeistolla on aina vastattavanaan mahdoton kysymys siitä, kuinka se voi demokraattisesti ylläpitää tietyn yläluokan etuoikeutettua asemaa, vaikka kaikkien tämän luokan ulkopuolisten edun mukaista olisi purkaa yhteiskunnan hierarkisuus. Haihduttamalla kriittiset käsitteet kielestä se onnistuu: Enää ikäviä kysymyksiä ei voida esittää, voidaan vain puhua oikeistolaisen mieliretoriikalla, eli mitä asioita on milloinkin uhrattava, jotta tietty ryhmä saavuttaa tiettyjä taloudellisia hyötyjä.
Korostamalla vaihtoehtoisia ja kriittisiä käsitteitä ja puhetapoja pystymme hakemaan sitä rajaa, joka on todellisten mahdottomuuksien ja tiettyjen vallanpitäjien illusoristen mahdollisuuksien välillä. Näin poliittista järjestelmäämme on mahdollista kehittää demokraattisemmaksi, sillä siitä tulee aidosti responsiivinen kansalaisten tahdolle. Ole realisti – vaadi mahdotonta!
7 kommenttia:
Melin ja Blom ovat käyttäneet ilmiöstä nimitystä "Välttämättömyysoppi". 90-luvun alun lamasta lähtien tehtyjä päätöksiä perusteltiin välttämättömyytenä, on eletty ainoan vaihtoehdon politiikkaa. Ei välttämättömyysoppi toki uusi malli ole Suomen politiikassa, mutta Neuvostoliiton aikana se koski lähinnä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
Välttämättömyysoppi on sikäli vaikea haastettava, että varsinkin laajapohjaisten hallitusten aikana sen takana ovat olleet kaikki suuret puolueet, elinkeinoelämä ja työmarkkinajärjestöt - vain marginaali jäi ulkopuolelle. Tuon ajattelutavan takana on siis ollut hyvin laaja konsensus.
Kun tarkastelee lähimenneisyyttämme noin 15 vuoden ajalta tuntuu vähän epäreilulta että leimaat sen vain poliittiseen oikeistoon kuuluvaksi piirteeksi.
Eikö laajapohjainen konsensus sitten ole nähtävissä nimenomaan poliittisen oikeiston tavoitteiden toteutumisena? Jos vasemmistopuolueet hyväksyvät poliittisen keskustelun rajoitteet, voidaanko niitä enää kutsua vasemmistopuolueiksi.
Vasemmistolaisen ajattelun tulee välttämättä perustua kriittisiin käytäntöihin, joiden kautta kaikki mahdolliset maailmat tulevat osaksi poliittista keskustelua. Vain kriittisen ajattelun ja keskustelun kautta nykyinen tilanne on käännettävissä sellaiseksi, jossa kaikki mielipiteet otetaan huomioon, eikä niitä suljeta automaattisesti poliittisen keskustelun tai kokonaan poliittisen kielen ulkopuolelle.
Ilman keskustelua ei ole demokratiaa ja ilman kriittistä keskustelua ei ole todellista demokratiaa.
No jaa, minusta oikeistolaisuus (joka tosin on käsitteenä todella epämääräinen) on kyllä poliittista. Puhdas managerialismi ei sitä ole. Oikealtakin on konsensusta ja välttämättömyysretoriikkaa haastettu (esim. Nuorsuomalaisten toimesta). Se kun on pönkittänyt esim. ammattiyhdistysliikkeen asemaa, mikä ei ole ollut konsensuksen oikeistolaisten kriitikoiden mieleen.
70-luvulla konsensusta tulosopimuksineen ja muine hyvineen oli muotia arvostella kommunistien puolelta.
Kiitos kommenteista!
Peten mainitsemaa välttämättömyysoppia tai sen muunnelmia voi tietysti käyttää minkä tahansa blokin vallankäytön oikeuttamiselle, ideologiasta riippumatta. Mutten tarkoittanut vain tällaista välttämättömyysretoriikkaa kirjoituksellani.
Jussi tiivistit hyvin joitain aiheeseen liittyviä ajatuksia, jotka eivät tulleet alkuperäisestä tekstistäni esille. Mikäli poliittinen vasemmisto luopuu kriittisestä ajattelusta, se helposti integroituu aatteellisesti oikeistoon. Jos vasemmistopuolueiden ero oikeistopuolueisiin on siinä, että ne haluavat purkaa hyvinvointivaltion, mutta vain hieman hitaammin, voidaanko niitä enää pitää vasemmistolaisina?
Poliittinen oikeisto on toki käsitteenä epämääräinen, kuten kaikki politiikkaan liittyvät käsitteet tapaavan olla. Itse näen oikeistolaisuuden vasemmiston vastakohtana siten, että oikeistoa ei haittaa yhteiskunnan hierarkisoituminen ja erityisesti se vastustaa valtion toimia tämän hierarkiasuuden purkamiseksi.
Puutun nyt pieneen yksityiskohtaan. Pahoittelut siitä, mutta miten puhdas managerialismi ei ole poliittista? Minun käsityksessäni myös tiede on aina poliittista. Tai sitten tarkoitamme puhtaalla managerialismilla jotain uutooppista, jota ei todellisuudessa ole.
Tällä analogialla "oikeistolaisuus" ja "vasemmistolaisuus" ovat luonnollisesti termejä, jotka sisältävät merkityksessään aina jotain poliittista, kuten siis myös kaikki muut mahdolliset termit. Ts. riippuen asiayhteydestä niitä käytetään yleensä joko negatiivisena tai positiivisena ilmauksena. Siitä ja mitä näillä
Tuli tämä mieleen, kun jotakin politiikkaa on joskus puolusteltu managerialismilla ja sillä ettei se ole oikeasti politiikkaa lainkaan. Enkä nyt kuvittele, että Pete kannattaisit sellaista:)
Noo, kaikkihan on poliittista joo. Olet Pekka oikeassa.
Mulla on tässä tietenkin politologian näkökulma. Ekonomisti saattaisi nähdä kaikessa taloudellista. Toisaalta, onko taloudellinen aina poliittista ja poliittinen aina taloudellista? Siihen on olemassa pitkä vastaus.
Mutta itse aiheesta: minua harmittaa se, että eduskunnassa on yhä vähemmän sellaisia ihmisiä, jotka lähtisivät kyseenalaistamaan myös perustavaalaatua olevia asioita. Kuten Jussi sanoo, kaikki mahdolliset maailmat tulisi ottaa huomioon, eikä niistä käytävää keskustelua saisi sulkea poliittisen keskustelun ulkopuolelle. Harmillista kyllä nykyisessä tilanteessa ei ole näin avarakatseista tahtoa tai kykyä nähdä politiikkaa.
Olipa Soinninvaarasta mitä mieltä tahansa, hänen jättäytyminen parlamentin ulkopuolelle on suomalaisen edustuksellisen demokratian tappio. Meillä ei yksinkertaisesti sanottuna ole riittävästi kansanedustajia, jotka näkisivät "kaikki mahdolliset maailmat" ja uskaltaisivat niistä puhua. Voimme tehdä todellisia valintoja vasta, kun kaikki vaihtoehdot ovat ollet punnittuna.
Lähetä kommentti