Tärkeä viesti Sarkozylta

Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy on kritisoinut kasvot peittävien burkhien käyttöä ja sanonut, etteivät ne sovi Ranskaan. Hän nimittää burkhan käyttöä orjuudeksi ja alistamiseksi. Linkki Hesarin uutiseen

Sarkozy on oikeassa. Kyse ei ole uskonnonvapaudesta, vaan jokaisen kansalaisen oikeudesta –näennäisen paradoksaalisesti- päättää itse pukeutumisestaan ja oikeudesta omaan identiteettiin. Kuten Sarkozy jatkaakin: ” Emme voi hyväksyä naisen vangitsemista verkon taakse, pois sosiaalisesta elämästä ja vailla identiteettiä. Se ei ole Ranskan käsitys naisesta.” Ei pitäisi olla kenenkään muunkaan näkemys.

Sekulaariselle humanismille ajatus alakulttuurista, joka pakottaa tietyn kansanryhmän, tässä tapauksessa naiset, verhoamaan itsensä koko vartalon peittävään kaapuun, on kauhistus. Postmodernin kulttuurirelativismin ei pidä antaa näennäisen uskonnonvapauden vuoksi saada nykyaikaisia valtioita unohtamaan velvollisuuttaan suojella kansalaisiaan kaikelta sorrolta ja alistukselta. Tämä koskee myös perheen tai suvun puolelta tulevalta alistukselta ja myös tilanteita, joissa alistettu täytyy vapauttaa alistuksesta vastoin tahtoaan.

Sosialistipuolueen puheenjohtaja Martine Aubry on vastustanut burkhien kieltoa vetoamalla siihen, että joko niitä käyttävät naiset käyvät ulkona burkhan kanssa, tai eivät lainkaan. Huoli näiden naisten alkeellisista perusvapauksista on ymmärrettävä, mutta yhtä alistuksen muotoa ei voi perustella toisella. Tällainen päättely johtaa kierteeseen, joka sallii järjettömimmätkin sorron muodot.

Sarkozy huomautti, että islam on samanarvoinen uskonto, kuin muutkin. Kyse ei olekaan ongelmista islamin kanssa, vaan niiden ihmisten kanssa, jotka islamin tai minkä tahansa uskonnon verukkeella pyrkivät pitämään moderneissa ja tasa-arvoisissa yhteiskunnissa barbaarisia ja epäegalitaristisia tapoja. Kulttuurirelativistit voivat kuitenkin väittää, että burkhien kielto on länsimaista epäsensitiivisyyttä muita kulttuureja, ajattelutapoja ja tasa-arvokäsityksiä kohtaan.

Tällaiset väitteet ovat roskaa. Ihmisten oikeus päättää itse pukeutumisestaan ja luoda oma identiteettinsä ei ole kulttuurisidonnainen, vaan universaali oikeus. Länsimaisten burkhien vastustajien uskottavuutta lisäisi kuitenkin se, jos he pystyisivät näkemään myös ne epätasa-arvoiset, alistavat ja sortavat rakenteet, jotka liittyvät länsimaiseen kulttuuriin ja tuulettamaan näitä yhtä armottomasti, kuin muihin kulttuureihin liitettyjä traditioita.

Viekö lama diktaattorit?

Indonesiaa yksinvaltaisesti 1966-98 yksinvaltaisesti johtanut kenraali Haji Muhammed Suharto ei ollut mukava mies. Arviolta puoli miljoonaa ihmistä sai surmansa hänen vallankaappauksensa johdosta ja 200 000 kommunistiksi epäiltyä henkilöä vangittiin. Kaikkien valtion virkamiesten tuli olla hänen puolueensa Golkarin jäseniä. Kaupungeissa korttelikomiteat ja maaseudulla kyläpäälliköt huolehtivat, että ihmiset äänestävät Golkaria. Varmuuden vuoksi Suharto nimitti itse neljänneksen parlamentista.

Vuonna 1975 Indonesia miehitti Itä-Timorin ja liitti sen Indonesian maakunnaksi. Jaavalla nähtiin nälkää 1975, Itä-Timorilla 1979. Vuonna 1975 Indonesia vei ulkomaille 2,3 miljoonaa tonnia riisiä. Armeija ja Suharton perhe ottivat merkittävän roolin Indonesian taloudessa ja istuivat pankkien ja öljy-yhtiöiden johtokunnissa. Suharton omaisuudeksi on arvioitu 15-35 miljardia dollaria.

Suharton autoritaarinen valta kuitenkin kesti, koska sillä oli tukenaan 6-8 % vuotuinen talouskasvu. Vaikka erilaisia protesteja Indonesian yhteiskunnassa oli ollut jo 1990-luvun alusta lähtien, vasta Aasian talouskriisi 1997 pudotti Suharton vallasta. Indonesia oli yksi kriisistä raskaiten kärsineistä maista ja maan valuutta rupia menetti kesäkuusta 1997 heinäkuuhun 1998 83 % arvostaan. IMF oli -luultavasti tahtomattaan- tuomassa Suhartoa alas pakottamalla lainan ehtoina Indonesian toteuttamaan hyvin uusliberalistista politiikkaa, joka rikasti rikkaita ja köyhdytti köyhiä entisestään. Suharto erosi toukokuussa 1998.

Valitettavasti näyttää siltä, että ihmiset ovat usein valmiita myymään demokraattisia kansalaisoikeuksiaan, jos elintason nousuna saavutettava palkkio on riittävän suuri. Globaalin talouslaman pitäisi viedä diktaattoreilta välineet ostaa kansojensa hyväsyntää väärinkäytöksilleen. Kun kansa ei enää pysty nauttimaan elintasonsa voimakkaasta kasvusta, alkaako se vaatia vastineeksi edes osallistuisoikeuksia ja oikeusvaltiota?

Suurin merkitys on maailman suurimmalla diktatuurilla, Kiinalla. Kiinan kasvuluvut ovat olleet huikeita, mutta ne ovat perustuneet pitkälti kahteen tekijään: ympäristönsuojelun laiminlyömiseen ja työntekijöiden palkkojen pitämiseen keinotekoisen matalina. Kommunististen regiimien romahduksen vauhdittamat protestit pantiin Kiinassa kuriin määrätietoisesti ja linja johti Tiananmenin aukion verilöylyyn. Linjasta on pidetty kiinni, eikä demokraattisille uudistuksille ole annettu tilaa. Melko suuri osa kansasta on kuitenkin ollut tyytyväistä ja uskonut johtajiinsa: talouden vapauttamisen tuoma elintason kasvu on saanut unohtamaan puutteelliset demokraattiset oikeudet.

Venäjällä vaihtoehtoista poliittista järjestelmää kaipaavat aktivistit voivat toimia avoimemmin, mutta heidänkin toimintaansa häiritään aggressiivisesti. Toistaiseksi protestit eivät kuitenkaan ole johtaneet vallankumoukseen, vaan yleisesti ottaen venäläiset ovat suhtautuneet johtajiensa toimintaan ymmärtäväisesti. Vallan keskittäminen ja käyttäminen on nähty merkkeinä vahvasta johtajuudesta. Samaan aikaan talous on kasvanut voimakkaasti ja Venäjän rooli maailmanpolitiikassa vahvistunut.

Viikonloppuna Iranissa pidetyt vaalit päättyivät konservatiivisen linjan edustajan, Ahmadinejadin voittoon hänen saatuaan 65 % annetuista äänistä. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että vaalien tuloksen julkistaminen herätti eloon Iranin kriittistä kansalaisyhteiskuntaa. Huolimatta Iranin uskonnollisen johtajan ajatollan Khomeinin kehotuksesta kunnioittaa vaalien tulosta, ovat tuhannet ihmiset lähteneet kaduilla osoittamaan mieltään ja protestoimaan epärehellisinä pitämiensä vaalien tuloksia.

Vaikka Iranin levottomuudet luultavasti taltutetaan kovaotteisesti kaikkien maan turvallisuusviranomaisten toimesta, ne voivat olla signaali siitä, etteivät diktatuurin hallitsemat kansalaiset ympäri maailman ole valmiita luovuttamaan demokraattisia oikeuksiaan – ainakaan ilmaiseksi. Jos globaali talouskriisi heikentää yksinvaltaisesten hallitsijoiden mahdollisuuksia tarjota heitä tukeville kansalaisryhmille etuisuuksia, voivat nämä ryhmät huomata demokratian olevan oman edunvalvontansa kannalta tehokkaampi keino.

Rajun kansantaloudellisen laskusuhdanteen ei voi olettaa johtavan itsekseen demokratian kehittymiseen. Tästä on hyinen esimerkki täydelliseen taloudelliseen romahdukseen ajautunut Zimbabwe, jota ei voi pitää demokratian paratiisina, vaikka opposition presidenttiehdokas Morgan Tsvangirai valittiinkin hiljattain pääministeriksi. Monet tekijät vaikuttavat siihen, kuinka diktatuurille käy taloudellisen pelivaran kadotessa.

Öljyn hinnalla ja öljyvarojen kehittymisellä näyttää olevan oleellinen merkitys autoritaarisuuden ja demokratian välisessä taistelussa, koska monet öljystä merkittäviä vientituloja saavat maat ovat autoritaarisesti hallittuja. Kirjoitan seuraavaksi öljyn merkityksestä niin sanotuilla petro-diktaattoreille.