Minna Canth vuonna 2012



Nykyinen tasa-arvokeskustelu
tarvitsisi Minna Canthia

1800-luvun loppupuolella elänyt Minna Canth tarttui oman aikansa epäkohtiin pelottomasti ja perinpohjaisesti. Hänen maailmankuvansa perustui rationaalisuuteen ja ihmisten väliseen tasa-arvoisuuteen, joten hän piti erityisesti esillä kahta oman aikansa sorron muotoa: Sitä kuinka omistava luokka sortaa työtätekeviä ja kuinka miessukukunta sortaa naisia.

Jos Minna Canth tulisi vierailemaan nykyaikaamme, hän varmasti ilahtuisi monista edistysaskeleista, joita yhteiskunnassamme on tehty. Naisten ja työläisten asema on parantunut paljon ja voitaneen sanoa, että yhteiskuntamme on ylipäätään inhimillisempi ja jalompi, kuin Canthin aikaan.

Mutten usko, että Canth olisi tyytyväinen yhteiskuntamme tasa-arvoon nykyajassa vieraillessaan. Hän havaitsisi hyvin pian, että luokkayhteiskunta elää ja voi hyvin. Yhteiskuntamme on edelleen jaettu niihin, joilla on ja niihin joilla ei ole. Hän huomaisi varmasti hyvin, kuinka meille on kehittynyt uudestaan 1800-luvulta tuttu aatelisto. Nykyajan aatelisto koostuu huikeita palkkoja ja bonuksia toisilleen jakavista hyvistä veljistä, jotka katsovat etteivät muuta yhteiskuntaa ohjaavat normit ja kohtuus koske heitä.

Erityistä turhautuneisuutta Canth kokisi tutustuessaan sukupuolten välisten suhteiden ja tasa-arvon tilaan. Tulistuvana persoonana hän saattaisi ärähtää: ”Teillä on ollut yli sata vuotta aikaa, miksette ole saaneet mitään aikaan!?” Ja nykyihmisten korvia olisi syytäkin kuumottaa. Miksi yhä edelleen naiset joutuvat kokemaan turvattomuutta arkisessa elämässään? Miksi yhä edelleen niin usein nainen on ensin isänsä ja sitten aviomiehensä omaisuutta?

Canth voisi olla hyvillään siitä, että ihmiset – naisetkin – osaavat nykypäivänä lukea. Koulutusta ja kirjoja on laajasti saatavilla ja lukeneisuutta pidetään arvossaan. Kirjakaupassa vieraillessaan hän tosin hölmistyisi. Hän ei voisi olla panematta merkille, että kirjat on selkeästi, mutta sanattomasti jaoteltu naisten ja miesten kirjoihin. Naisten kirjat ovat erinäköisiä ja käsittelevät eri aiheita, kuin miesten kirjat ja ovat usein naisten kirjoittamiakin.

En tiedä, käytettiinkö Canthin aikaan sanaa segregaatio. Mutta sana tulisi hänelle hyvin tutuksi, eikä ainoastaan kirjakaupassa.

Kirjoja tutkaillessaan Canth kiinnostuisi varmasti naisten päivänä julkaistusta Katja Ketun päätoimittamasta antologiasta Pimppini on valloillaan, joka käsittelee naisiin kohdistuvaa seksuaalista vallankäyttöä. Päätään pudistelleen Canth joutuisi toteamaan, että yli sadan vuoden jälkeenkin sukupuolten väliset suhteet ovat edelleen aivan solmussa.

Riittävää analyysia sukupuolten välisestä konfliktista ei ole tehty. Naiset ja miehet eivät kohtaa rakentavan vuoropuhelun merkeissä, jonka tarkoitus olisi analysoida sukupuolten toisiinsa kohdistamia vallankäytön tapoja ja purkaa niitä. Liian usein yhteiskunta nähdään nollasummapelinä, jossa molemmat sukupuolet pyrkivät edistämään omia tasa-arvotavoitteitaan toisen osapuolen kustannuksella. Ja niin hyväksikäyttö jatkuu.

Canth voisi kysyä, aiommeko aikuistua lähiaikoina ja siirtyä riitelystä sopimiseen. Vai kirjoitetaanko sadan vuoden päästä taas kirja, jossa todetaan että edelleen naiset ovat seksuaalisen vallankäytön ja väkivallan uhreja, eikä asialle ole tehty mitään?

Kaipaan nykyiseen tasa-arvokeskusteluun Canthin kaltaista rohkeaa periaatteen ihmistä, joka ei kuvia kumartele. Mielestäni suomalaista tasa-arvokeskustelua vaivaa liiallinen nurkkakuntaisuus ja sovinnaisuus. Nurkkakuntaisuudella tarkoitan sitä, että usein oman ryhmän edunvalvonta puetaan tasa-arvoretoriikkaan. Kun itselle ja samaan ryhmään kuuluville tavoitellaan rahaa ja valtaa, puhutaan kauniisti tasa-arvosta.

Toisaalta tasa-arvokeskustelussa on tietyt hyväksytyt dogmit, joiden toistelua pidetään hyväksyttävänä keskusteluna. Uusia avauksia tai kriittisiä analyyseja, joille aito keskustelu voisi pohjautua, on valitettavan vähän. Ja toisaalta puheenvuoroja, joiden tavoite ei ole ajaa tasa-arvoa vaan nostaa puoluetta tai poliitikkoa itseään esille toistelemalla vanhoja fraaseja on liian paljon.

Minna Canth ei istuisi turhissa kokouksissa jaarittelemassa, eikä kirjoittelisi lehtiin sovinnaisuuksia tasa-arvosta! Hän panisi tuulemaan. Hän repisi rikki hyssyttelyn verhon tasa-arvo-ongelmien edestä ja pakottaisi jokaisen haastamaan oman ajattelunsa ja siihen pesiytyneet epätasa-arvon siemenet. Canth käsittäisi, etteivät tasa-arvo ja emansipaatio ole mannaa, jonka satamista taivaalta voi odotella kuin kevätaurinkoa. Tasa-arvo ja emansipaatio vaativat aktiivista työtä, omistautumista, kriittisyyttä ja vaikeita valintoja.

Uutta Minna Canthia odotellessa toivotan optimistista ja emansipatorista tasa-arvon päivää kaikille, sukupuolesta riippumatta!

Pohdiskelin tasa-arvoa myös Minna Canthin päivänä 2009

Arvopohjaista ja realistista ulkopolitiikkaa

”Huomispäivänä kansat on veljet keskenään”, lauletaan vappujuhlissa hoilattavassa työväenlaulussa, Kansainvälisessä. Maailman uutisia seuratessa ennustus tuntuu ylioptimistiselta. Sodat eivät maailmasta ole hävinneet, kuten Venäjän ja Georgian lyhyt sota muistutti. Eurokriisi on venyttänyt eurooppalaisten kansojen veljeyden lähelle murtumispistettä. Syyriassa hallitus tappaa omia kansalaisiaan. Korealaiset ovat yhtä ja samaa kansaa, mutta Soulin ja Pjongjangin suhteita ei voi veljellisiksi kutsua.

Ei näytä siltä, että kansat olisivat veljiä keskenään huomenna, eivätkä ehkä vielä ensi viikollakaan. Mitä on tehtävä?

Kyynikot piirtävät mielellään kuvan maailmanpolitiikasta nollasummapelinä, jossa machiavellistiset valtiot raadollisesti kilpailevat vallasta ja voimavaroista keskenään. Tuossa maailmankuvassa valtio on valtiolle susi ja jokaisen valtion on keskityttävä kansallisten etujensa ajamiseen.

Mutta sosialidemokraattiselle unelmalle paremmasta maailmasta kyynikkojen kylmä maailmankuva on vieras! Sen sijaan meidän on esitettävä vaihtoehtoinen maailmanpolitiikan malli, jossa kansakunnat kohtaavat toisensa tasavertaisessa vuoropuhelussa ja sovittelevat kansalliset etunsa yhteen rauhan, eivätkä sodan keinoin.

Presidentti Martti Ahtisaari on todennut, että ”Emme voi olettaa, että jos meillä on oikeus keskittyä vain näiden kovien ja yksisilmäisten kansallisten etujen ajamiseen, niin joku muu hoitaisi laajemmat maailmanlaajuiset ongelmat”. Globalisaation kutistamassa maailmassamme meillä on aivan yhtäläinen vastuu huolehtia yhteisistä ongelmistamme, kuin muillakin kansakunnilla.

Suomi on ollut ja Suomen on oltava jatkossakin aktiivisesti mukana kaikissa niissä kansainvälisissä organisaatioissa ja instituutioissa, joissa maailmanlaajuisia ongelmia ratkotaan. Presidentti Tarja Halonen on jatkanut tähän: ”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on arvopohjaista. Keskeisenä lähtökohtana on kansainvälisen oikeuden kunnioittaminen ja vahvistaminen. Kansainvälinen oikeus on kaikkien maiden tuki ja turva. Erityisen tärkeätä se on pienemmille maille.”

Naiiviuteen tai sinisilmäisyyteen ei ole varaa hairahtua. Jotta ne maailman valtiot, jotka rikkovat yhteisiä sääntöjä, rajoittavat kansalaistensa demokraattisia oikeuksia tai rikkovat heidän ihmisoikeuksiaan, saadaan johdetuksi valoisammalle polulle, on kansainvälisen yhteisön oltava päämäärätietoinen ja tarvittaessa ankarakin.

Myöskään pelkkä saarnaaminen ei auta. On aina pidettävä mielessä, että kansainvälisten neuvottelujen tarkoitus on vaikuttaa toisten maiden todelliseen toimintaan, ei hankkia itselle moraalisen ylevemmyyden sädekehää tai miellyttää kotimaisia äänestäjiä. Vaikka sosialidemokraattisen ulkopolitiikan tulee olla arvopohjaista, on keinojen oltava realistisia.

Työnsarkaa paremman maailman ja oikeudenmukaisemman globalisaation rakentamisessa riittää. YK:n roolia maailmanpolitiikassa on vahvistettava, jotta se voi tarjota puitteet konfliktien rauhanomaiselle ratkaisemiselle. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia on edistettävä kaikissa maissa. Globaali kauppapolitiikka on järjestettävä oikeudenmukaisesti niin, että kaikkein köyhimmätkin pääsevät hyötymään kansainvälisen kaupan eduista. Työntekijöiden globaali sorto ja hyväksikäyttö tarvitsee vastavoimakseen globaalin ammattiyhdistysliikkeen.

Pikkuisella Suomellakin on maailmalle annettavaa. Ehkä eniten voimme olla avuksi kansainvälisissä yhteyksissä sellaisilla alueilla, kuin työelämän perusoikeudet ja kollektiivinen sopiminen, kansainväliset verot kuten finanssitransaktiovero, demokratian ja avoimen hallinnon vahvistaminen, sekä sukupuolten välisen tasa-arvon edistäminen ja ongelmakohtien paikallistaminen.

Eettinen ulkopolitiikka ei ole mikään dogmi, opinkappale jota on sokeasti noudatettava, vaan eettisten arvojen kansainvälistä edistämistä tarkoituksenmukaisilla ja kestävillä keinoilla. Tärkeintä on, ettei kyynisyydelle anneta periksi, eikä unelmaa paremmasta maailmasta haudata.

Sillä kaikkien kansojen on syytä ymmärtää paitsi olevamme veljiä keskenämme, myös että meidät on heitetty asumaan yhteiseen kotiin, yhteiselle Maapallollemme. Ja tuo yhteinen kotimme tarvitsee meidän huolenpitoamme nyt enemmän kuin koskaan.

Teksti on julkaistu Ari Reunasen kampanjasivuilla. Ari pyrkii Demarinuorten puheenjohtajaksi toukokuussa.

Yrittäjä on duunari

Pariskunta pitää pientä ravintolaa. Myynti ei ole kovin suurta, eikä tuloilla pysty palkkaamaan ylimääräisiä työntekijöitä. He tekevät työn yhdessä, yksi työskentelee keittiössä, toinen ravintolasalin puolella. Leipätyönsä lisäksi he hoitavat ravintolan kirjanpidon, tukkuostokset, markkinoinnin, siivouksen ja remontoinnin itse. Se onnistuu, kun tekee töitä viikonloputkin. Iltaisin riitelevät lounaslistojen laatimisesta.

Useinkaan yritykset eivät ole rahaa takovia koneita, jotka tuottavat omistajalleen ilmasta vaurautta sillä aikaa, kun hän lekottelee Karibialla. 93 % suomalaisista yrityksistä on 1-9 hengen mikroyrityksiä. Suurin osa suomalaisista yrittäjistä hankkii tulonsa omalla työllään. Yrittäjälle kaikki tulo ei tule palkkana, vaan yritystulona, mutta yhtä kaikki se on hankittava työtä tekemällä.

Kukaan ei suostuisi työskentelemään palkollisena sellaisilla työehdoilla ja tuloilla, joilla monet yrittäjät omassa yrityksessään työskentelevät. Vuonna 2009 noin neljänneksellä yrittäjistä tulot jäivät alle 15 000 euroon, lähes kahdella kolmanneksella alle keskipalkan. Onko yrittäjän nimikkeen käyttäminen niin hienoa, että vastineeksi siitä yrittäjä on valmis myymään työtään ja sen tuotoksia alihintaan?

Jonkinlaista glooriaa yrittäjyyteen liitetään. Yrittäjät ovat korvaamassa sotaveteraanit ryhmänä, jonka nimissä perustellaan milloin mitäkin poliittista linjaa (Lauri Holappa kirjoittaa tästä hauskasti). Ottaen huomioon yrittäjien joukossa olevan pienituloisuuden ja sen, että suurin osa yrittäjistä ansaitsee elantonsa omalla työllään, on yrittäjien yleinen affilioituminen poliittiseen oikeistoon kummallista.

Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka ei pienyrittäjiä auta. Yritykset tarvitsevat ostovoimaisia asiakkaita. Oikeistolainen palkkojen alentaminen ja julkisen kulutuksen rajoittaminen vievät yrityksiltä näitä asiakkaita ja luonnollisestikin haittaavat niiden toimintaedellytyksiä. Siinä ei paljon oikeiston haikailema ”yrittäjyysmyönteinen asenneilmasto” auta, jos yrityksen tuotteille tai palveluille ei ole kysyntää.

Vaikka poliittinen oikeisto ja postmodernistit mielellään muuta väittävät, suomalaisessa politiikassa on yhä pitkälti kyse tulonjakopolitiikasta. Siitä, miten yritysten tuotto jaetaan niiden työntekijöiden ja omistajien kanssa. Työntekijät omistavat vain työnsä ja elävät sen tuotolla, kapitalisteilla on myös pääomaa ja he elävät sen tuotolla. Kun työn ja pääoman intressit ovat ristiriidassa, oikeisto on aina pääoman puolella.

Valtava enemmistö suomalaisista yrittäjistä elää työllään, ei pääomalla. Siksi onkin suomalaisten yritysten toimintaedellytysten kannalta haitallista, että monet yrittäjät huiputetaan oikeiston kannattajiksi. Oikeiston tavoitteet määrää suurpääoma, eivät pienyritykset. Näillä kahdella ei juurikaan ole yhteisiä intressejä.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Matti Apunen kaipaa suomalaisista poliitikoista bisneksen puolustajia ja selittelee, kuinka vaurastumista ei tulisi pitää ahneutena sekä toistaa yleisen harhan, että yritykset luovat työpaikkoja. Työpaikkojen määrällä ja yrittäjyysasteella ei kuitenkaan ole korrelaatiota keskenään. Korkeimmat yrittäjyysasteet eurooppalaisissa OECD-maissa on Kreikassa, Italiassa, Portugalissa ja Espanjassa. Näistä maista ei ole kuultu pelkästään myönteisiä talousuutisia viime aikoina.

Vaurastumisessa sinänsä ei ole mitään vikaa. Jos joku tekee kovasti töitä, joko pienyrittäjänä tai palkkatyöläisenä, ja saa kerättyä sillä mukavan elintason, onneksi olkoon! Usein porvarilliset vaurastumishaaveet pohjautuvat kuitenkin äkkirikastumiseen. Olisi kiva, jos yritys vaan tuottaisi itsestään rahaa, ettei tarvitsisi tehdä juuri töitä. Muutamien ahneus myös tehokkaasti estää monien vaurastumisen. Tästä on esimerkkiä tarjonnut Finnair, jossa johto on käärinyt muhkeita bonuksia samaan aikaan, kun työntekijät on laitettu talkootöihin.

Tärkeää olisi vapauttaa suomalaiset pienyrittäjät suurituloisuusharhastaan ja saada heidät muodostamaan poliittinen identifioitumisensa sen ajatuksen pohjalta, että he hankkivat tulonsa omalla työllään, eivät pääomalla. Yrittäjyyspolitiikassa taas olisi painotettava yritysten työllistämismahdollisuuksia ja kokonaiskysyntää, eikä yritysten itsetarkoituksellista lukumäärän kasvattamista ja niiden toimintakustannusten karsimista. Näin alun esimerkin ravintoloitsijapariskuntammekin voisi palkata työntekijöitä ja pitää joskus itse vapaapäivän.