Tervetuloa Euroopan unioniin, Kanada!

Kylmän sodan projektina alkanut eurooppalainen integraatio on huomannut olevansa vaikeassa paikassa vuodesta 1989 alkaneen vallankumousten sarjan jälkeen, joka kaatoi itäisen Euroopan ja sitten itsensä Neuvostoliiton kommunismin. Ideologista ongelmaa tässä ei ole ollut. Eurooppalaiselle yhteisölle oli ominaista määrittää itsensä kultaisena keskitienä, joka luo oman linjansa yhtäältä amerikkalaisen liberaalikapitalismin ja toisaalta totalitaristisen valtiokommunismin väliin.

Epävarmuutta aiheutti pikemminkin Neuvostoliiton rautakouran irtoaminen Itä-Euroopasta, sillä se oli stabiloinut tuon alueen geopoliittisessa mielessä siten, ettei laajentuminen itään ollut oleellinen kysymys. Raja oli vedetty, selkeästi määritetty, eikä sitä missään tapauksessa käynyt ylittäminen. Nyt Eurooppa huomaa olevansa uudessa tilanteessa, jossa raja itään on auki periaatteessa hyvinkin kauas. Balkanin maat epäilemättä kuuluvat Eurooppaan ja niillä on geopoliittinen oikeus tulla Euroopan unionin jäseniksi, kunhan ne täyttävät Kööpenhaminan kriteerit. Mutta entä Turkki? Entä Israel, Moldova tai Georgia?

Grönlanti on maantieteellisesti selvästi lähempänä Pohjois-Amerikkaa kuin Eurooppaa, mutta se kuului silti vuoteen 1985 Euroopan unionia edeltäneeseen EEC:hen ja kuuluu yhä Pohjoismaiden neuvostoon. Myös Kanada vaikuttaa melko eurooppalaiselta yhteiskunnalta, erityisesti kun sitä verrataan Yhdysvaltoihin. Onko mitään muuta syytä, mikseivät Kanada ja Grönlanti kuuluisi Euroopan unioniin, kuin parantuvien kommunikaatioyhteyksien jatkuvasti pienentämä Atlantti?

Euroopan länsirajan ohella tarkempi tarkastelu osoittaa myös Euroopan etelärajan, joka tavallisesti on ymmärretty Välimereksi, ongelmalliseksi. Marokon jäsenhakemus Euroopan unioniin evättiin 1986 vedoten siihen, ettei Marokko ole Eurooppaa. Oliko tämä peruste oikeutettu? Eikö Eurooppa ole vuosisatoja ymmärretty Välimerta ympäröiväksi alueeksi, Pohjois-Afrikka mukaan lukien? Toisaalta nykyisen eurooppalaisen integraation alkuvaiheessa diktaattorien hallitsemat Portugali, Espanja ja Kreikka niputettiin samaan kategoriaan Välimeren maiden kanssa, joita ei pidetty yhteensopivina eurooppalaisen demokratian kanssa.

Koska Euroopan unionin potentiaalisen laajentumisen rajojen hakeminen puhtaan maantieteellisesti on ongelmallista kaikkiin ilmansuuntiin, voi eurooppalaisuuden määrittäminen arvojen pohjalta olla hedelmällisempää. Miksei Euroopan unionin jäsenyys voisi olla avoin kaikille niille maille ja kansoille, jotka jakavat yhteiset eurooppalaiset arvot ja elävät yhteiskunnissaan niiden mukaan?

Jos EU vapautuisi maantieteellisistä pidäkkeistä, sen tulisi myös muokata toimintatapojaan pystyäkseen yhä toimimaan tehokkaasti. Jäsenvaltioiden eriaikainen eteneminen erilaisilla integraation sektoreilla tulisi tehdä nykyistä helpommaksi. Jo nyt osa EU-maista käyttää yhteisvaluuttaa ja osa ei, osa kuuluu Schengen-sopimukseen ja osa ei. Vastaavasti euroa käytetään myös unionin ulkopuolella ja Schengeniin kuuluu maita, jotka eivät kuulu unioniin. Mikä estäisi luomasta halukkaiden maiden koalitiota, joka ottaisi muita ripeämpiä askeleita energian säästämisessä? Tai julkisten palveluiden parantamiseen panostavaa koalitiota? Tai työhyvinvoinnista huolestunutta maaryhmää?

Mikäli eurooppalaisista arvoista tahdotaan tehdä todella globaaleja, on niitä ilmentävän Euroopan unionin unohdettava maantieteelliset rajat ja pyrittävä olemaan aidosti kosmopoliittinen organisaatio. Euroopalla on annettavaa kaikille maailman ihmisille. Euroopan on tarjottava eväitään koko ihmiskunnalle auttaakseen sitä lähes loputtoman pitkällä matkallaan kohti onnellisuutta ja hyvinvointia.

Kirjoitus on julkaistu Lippu-lehdessä 1/2008

Omituinen kysely

Gallupien pätevyyden kyseenalaistaminen tuntuu olevan melko yleinen huvittelun muoto blogosfäärissä. Yhdyn tähän hurvitteluun ottamalla fokukseen tänään Hesarissa julkaistun gallupin SDP:n kannattajien näkemyksistä puolueen tulevasta puheenjohtajasta ja puolueen linjasta.

Suurin osa SDP:n kannattajista, 63 %, katsoo puolueen nykyisen linjan olevan hyvä. Tämä on jo sinänsä mielenkiintoista. Olisiko kaikkien heidän mielestään sitten eduskuntavaalien tappio selitettävissä aivan muilla syillä, kuin poliittisilla? Harmillisesti tämä kysely ei tavoittanut heitä, jotka ovat aiemmin kannattaneet SDP:ta mutta sittemmin muuttaneet mieltään. Heillä olisi voinut olla enemmänkin sanottavaa puolueen linjasta.

Tulosta voi tosin selittää vaihtoehdottomuus vastausmahdollisuuksissa. Mikäli ei kannata nykyistä linjaa, sitä oli kyselyssä mahdollista muuttaa vain oikealle tai vasemmalle. Mitä tulisi sellaisen henkilön vastata, joka ei hyväksy nykyistä linjaa, mutta jonka mielestä sekä oikealle että vasemmalle siirtyminen ovat liian yksinkertaisia vastauksia? Vastanneista 8 % oli vastannut, etteivät osaa sanoa.

23 % vastanneista katsoo, että SDP:n pitäisi siirtyä poliittisella kartalla enemmän vasemmalle ja 6 % siirtyisi enemmän oikealle. Politiikassa tällaiset metaforat ovat aina hankalia ja erityisen ongelmallisiksi ne tulevat, kun puhutaan yksittäisten puolueiden tai aatesuuntausten sijoittumisesta.

Mikäli sosialidemokratian kannattajien sisällä tahdotaan tehdä näkyviksi eroavaisuuksia, on hahmoteltava uudenlaista poliittista akselistoa vasemmisto-oikeisto-erottelun sijaan. Hedelmällistä aatteelista erottelua voisi syntyä esimerkiksi suhtautumisessa universaaliin vs. syyperusteiseen sosiaaliturvaan, globalisaation hallintaan vs. kansalliseen edunvalvontaan, Yhdysvaltain vetämään vs. YK-keskeiseen ulkopolitiikkaan, julkiseen vs. yksityiseen palvelutuotantoon ja moniin kysymyksiin liittyen esimerkiksi verotuksen painopisteisiin, maatalouteen ja tuotantovälineiden omistukseen.

Blogosfäärissä on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, kuka puheenjohtajaehdokkaista muistuttaa ketäkin poliittiselta profiililtaan ja kuka on missäkin oikeisto-vasemmisto-akselilla. Hesarin tutkimuksen mukaan vasemmalle nojaavien suosikit ovat Erkki Tuomioja ja Tarja Filatov, kun taas oikealle kallellaan olevien kannatus jakaantuu tasaisemmin.

Tuomioja ja Filatov ovat myös kyselyn selkeästi suosituimmat ehdokkaat. Voidaanko tästä kaikesta tehdä johtopäätös, että he erottuvat muiden ehdokkaiden joukosta vasemmistolaisiksi ehdokkaiksi ja että tämä miellyttää valitsijakuntaa ottaen huomioon, että puoluetta veisi vasemmalle noin nelinkertainen määrä ihmisiä verraten niihin, joiden mielestä suunnan tulisi olla oikealle?

Blogi kaksi vuotta

Rakkaat lukijani,

Tänään tulee kuluneeksi kaksi vuotta tämän blogin aloittamisesta. Blogin pitäminen on ollut välillä rankkaa, mutta joka tapauksessa hyvin antoisaa. Varsinainen blogin idea, sen suola, syntyy kuitenkin lukijoiden esittämien kommenttien herättämästä keskustelusta.

Kiitos siis kaikille lukijoilleni ja erityisen suuri kiitos kaikille, jotka ovat nähneet vaivan kunnioittaa blogiani kommentoimalla

Ryhdikäs ratkaisu

Eero Heinäluoma ei hae toista kautta SDP:n puheenjohtajana. Tämän ilmoittaminen eilen SDP:n kuntapäivien ja tulevaisuusfoorumin lopuksi herätti suurta hämmästystä koko osallistujajoukon keskuudessa.

Ratkaisu oli ryhdikäs. Heinäluoma otti vastuun eduskuntavaalien tappiosta ja asetti puolueen uudistamistyön oman henkilökohtaisen menestyksensä edelle.

Paitsi SDP:n, myös koko pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan uudistaminen toivottavasti saa tästä uutta pontta. Toivottavasti keskustelu seuraavasta puheenjohtajasta on intohimoista, mutta kriittistä, ja tulee keskittymään asiakysymyksiin.

Heinäluoman päätöstä kommentoivat muiden muassa Pekka Komu, Esa Suominen, Arto J. Virtanen, Petteri Oksa ja Petri Mustakallio

Konsumerismi toisinpäin

Klassisen sosialidemokratian kannattajien usein parjaama Anthony Giddens on tuottelias kirjoittaja. Häneltä ilmestyy uusi kirja noin kerran vuodessa. Giddens tuottaa runsaasti uusia yhteiskunnallisia ideoita ja kaikesta ansaitsemastaan kritiikistä huolimatta mahtuu näin idearikkaan kaverin repertuaariin myös hyviä osumia.

Viime vuonna julkaistussa kirjassaan Europe in the Global age Giddens tykittää uusia visioita hyvin suurella tulinopeudella. Joitain ajatuksia hän toistaa moneen kertaan, toiset jäävät yksittäisiksi maininnoiksi. Eräs minun mielestäni kehityskelpoinen heitto, jota Giddens ei jää kovin pitkäksi aikaa pohtimaan, on tuottajan ja kuluttajan suhteessa myytävään tuotteeseen. Giddens tunnistaa nykyistä yhteiskuntaa vaivaavan ongelman, että tuottajilla on intressi tehdä tuotteistaan mahdollisimman lyhytikäisiä pitääkseen yllä kysyntää. Kuluttajilla vastaavasti olisi intressi saada mahdollisimman pitkään kestäviä tuotteita.

Konsumerismi ei ole varsinaisesti Giddensin asialistalla, mutta siihen tämä ilmiö tietysti liittyy. Kun pääomaa omistavat luokat joutuvat maksamaan työntekijöille palkkaa, saavat he nämä rahat takaisin sitä paremmin, mitä enemmän työntekijät kuluttavat. Ja sitä enemmän he kuluttavat, mitä vähemmän aikaa saavat tarpeensa tyydytettyä ostamallaan tuotteella.

Giddens pyrkii etsimään ongelmaan ratkaisua markkinamekanismin avulla. Mikäli kuluttaja maksaisi tuotteesta tuottajalle sen mukaan, kuinka kauan tai paljon hän sitä käyttää, olisi myös tuottajalla intressi tehdä mahdollisimman kestäviä tuotteita. Tämä tarkoittaisi sitä, että nykyisen kulutushyödykkeiden ostamisen sijaan niitä alettaisi enenevässä määrin vuokraamaan tai liisaamaan.

Nythän esimerkiksi kodinkoneet kannattaa suunnitella niin, että ne kestävät vain takuuajan. Uudenlaisessa kaupankäynnissä kuluttaja voisi ostaa jääkaapin tekemällä myyjän kanssa sopimuksen, että hän maksaa jääkaapistaan esimerkiksi kuusi euroa kuussa seuraavan 20 vuoden ajan. Halutessaan kuluttaja ja myyjä voisivat sopia, että puolet summasta maksetaan jääkaappi ostettaessa ja toinen puoli kymmenen vuoden kuluttua. Mikäli jääkaappi rikkoutuu sillä aikaa käyttäjästä riippumattomista syistä, on myyjä velvollinen sen huoltamaan tai vuokrasopimus katsotaan päättyneeksi.

Tällainen uudistus kulutustavaroiden kaupankäyntiin paitsi parantaisi kuluttajien oikeusturvaa ja tehostaisi tuotantolaitosten toimintaa, säästäisi oleellisesti energiaa, päästöjä ja jätettä.

Mikäli samanlaista uutta kaupankäyntitapaa sovellettaisi myös vaatteisiin, olisi sen vaikutus muodin kehittymiseen mielenkiintoista nähdä. Jos tuottajilla olisi taloudellinen pakko tehdä vaatteista kestäviä, pyrittäisikö vaatteiden ”vanhenemista” ja sitä kautta konsumerismin ylläpitoa vauhdittamaan nopeuttamalla muodin ja trendien vaihtelua entisestään?

Kuvassa Anthony Giddensin Lego-figuuri