Republikaanit ovat vaarallisia

Lupaavasta nimestään Why some politicians are more dangerous than others huolimatta James Gilliganin teos ei ole oppikirja siitä, kuinka sinusta tulee vaarallinen poliitikko. Sen sijaan Gilligan vertailee Yhdysvaltojen henkirikos- ja itsemurhalukuja siihen, kumman suuren puolueen presidentti istuu Valkoisessa talossa. Korrelaatio on selkeä: Henkirikokset ja itsemurhat lisääntyvät aina republikaanipresidentin aikana ja vastaavasti laskevat, kun vallassa on demokraatti.

Kirjoittaja hämmästelee itsekin sitä, kuinka selvästi väkivaltaiset kuolemat Yhdysvalloissa lisääntyvät republikaanien ja vähenevät demokraattien aikana. Hän kertoo olevansa psykiatrian professorina kiinnostunut psykologiasta, eikä politiikasta. Uskoo ken tahtoo, kirjalla on hyvin vahva propaganda-arvo. Gilliganin todistusaineisto on joka tapauksessa vakuuttavaa. Väkivaltaisten kuolemien määrän kuvaaja on kuin vuoristoja ja laaksoja. Ja kaikki nousut sattuvat republikaanien valtakaudella, kaikki laskut demokraattien.

Talouskasvua, sekä lakia ja järjestystä painottava republikaaninen puolue näyttäisi siis käytännössä saavan aikaan vain talouslamoja, jotka aiheuttavat työttömyyttä, syrjäytymistä, väkivaltarikollisuutta ja itsemurhia. Kas kas. Luvut eivät myöskään anna uskottavuutta republikaanien ”tough on crime” – ajattelulle. Vuonna 1975 Yhdysvalloissa oli noin 100 vankia 100 000 asukasta kohden ja maassa tehtiin 8,3 murhaa 100 000 asukasta kohden. Vuoteen 1996 mennessä vankien määrä oli nelinkertaistunut ja 100 000 asukasta kohden vankeja oli yli 400. Montako murhaa tuona vuonna tapahtui 100 000 asukasta kohden? Tasan samat 8,3.

Vuodesta 1900 vuoteen 1912 Yhdysvaltoja hallitsi republikaanipresidentti ja väkivaltaisten kuolemien määrä nousi 15,6:sta 100 000 asukasta kohti lukuun 21,9. Woodrow Wilson pudotti luvun 17,4:än, kunnes republikaanit Harding, Coolidge ja Hoover saivat taas nostettua luvun ennätyksellisen korkealle 26,5:en.

Franklin Roosevelt aloitti vuonna 1933 paitsi kaksikymmentä vuotta kestäneen demokraattipresidenttien kauden, myös 36 vuotta kestäneen ajan, jolloin murhien ja itsemurhien määrä pysyi jatkuvasti alle vuosisadan keskiarvon. Vasta kun republikaanien ”etelän strategia” vuodesta 1968 käänsi 11 osavaltiota demokraattisista republikaanisiksi, pystyi Nixon nousemaan valtaan ja palauttamaan väkivaltaisten kuolemien tason Yhdysvalloissa epideemiselle tasolle.

Politiikka voi joskus vaikuttaa kilpaurheilulta, pelkiltä vaaleilta, joissa joko voitetaan tai hävitään. Gilliganin kirja muistuttaa – karmaisevallakin tavalla – että yhteiskunnallinen päätöksenteko kuitenkin vaikuttaa konkreettisella tavalla ihan oikeiden ihmisten elämään. Oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka näyttäisi vahvojen tilastollisten korrelaatioiden perusteella johtavan väkivaltaiseen ja kurjistuvaan yhteiskuntaan. Suomalaisten koalitiohallitusten vaikutukset yhteiskuntaan eivät varmaankaan ole yhtä selkeitä kuin amerikkalaisen kaksipuoluejärjestelmän presidenttien, mutta olisi mielenkiintoista nähdä tilastollista analyysia siitä, millaista tuhoa porvarihallitukset ovat tehneet suomalaisen yhteiskunnan koherenssille.

Teksti on julkaistu Debatissa 4.9.2012