ASEM ikkunana tulevaisuuden maailmanjärjestykseen

Maailman valtioiden välillä on suuri määrä erilaisia yhteistyöelimiä: Euroopan unioni on selkeästi pisimmälle institutionalisoitunut, mutta myös muilla on painoarvoa kansainvälisessä politiikassa. Joskus kansainvälistä politiikkaa seuraavien tahojen kuulee esittävän, että maailma regionalisoituu EU:n mallin mukaisesti. Lähialueiden maat muodostavat siis liittoja keskenään, ja ulkosuhteiden painopiste siirtyy valtioiden välisten asioiden hoidosta näiden liittojen suhteisiin. ASEM tuo yhteen Euroopan ja Aasian päämiehet.

Toistaiseksi suurin osa valtioiden välisistä yhteistyöelimistä on kuitenkin keskittynyt vain osallistuvien valtioiden välisen kaupan organisoimiseen ja välttänyt ottamasta muita tehtäviä. Taloudellinen integroituminen voi kuitenkin johtaa myös poliittiseen yhteistyöhön: valtioiden johtajat saattavat konsultoida toisiaan myös muissa kohtaamissaan haasteissa havaitessaan yhteistyön hyödyllisyyden taloudellisissa kysymyksissä.

ASEAN on Kaakkois-Aasian maiden yhteistyöorganisaatio. Se perustettiin 1967 stabiloimaan osallistujamaiden suhteita, joita kaikkia yhdisti pelko vietnamilaisen kommunismin leviämisestä niiden omalle alueelle. Viimeistään Vietnamin liittyminen järjestöön vuonna 1995 kuitenkin sinetöi sen, että ASEAN oli tullut kauas alkuperäisestä tarkoituksestaan – ja se onkin nyt kymmenen jäsenvaltion organisaatio, joka organisoi paitsi jäsentensä taloussuhteita, myös jäsenvaltioiden suhteita niin sanottuihin ASEAN+3 -maihin, Kiinaan, Japaniin ja Etelä-Koreaan.

ASEM:in taustaa

Neuvostoliiton kommunistisen regiimin romahtaminen 1989–1991 muutti oleellisesti maailmanjärjestystä. Geopoliittinen kilpailu kapitalismin ja kommunismin välillä muuttui äkisti geotaloudelliseksi kilpailuksi kolmen kapitalismin muodon välillä. Suuressa geotaloudellisessa pelissä maailmalla oli kahden sijasta kolme napaa: Pohjois-Amerikka, Eurooppa sekä Itä- ja Kaakkois-Aasia. Suurvallat omaksuivat uuden tilanteen nopeasti ja ryhtyivät soveltamaan toimintaansa muuttuneiden voimasuhteiden mukaan.

Pohjois-Amerikalla ja Euroopalla on pitkään ollut luonteva ja ystävällinen trans-atlanttinen suhde, mutta uudessa tilanteessa Euroopan oli katseltava ympärilleen uusien yhteistyökumppanien löytämiseksi. Kaakkois-Aasia vaikutti lupaavalta yhteistyön suunnalta, olihan EU:lla ja ASEAN:illa pitkä kokemus alueiden välisestä yhteistyöstä. EU piti huolta alueiden välisistä suhteista myös kylmän sodan aikana, ja sillä oli yhteistyösopimukset esimerkiksi Etelä-Amerikan Mercosurin, Persianlahden GCC:n ja eteläisen Afrikan SADC:n kanssa.

Eurooppalaisesta näkökulmasta maailman tila ei näyttänyt hyvältä 1990-luvulla. Aasian markkinat kasvoivat, mutta eurooppalaisten yritysten investoinnit kohdistuivat suurelta osin Euroopan sisään, kun yritykset valmistautuivat uuteen kilpailuasetelmaan yhtenäismarkkinoiden myötä. Yhtenäismarkkinat eivät kuitenkaan pelastaneet Euroopan taloutta ja vuonna 1995 työttömyys Euroopassa oli ennätyskorkealla, keskimäärin 10,7 prosentissa. Samaan aikaan aasialaiset ja amerikkalaiset taloudet lähenivät toisiaan APEC-organisaation kautta.

Yhdysvaltain merkitys ASEM:in synnylle

APEC:iin kuuluvat aasialaisten talouksien lisäksi Yhdysvallat, Kanada, Peru, Chile, Meksiko, Australia ja Uusi-Seelanti. Australian pääministerin Bob Hawken aloitteesta syntynyt APEC sai tuulta siipiensä alle, kun presidentti Bill Clinton kutsui 1993 osallistujamaiden valtionpäämiehet neuvotteluihin. Jo vuoden 1994 kokouksessa sovittiin, että Tyynenmeren alueen taloudet luovat vapaan kaupan ja investointien alueen teollistuneiden talouksien osalta vuoteen 2010 mennessä ja kehittyvien talouksien osalta vuoteen 2020 mennessä.

Tavoite oli kunnianhimoinen, mutta kokouksella oli myös symbolista merkitystä. Se oli ensimmäinen merkittävä kansainvälinen talouspoliittinen kokous, jossa eurooppalaisilla ei ollut istuinta, ei edes tarkkailijajäsenenä. Estääkseen geotaloudellisen marginalisaation horisontissa siintävällä ”Tyynenmeren vuosisadalla” Euroopan oli vahvistettava maailmantalouden kolmion sivua, joka yhdistää Aasian ja Euroopan toisiinsa.

Huippukokouksia ja verhottua uusimperialismia?

Näkyvin ASEM:in toimintamuoto ovat kahden vuoden välein järjestettävät hallitusten päämiesten huippukokoukset. Kokoukset järjestetään vuorotellen Aasiassa ja Euroopassa, viimeksi Pekingissä 2008 ja sitä ennen Helsingissä 2006. Huippukokousten välillä järjestetään myös osallistujamaiden sektoriministerien tapaamisia, joissa ministereillä on mahdollisuus keskustella oman alansa globaalipoliittisista kysymyksistä. Tämä vähentää ulkoministeriöiden valtaa, sillä muut ministeriöt voivat hoitaa kansainvälisiä kysymyksiä omalla sektorillaan niiden ohi ASEM-tapaamisissa.

Koska ASEM:illa ei ole omaa henkilökuntaa tai budjettia, kokousten valmisteluvastuu on osallistujamailla. Euroopan puolelta tehtävää hoitaa puheenjohtajamaa ja komissio, mutta aasialaiset maat vuorottelevat koordinaattorin tehtävää. Joidenkin kriitikoiden mukaan tämä pakottaa aasialaiset osallistujat jäljittelemään EU:n mallia toiminnassaan ja vaikuttaa kaakkoisaasialaisen identiteetin rakentumiseen. Myös ASEM:in aloitteiden rahoitus, joka perustuu halukkaiden vapaaehtoiseen rahoitukseen eikä yhteiseen budjettiin, tarkoittaa, että varakkailla eurooppalaisilla mailla on enemmän vaikutusvaltaa ASEM:in asialistan muodostumiseen kuin aasialaisilla.

Näpsäkkä keskustelukerho vai tulevaisuuden regionalistisen maailmanjärjestyksen malli?

ASEM noudattaa samaa yksimielisyyden periaatetta kuin ASEAN: mitään ei päätetä, elleivät kaikki osallistujamaat hyväksy asiaa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei prosessilla olisi merkitystä. Yhdenkään maan ei tarvitse jäädä pois kokouksista siksi, että sen täytyisi pelätä sanktioita, jos se ei noudata muiden maiden tahtoa. Myös pienten maiden mahdollisuus raskaan sarjan diplomatiaan kokousten avulla on arvokasta.

Talous dominoi maailmanpolitiikkaa, ja yhdessä Pohjois-Amerikka, Eurooppa ja itäinen Aasia dominoivat maailman taloutta. Vuonna 2000 nämä maat tuottivat yhdessä 87 % koko maailman bruttokansantuotteesta. Näiden kolmen talousjättiläisen kokemukset yhteistyöstä vaikuttavat oleellisesti siihen, kuinka maailma tulevaisuudessa järjestyy. Menemmekö kohti alueellisia yhteistyöjärjestöjä, jotka valvovat etujaan yhtä itsekkäästi kuin nykyiset kansallisvaltiot, vai kohti globaalia valtiota? Johtaako pettymys kansainväliseen yhteistyöhön tarkoitettujen järjestöjen murtumiseen ja paluuseen kansallisvaltiokeskeiseen maailmanjärjestykseen?

Maailman järjestäminen

Westfalenilaiseen regiimiin kuului ajatus suvereeneista valtioista, jotka käyttävät ehdotonta valtaa omalla alueellaan, mutta vastavuoroisesti pidättäytyvät ottamasta kantaa toisten valtioiden asioihin. Nykyisen maailman globaalit haasteet – kuten ilmastonmuutos, talouskriisit ja kansainvälinen terrorismi – ovat tehneet tällaisesta maailmanmallista vanhanaikaisen, sillä näihin haasteisiin vastaamiseen tarvitaan valtioiden välistä yhteistyötä, ja valtioiden on tehtävä myönnytyksiä suhteessa absoluuttiseen itsemääräämisoikeuteensa.

Ilmeisesti ihmiskunta on nyt murroskohdassa, sillä maailmanjärjestyksen tulevaisuus vaikuttaa epäselvältä. Francis Fukuyama on esittänyt, että historia on päättynyt ja kaikki kansat kulkevat kohti liberaalia demokratiaa. Samuel Huntington taas aivan päinvastaista: Hänen arvionsa mukaan kylmän sodan ideologinen konflikti korvautuu kulttuurien välisellä yhteentörmäyksellä, kun islamilainen maailma haastaa muut kulttuurit.

Euroopan unioni ei ole valtio eikä kansainvälinen järjestö, vaan jotain muuta, sui generis. ASEM voidaan nähdä kyynisesti välineenä, jolla osallistujamaat ajavat kansallisia intressejään tai joka betonoi kapitalistista maailmantalousjärjestelmää. Yhtä kaikki, ASEM on uniikki kansainvälisen politiikan työkalu, sillä se tuo yhteen kaksi regionalistista poliittista entiteettiä. Näin alueellisten yhteistyöjärjestöjen ja globaalivaltion väliin syntyy yksi poliittisen toiminnan kerros lisää.

Euroopan unioni globaalina toimijana

Kun maailmanjärjestyksen tulevaisuutta ja sitä murrosta, jossa nyt elämme, pyritään hahmottamaan, kaikkein pisimmälle edenneen alueiden välisen foorumin tutkiminen voi tuottaa arvokasta tietoa. Eurooppalaisten on käsitettävä, että heidän mantereellaan on keskeinen merkitys sille, millaiseksi tulevaisuuden kansainvälinen järjestelmä muodostuu. Takaavatko alueelliset valtioiden yhteistyöjärjestöt kaupan vapauden ja maailman rauhan, vai luisutaanko uuteen kauppasotien aikakauteen, joskin valtioiden sijaan mantereiden kokoisissa yksiköissä? Vastaus riippuu oleellisesti siitä, kuinka EU ja sen jäsenvaltiot hoitavat kauppasuhteensa muuhun maailmaan.

Kriitikoiden mukaan EU käyttää ASEM-prosessin rakennetta määrätietoisesti hyväkseen muovatakseen ASEAN:ista samantapaisen institutionaalisen järjestön kuin EU. Myös Afrikan Unionin instituutiot muistuttavat eurooppalaista mallia. Euroopan unionin julkilausumaton tavoite näyttäisi siis olevan moninapainen kansainvälinen järjestys, jossa pienempien valtioiden mantereiden mukaan muodostamat yhteistyöjärjestöt tasapainottavat suurvaltojen eli Yhdysvaltojen, Venäjän ja Kiinan vaikutusvaltaa. Kyseisillä suurvalloilla on puolestaan intressi rikkoa järjestöjen yhtenäisyyttä divida et impera –taktiikalla, jotta ne voivat saavuttaa etuja globaalissa pelissä.

ASEM antaa Euroopan unionille mahdollisuuden käyttää diplomaattisia ja taloudellisia valtaresursseja vaikuttaakseen Kaakkois-Aasian kehitykseen, mutta unionin keskeisin tapa vaikuttaa kansainvälisesti on sen taloudellisen menestyksen tuoma imuvoima. Tahto liittyä Euroopan unioniin antaa unionille mahdollisuuden vaatia ehdokasmailtaan demokratian, avoimen yhteiskunnan ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Ilman jäsenyyden muodossa tarjottavaa porkkanaa nämä vaatimukset voisivat jäädä tyypilliseksi kansainvälisten suhteiden sanahelinäksi.

Ikkuna maailmanjärjestyksen tulevaisuuteen

EU voi vaikutusvallallaan pyrkiä muovaamaan maailmanjärjestystä haluamaansa suuntaan. Jos ASEAN kehittyy samantapaisesi toimijaksi kuin EU ja jatkaa laajenemistaan, siitä voi tulla Aasian demokratiaa ja talouksia stabiloiva organisaatio. Kun EU on ottanut jäsenikseen Armenian, Georgian ja Azerbaidzhanin, ja Nepal, Bhutan ja Tadzhikistan ovat liittyneet ASEAN:iin, voivat nämä kaksi organisaatiota lyödä kättä Keski-Aasiassa. Kenties sadan vuoden kuluttua Uzbekistan ensimmäisenä valtiona liittyy molempiin.

Tämä tapahtuu tosin vain, jos Kaakkois-Aasia tahtoo yhä leikkiä Euroopan kanssa. Se voi myös kääntää katseensa kohti Intian työvoimaa, Lähi-idän energiaa ja pääomaa sekä itäisen Afrikan luonnonvaroja ja kulttuuria, ja luoda näillä tuotannontekijöillä alkavasta vuosisadasta Intian valtameren vuosisadan – joskin meri on nimettävä uudestaan diplomaattisemmin. Tässä skenaariossa Eurooppa ja Amerikka jätetään maailmankaupan marginaaliin ja niistä tehdään pelkkiä kulutustuotteiden globaalien tuotantoketjujen päätepisteitä.

Maailmanrauhan edistämisessä YK:lla on tärkeä merkitys. Paljon riippuukin siitä, millaiseksi YK:n rooli muodostuu regionalisoituvassa maailmassa. Myönteiset kokemukset kansainvälisestä yhteistyöstä voivat saada valtiot riisumaan suvereniteettinsa haarniskaa. Toisaalta vahvistuneet valtioiden alueelliset yhteenliittymät voivat myös laskelmoida, että niillä on tahtoessaan varaa ohittaa kansainvälisen yhteisön mielipide etujaan ajaessaan.

Demokratian ja autoritarismin konflikti

Dikotomia kylmän sodan kapitalistisen ja kommunistisen leirin välillä on murtunut, mutta maailman valtioiden välillä on huomattavia eroja niiden demokraattisuuden suhteen. Demokraattisten valtioiden joukkoa johtavat Pohjois-Amerikka ja Eurooppa, autoritaarisia taas Venäjä ja Kiina. Suuri osa maailman valtioista liikkuu pitkällä aikavälillä näiden kahden leirin välillä ja niiden päätöksiin vaikuttavat monet asiat, eräänä keskeisimmistä taloudellisen menestyksen liikkeet.

Realistisen kansainvälisten suhteiden koulukunnan keskeisenä ajattelijana pidetty Robert Kagan on esittänyt olemassa olevien kansainvälisten järjestöjen rinnalle perustettavan demokraattisten valtioiden yhteisöä. Tämä yhteisö kannustaisi heikommin vakiintuneita demokratioita pysymään valitsemallaan tiellä esimerkiksi edullisin kauppasopimuksin. Yhdysvaltojen 2008 presidentinvaaleissa republikaanien ehdokas John McCain ottikin idean esille, mutta keskustelu aiheesta ei jatkunut kovin pitkälle.

Euroopan on harkittava, kuinka se voi parhaiten tukea autoritaarisesti hallittujen valtioiden demokraattisia voimia. Valko-Venäjä ei ole tukenut Venäjän aggressiivisia toimia Georgiaa vastaan eikä tunnustanut itsenäisiksi Venäjän tunnustamia Abhasiaa tai Etelä-Ossetiaa. Tämä on rohkaiseva esimerkki siitä, että ilmeisesti EU:n painostustoimenpiteet ovat vaikuttaneet jotenkin Valko-Venäjään. Voidaanko tulevaisuudessa samalla tavalla auttaa esimerkiksi Kuuban demokratisoitumista?

Globalisaation tulevaisuus on vasta alkanut

ASEM-yhteistyössä eurooppalaiset pääsevät merkittävällä tavalla vaikuttamaan siihen, millaiseksi Kaakkois-Aasian maiden taloudet ja keskinäiset suhteet muodostuvat. Samalla Eurooppa on vaikuttamassa koko siihen tapaan, jolla kansainväliset suhteet ymmärretään ja maailmaa hahmotetaan.

Voidakseen toimia legitiimisti ja arvokkaasti osana globaalin kansainvälisen regiimin luomisessa Euroopan on hahmoteltava itselleen visio uudesta maailmanjärjestyksestä. Tämän vision on perustuttava siihen hyvään, mitä Euroopalla on antaa maailmalle ja ihmiskunnalle: Valistuksen arvoihin ja ihmiskunnan uskoon itseensä – siihen, että se voi nousta oman kohtalonsa herraksi.

Globalisaatio ei ole vain yksisuuntainen prosessi, jossa Eurooppa opettaa ja muu maailma kuuntelee. Eurooppalaisten on muistettava nöyryys ja ymmärrettävä maailmanyhteiskunnan tarkoittavan myös sitä, että pöydissä, joissa eurooppalaisia koskevista asioista päätetään, istuu myös haitilaisia, madagaskarilaisia ja singaporelaisia.

Kuinka ekologisesta liikkeestä tehdään kapitalismin alalaji

Ilmasto- ja energiakriisi kansantajuistettuna

Hot, flat and crowded on vakuuttavaa luettavaa. Teos vakuuttaa jo silkalla massiivisuudellaan –yli 400 sivua- ja kirjailija Thomas L. Friedmanin maineella globalisaation ja ympäristökysymysten asiantuntijana. Häneltä on aiemmin suomennettu teokset The Lexus and the Olive Tree (Globalisaatio – uhka vai unelma?) ja The World is Flat: A Brief History Of The Twenty-first Century (Litteä maailma: 2000-luvun lyhyt historia).

Kirja keikkuu eräänlaisella perusteellisen pamfletin ja asenteellisen akateemisen kirjallisuuskatsauksen välisellä harmaalla rajavyöhykkeellä. Kirjoittajan suurta tietomäärää ja kykyä monimutkaisten kehityskulkujen yhteenkytkemiseen ei voi kyseenalaistaa, mutta Hot, flat and crowdedissa ei ole lainkaan lähdeviittauksia. Asiasanahakemisto on ammattimainen ja kattava, mutta se ei lohduta lukijaa joka tahtoisi tarkastaa kirjoittajan voimallisimpia väitteitä.

Esittäessään kunnianhimoisuudessaan jopa mielikuvituksellisia, ellei utooppisia visioitaan Friedman nojaakin usein energia- ja ympäristökysymysten asiantuntijoiden kanssa henkilökohtaisesti käymiinsä keskusteluihin CEO:iden, tutkijoiden ja poliittisten johtajien kanssa. Keskusteleva kirjoitustyyli tekee tekstistä luettavampaa ja ihmisläheisempää, mutta häiritsee akateemista uskottavuutta ja siirtää vastuuta kirjailijalta hänen lähteilleen.

Petrodiktaattoreita, kansalaisliiikkeitä ja fatalistista kapitalismia

Yleisö, jolle Friedman kirjansa suuntaa jää hieman epäselväksi. Niin sanottua tavallista kansalaista hän tuskin järkäleellään kosiskelee, mutta oppineempaa lukijaa saattavat lukuisat toistot ja yksinkertaistukset ärsyttää. Ajankohtaisten trendien mukaisesti Friedman pyrkii yhdistämään ympäristökysymykset turvallisuus- ja talousasioihin. Kun ympäristöstä ei puhuta itseisarvona vaan välinearvona talous- tai turvallisuusuhkien ehkäisemiseksi kieli on konservatiivis-materialististen arvojen näkökulmasta ymmärrettävämpää, mutta kenties samalla menettää jotain uniikkia.

Kirjan nimeen sisältyy Friedmanin näkemys globalisaation vaikutuksista. Ilmastonmuutos kuumentaa maapalloa, samaan aikaan kun väestönkasvu tekee siitä ruuhkaisan. Litteys taas viittaa siihen, kuinka totalitaaristen valtioregiimien joko romahdettua tai avattua taloutensa kaikki maailman ihmiset kilpailevat ja työskentelevät globaaleilla markkinoilla, globaalin kapitalismin hengessä, tasaisella ja litteällä alustalla.

Friedman nimeää vuoden 2000 vuodeksi 1 E.C.E., Energy-Climate Era. Uuden ajanlaskun alku tuosta vuodesta on hänen mukaansa historiallisessa perspektiivistä luontevaa, sillä Maapallon kuumeneminen, litistyminen ja ruuhkautuminen aiheuttavat viisi suurta ongelmaa: Energian ja luonnonvarojen kysynnän ja tarjonnan ristiriidan, petrodiktatuurit, ilmaston muutoksen, energian puutteen ja biodiversiteetin vähenemisen.

Friedmanin viheroikeistolainen maailma

Lukiessaan Hot, flat and crowdedia tulee lukijan olla erityisen varovainen. Kirjoittaja nostaa hyvin ansiokkaasti esille monia ympäristöongelmia ja tarjoaa niihin ratkaisuja, radikaalejakin sellaisia. Väitteensä hän perustelee ja antaa monille esityksilleen hintalapun, vaatien kuitenkin asian olevan niin tärkeä, että ihmiskunnan on se joko maksettava tai kohdattava ennennäkemätön katastrofi. Kirjailija osaa sytyttää lukijansa innostumaan yhteisistä ponnistuksista ympäristön hyväksi, mutta lukijan on syytä kiinnittää huomionsa myös ympäristön pelastamisen hintalapun pienellä painettuun tekstiin. Hinnasta ei selviä vain rahalla.

Friedmanin maailmankuvan taustalla paistaa fukuyamalainen historian loppu, jossa kaikki maailman valtiot ja kansat omaksuvat ainoan mahdollisen yhteiskuntamallin, liberaalikapitalismin. Friedman on pohjustanut ajatustaan aikaisemmissa teoksissaan ja arvioi Kiinan seuraavan Yhdysvaltoja vapaiden markkinoiden tyyssijana. Eurooppa puolestaan joutuu luopumaan lyhyistä työviikoistaan ja vanhanaikaisista hyvinvointivaltioistaan globaalin kilpailun seurauksena.

Kiinan demokratisoitumisen suhteen Friedman on optimisti. Hän uskoo, että hälyttävän heikko ympäristön tila monissa kiinalaisissa kaupungeissa pakottaa poliittiset päättäjät ryhtymään toimenpiteisiin puhtaan hengitysilman turvaamiseen kansalaisilleen. Vaatiessaan puhdasta ilmaa, kiinalaiset alkavat myös vaatia poliittisia oikeuksia, kuten sananvapautta ja monipuoluejärjestelmää.

Ekologisen ideologian häivyttäminen liberaalikapitalismin alalajiksi

Jokainen voi olla tämän arvion uskottavuudesta mitä mieltä tahtoo, mutta merkillepantavaa on kirjoittajan käsitys siitä, millaista demokratiaa kohti Kiina tulisi kulkemaan. Hänen visioonsa kuuluvat porvarilliset, liberaalit oikeudet kuten mielipiteenvapaus ja äänioikeus, mutta näiden täydentämisestä taloudellisilla oikeuksilla kuten minimipalkoilla tai perusturvalla Friedman ei sano sanaakaan. Ylipäätään Kiinaa käsitellessään Friedman paljastaa viheroikeistolaisen agendansa. Kiinan talouskasvu on johtunut pienien palkkojen luomasta halvasta työvoimasta ja ympäristön suojelun laiminlyönnistä. Friedman antaa ohjeita vain jälkimmäisen ongelman korjaamiseen.

Muutenkin kirjoittajan demokratiakäsitys näyttäytyy omituisessa valossa. Hänestä Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä on ilman muuta kiinalaista parempi, mutta hän toivoisi silti, että Yhdysvalloissa olisi mahdollista toimeenpanna ympäristönsuojelulainsäädäntöä samanlaisilla mahtikäskyillä, kuin Kiinassa. Friedmanin mukaan intressiryhmien lobbarit ja politiikka (!) estävät järkevän poliittisen päätöksenteon.

Hot, flat and crowded on ovela yritys tehdä ekologisesta liikkeestä yksi kapitalismin muoto. Yhteiskunnallisiin rakenteisiin, omaisuuden ja tulonjakoon ynnä muihin vaikeisiin asioihin ei tarvitse ottaa kantaa, jos nykyjärjestelmää vain muokataan ympäristöystävällisempään suuntaan. Jos vihreä ideologia muuttuu tyhjäksi oikeistolaisen maailmankuvan muodoksi, menettää se arvonsa yhteiskuntaa uudistavana voimana. Siksi on huolestuttavaa, että esimerkiksi Vihreä lanka on kehunut Hot, flat and crowdedia.

Kirjoitus on julkaistu Jyväskylän valtio-opin opiskelijoiden ainejärjestölehdessä, Puolueohjelmassa 22.5.2009

Ajankohtainen prostituutiokeskustelu

Anna Kontula julkaisi pamfletin Tästä äiti varoitti, jossa hän käsittelee prostituutiota. Aiheen käsittely takaa yleensä melko laajan näkyvyden ajankohtaiskeskustelussa. Itse kirjan järjellisyydestä en ole pystynyt muodostamaan kuvaa, mutta kirjan ilmestymisen myötä HS-raati käsitteli prostituutioon liittyviä kysymyksiä. Yleensä prostituutiokeskustelu on kovin epärakentavaa ja perustuu keskustelustelijoiden intuitioon ja subjektiiviseen näkökulmaan (en minä haluaisi että minun mies käy maksullisissa/ paras varmistaa varasuunnitelma jos vaimo alkaa pihdata). Vaikka osa raatilaisten mielipiteistä on näiden perusteluiden muunnelmia, mukaan mahtui myös harkitumpia näkemyksiä.

Fatalistiset mielipiteet ovat masentavia, ja vaikka ne esitetään realismina, eivät ne minusta ole uskottavia. Kirjailija Juha Vakkuri tai professori Kari Enqvist eivät usko, että prostituutiosta voidaan päästä eroon. Vaikka prostituutiolla on erittäin pitkä historia, löytyy ihmiskunnan historiasta myös esimerkkejä instituutioista, joita on joskus pidetty aivan hyväksyttävinä ja legitiimeinä, mutta joista on päästy valistuksellisen ajattelun ja yhteiskunnallisen kehityksen myötä eroon, kuten orjuus tai kolonialismi.

Kutsukaa naiiviksi, mutta minä unelmoin maailmasta, jossa ei ole prostituutiota. Onko sellainen maailma mahdollinen vai pelkkää utopiaa selviää vasta sitten, kun prostituutiosta on toden teolla pyritty pääsemään eroon. Lainsäädännölliset rajoitukset ovat yhtä tyhjän kanssa. Tuloksia voidaan saada aikaan vain purkamalla kaikki ne tekijät, jotka vieraannuttavat ihmisen luontaisesta seksuaalisuudestaan ja jotka pyrkivät kahlitsemaan ihmisen seksuaalisuutta pakottamalla hänet johonkin muottiin.

Kun ihminen ei voi toteuttaa seksuaalisuuttaan vapaasti esimerkiksi parisuhteessa tulee kaupallisilla seksuaalipalveluilla olemaan kysyntää. Tarjontaa taas lisäävät tuloerot. Kun maailmassa on ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta ansaintakeinoa kuin itsensä myyminen, tulee kaupallista seksiä aina olemaan tarjolla. Kaksi keskeistä rintamaa prostituution vastaisessa taistelussa ovatkin kaikkien parisuhteita rapauttavien tekijöiden ja kaikkien tuloeroja kasvattavien tekijöiden purkaminen. Olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin otsikolla Kahdesta suunnasta prostituutiota vastaan.

Prostituution yleisyydellä on käänteinen korrelaatio yhteiskunnan seksuaalisen vapauden kanssa. Eikö tämä yhtälö tarkoita, että seksuaalisesti täysin vapautuneessa yhteiskunnassa prostituution määrä on nolla? Jos ihmiskunta on tosissaan prostituution lopettamisen ja seksuaalisen emansipaation kanssa, sen on lähdettävä liikkeelle ruohonjuuritasolta ja vapauduttava kaikista niistä kulttuurisista tekijöistä, jotka ylläpitävät seksuaalista repressiota. Jos ihmiskunta ei ole riittävän kypsä juurimaan keskuudestaan cosmopolitaneja ja sinkkuelämiä, se ei myöskään ole kypsä elämään kaupallisesta seksistä vapautunutta aikaa.