Sivut

torstai 26. kesäkuuta 2008

Poliittinen vasemmisto, universalismi ja keskiluokka


Ideologioiden sisällä poliittisten käsitteiden vasemmisto ja oikeisto käyttäminen on ongelmallista. Molemmat käsitteet ovat niin epämääräisesti käytettyjä, että ilman tarkempaa ja laajemmin hyväksyttyä määritelmää niiden luovalla käytöllä on helppo hämmentää poliittista soppaa. Saman ideologian kannattajien arvioiminen oikeistolaisemmiksi tai vasemmistolaisemmiksi aiheuttaa yleensä ottaen väärinymmärrystä. Ekumeenisen vasemmistolaisuuden kannattajan näkökulmasta esimerkiksi Vasemmistoliiton takavuosien slogan ”oikeasti vasemmalla” on typerä. Se suuntautuu selvästi sosialidemokraatteja vastaan, vaikka sekä Vasemmistoliitto (vuodesta 1966 lähtien) että SDP kannattavat samaa ideologiaa, demokraattisesti toteutettavaa sosialismia.

Rasittavalla tavalla kömpelyys oikeisto-vasemmisto-käsitteiden kanssa tuli esiin keskusteluissa SDP:n puheenjohtajasta. Erkki Tuomiojaa pidettiin yleisesti ottaen jotenkin vasemmistolaisena ehdokkaana, jota vastaan kaikkia muita –kenties Kimmo Kiljusta lukuun ottamatta- oikeistolaisempina. Tämä sopii hyvin kulkemaan rinnakkain sen suuren pohdiskelun kanssa, tulisiko SDP:n linjaa siirtää oikealle vai vasemmalle.

Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta. Vaatimusta maksuttomasta päivähoidosta kaikkien lapsille pidettiin kädenojennuksena keskiluokan suuntaan ja Urpilaisen suuhun laitettiin eräissä julkaisuissa oikeistolaistumiseen viittaavia ilmaisuja.

Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön. Se perustuu vulgaariin käsitykseen vasemmistolaisuudesta heikoimmassa asemassa olevien ihmisten auttamisena. Sitä vastoin oikeistolaisuus taas olisi rikkaimpien etujen vartioimista. Tätä käsitystä vasten universaali hyvinvointipalvelupolitiikka, kuten maksuton päivähoito kaikille, ei vaikuta erityisen vasemmistolaiselta. Samalla logiikalla porvarihallitus voi väittää olevansa sosiaalisesti oikeudenmukainen –siis vasemmistolainen- koska tarjoaa tulonsiirtoja kaikkien heikoiten toimeentuleville.

Kenties selitysvoimaisempaa olisi käyttää vasemmisto-oikeisto-käsitteitä suhteessa universalismiin. Tämä on nähdäkseni oleellinen ero kristillis-konservatiivisen ja marxilaisen hyvinvointipolitiikan välillä. Ensin mainittuunkaan ei kuulu käänteinen robin hoodismi, jossa yhteiskunta siirtää resursseja suoraan köyhiltä rikkaille, vaan rikkaat erilaisten kansalaisyhteiskunnan vapaaehtoisyhdistysten kautta auttavat köyhiä. Jos tahtovat. Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

Universaali oikeus maksuttomaan päivähoitoon on tässä valossa taas hyvin vasemmistolainen. Siinä missä konservatiivinen kritiikki sitä kohtaan on ollut, ettei se kohdenna valtion vähiä varoja niitä eniten tarvitseville, liberaali kritiikki taas valittaa valtion tehtävien ja menojen kasvua. Kyse on kuitenkin johdonmukaisesta jatkumosta maksuttomalle opetukselle niin peruskoulussa, toisella asteella kuin korkeakouluissakin.

Strategisesti vaatimus maksuttomasta päivähoidosta on viisas. Kyllä, se on kädenojennus keskiluokkaan päin, mutta kuten todettua, siihen ei kytkeydy ideologista periksi antamista. Pikemminkin se muistuttaa keskiluokkaa siitä, että juuri sillä on eniten saavutettavaa vasemmistolaisesta politiikasta. Hyvin koulutettu ja ahkerasti työtä tekevä keskiluokka on juuri se ryhmä, joka maksaa eniten veroa –varsinkin kun veronalennuksia keskitetään maan- ja metsänomistajille ja suuryrityksille- ja hyötyy vähiten tulonsiirroista. Keskiluokan verorasitetta tulisi keventää siirtämällä verotuksen painopistettä työstä pääomatulojen verotukseen ja palvelujen kattavuutta lisätä tekemällä niistä universalistisempia. Ja se on juuri vasemmistolaista!

Kenties tämä herättää poliittisen vasemmiston piirissä mielenkiintoa laajempaankin keskusteluun siitä, tulisiko tulonsiirtoja ja palveluita jatkossa kehittää universalismin vai tarveharkintaisuuden pohjalta. Tällä on suuri merkitys muun muassa veronmaksumoraalin kannalta.


Tuomiojan puheenjohtajakampanjan vetäjä Esa Suominen kirjoittaa hienosti Urpilaisen valinnasta

7 kommenttia:

Pete kirjoitti...

Vasemmistoliitto ei muuten periaateohjelmassaan mainitse sanallakaan sosialismia. Sdp:nkin vuonna 1999 hyväksytty ohjelma sanoo vain, että "Sosialidemokratia on yhteiskunnallista uudistustyötä sosialismin arvojen perustalta", jota on sitten eri aikakausina kovin luovasti yritetty selittää että mitä se sosialismin arvojen mukainen uudistustyö voi olla.

Se onko Sdp pienituloisten vai keskiluokan puolue on minusta mitä turhin pohdinnan aihe. Sdp on, ja on aina ollut työn puolue ja työtä tekevien ihmisten puolue. Tähän taustaan istuu mm. se että Sdp on aina preferoinut sosiaaliturvassa sosiaalivakuutusta jota kerrytetään työnteolla ja joka määräytyy työnansioiden perusteella sekä palveluja jotka tukevat työtä (erityisesti koulutusta ja päivähoitoa). Ja kyllä siihen malliin on myös jo Väinö Tannerin ajoista lähtien kuulunut tavoite palkansaajien verotuksen kohtuullistamisesta. Viimeinen on tosin aiheuttanut puolueessa ongelmia ja ristiriitojakin, sillä verotuksen alentamisen ja hyvinvointivaltion laajentamisen välillä on ollut selvä trade off.

Julkista päivähoitoa voi toki perustella hyvin monella tavalla - kuvaamasi on yksi ja aivan legitiimi. Toisaalta on myös toinen, täysin kapitalismin vaatimuksista lähtevä perustelu jossa päivähoito (ja hyvinvointivaltio laajemminkin) nähdään välttämättömänä kapitalistisen järjestelmän toiminnan ja uusintamisen kannalta. Se teoria sopi hyvin kuvaamaan läntisten demokratioiden kehitystä II maailmansodan jälkeen, mutta tulee hieman ongelmalliseksi 1990-luvun jälkeisessa tilanteessa.

Jokatapauksessa maksuton päivähoito on periaatteellisena linjauksena ja pitkäntähtäimen tavoiteena ihan relevantti. On hyvä muistaa, että lainsäädäntöömme on yksilön oikeus päivähoitopaikkaan kirjattu vahvemmaksi kuin vaikkapa oikeus peruskoulun jälkeiseen koulutukseen. Kunhan ei erehdytä tässäkään puhumaan ilmaisesta palvelusta - sellaisia ei nimittäin ole eikä tule.

Anonyymi kirjoitti...

"Kun puheenjohtajaksi valittiin Jutta Urpilainen, on mediassa ja kansalaiskeskusteluissa tehty yksinkertainen mutta pettävä johtopäätös, että hän on puolueen oikeaa laitaa ja näin ollen SDP on ”tunnustanut realiteetit” ja etsimässä tilaa poliittisesta keskustasta... Tällainen johtopäätös on paitsi epäreilu Urpilaista kohtaan, myös älyllisesti kestämätön."

Älyllisesti kestämätön tai ei, valintansa jälkeen Urpilainen itse sijoitti puolueensa "poliittiseen keskustaan". Epäreilusti tai ei.

Antti Vesala kirjoitti...

Lainaus Jukka: Marxilainen malli sen sijaan on ylläpitää voimakasta valtiota, joka verotuksen kautta pitää huolta kaikkien kansalaisten toimeentulosta ja siten purkaa kapitalismiin liittyvän sortojärjestelmän vaikutusta.

"Kapitalismiin" liittyvä "sortojärjestelmä" on marxilaisen mallin omaa keksintöä, ei siis mikään objektiivinen asiaintila. Tai sitten jokaisen oikeus päättää omasta omaisuudestaan ja sen käytöstään on sortoa. Marxilaisen mallin ylistyksessä jätetään täysin huomiotta se, että valtion vallankäyttö perustuu viime kädessä väkivaltaan, jonka osalta sillä on alueellaan suhteellinen etu. Millään yrityksellä ei ole vastaavia voimavaroja kuin valtioilla, eikä hyvin toimivan markkinatalouden oloissa pääse syntymäänkään mitään marxilaisten kuvitelmien mukaisia hirviöyrityksiä.

Valtion automaattiseen hyväntahtoisuuteen ei pidä luottaa ainakaan sokeasti (minun mielestäni ei lainkaan), koska organisaationa se toimii juuri samojen ihmisluonteen heikkouksien nojalla kuin muutkin yhteisöt. Byrokraatti ei asemaansa päästessään muutu omasta edustaan luopuneeksi pyhimykseksi, ei edes sosialidemokraattinen byrokraatti.

Muilla yhteisöillä kuin valtiolla ei ole hallussaan suoran pakkovallan välineitä. Sen vuoksi valtion aina potentiaalisesti sisältämän sortojärjestelmän vaikutusten purkamiseen pitäisi kiinnittää huomiota sen sijaan, että aina vain muisteltaisiin suurten oppi-isien dogmeja ja luultaisiin maailman oikeasti myös olevan sellainen kuin sen pitäisi dogmien mukaan olla.

Jukka Torikka kirjoitti...

Kiitos kommenteista!

En ole vakuuttunut yhtäläisyysmerkkien vetämisestä sosialidemokraattisen puolueen ja työn puolueen välille. Sosialidemokraattisen liikkeen alkuaikoina juuri työtä tekevät ihmiset olivat sorrettu luokka, jota emansipatorisen liikkeen oli puolustettava. Valitettavasti sitä mukaa kun työtä tekevien ihmisten asema yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti on parantunut, on kasvava määrä ihmisiä sysätty harmaalle alueelle, jolla he eivät ole niiden etujen piirissä, jotka työn tekeminen tuo tullessaan. Ja universalistisena liikkeenä sosialidemokratian on puolustettava heitäkin.

Urpilainen tosiaan sanoi, että "SDP on jäänyt yksin poliittiseen keskustaan." En näe tätä normatiivisena vaan deskriptiivisenä lausuntona. Urpilainen ei tarkoittanut, että näin pitäisi olla, vaan että näin on.

Ajatus on ymmärrettävä, sillä Suomessa kuten muissakin pohjoismaissa poliittisen akseliston keskusta on ollut hyvinvointiyhteiskunta-myönteinen. SDP:ta on kritisoitu ja tuleekin kritisoida mukautumisesta uusliberalismiin, mutta porvaripuolueissa sama mutta paljon voimakkaampi muutos on jätetty aivan huomiotta! Hyvinvointiyhteiskuntaa surutta puretaan enemmän tai vähemmän suunnitelmallisesti, joten puolustaessaan sitä SDP näyttäytyy eräänlaisessa poliittisessa keskustassa.

Jokaisen oikeudesta päättää itse omaisuudestaan voi hyvinkin tulla sortoa, mikäli jokin kriittinen taho ei jatkuvasti valvo, että jokaisen kansalaisen oikeus itsensä määräämiseen -joka liberalismin takana on- todella aidosti toteutuu. Ja tästä aiheesta on paljon yhteiskuntatieteellistä kylmää faktaa: Oman onnensa nojaan jätetyt kansalaiset eivät laissez-fairen pohjalta suinkaan luo utooppista onnelaa, vaan tuloerot kasvavat niin että pian pieni etuoikeutettu eliitti sortaa suurta enemmistöä.

Valtaan ja sen käyttöön tulee aina suhtautua varoen, mutta vallan määrä sinänsä ei häviä minnekään sillä, että valtion tehtäviä, rahoitusta tai toimintavaltuuksia kavennetaan. Se vain siirtyy julkiselta taholta yksityiselle, joissa ei ole sitä demokraattista kontrollia, joka valtiossa on.

Pete kirjoitti...

JT: "Valitettavasti sitä mukaa kun työtä tekevien ihmisten asema yhteiskunnallisesti ja taloudellisesti on parantunut, on kasvava määrä ihmisiä sysätty harmaalle alueelle, jolla he eivät ole niiden etujen piirissä, jotka työn tekeminen tuo tullessaan."

Tunnistan problematiikan mutta en kyllä menisi sanomaan että määrä on kasvava. Yksi hyvä kuvaaja on niiden ihmisten määrä, jotka ovat pelkän kansaneläkkeen varassa ja se osuus on ollut pitkällä aikavälillä selkeästi laskeva.
Yhteiskunnassa on toki ryhmiä - kuten vammaiset tai muutoin työkyvyttömät - joiden kohtuulisen toimeentulon järjestäminen on yhteiskunnan velvollisuus. Siitä pitäisi vallita konsensus kaikkien poliittisten puolueiden kesken.

Sitten termeihin: on sosiaalipoliittisesti hyvin suuri ero sillä puhutaanko hyvinvointivaltiosta vai hyvinvointiyhteiskunnasta. Hyvinvointivaltiosta on perusteltua puhua silloin kun on kyse järjestelmistä joissa nimenomaan valtiolla on suuri vastuu - kuten Suomessa. Hyvinvointiyhteiskunnassa voi suuri sosiaalinen vastuu olla myös muilla, kuten järjestöillä, kirkolla ja perheellä. Hyvinvointi_yhteiskuntaa_ ei ole Suomessa purettu mutta hyvinvointivaltion toimintaperiaatteita on kyllä muokattu. Purkaminen on mielestäni huono termi koska ei hyvinvointivaltiokaan ole mikään tila joka joko on tai ei ole. On olemassa erilaisia hyvinvointivaltiomalleja ja Suomen mallia on kyllä uudelleenmuotoiltu mutta ei mitään etuuksia tai palveluja ole lakkautettu.

Suhtautuminen vahvaan valtioon ei muuten ole työväenliikkeessäkään ollut (eikä kaikkialla tänä päivänäkään ole) yksioikoisen myönteinen.

Antti Vesala kirjoitti...

Lainaus Jukka: Valtaan ja sen käyttöön tulee aina suhtautua varoen, mutta vallan määrä sinänsä ei häviä minnekään sillä, että valtion tehtäviä, rahoitusta tai toimintavaltuuksia kavennetaan. Se vain siirtyy julkiselta taholta yksityiselle, joissa ei ole sitä demokraattista kontrollia, joka valtiossa on.

Vallan määrä ei ole vakio, vaan sitä voi olla enemmän tai vähemmän. Kuten yritin edellä selittää, millään yrityksellä ei ole käytössään pakkovallan keinoja kuten valtiolla on. Politiikalla voidaan, niin paradoksaaliselta kuin se ehkä kuulostaa, vähentää suoranaisen pakottamiskykyyn perustuvan vallan määrää yhteiskunnassa. Säädöksillä luodaan valtaa, kun määritellään viranomaisille oikeuksia valvoa, määrätä, pakottaa ja sanktioida. Ei sellaista valtaa ole missään "luonnossa", ellei sitä ole nimenomaisesti päätöksillä rakennettu.

Se, missä määrin esimerkiksi virastojen yms. valtion laitosten käyttämän, pakottamiskykyyn perustuvan vallan suhteen vallitseen "demokraattinen kontrolli", ei ole aivan yksioikoinen kysymys. Kenellä poliitikolla on voimavaroja keskittyä edes yhden viraston päivittäisen vallankäytön valvontaan? Saati nyt yhdelläkään tavallisella kansalaisella. Saati nyt valvontaan suhteessa kaikkiin niihin kymmeniin ja taas kymmeniin valtion orgaaneihin eri hallinnonaloilla ja joka puolella maata?

Suhteessa yksittäiseen yritykseen suora demokraattinen kontrolli toteutuu toimivan markkinatalouden oloissa ylivertaisesti siihen nähden, miten vaikeaa yksittäisen kansalaisen on vaikuttaa valtion virastojen toimintaan. Maineensa menettävä yritys menettää nopeasti asiakkaansa kilpailijoilleen. Virastolla ei ole kilpailijoita, ja lisäksi se voi pakottaa. Miten siinä kontrolloit.

Jarno Miettinen kirjoitti...

Hyvinpä tämä Pete on Vasemmistoliiton periaateohjelman lukenut. Siinä taidetaan mainita sana sosialismi eri taivutsmuodoissa seitsemän kertaa. Edellä ollut väitehän oli, ettei ohjelma "mainitse sanallakaan sosialismia".

Vasemmistoliiton ohjelma sanoo itsestään, että "aatteellisesti Vasemmistoliiton ohjelma samastuu sosialistiseen ajatussuuntaan." Jukan arvio saman ideologian kannattamisesta SDP:ssä lienee jokseenkin perusteltu, siksi epämääräisiä molempien puolueiden periaateohjelmien luonnehdinnat puolueiden ideologioista näyttävät olevan.

Jukalle täytyy tosin sivumennen todeta, että Vasemmistoliitto ei taatusti julistautunut sosialistikseksi puolueeksi vuonna 1966, sillä koko puolue perustettiin vasta 1990.