Miksi kannatan Timo Harakkaa

Timo Harakalla on järkeä ja tahtoa lopettaa
Euroopan taantuma. Numero on 232

Ennen kuin löysin ehdokkaani, kävin huolellisesti läpi eurovaaliehdokkaiden mielipiteitä ja ajatuksia Euroopan unionista. Erityisesti kiinnitin huomiota näkemyksiin siitä, mistä Euroopan talousvaikeuksissa pohjimmiltaan on kyse, mikä kriisin hoidossa on mennyt pieleen ja kuinka Eurooppa saadaan takaisin talouskasvun uralle. En oikein arvosta sellaista "tänne meidän maakuntaan täytyy saada enemmän EU:n rahoitusta"- tyyppistä, nurkkakuntaista politiikantekoa. Europarlamentaarikot edustavat EU:n kansalaisia ja tämä kansalainen tahtoo, että hänen edustajallaan on kokonaisvaltainen näkemys Euroopan suunnasta.

Timo Harakan ajatuksissa Euroopan talouskriisin syistä ja seurauksista minua miellyttää se, ettei hän suostu purematta nielaisemaan yksinkertaistuksia "yli varojen elämisestä" tai "laiskoista eteläeurooppalaisista". Oikeistolaiset ovat täysin perusteetta yrittäneet selittää talouskriisiä hyvinvointiyhteiskunnan kriisiksi tai julkisen sektorin velkakriisiksi. Kyseessä on kapitalismin kriisi, jossa suuria riskejä ottaneiden rahoituslaitosten velat sälytettiin valtioiden maksettaviksi.

Nykyinen, oikeistojohtoinen EU-komissio on epäonnistunut talouskriisin hoidossa. Vaikka vyönkiristyspolitiikkaa on väitetty ainoaksi vaihtoehdoksi, en voi olla ajattelematta, että kyseessä on ollut ideologinen valinta. Julkisten palveluiden leikkaaminen, palkkojen ja eläkkeiden alentaminen ja suurtyöttömyys heikentävät tavallisten, omalla työllään toimeentulevien asemaa verrattuna rikkaisiin, jotka elävät omistamallaan pääomalla.

Kuten Harakka itse toteaa: "Eurokriisissä pelastettiin pankit, mutta kansalaiset jätettiin heitteille. Talouden kiristys on ollut komission ja suurten EU-maiden ideologinen valinta, joka on aiheuttanut taloushistorian pisimmän taantuman, suurtyöttömyyden ja lisääntyvää köyhyyttä."

Myös rikkaat kärsivät, kun vyönkiristyspolitiikka tuhoaa talouskasvun. Sairainta onkin, että tällainen politiikka on kuitenkin valittu, koska se kurittaa suhteellisesti enemmän pieni- ja keskituloisia. Yhdysvallat nousi taantumasta parissa vuodessa, EU:ssa komissio on saanut taantuman pidennettyä jo viidenteen vuoteen.

En tahdo enää toista viittä vuotta taantumaa Eurooppaan. Siksi äänestän muutoksen puolesta.

Euroopan parlamentin ryhmät ovat sopineet, että suurimman ryhmän kärkiehdokas valitaan uuden komission puheenjohtajaksi. Kannatusmittausten perusteella sosialidemokraateilla on mahdollisuus saada suurimman puolueen asema, joskin kisa tulee olemaan äärimmäisen tiukka. Yksittäisen maan yksittäiset äänet voivat ratkaista sen, voittavatko sosialidemokraatit vai konservatiivit. Komission puheenjohtajan paikka on erittäin merkittävä, joten nyt eurovaaleissa äänestämisellä todella on väliä.

Vilkaisu talousuutisiin kertoo, että jokin on pielessä. Japanin talouskasvu kiihtyi 5,9 prosenttiin. Euromaiden kokonaistuotanto taas kasvoi tammi-maaliskuussa vain 0,2 prosenttia. Komissaari Olli Rehn on vuodesta 2011 lähtien luvannut kasvun käynnistyvän, mutta tuloksia ei näy.

Timo Harakka edustaa päinvastaista talousnäkemystä, kuin Olli Rehnin ja Angela Merkelin talouskuri- ja leikkauspolitiikka. Hän kannattaa leikkausten ja kurjistamisen sijaan investointeja, joilla luodaan työpaikkoja, vähennetään köyhyyttä ja saadaan talouskasvu käyntiin. Vanha sääntö, että kun yksityinen sektori on vaikeuksissa ja vähentää investointejaan, julkisen sektorin ei pidä voimistaa taantumaa vähentämällä omaa kulutustaan, on unohtunut. Harakka voi viedä muistutuksen tästä säännöstä Brysselin herroille ja rouville.

Talouspolitiikan lisäksi Timo Harakalla on asialistallaan muitakin teemoja, joita pidän tärkeinä. Yhdysvallat yrittää saada Euroopan maita luopumaan varovaisuudestaan geenimanipuloitujen elintarvikkeiden suhteen. Harakka on kuitenkin sitä mieltä, ettei ruoalla pidä leikkiä. Samoin hän puolustaa EU:n ilmastotavoitteita. Onkin mielekkäämpää hyödyntää ekoteknologian ja biotalouden kaupallisia mahdollisuuksia, kuin pönkittää teollisuutta puutteellisella ympäristönsuojelulla.

Jos tahdot mukaan auttamaan kampanjatyössä,  kannattaa vilkaista Timon verkkosivut. Voit myös ottaa yhteyttä suoraan minuun. Tärkeintä, mitä jokainen meistä voi tehdä paremman Euroopan puolesta, on äänestää eurovaaleissa numeroa 232.

Antti Rinne tarvitsee Demarinaisten tukea

SDP:n työ sukupuolten välisen tasa-arvon
ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu

Toivoisin, että Demarinaiset voisi järjestönä osoittaa yksiselitteisen tukensa SDP:n uudelle puheenjohtajalle, Antti Rinteelle. Merkittävä järjestö olisi näin mukana tukemassa uutta puheenjohtajaa matkan alkaessa ja osoittamassa vääräksi puheita puolueeseen jääneestä eriseuraisuudesta.

Ennen vaalia Demarinaiset otti kantaa Jutta Urpilaisen jatkokauden puolesta. Nyt äänestys on käyty ja jokaista meistä tarvitaan yhteisessä aatteellisessa työssä. Kansanliikkeen johtajan sukupuolella tai muilla identiteettikysymyksillä ei ole merkitystä, vain sillä kuinka liike pystyy parantamaan maailmaa ja tavallisten palkansaajien asemaa siinä. Kannanotto antaisi myös eurovaalikampanjaa käyvälle, Demarinaisten puheenjohtaja Tuula Peltoselle erinomaisen tilaisuuden profiloitua.

Olin eurovaalikampanjoimassa perjantaina, kun uusi puheenjohtaja valittiin. SDP:n vaaliteltalla käyneillä oli mielipiteitä puolesta ja vastaan, mutta monet naiset olivat harmistuneita puheenjohtajan vaihtumisesta. Demarinaisten järjestöä ja kaikkia sen jäseniä tarvitaankin nyt osoittamaan tukeaan puheenjohtaja Rinteelle ja vakuuttamaan naisäänestäjät siitä, että puolueen työ sukupuolten välisen tasa-arvon ja yhteisymmärryksen puolesta jatkuu. Naisäänestäjien kato on estettävä jo ennen kuin se tapahtuu.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Demokraatissa 14.5.2014

Demarinaiset kuuli pyyntöni ja antoi Rinteelle tukensa kannanotossaan

Mikä kaatoi Urpilaisen?

Hankalan alun jälkeen Urpilainen syttyi liekkeihin eduskuntavaalien 2011 alla ja vei SDP:n hallitukseen. Vastoin odotuksia hallitusyhteistyö toimi niin hyvin, että SDP hätyytteli kannatuksessa kokoomuksen ykköspaikkaa. Valtaa pitävä koalitio oli kuitenkin liian kapea ja kaikista hyvistä saavutuksista huolimatta vastuullinen talouspolitiikka ajoi Urpilaisen miinaan.

Oppositiossa olo ei ollut helppoa SDP:lle, eikä 2008 kesällä puheenjohtajaksi valitulle Jutta Urpilaiselle. Urpilainen pärjäsi kuitenkin erinomaisesti tv-tenteissä ennen eduskuntavaaleja 2011, mitä on pidetty yhtenä syynä sille, että SDP selvisi persujen jytkystä melko pienin menetyksin. Tämä taitava väittelijä tuli uudelleen esiin Urpilaisen kohdatessa haastajansa Antti Rinteen Paasitornin keskustelutilaisuudessa.

Eduskuntavaalien jälkeen hallitusneuvotteluissa moni asia saatiin SDP:n toivomaan asentoon ja hallitus muodostettiin kokoomuksen Jyrki Kataisen johdolla. Urpilainen päätti ottaa valtiovarainministerin salkun, jonka hoitaminen on kannatuksen näkökulmasta huomattavasti ulkoministerin tehtävää vaikeampaa.

Vaalien jälkeen rakennettu SDP:n valtakoalitio näytti kuitenkin laajalta ja tasapainoiselta. “Tuomiojalaiset” olivat tyytyväisiä, kun Erkki Tuomioja palasi ulkoministeriksi ja “heinäluomalaiset”, kun Eero Heinäluoma sai eduskunnan puhemiehen paikan.

Mutta muistan katsoneeni listaa, kun kaikki puolueen erityisavustajat ja valtiosihteerit oli saatu valittua. Ihmiset ovat nyttemmin vaihtuneet, mutta silloin näytti siltä, että kaikkiin tehtäviin on valittu henkilöt joko SAK:sta tai kahdesta helsinkiläisestä puolueosastosta. Kenenkään yksittäisen henkilön osaamisessa ei ole huomauttamista, enkä jäänyt asiaa silloin enempää murehtimaan, kun hallitustyö lähti vauhdilla käyntiin. Mutta mieleen jäi kysymys, kuinka laaja koalitio nyt itse asiassa pitääkään puolueessa valtaa?

Hallitusyhteistyö kokoomuksen kanssa sujui tavanomaisen kilvoittelun merkeissä, mutta onnistunut hallitusohjelma tuotti tuloksia. Keskinäinen nahistelu esimerkiksi kuntauudistuksen suhteen käytiin aluksi kulisseissa ja kansa antoi luottamuksensa hallituspuolueille.

Kömmähdys kunnallisvaaleissa

Seuraavaa vaalimittelöä eli lokakuun 2012 kunnallisvaaleja kohti mentiin SDP:n kannalta optimistisissa tunnelmissa. Eduskuntaryhmän ryhmäkansliamalli oli päässyt käyntiin ja yhteistyön henki oli hyvä. Kesällä noustiin yli 20 prosentin kannatuksen. Parhaimmillaan SDP oli kannatuksessa vain puoli prosenttiyksikköä kokoomusta ja valtakunnan ykköspaikkaa jäljessä. Vedonlyöntiyhtiö Unibet ehti jo antaa pienemmän kertoimen SDP:n, kuin kokoomuksen kunnallisvaalivoitolle.

Sitten tehtiin strateginen virhe.

Kunnallisvaaleihin päätettiin lähteä haastamalla kokoomus. SDP:n viisaiden keskuuteen on jäänyt elämään ajatus, että eduskuntavaalien 2003 menestys voidaan toistaa haastamalla jokin toinen puolue kaksintaisteluun. Tuolloin SDP:n puheenjohtaja Paavo Lipponen ja oppositiojohtaja Anneli Jäätteenmäki keskustelivat vaaliväittelyissä niin tulisesti, että kokoomuksen Ville Itälä jäi aivan sivuun ja kokoomus hävisi vaalit.

Ei SDP:kaan tosin 2003 vaaleja voittanut, vaan keskusta. Toisin voisi kuvitella, kun tuota vaalistrategiaa yhä vain yritetään toistaa. Onhan ajatus ihan hyvä, joskus se toimii, toisinaan taas ei. Eduskuntavaaleissa 2007 se ei toiminut, kun SDP yritti haastaa kokoomusta. Kunnallisvaaleissa 2012 SDP alkoi potkia omaa hallituskumppaniaan nilkoille ja äänestäjät rankaisivat.

Strategisia virheitä sattuu. Kuka olisi tiennyt etukäteen, ettei haastamisstrategia tule toimimaan? En minä ainakaan. Mutta oleellista olisi edes jälkikäteen myöntää, ettei valittu strategia toiminut. Silloin voisi miettiä, miksi, ja kehitellä uusia strategioita seuraaviin vaaleihin. Omaa poliittisen pelimiehen imagoaan ei saa rakastaa niin paljon, että jää vain toistelemaan “kyllä tämä toimi 2003“.

Julkisen talouden sopeuttamisessa ajettiin miinaan

Mutta ei paniikkia. Vaikka ykköspaikkaa ei kokoomukselta saatukaan kaapattua, ei hopea ole häpeä. Vaalikannatus parani kuitenkin eduskuntavaaleista. Keskusta vahvistui, mutta persut olivat 12,3 prosentin kannatuksella aivan sillassa.

Hallitustaipaleen alkupuolella talouspolitiikan asialistalla oli uusi veroluokka yli 100 000 euroa vuodessa ansaitseville eli solidaarisuusvero, harmaan talouden torjunta ja veroparatiisien saaminen kuriin. Selkeästi sosialidemokraattiseksi tunnistettavaa tekemistä.

Vuosi 2013 sen sijaan oli kannatuksen osalta tasaista alamäkeä. Kesälomien jälkeen Urpilainen tuli vahvasti julkisuuteen. Hän oli huolestunut. Kestävyysvajeesta saarnanneet “talousmiehet” olivat saaneet viestinsä viimein läpi. Valtiovarainministeri toi kestävyysvajeen myötä talouspolitiikan fokukseen tasapainottamisen, luottoluokituksen ja sopeuttamisen.

Lehtien pääkirjoitukset ja talouskamreerit kiittelivät, kansa ei. SDP:n kannatus putosi 15 prosenttiin.

Kannatusluvut eivät ole kaikki kaikessa. Uskoisin, että SDP:n aktiivit antaisivat johtajalleen anteeksi heikon kannatuksen, jos politiikan sisällöt olisivat olleet sosialidemokraattisia ja tervehdyttäneet kansantaloutta. Mutta kuukaudesta toiseen kasvava työttömien määrä ja jatkuva taantuma eivät jätä selityksille tilaa.

2010-luvulla ei pärjää 90-luvun politiikalla

Ajan henki muuttuu kollektiivisten ja individualististen arvojen välillä noin 20 vuoden syklissä. 50-luku oli konservatiivista aikaa, jolloin uskottiin kotiin, uskontoon ja isämaahan. 70-luvulla oli yhteisöllisyyden vuoro. Aikakauden avainsanoja olivat demokratia, tasa-arvo ja edistys. 90-luvulla taas korostettiin kilpailukykyä, tehostamista ja ulkoistamista.

Puoluekokouksessa Väinö Tannerin mitalin saanut Paavo Lipponen osasi 90-luvulla lukea ajan henkeä oikein. Hän vei kansainvälisen kolmannen tien sosialidemokratian imussa SDP:ta markkinamyönteisempään suuntaan ja hallitusyhteistyö valtiovarainministeri Sauli Niinistön kanssa toimi. 90-luvulla SDP menestyi, vaikka aikakauden henki oli kylmä.

Jonkinlaisena suurena viisautena SDP:ssa on totuttu pitämään myös, että “vaalit voitetaan keskeltä”. Tämä on ehkä toiminut Lipposen aikana, vaikka se onkin virheellinen tulkinta. Vaalit voitetaan tulkitsemalla ajan henkeä oikein. Lipposen aikana menestys vaati siirtymää poliittiseen keskustaan. 2010-luvun iskusanat osataan tiivistää vasta aikakauden päätyttyä, mutta nyt kansa kaipaa kollektiivisia arvoja. Toisista välittämisen ja yhteisöllisyyden ajalla ihmiset vieroksuvat kylmäkiskoista talouden tasapainottamisen politiikkaa.

Entäs tästä eteenpäin?

Virheistä on opittava. Niitä ei voi sälyttää yhden toverin niskaan, sillä päätöksiä on tehty tiiminä. Kamreerimentaliteetista on päästävä eroon. Taseiden hoitamisen on palveltava ihmisten hyvinvointia, eikä päinvastoin. Kun poliittiseen keskustaan siirtyminen ei ole tuonut lisää kannatusta, oikea ratkaisu ei ole siirtyä vielä keskustampaan.

Ns. talousviisaita voi kuunnella vähemmän tarkalla korvalla ja tavallisia ihmisiä paljon tarkemmalla korvalla. Kun talousmiehet tulevat esittämään ikäviä vaihtoehtojaan, on pysyttävä lujana. On vaadittava ratkaisuja, jotka ovat sekä oikeudenmukaisia, että tehokkaita, eikä hyväksyttävä vain jompaakumpaa. Työn tarjonnan korostamisesta on siirryttävä työn kysynnän vahvistamiseen.

Kaikki sosialidemokraatit on otettava mukaan hoitamaan puolueen asioita. Tehtävät eivät saa keskittyä niin harvoille, että osa porukasta ylityöllistyy ja suurin osa kokee olevansa katsomossa. Urpilaista ja hänen esikuntaansa ei missään tapauksessa saa työntää ulkokehälle. Siinä porukassa on valtava osaaminen ja asiantuntemus, jolle on käyttöä. Jutta on yksi meistä.

Analyysi on julkaistu verkkolehti Hämeen Kaiussa 9.5.2014

Ansiottomien tulojen verottaminen on perusteltua

Verotetaan mieluummin ilmaiseksi
saatua rahaa, kuin työllä ansaittua

Poliittinen oikeisto on ottanut perintöveron kohteekseen. Jukka Oksaharju jatkoi (SS 17.4.) tykitystä. Kuten yleensä, argumentit perustuivat lähinnä markkinaideologiaan, eivätkä yhteiskunta-analyysiin, taloustieteeseen tai oikeudenmukaisuuteen.

Yksinkertaistettuna ihmisen tulot voidaan jakaa kahteen ryhmään. Palkkatuloihin vaikuttavat esimerkiksi ihmisen kyvyt ja ominaisuudet, koulutus, sekä se kuinka paljon ja tehokkaasti hän tekee työtä.

Toisen ryhmän tulot taas eivät riipu ihmisen omista tekemisistä. Perintö on tällaista tuloa. Se määräytyy syntyperän mukaan, kuten aatelisarvot keskiaikaisissa yhteiskunnissa.

Kun tuloja täytyy verottaa, suurin osa ihmisistä kokee, että on oikeudenmukaisempaa verottaa ansiotonta kuin työllä ja vaivalla ansaittua tuloa. Jos oikeisto saa jyrättyä läpi perintöveron poiston, on sama summa kerättävä tiukentamalla palkka- ja kulutusveroja. Siis verottamalla ansaittuja tuloja kovemmin.

Korkeampi työn verotus vähentää yksilön kannustimia tehdä työtä ja kouluttautua. Yhteiskunnan tulee kannustaa työntekoon ja itsensä kehittämiseen. Perintöveron poistaminen lisää ainoastaan kannustetta syntyä paljon omistusta haalineeseen perheeseen.

Perintöverosta valittamisen sijaan tahtoisin kuulla kaikenlaisilta yritysstrategeilta rakentavia ehdotuksia, kuinka varallisuus siirretään oikeudenmukaisesti edelliseltä sukupolvelta koko seuraavalle sukupolvelle, eikä vain sen harvoille ja valituille edustajille.

Kriisin sijaan sukupolvenvaihdoksen tulisi olla yritykselle mahdollisuus kasvaa hankkimalla uusia osakkaita ja heidän mukana tulevaa osaamista ja uusia ideoita. Perheyrityksistä keskikokoisiksi laajentuvat yritykset pystyisivät työllistämään paremmin ja yrittäjyyden riski jakaantuisi tasaisemmin.

Yritysten siirtäminen seuraavalle sukupolvelle on keskeinen tekijä Suomen kansantalouden jatkuvuuden varmistamiseksi. Siinä on hyödynnettävä koko seuraavan sukupolven osaaminen ja yritteliäisyys.

Mielipidekirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 23.4.2014