Hyvää vuosipäivää kaikille

Tänään huhtikuun 26. tulee kuluneeksi 20 vuotta Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta. Muistan itsekin, kun onnettomuudesta uutisoitiin, vaikken ollut tuolloin kuin neljä vuotta. Vuosipäivän yhteydessä onnettomuutta ja sen seurauksia on pohdittu monessa mediassa ja esimerkiksi Neuvostoliiton viimeinen johtaja Mihail Gorbatshov on sanonut Neuvostoliiton romahtamisen alkaneen tuosta tapahtumasta.

Asenteiden ydinvoimaa kohtaan on sanottu lieventyneen viime aikoina. Ainakin jotkut mediat katsovat, ettei ydinvoimaa enää vastusteta niin voimakkaasti, kuin on aiemmin vastustettu. Ydinvoimalobbaajien viesti on siis saattanut mennä perille. Heidän nykyinen argumentaationsa vaikuttaa koostuvan kolmesta osasta: 1. Energiaa on tuotettava koko ajan lisää 2. Päästöjä on vähennettävä 3. Kaikki muut vaihtoehdot, kuin fossiiliset polttoaineet ja ydinvoima ovat epärealistisia.

Näistä premisseistä ydinvoiman lisärakentamisen tarve tulee hyvin ilmeiseksi, varsinkin jos sen katsotaan tuottavan vähemmän päästöjä, kuin fossiilisten polttoaineiden käytön. Ei ole ihme, että tämä kieltämättä looginen päättely on saanut jopa joitain vihreästi ajattelevia ihmisiä puolelleen. Voimmeko nyt siis vaan kaikki olla iloisia atomivoimanystäviä?

Lienemme kaikki samaa mieltä edellä mainitusta premissistä kaksi, mutta yksi ja kolme ovat problemaattisempia. Tarvitsemmeko todella jatkuvasti lisää energiaa? Mielestäni länsimaissa ollaan saavutettu sellainen materiaalinen elintaso, ettei sen kasvattaminen enää lisää oleellisesti elämänlaatua. Suurimman osan elämänlaatua kasvattaisi tehokkaiten panostaminen nimenomaan postmaterialistisiin hyödykkeisiin. Emme tarvitse niinkään lisää roinaa, kuin laadukkaampaa vanhustenhoitoa, turvallisempaa lastenhoitoa, korkeatasoisempaa teatteria, puhtaampaa ympäristöä ja kauniimpia rakennuksia. Harva kärsii siitä, ettei hänellä ole mahdollisuutta vaihtaa puhelintaan uuteen puolen vuoden välein. Moni kärsii siitä, ettei hänellä ole aikaa viettää perheensä ja ystäviensä kanssa.

Vaihtoehtoisten energiantuotantotapojen määritteleminen yksikantaisesti epärealistisiksi on tyypillistä vaihtoehdottomuusretoriikkaa. Huonoa politiikkaa perustellaan usein sillä, ettei vaihtoehtoja ole. Politiikan tulisi kuitenkin olla nimenomaan uusien ratkaisujen ja pelitilan luomista, eikä niiden sulkemista ja laput silmillä kulkemista. Yhteinen aurinkomme tuottaa niin valtavia määriä energiaa, että sillä kyllä tyydytetään yhden pienen ihmiskunnan energiantarve. Tätä energiaa on hyödynnettävä paremmin, jollei aurinkopaneeleilla, niin biopolttoaineilla.

Tänään MTK maksoi meille 15,8 miljoonaa euroa

Maataloustuottajien keskusliitto MTK ja sen edustaja hallituksessa Suomen Keskusta suojelevat ympäristöä melko erikoisella tavalla. Uusin innovaatio tässä ympäristönsuojelussa on fossiilisten polttoaineiden käytön tukeminen maanviljelijöille myönnettävillä veronalennuksilla. Asiasta kertovat tarkemmin esimerkiksi Yle ja Helsingin Sanomat.

Tällaista politiikkaa on kritisoitu voimakkaasti niin eduskunnassa kuin laajemmalti kansalaisten parissa. Samaan aikaan kun keskusta puhuu kotimaisten biopolttoaineiden tukemisesta, antaa se viljelijöille mahdollisuuden käyttää ulkomaista öljyä ja laittaa laskun veronmaksajien maksettavaksi. Julkishallinnosta löytyy melko monta sektoria, joilla olisi käyttöä näille rahoille. Sellaista käyttöä, jossa veronmaksajat saisivat jotain verojensa vastineeksi.

Keskustalainen käsitys ympäristönsuojelusta tuntuu muutenkin hämmentävältä. Tämän fossiilisten polttoaineiden tukemisen lisäksi keskusta on esimerkiksi alentanut teollisuuden sähköveroa ja maksanut valtion kassasta yksityisten yritysten päästöoikeuksia. Lisäksi keskustan pakonomaisesti suojelema maataloustuotanto on eräs merkittävimmistä ympäristön pilaajista Suomessa.

Se, että tällaista voi tapahtua suomalaisessa poliittisessa järjestelmässä ei anna kovinkaan lohdullista kuvaa politiikan tai Suomen tulevaisuudesta. Itse jaksan naiivisti uskoa, että poliitikoilla olisi intressejä toimia niin, että mahdollisimman monet ihmiset hyötyvät heidän päätöksistään, muiden maiden ja tulevien sukupolvien ihmiset mukaanlukien. Keskustalainen politiikka on nimenomaan esimerkki juuri päinvastaisesta politiikasta. Se ei anna minkäänlaista painoarvoa ympäristölle tai ihmisten väliselle tasavertaisuudelle. Kyseinen puolue on malliesimerkki siitä, kuinka puolue toimii käytännössä yhden asian etujärjestönä tuijottaen vain heidän edunvalvontaansa. Tälle polttoaineiden verohelpotukselle ei ole MTK tai keskustakaan esittänyt mitään muita perusteita, kuin lisätä ydinkannattajakuntansa, maanviljelijöiden, käytettävissä olevia tuloja. Tämä tapahtuu muiden ihmisten ja ympäristön kustannuksella.

Jos tulonjakoa yhteiskunnassa muutetaan valtion interventiolla, tulisi tämän muutoksen aina tapahtua niin, että heikoimmassa asemassa olevien suhteellista asemaa parannettaisiin. Maanviljelijät eivät todellakaan ole suomalaisen yhteiskunnan vähävaraisia.

Ympäristönsuojelu on yksi ihmiskunnan suurimpia haasteita, jonka vuoksi meidän kaikkien on tehtävä uhrauksia. Paitsi tietysti keskustalaisten

Viina kortille?

Kieltolain jälkeen alkoholi on Suomessa vakiinnuttanut asemansa hyväksyttynä, sosiaalisena huumeena. Sitä täällä käytetäänkin runsaasti ja sen käyttö aiheuttaa paljon ongelmia. Terveydelliset ongelmat kukin alkoholin käyttäjä kantaa itse, mutta sosiaaliset ongelmat säteilevät alkoholin ongelmakäyttäjien läheisiinkin.

Suomessa alkoholia myydään jokaiselle täysi-ikäiselle, jolta löytyy maksukykyä. Keltään ei siis kielletä alkoholin ostamista ja käyttöä, ei vaikka se voisi olla hänen lähipiirilleen ja hänelle itselleen hyväksi.

Ei ole mielekästä, että ihminen, jolle alkoholin käyttö on ongelma ja joka tahtoisi siitä eroon, voi aina heikon hetken sattuessa sortua uudestaan juomaan. Tästä kärsii hän itse ja usein myös hänen perheensä esimerkiksi perheväkivallan muodossa.

Siksi alkoholin ostamisesta tulisi tehdä luvanvaraista. Jokainen tietyn iän täyttävä ihminen saisi kortin, joka oikeuttaa ostamaan alkoholia vähittäismyynnistä ja anniskelusta. Tämän kortin menettäisi, jos henkilö ei enää hallitsisi alkoholin käyttöään, tai siitä tulisi ongelmallista. Esimerkiksi yhden väkivaltaisen käyttäytymisen juovuksissa virkavalta voisi antaa anteeksi, mutta ottaa jo toisesta tapauksesta henkilön alkoholiostoluvan, eli viinakortin, määräajaksi takavarikkoon. Fraasi kortti kuivumaan saisi uuden merkityksen.

Erityisen nuorten alkoholin käyttöä voitaisi valvoa tarkemmin ja heidän viinakorttinsa voitaisi ottaa pois pienemmistä syistä ja pidemmiksi ajoiksi. Viinakortin menettäminen myös oletettavasti vähentäisi rattijuopon mahdollisuuksia syyllistyä uudestaan rattijuopomukseen. Juovuksissa perheen hakkaaminen loppuisi, kun alkoholia ei enää saisi mistään ilman korttia.

Kortista ei saisi kuitenkaan tehdä moralistisen kontrollin välinettä. Kortin ei tulisi rajoittaa ihmisten alkoholin käyttöä määrällisesti. Ei ole valtiovallan määrättävissä, mikä on sopiva määrä alkoholia ihmiselle. Sen sijaan valtiovallan on määrättävä, mikä on haitallista käyttäytymistä juovuksissa.

Alkoholin oston tekeminen luvanvaraiseksi auttaisi myös niitä, jotka tahtovat lopettaa alkoholin käyttönsä, mutta joille se on vaikeaa. Tällaiset henkilöt voisivat luovuttaa viinakorttinsa vapaaehtoisesti viranomaisille joko pysyvästi tai määräajaksi. Näin heidän ei olisi niin helppo sortua alkoholin houkutuksille, kun sen saaminen olisi vaikeampaa.

Uutta virtaa Demarinuoriin

Torstaina Demarinuorten puheenjohtajaehdokkaat Lauri Holappa ja Heta Välimäki olivat Jyväskylässä Keski-Suomen piirin järjestämässä puheenjohtajapaneelisssa. Paneeli oli antoisa ja mielenkiintoinen. Molemmat ehdokkaat esiintyivät hyvin ja paneelin pohjalta oli mahdollista hahmottaa ehdokkaiden eroja puheenjohtajuuden kannalta. Paneelin jälkeisessä kokouksessa Keski-Suomen piiri päätti tukea Holappaa puheenjohtajaksi.

Eräs tärkeä uhka, jota vastaan Demarinuorten on kamppailtava, on integroituminen osaksi sitä järjestelmää, jota on alunperin vastustettu. Yhteiskunnassamme vallitsee selkeä uusliberalistinen meta-trendi. Tämä trendi imaisee helposti mukaansa yhteiskunnallisen toimijan, joka ei ole riittävän kriittinen, kuten esimerkiksi poliittisille puolueille voi käydä. Puolueet usein ilmentävät samaa yhteiskunnallista meta-trendiä, vaikka niiden painotukset olisivat erilaisia. Tästä käy esimerkiksi, kuinka aiemmin kaikki puolueet olivat suunnilleen yhtä mieltä hyvinvointivaltion laajentamisesta.

Nyt trendi on kääntynyt. Uusliberalistiseen meta-trendiin kuuluu yksilökeskeisyys, atomisaatio ja usko markkinoiden ehdoilla tehtäviin ratkaisuihin. Nämä ideat tunkeutuvat poliittisiin puolueisiin, eikä niitä osata kyseenalaistaa. Näin puolueet harhautuvat sisään uusliberalistiseen ortodoksiaan ja toimivat vain sen sisällä. Puolueiden tehtävä olisi kuitenkin katsoa yhteiskuntaa laajemmin ja kyseenalaistaa ne meta-trendit, joita ei tavallisesti kyseenalaisteta. Valitettavan moni sosiaalidemokraattikin ottaa markkinakeskeiset ideat annettuina ja keskittyy toimimaan siinä kontekstissa.

Sosiaalidemokraattisen puolueen integraatio osaksi uusliberalistista talousparadigmaa tulee estää. Nuorisojärjestöllä on tässä keskeisen tärkeä rooli. Sen on toimittava puolueen omatuntona ja nostettava meteli silloin, kun syyt joiden vuoksi olemme vasemmistolaisia ovat unohtumassa pragmaattisen ja mahdollisimman koalitiokelpoisen politiikan tekemisen vuoksi.

Uskon, että Holappa pystyy estämään tätä uusliberalistista integraatiota.

Kauneuden tuotteistamisen problematiikka

Eräs oleellinen yhteiskuntamme uusliberalisoituvaan kehityskulkuun liittyvä aspekti on tuotteistaminen. Tuotteistamisella tarkoitan sitä prosessia, jolla tietyistä asioista tehdään markkinoille soveltuvia tuotteita, joista voidaan periä maksua. Tasapuolisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuvassa pohjoismaisessa yhteiskunnassa on tavattu ajatella joidenkin asioiden olevan niin arvokkaita, että ne on turvattava kaikille ihmisille. Esimerkiksi turvallisuus on katsottu tällaiseksi ja siksi yhteiskunta on poliisin ja armeijan avulla turvannut kaikki kansalaisensa. Tällainen malli soveltuu huonosti uusliberalistiseen, markkinoiden autuaallisuuteen nojaavaan ideologiaan. Siksipä Suomeenkin on rantaunut yksityisiä turvallisuuspalveluita. Yritykset vaativat veronalennuksia, jotka pakottavat karsimaan esimerkiksi poliisin ja rikollisuutta ennaltaehkäisevän sosiaaliturvan määrärahoja. Säästyneillä rahoilla yritykset ostavat samat palvelut yksityiseltä sektorilta. Päädymme epäoikeudenmukaiseen tilanteeseen, jossa toisilla on varaa ostaa enemmän turvallisuutta, kuin toisilla. Kansalaisten turvallisuudentunne heikkenee.

Erityisen hämmentävä ja pirullinen tässä tuotteistamisen prosessissa on inhimillisen kauneuden ja estetiikan tuotteistaminen. Jo antiikin Kreikan filosofeista lähtien kauneus sinänsä on nähty suurena arvona. Vaikka ihmisen kauneusihanteet ovat muuttuneet aikojen kuluessa, on jokaisella ihmisellä, ainakin periaatteessa, ollut mahdollisuudet panostaa omaan kauneuteensa, olla kaunis ja tuntea itsensä kauniiksi. Tämä on ollut ihastuttavan tasapuolinen ja egalitaristinen tapa nähdä kauneus.

Tällaista käsitystä kauneudesta on kuitenkin ollut vaikea sovittaa nykyisen uusliberalistisen ortodoksian kanssa, joka ei halua myöntää kaikille tasa-arvoista mahdollisuutta kauneuteen. Kauneudenhoito on aina vaatinut esimerkiksi vaatteita, hygieniaa ja meikkejä tai niistä vastaavia koristautumisvälineitä, jotka eivät tietenkään ole olleet ilmaisia. Nyt kauneus (Keskityn tässä pääasiassa naiskauneuteen, vaikka sama problematiikka pätee myös miessukupuoleen ja muunkinlaiseen kauneuteen.) kuitenkin pyritään tuotteistamaan radikaalisti uudella tavalla, joka tekee mahdottomaksi sen, että eri yhteiskuntaluokkien jäsenillä olisi samanlaiset mahdollisuudet tavoitella kauneutta.

Tätä eriarvoistavaa kehitystä edistetään pääasiassa kahta kanavaa. Ensin kyseenalaistetaan kauneus itsellisenä, muusta riippumattomana ominaisuutena. Kuinka naiskauneus sitten määritelläänkään, syntyy kauniita naisia sattumanvaraisesti sekä rikkaisiin, että köyhiin perheisiin. Tämän tasapuolisuuden kumoamiseksi pyritään kauneus määrittelemään uudestaan. Median vaikutus kauneusihanteisiin on tullut jo niin itsetarkoitukselliseksi, että kauneus määritellään siksi, mitä mediassa esitetään. Tämä sysää vääjäämättömästi lähtökohtaisesti kauneimmankin naisen kauneuden määritelmän ulkopuolelle, jollei media noteeraa häntä. Vain sellainen nainen voi olla kaunis, joka esitetään mediassa niinkuin nainen esitetään mediassa.

Lukuisat televisio-ohjelmat ja aikakauslehdet ylläpitävät ja uusintavat tätä kehityskulkua kauneuden tuotteistamista kohden. Ne syöttävät tietynlaista, alati vaihtuvaa naiskauneuden ihannetta kuluttajilleen. Näitä kuluttajia on paljon eivätkä he suhtaudu heille tarjottuun naiskuvaan kovin kriittisesti; suurin osa ottaa sen annettuna. Tämä on sääli, koska erityisesti nuorten naisten voi olla vaikea rakentaa itsetuntoaan ja tyytyväisyyttä omaan vartaloonsa median jatkuvasti syöttämien ja keinotekoisesti rakennettujen naisideaalien tulituksessa. Näin heidät huijataan juoksemaan jatkuvasti muuttuvien kauneusihanteiden perässä ja surkuttelemaan sitä, mikseivät he muistuta lehdessä tai televisiossa kulloinkin kauniina pidettävää naista. Tällöin heille ei jää mahdollisuutta tunnistaa omaa kauneuttaan ja nauttia siitä.

Toisaalta sama prosessi etenee myös siinä, kuinka edellä mainitun, synnynnäisen tai luonnollisen kauneuden tosiasiallinen kauneus kyseenalaistetaan ja kauneus pyritään määrittelemään pikemminkin asiaksi, jota ei voi saada ilmaiseksi, syntymälahjana, vaan jonka vuoksi on ponnisteltava. Tässä mielessä kauneus on sellaista, jota tuotetaan kauneusleikkauksilla. Kauneus on sellaista, jota kauniiksi määritellyt naiset esittelevät mediassa. Näin kauneus voidaan viedä pois ihmisiltä, jotka eivät käy kauneusleikkauksissa tai joita media ei määrittele kauniiksi. Kauneus ei olekaan enää egalitaristista, joka riippuisi siitä, miltä henkilö näyttää, vaan se riippuu siitä, kuinka varakas henkilö on. Media seuraa mielellään rikkaiden elämää ja rikkailla on varaa kalliisiin kirurgisiin operaatioihin ulkonäkönsä modifioimiseksi. Tavallisella kansalla ei ole varaa tällaiseen. Kauneus on tuotteistettu. Siihen on oikeus enää niillä, joilla on siitä varaa maksaa.