Realismi, idealismi ja utopia

Poliittisessa argumentaatiossa on tavallista pyrkiä esittämään omat näkemykset sellaisina, että ne ovat toteutettavissa ja vastaavasti kilpailijan näkemykset mahdottomina toteuttaa. Tällöin vedotaan siihen, että argumentoijan oma näkemys on realistinen, kun taas vastapuolen idealistinen tai utooppinen. Yksinkertainen esimerkki voisi olla vaikka keskustelu opintotukien korottamisesta. Vaatimukset opintotuen korottamisesta on helppo ampua alas nimittämällä niitä epärealistisiksi. "Olisihan tuo hyvä ja tarpeellinen idea, mutta on liian idealistista olettaa, että kaikilla voisi olla tasapuoliset mahdollisuudet opiskella opintotuen turvin."

Kutsuttakoon tällaista argumentaatiota, joka pyrkii kumoamaan vastustajan argumentit leimaamalla ne todellisuudelle vieraiksi ja toteuttamiskelvottomiksi realismi-utopia-argumentaatioksi. Tällaiselle argumentaatiolle on ominaista, etteivät realismin, idealismin ja utopian käsitteet ole pysyviä tai tarkasti määriteltyjä, vaan ne luodaan kuhunkin poliittiseen puhuntatilanteeseen ad hoc. Sama puhuja voi toisessa keskustelussa nimittää realistiseksi samaa poliittista toimea, jota aiemmin sanoi utooppiseksi. Tällainen käsitteellinen uudelleenmäärittely ei johdu siitä, että aiemmin mahdoton asia sittemmin tulisi mahdolliseksi esimerkiksi teknologisen kehityksen kautta, vaan puhuja muuttaa käsityksiään realistisesta ja ei-realistisesta saavuttakseen argumentatiivista etua.

Realismi-utopia-argumentaatiota on erityisen helppo käyttää ehdotettujen uudistusten vastustamiseen. Koska uudistuksen vaikutuksista ei ole olemassa empiiristä tietoa, voidaan aina sanoa, että uudistuksen tavoitteet ovat hyvät, mutta keinot eivät ole realistisia. Näin siitä tulee uudistuskammoisten konservatiivien argumentatiivinen ase. Ihmisluonto voidaan aina kuvata niin hirvittäväksi ja epäinhimilliseksi, että mikä tahansa lisäys hänen oikeuksiinsa johtaa huonoihin seurauksiin.

Hyvää tarkoittavien uudistusten nimeäminen idealistisiksi ja siksi toteuttamiskelvottomiksi johtaa politiikan muuttumiseen pelkäksi hallinnoinniksi. Sen sijaan, että politiikka etsisi uusia näkökulmia ja avauksia, se jää toteuttamaan totuttuja tehtäviään vanhoilla kaavoilla. Poliittinen rohkeus menetetään ja poliitikoista tulee kuin virkamiehiä. Poliittista pelivaraa sulkeutuu, kun politiikka ei enää pyri etsimään tapoja tehdä asiat toisin. Jos jokin uudistus johtaisi hyviin seurauksiin, se leimataan idealistiseksi.

On käsitettävä, ettei idealistinen tarkoita samaa, kuin toteuttamiskelvoton. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, minimipalkka ja Euroopan integraatio ovat kaikki idealistisia politiikkoja, mutta kun niihin on uskallettu ryhtyä, on ne havaittu toimiviksi ja palkitseviksi. Meidän on suhtauduttava avoimin mielin myös niihin idealistisiin poliittisiin ratkaisuihin, joita teemme nyt. Esimerkiksi ympäristön suojelemiseen on suhtauduttava vakavasti. Vaatimuksia kansainvälisistä ympäristösopimuksista ei tule enää hylätä idealistisina. Ne ovat idealistisia, mutta tässä tapauksessa tuo idealismi on ainoa politiiikka, joka voi meitä auttaa. Konservatiivinen suhtautuminen, ettei ympäristöongelmiin tarvitse puuttua ja ne katoavat itsestään, on kaikkea muuta kuin realistinen.

Jos idealismi, usko siihen, että asiat voivat olla paremmin jos ja vain jos teemme ne paremmiksi, ei ohjaa politiikkaa, mikä sitten ohjaa? Konservatiivinen "realismiko", joka keskittyy status quon säilyttämiseen? Idealismi ei ole realismin vastakohta, vaan ne ovat yhteensovitettavissa. Politiikka, joka on ihmisten hyvinvoinnin kannalta tarkoituksenmukaista, on myös taloudellisesti tarkoituksenmukaista. Idealismi on siis kultainen keskitie reaalipolitiikan ja utopian välillä.