Maanpuolustusta olisi mahdollista uudistaa

Maanpuolustus tavataan ajatella synonyymina sotilaalliselle maanpuolustukselle. Kuitenkin nykyisin valtioita kohtaavat monen muunkinlaiset uhat, kuin sotilaalliset. Maanpuolustusta ja sen keskeistä osaa, asevelvollisuutta, voitaisiinkin kehittää niin, että puolustusvoimat olisi valmis reagoimaan monipuolisemmin erilaisiin uhkiin ja kriiseihin.

Maanpuolustusvelvollisuutta voitaisi uudistaa niin, että aseellisen palveluksen rinnalle otettaisi myös muita mahdollisuuksia suorittaa maanpuolustusvelvollisuus. Vastaavalla tavalla, kuin nykyisin koulutetaan reserviin sotilaita sotilaallista uhkaa tai konfliktia varten, voitaisi kouluttaa myös esimerkiksi terveydenhoidollista tai ympäristönsuojelureserviä. Maanpuolustusvelvollisuus koskisi edelleen kaikkia kansalaisia, mutta nyt asevelvollinen voisi itse päättää, millä sektorilla -sotilaallisella, väestön- tai ympäristönsuojelullisella- haluaisi maataan palvella.

Kun nykyisin suurin osa ikäluokkien miehistä suorittaa aseellisen palveluksen, tulee palvelukseen aina sinne sekä motivaationsa että fyysisen kuntonsa kannalta huonosti sopivia varusmiehiä. Tämä haittaa myös kyvykkäimpien taistelijoiden koulutusta ja aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia. Puolustusvoimien päämääränä onkin ollut pienentää reservinsä lukumäärää, mutta tehdä siitä suorituskykyisempää.

Jos lintuinfluenssa leviäisi Suomeen, se voisi pahimmassa tapauksessa aiheuttaa pulaa terveydenhuoltohenkilökunnasta, sillä juuri he oletettavasti sairastuisivat tautiin. Tällaisessa tilanteessa kutsuttaisiin eläkkeelle jääneitä ja terveydenhuoltoa opiskelevia ihmisiä töihin. Sen lisäksi olisi tärkeää, että Suomella olisi tuntuva reservi, vaikkapa 30 000- 50 000 henkilöä, jotka olisivat saaneet varusmiespalveluksessa terveydenhoidon ja hygienian perustaidot. He eivät tietenkään voisi täysin korvata lääkäreitä ja sairaanhoitajina, mutta voisivat toimia kullanarvoisina heidän työtään tukevina henkilöinä.

Maailmalla tapahtuu paljon tuhoisia ympäristötapaturmia. Myös Suomen lähialueilla esimerkiksi öljykuljetukset ovat lisääntyneet. Eräs puolustusvoimien haara voisi kouluttaa reserviä torjumaan ympäristöhaittoja. Suurimmalla osalla kansalaisista ei ole tietoa, kuinka ympäristöonnettomuuden sattuessa tulisi menetellä, joten sellaiseen tilanteeseen olisi hyvä varautua etukäteen.

Tällainen uudistus toisi myös helpotusta problematiikkaan, joka nykyisin koskee siviilipalvelusta ja totaalikieltäytymistä. Ymmärrän hyvin sellaisen ihmisen etiikkaa, joka ei halua häntä opetettavan tappamaan toisia ihmisiä. Uudistetussa maanpuolustusjärjestelmässä jokainen voisi valita sellaisen haaran, jossa palveleminen ei ole hänen henkilökohtaista etiikkaansa vastaan. Erilaisia maanpuolustushaaroja tai -sektoreita voitaisi myös kehittää ja ottaa käyttöön maailmanpoliittisen tilanteen muuttuessa. Myös kullakin sektorilla palvelevien varusmiesten määrää voitaisi mukauttaa kulloistenkin riskitekijöiden mukaan. Esimerkiksi ympäristöonnettomuuden tullessa luultavammaksi voitaisi suurempi osa ikäluokasta kouluttaa ympäristönsuojelujoukkoihin.

Uudistus palvelisi myös sukupuolten välistä tasa-arvoa. Monet naiset kokevat nykyisen aseellisen palveluksen fyysisesti liian raskaaksi ja siksi keskeyttävät tai jättävät menemättä palvelukseen. Jos maanpuolustussektoreita olisi useampi, kuin vain sotilaallinen sektori, voisi useampi nainen palvella maataan puolustusvoimissa.

Puolustusvoimien on puolustettava kaikkien kansalaisten turvallisuutta. Redusoimalla uhat pelkiksi sotilaallisiksi uhiksi ja varautumalla vain niihin puolustusvoimat laittaa päänsä pensaaseen piiloon maailman muutokselta.

Ranskassa sukupolvien konflikti

Ranskassa osoitetaan mieltä hallituksen esittämää lakiuudistusta vastaan. Opiskelijat, nuoret ja ammattiliitot ovat yhdistäneet voimansa protestoidakseen uudistusta, joka pidentäisi alle 26-vuotiaiden työntekijöiden koeajan muutamasta kuukaudesta kahteen vuoteen. Tämän koeajan aikana työntekijän irtisanominen on huomattavasti helpompaa, kuin vakiintuneessa työsuhteessa.

Suuttumus tällaista esitystä vastaan on ymmärrettävää. Oman elämän suunnitteleminen ja esimerkiksi perheen perustaminen tulee paljon hankalammaksi, jos saa jatkuvasti pelätä työsuhteensa jatkumisen puolesta. Perustelu, että irtisanomissuojan heikentäminen rohkaisee työnantajaa palkkaamaan nuoren, on kestämätön. Miksi työnantaja vakiinnuttaisi nuoren työntekijän kahden vuoden koeajan jälkeen, eikä vain palkkaisi uutta nuorta yhtä huonoilla ehdoilla hänen tilalleen?

Epäsäännölliset työsuhteet ovat jo nyt ongelmallisia. Pätkätyöt lisäävät oleellisella tavalla epävarmuutta yksilön elämään. Ranskan oikeistohallituksen esittämä irtisanomissuojan heikennys ei ole tapa taistella tätä ongelmaa vastaan, vaan antautumista ja kyvyttömyyttä etsiä toimivia ratkaisuja. Tällainen politiikka ei auta pätkätöiden ja sosiaaliturvan välillä rämpivää prekariaattia, vaan antaa heidän epäoikeudenmukaiselle asemalleen valtiovallan siunauksen.

Ranskan protesteissa on kuitenkin kyse ennen muuta sukupolvien välisten intressien törmäämisestä. Ranskalla on selkeitä vaikeuksia sopeutua integroituvaan Eurooppaan ja globalisoituvaan maailmaan, ja se yrittää ylläpitää vanhoja rakenteitaan. Nyt Ranska on uhraamassa nuorisoaan. Heidän irtisanomissuojastaan on tingittävä, jotta keski-ikäiset voivat pitää omat, hyväpalkkaiset, turvatut ja kannattamattomat työpaikkansa.

Ilahduttavaa on, että ranskalainen ammattiyhdistysliike on lähtenyt tukemaan nuorisoa. Se olisi myös voinut päättää tukea hallituksen esitystä, sillä oletettavasti suurin osa sikäläisen ay-liikkeen jäsenistä ei kuulu siihen ikäluokkaan, jonka asemaa nyt pyritään heikentämään. Puolustaessaan yhteiskunnan vähävaraisten, tässä tapauksessa ranskalaisten nuorten ja opiskelijoiden, asemaa ay-liike tekee todellisen palveluksen solidaarisuudelle. Koska Suomessa suljetaan satamat opintotukien nostamiseksi?

Psykologian ammattikoulu

Opiskelen sivuaineena psykologiaa ja olin eilen oppiaineen tentissä. Kyseessä oli monivalintatentti. Mielestäni tällaista tenttiformaattia on hyvin kyseenalaista käyttää yliopistossa. Se ei suinkaan rohkaise opiskelijaa hahmottamaan suuria kokonaisuuksia, pohtimaan ja kyseenalaistamaan oppimiaan asioita, opeta erottamaan oleellista epäoleellisesta tai problematisoimaan vallitsevia näkemyksiä. Sen sijaan monivalintatentti rohkaisee nippelitiedon omaksumiseen, detaljien ulkoa opetteluun ja valmiiksi pureskellun tiedon vastaanottamiseen.

Koska monet psykologian käsittelemät asiat ovat moniuloitteisia, eivät ne helposti taivu selkeiksi kyllä-tai-ei-kysymyksiksi. Ilmeisesti tämän takia tentissä kysyttiin paljon asioita, joihin voi vastata kyllä tai ei, kuten eri psykologian tutkijoiden saavutuksia. Valitettavasti se, että opiskelija osaa vastata, kuka kehitti PF-16-teorian, ei vielä takaa, että hän lainkaan tuntee tuota teoriaa.

Tuollainen monivalinta sopisi kenties luonnontieteisiin, joissa voidaan tuottaa yksinkertaisiksi lauseiksi puettavia faktoja, kuten että lantaanin järjestysluku on 57 tai että punasiirtymä johtuu tähtien etääntymisestä toisistaan. Ihmisen mieli on kuitenkin liian monimutkainen selitettäväksi vastaavalla tavalla. Toivon, että psykologian pääaineopiskelijoille järjestettävissä tenteissä heillä on paremmat mahdollisuudet pohtia ihmisen mielen toimintaa, kuin redusoivissa monivalintatenteissä. Pelkään, että tuollaiset tentit saavat tulevat psykologit ja psykiatrit uskomaan, että kaikkien heidän kohtaamiensa potilaiden ongelmiin on olemassa tietty yksi, oikea ratkaisu, joka heidän on löydettävä. Tällaisen ajattelumallin omaksunut psykiatri ei pohdiskele masentuneen potilaansa kanssa, kuinka tämä voisi saada elämänilonsa takaisin, vaan arvioi, mitä lääkettä potilaalle tulisi määrätä.

Uutta asennetta kehitysmaapolitiikkaan

Monet kehitysmaiden tilanteesta huolissaan olevat kansalaisjärjestöt ovat ylläpitäneet keskustelua siitä, tulisiko Suomen nostaa kehitysyhteistyömäärärahojaan. On muistettu paheksua sitä, ettei Suomi panosta kehitysyhteistyöhön YK:n suosittelemaa 0,7 % bruttokansantuotteestaan.

On hienoa, että teollisuusmaiden kansalaiset ovat huolissaan köyhempien maiden kansalaisista. Valitettavasti jatkuvasti syvenevää taloudellista eroa teollisuus- ja kehitysmaiden välillä ei ratkaista nostamalla kehitysyhteistyömäärärahoja tuohon 0,7 prosenttiin. Edes panostuksen nostaminen kaksinkertaiseksi YK:n suositukseen verrattuna, 1,4 prosenttiin, ei riitä.

Kaikki rahalliset panostukset, joita kehitysmaiden ahdingon lievittämiseksi tehdään, voidaan tehdä tyhjäksi kauppapolitiikalla. Omien markkinoidensa suojelulla, tulleilla, subventioilla ja polkumyynnillä teollisuusmaat tekevät moninkertaisesti sen verran hallaa kehitysmaiden taloudelle, kuin mitä ruhtinaallisimmallakaan kehitysavulla niitä auttavat. Lisäksi kansainväliset rahoitusinstituutiot pakottavat lainoistaan riippuvaiset kehitysmaat useinkin harjoittamaan talouspolitiikkaa, joka edesauttaa teollisuusmaiden taloudellisia intressejä, ei niiden omia.

Nykyinen suhtautuminen kehitysmaihin on paternalistista. Niille annetaan mitättömän pieniä määriä rahaa ja sitten neuvotaan, kuinka niiden tulee hoitaa talouttaan. Samaan aikaan niiltä viedään vahvemman oikeudella mahdollisuus kilpailla maailman markkinoilla samoilla edellytyksillä, kuin teollisuusmaiden. Sama asennoituminen näkyy myös ympäristöpolitiikassa. Kehitysmaille ollaan olevinaan armollisia, kun niiltä ei vaadita samanlaisia päästöjen rajoituksia, kuin teollisuusmailta. Tämä johtaa vanhentuneen teollisuuden siirtymiseen kehitysmaihin, jolloin ilmansaasteet eivät vähene, mutta ovatkin kehitysmaiden asukkaiden hengiteltävinä, eivätkä teollisuusmaiden.

Jos kehitysmaita todella halutaan auttaa, on niitä kohtaan opeteltava aivan uusia asenteita teollisuusmaissa. Ne on otettava tasavertaisina kumppaneina, joille on annettava tasavertainen pääsy kansainväliseen kauppaan, mutta niiltä on myös vaadittava samanlaista sitoutumista esimerkiksi globaaliin ilmastopolitiikkaan, kuin muiltakin mailta. Parhaiten autamme kehitysmaita, kun emme häiritse niiden omaa taloudellista kehitystä. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi tullejamme ja subventioitamme on leikattava, mielellään poistettava kokonaan. Kehitysmaiden asukkaat ovat aivan yhtä älykkäitä, ahkeria ja osaavia, kuin teollisuusmaidenkin. He menestyvät kyllä, kun heille annetaan siihen mahdollisuus.

Lapset trendikonsumerismin kuristuksessa

Kävin tänään etsiskelemässä syntymäpäivälahjaa pian neljä vuotta täyttävälle kummitytölleni, Assille. Vaatekaupassa hämmästelin, kuinka valtavia määriä erilaisia vaatteita lapsille on saatavilla. Lasten vaatteiden muotivirtaukset näyttävät vaihtuvan yhtä nopeasti kuin aikuistenkin, eivätkä lasten vaatteet ainakaan halvempia ole, kuin aikuisten. Ilmeisesti niissä ei siis makseta vain kankaasta.

Löysin uskoakseni hyvän lahjan, mutta tämä ilmiö jäi vaivaamaan. Hankkiessaan kysyntää vaatteilleen ja luodessaan uusia markkinoita ovat vaatetuottajat ja -kauppiaat ilmeisesti löytäneet melko helpon ja puolustuskyvyttömän uhrin: Lapset. Tämä kuluttajaryhmä tuntuu olevan myös melko varakasta. Tuloerojen kasvun myötä ainakin toisissa perheissä tuntuu olevan varaa laittaa lasten muotivaatteisiin summia, jotka ovat esimerkiksi opintotukea suurempia. Lasten on myös ymmärrettävästi vaikea kyseenalaistaa heille syötettävää konsumerismin ilosanomaa: "Kun ostat joka viikko uudet vaatteet, saat hyväksyntää. Kun ostat joka viikko uudet vaatteet, tulet onnelliseksi."

Talodellisesta perspektiivistä katsoen tällainen ei vaikuta mielekkäältä. On jo riittävän paha, että aikuisille rahdataan vaatteita toiselta puolelta maailmaa, Bangladeshista, Indonesiasta ja Kambodžasta. Käyttökelpoiset vaatteet hylätään lyhyen käytön jälkeen, koska on ostettava taas uusia, jotta pysyy muotivirtausten ja trendien perässä. Rahtilaivat tuovat taas uusia lasteja Kauko-Aasian sweat shopeista. Täytyykö myös lapset integroida osaksi tätä maailmantaloudellista haaskausta?

Lasten opettaminen trenditietoisiksi konsumeristeiksi on myös inhimillisesti problemaattista. Millaiset elämänarvot oppii lapsi, jolle jo pienenä tolkutetaan, että hänellä on oltava rahaa viimeisimmän muodin mukaisiin vaatteisiin, jotta hänet hyväksytään, jotta hänen tunnustetaan olevan hyvä ihminen? Lasten sosiaaliset suhteet eivät ole sen yksinkertaisempia, kuin aikuistenkaan, ja epämuodikkaiden vaatteiden pitäminen voi hyvinkin johtaa silmätikun asemaan esimerkiksi koulussa. Samalla lapset oppivat myös ilmentämään sosiaalisia hierarkoita, siis vanhempiensa taloudellista toimeentuloa, vaatteillaan. Tämä on omiaan johtamaan alempien sosiaaliluokkien lapsien syrjintään.

Lasten kasvaminen aikuiseksi ja oman identiteetin muodostaminen ei ole helppoa. Lapset joutuvat jo hyvin nuorella iällä kantamaan huolta ulkonäöstään, koulustaan ja suhteistaan perheeseensä ja vanhempiinsa. Ei heille tarvitse ainakaan lisätä epävarmuutta itsestään pakottamalla heidät jatkuvasti tarkastelemaan itseään siitäkin perspektiivistä, ovatko heidän vaatteensa sellaiset, kuin vaateteollisuuden anonyymi auktoriteetti määrää.

Lasten integroiminen vaateteollisuuden trendikonsumerismiin on heidän raastamistaan lasten maailmasta ja pakottamista aikuisten maailmaan. Olkaamme me aikuiset sen verran viisaita, että vaikka itse höyrähtäisimme muotitrendien seuraamiseen, antaisimme lapsille mahdollisuuden välttää sitä mahdollisimman pitkään. Ei 11-vuotiaan tarvitse vielä tietää, mikä on muodikasta ja mikä ei, hän ehtii sitä pohtimaan myöhemminkin. Älkäämme viekö lapsia vaatekauppoihin, viekäämme heidät leikkipuistoihin, kirjastoihin ja elokuviin. Älkäämme opettako lapsille kuinka heidän tulee pukeutua saadakseen hyväksyntää, opettakaamme heidät hyväksymään itsensä sellaisina, kuin ovat.

Realismi, idealismi ja utopia

Poliittisessa argumentaatiossa on tavallista pyrkiä esittämään omat näkemykset sellaisina, että ne ovat toteutettavissa ja vastaavasti kilpailijan näkemykset mahdottomina toteuttaa. Tällöin vedotaan siihen, että argumentoijan oma näkemys on realistinen, kun taas vastapuolen idealistinen tai utooppinen. Yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikka keskustelu opintotukien korottamisesta. Vaatimukset opintotuen korottamisesta on helppo ampua alas nimittämällä niitä epärealistisiksi. "Olisihan tuo hyvä ja tarpeellinen idea, mutta on liian idealistista olettaa, että kaikilla voisi olla tasapuoliset mahdollisuudet opiskella opintotuen turvin."

Kutsuttakoon tällaista argumentaatiota, joka pyrkii kumoamaan vastustajan argumentit leimaamalla ne todellisuudelle vieraiksi ja toteuttamiskelvottomiksi realismi-utopia-argumentaatioksi. Tällaiselle argumentaatiolle on ominaista, etteivät realismin, idealismin ja utopian käsitteet ole pysyviä tai tarkasti määriteltyjä, vaan ne luodaan kuhunkin poliittiseen puhuntatilanteeseen ad hoc. Sama puhuja voi toisessa keskustelussa nimittää realistiseksi samaa poliittista toimea, jota aiemmin sanoi utooppiseksi. Tällainen käsitteellinen uudelleenmäärittely ei johdu siitä, että aiemmin mahdoton asia sittemmin tulisi mahdolliseksi esimerkiksi teknologisen kehityksen kautta, vaan puhuja muuttaa käsityksiään realistisesta ja ei-realistisesta saavuttakseen argumentatiivista etua.

Realismi-utopia-argumentaatiota on erityisen helppo käyttää ehdotettujen uudistusten vastustamiseen. Koska uudistuksen vaikutuksista ei ole olemassa empiiristä tietoa, voidaan aina sanoa, että uudistuksen tavoitteet ovat hyvät, mutta keinot eivät ole realistisia. Näin siitä tulee uudistuskammoisten konservatiivien argumentatiivinen ase. Ihmisluonto voidaan aina kuvata niin hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi, että mikä tahansa lisäys hänen oikeuksiinsa johtaa huonoihin seurauksiin.

Hyvää tarkoittavien uudistusten nimeäminen idealistisiksi ja siksi toteuttamiskelvottomiksi johtaa politiikan muuttumiseen pelkäksi hallinnoinniksi. Sen sijaan, että politiikka etsisi uusia näkökulmia ja avauksia, se jää toteuttamaan totuttuja tehtäviään vanhoilla kaavoilla. Poliittinen rohkeus menetetään ja poliitikoista tulee kuin virkamiehiä. Poliittista pelivaraa sulkeutuu, kun politiikka ei enää pyri etsimään tapoja tehdä asiat toisin. Jos jokin uudistus johtaisi hyviin seurauksiin, se leimataan idealistiseksi.

On käsitettävä, ettei idealistinen tarkoita samaa, kuin toteuttamiskelvoton. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, minimipalkka ja Euroopan integraatio ovat kaikki idealistisia politiikkoja, mutta kun niihin on uskallettu ryhtyä, on ne havaittu toimiviksi ja palkitseviksi. Meidän on suhtauduttava avoimin mielin myös niihin idealistisiin poliittisiin ratkaisuihin, joita teemme nyt. Esimerkiksi ympäristön suojelemiseen on suhtauduttava vakavasti. Vaatimuksia kansainvälisistä ympäristösopimuksista ei tule enää hylätä idealistisina. Ne ovat idealistisia, mutta tässä tapauksessa tuo idealismi on ainoa politiiikka, joka voi meitä auttaa. Konservatiivinen suhtautuminen, ettei ympäristöongelmiin tarvitse puuttua ja ne katoavat itsestään, on kaikkea muuta kuin realistinen.

Jos idealismi, usko siihen, että asiat voivat olla paremmin jos ja vain jos teemme ne paremmiksi, ei ohjaa politiikkaa, mikä sitten ohjaa? Konservatiivinen "realismiko", joka keskittyy status quon säilyttämiseen? Idealismi ei ole realismin vastakohta, vaan ne ovat yhteensovitettavissa. Politiikka, joka on ihmisten hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista, on myös taloudellisesti tarkoituksenmukaista. Idealismi on siis kultainen keskitie reaalipolitiikan ja utopian välillä.