Korkeakoulujen valmennuskurssit

Armaassa ainejärjestössäni Puolueessa on nyt keväällä käyty keskustelua siitä, tulisiko Puolueen järjestää maksullisia kursseja, jotka valmentavat opiskelijoita jyväskyläläisen valtio-opin pääsykokeisiin. Keskustelu aiheesta on ollut eloisinta, mitä Puolueessa on käyty pitkään aikaan. Esitän muutamia argumentteja liittyen Jyväskylän valtio-opin valmennuskursseihin, mutta myös yleistyviin valmennuskursseihin laajemmin.

Yhteiskunnallinen tarkoituksenmukaisuus

Suomalaisen korkeakoulujärjestelmän keskeisenä periaatteena on pitkään ollut tasavertaisuus. Korkeakoulujärjestelmän ei ole ollut tarkoitus uusintaa yhteiskunnallista eliittiä, vaan tuottaa laadukasta opetusta ja tutkimusta. Kukaan ei voi omistaa tiedettä, vaan kaikkien ihmisten on päästävä yhdessä nauttimaan ihmiskunnan yhteisen tieteellisen perinnön hedelmistä. Tätä periaatetta on toteuttanut maksuttoman opetuksen prinsiippi. Ihmisiä ei ole valikoitu opiskelemaan varallisuuden, luokan tai säädyn mukaan, vaan omilla ansioillaan. Samantapainen ajattelu on näkynyt suomalaisessa upseeristossa. Upseerin arvoa ei ole voinut saada muilla, kuin sotilaallisilla ansioilla. Suomen armeijan menestys ylivoimaisia vihollisia on ainakin osittain johtunut tästä tasapuolisuudesta.

Maksuttoman opiskelun periaatetta on kuitenkin vähitellen pyritty nakertamaan tuomalla opiskelulle oheiskustannuksia. Maksulliset valmennuskurssit ovat eräs tällainen oheismaksu. Joillekin aloille on niin vaikea päästä opiskelemaan, että kalliit valmennuskurssit ovat käytännössä pakollisia. Köyhän ihmisen kynnys pyrkiä tällaiselle alalle on todella korkea. Pian ihmisen täytyy tulla varakkaasta perheestä, jotta hänellä on varaa valmennuskursseihin ja siis opiskeluun. Eliitti uusintaa itseään.

Tällainen eliitin uusintaminen aiheuttaa pohjoismaille epätyypillistä juopaa eliitin ja ”rahvaan” välille. Eri yhteiskuntaluokat työnnetään toisiin maailmoihin ja tämän erottelun purkaminen on vaikeaa. Suomalainen yhteiskuntarauha on osaltaan johtunut siitä, että Suomessa eliitti ja rahvas ovat olleet lähellä toisiaan. Herravihaisimmankin perheen lapsi on voinut kouluttaa itsensä tohtoriksi saakka.

Talouspoliittinen tarkoituksenmukaisuus

Maksulliset valmennuskurssit muuttavat korkeakouluissa aloittavien sosio-ekonomista taustaa niin, että varakkaammilla on paremmat mahdollisuudet päästä opiskelemaan, kuin köyhemmillä. Suomen taloudellisen tehokkuuden ja kilpailukyvyn kannalta tällä on kielteinen vaikutus. Enää suomalaisina arkkitehteinä eivät toimi ne, joilla on siihet suurin lahjakkuus ja paras motivaatio, vaan ne joilla on varaa pääsykokeisiin. Enää suomalaisina lakimiehinä eivät toimi ne, joilla on kehittynein oikeustaju, vaan ne joilla on varaa valmennuskursseihin. Enää suomalaisina lääkäreinä eivät toimi ne, joilla on suurin into auttaa kanssaihmisiä sairauksissaan, vaan ne joilla on varaa valmennuskursseihin.

Taloudellista tehottomuutta syntyy aina, kun tiettyyn työhön valitaan joku muu, kuin siihen parhaiten sopiva. Vastaavasti tämä syrjäytetty henkilö tekee jotain työtä, johon hän on vähemmän sopiva. Yksinkertaistetusti voidaan sanoa, että mitä vapaammin ihminen saa valita työnsä ja ammattinsa, sitä paremmin hän päätyy alalle, joka sopii hänelle mahdollisimman hyvin. Koko yhteiskunta hyötyy, kun taitava mansikanviljelijä viljelee mansikoita ja pätevä opettaja opettaa, eikä päinvastoin. Maksulliset valmennuskurssit muodostavat tukoksen, joka estää ihmisiä pääsemästä heille parhaiten sopivaan ammattiin. Tämä lisää yhteiskunnan taloudellista tehottomuutta ja inhimillisten resurrsien vajaakäyttöä.

Moraalinen tarkoituksenmukaisuus

Ihmiskunnan historia on ollut pitkää marssia pois luonnontilassa vallitsevasta kaikkien sodasta kaikkia vastaan kohti sivilisaatiota. Sivilisaatiossa se, mitä ihminen saa, ei ole enää suoraan se, mitä hän pystyy ottamaan. Lait, oikeus, uskonnot, moraali ja ideologia ovat olleet tämän sivilisoitumisprosessin osia. Ihmiselle ei ole enää ajateltu kuuluvan sen, minkä hän pystyy ottamaan, vaan se, mihin hänellä on oikeus, koska hän on ihminen.

Sivilisaatio ei kuitenkaan ole temporaalinen tila, vaan prosessi. Sivilisaation kehittymisen myötä yhä suurempi määrä oikeuksia omaksutaan osaksi niitä perusoikeuksia, joiden katsotaan kuuluvat kaikille ihmisille. Näin niistä tulee kuin yhteistä omaisuutta, jonka katsotaan kuuluvan kaikille. Esimerkki tästä voisi olla Jean-Jacques Rousseaun sanomana pidetty vaatimus ”Luonto ei kuulu kellekään ja sen hedelmät kuuluvat kaikille!” Mutta sivilisaation kehittymisellä on myös vastavoimansa. Aiemmin etuoikeutetussa asemassa olleet eivät välttämättä pidä siitä, että heidän hallitsemansa resurssi myönnetään nyt koko ihmiskunnalle.

Meidän aikamme käy keskustelua siitä, mikä asia kuuluu kaikille ja mikä oikeus vain rikkaalle eliitille monenkin asian kohdalla. Korkeakoulujen maksulliset valmennuskurssit osoittavat, että vaikka aiemmin koulutuksen ja sivistyksen katsottiin kuuluvan kaikille, tahtovat nyt jotkut konservatiiviset tahot taannuttaa ihmiskuntaa tässä suhteessa ja hankaloittaa köyhien mahdollisuutta päästä korkeakouluihin.

Ihmiskunnassa vuosituhansia kulkenut ja kasvanut sivistyksellinen ja tieteellinen perintö on kaikkien ihmiskunnan jäsenten ansiota ja kuuluu heille kaikille. Korkeakoulut pystyvät opettamaan vain rajallista määrää ihmisiä, mutta valittakoon nämä ihmiset vain heidän omien kykyjensä ja motivaationsa, ei heidän tai heidän vanhempiensa maksukyvyn perusteella. Jokaisella ihmisellä täytyy olla yhtäläiset mahdollisuudet kouluttaa ja sivistää itseään, eikä tätä periaatetta tule uhrata lyhytnäköiselle markkinauskolle.

Pseudo-argumentit

Usein maksullisista valmennuskursseista käymissäni keskusteluissa törmään muutamiin argumentteihin, jotka ensisilmäykseltä vaikuttaisivat osoittavan valmennuskurssit haitattomiksi, mutta osoittautuvat lähemmässä tarkastelussa pätemättömiksi.

”Onhan avoin yliopistokin”

Avoimessa yliopistossa on mahdollista maksua vastaan opiskella vastaavia oppiaineita ja tehdä vastaavia opintosuorituksia, kuin korkeakouluissa. Niin sanotun avoimen väylän kautta opiskelija voi tietyt maksulliset kurssit suoritettuaan päästä yliopistoon ilman pääsykoetta. Näin korkeakoulupaikka on tietyssä mielessä ostettu.

Tätä on käytetty argumenttina maksullisten valmennuskurssien puolesta. Ajatus on kulkenut jotakuinkin, että kun jo nyt ihmisiä kohdellaan eriarvoisesti heidän varallisuutensa mukaan, ei pieni eriarvoistaminen lisää haittaa. Tällainen logiikka on tietysti tuomittavaa. Voimavarat tulisi kohdistaa tuon avoimen väylän sulkemiseen, eikä ongelmien kasvattamiseen entisestään. Jos käsi on poikki, kannattaa se lastoittaa, eikä katkaista lisäksi sormeakin.

”Kyllä parhaat kuitenkin pääsevät sisään”

Tämä argumentti on totta siinä mielessä, että jos ihminen on yksinkertaisesti luonnonlahjakkuus jollain alalla, hän päässee tuota alaa opiskelemaan ilman valmennuskursseja, vaikka pääsykoe olisi miten hankala ja hakijoita miten paljon hyvänsä. Mutta tämä argumentti ei ota huomioon niitä lahjakkaita, jotka menestyisivät alalla, mutteivät pääse sisään, koska heillä ei ole varaa valmennuskursseihin. Valmennuskurssi muuttaa aina sitä ihmisjoukkoa, joka pääsee opiskelemaan, vaikka huiput pääsisivät joka tapauksessa. Jos yksikin parempi hakija jää valitsematta siksi, että valmennuskurssin suurella rahalla käynyt hakija on kiilannut hänen eteensä, on valmennuskurssi tehnyt karhunpalveluksen molemmille hakijoille, opinahjolle, sekä yhteiskunnalle.

Nuorisoliitto puolueen omatuntona ja ideahautomona

Suomi on monipuoluedemokratia, jossa yleensä mikään puolue ei saa parlamenttiin sellaista enemmistöä, että se voisi muodostaa yksin toimivan hallituksen. Tämä pakottaa puolueet lähentymään toisiaan ohjelmallisesti, jotta yhteistyö hallituksen muodostamiseksi onnistuisi. Kun puolue joustaa alkuperäisistä tavoitteistaan ja kannattajiensa poliittisten näkemysten palvelemisesta, kutsutaan toimenpidettä koalitiokelpoisuuden lisäämiseksi. Tämä on pragmaattinen toimenpide, jolla puolue pyrkii hallitukseen päästäkseen toteuttamaan edes joitain tavoitteitaan.

Demokraattisuuden kannalta ongelmallista tässä prosessissa on, että usein puolueen korkein johto sekä päättää puolueen linjasta, että korjaa hedelmät ministerisalkkujen muodossa, mikäli tämä linja on riittävän lähellä muita suuria puoleita. Hairahdus on ymmärrettävä tiukaltakin aatteen soturilta. Ministerin palkka ja työsuhde-edut ovat niin tuntuvat, että puolueen linjaa tulee vietyä lähemmäs muiden puolueiden linjaa, pragmatisoitua, helposti enemmänkin kuin olisi tarpeen. Tällainen johtaa helposti puolueen oligarkisoitumiseen: Puolue-eliitin ja peruskannattajakunnan intressit vieraantuvat toisistaan. Puolueiden jäsenmäärät ovatkin laskemaan päin ja ihmiset ovat tyytymättömiä poliittisiin puolueihin yleensä.

Toinen ongelma, jonka puolueet nykyisin kohtaavat, on niiden terävimmän kärjen kuormittuminen mitä moninaisimmilla tehtävillä. Puolueen johto on useimmiten ministereitä ja kansanedustajia, joiden työmäärät ovat valtavia. Ideologian syventämiseen ja uudelleen hahmottamiseen keskittyminen tai uusien idoiden keksiminen vaativat luovaa joutilaisuutta. Puolueiden korkeimmilla päätöksentekijöillä on yleensä kalenterit täynnä, eikä heistä näin ollen ole keksimään juuri mitään uutta. Tätä ilmentävät hyvin ministereiden puheet. Muistatteko viime vuosilta yhtään mieleenpainuvaa, uusia poliittisia uria avaavaa puhetta? Yleensä ministereiden puheet ovat virkamiesten valmistelemia tai kirjoittamia, eivätkä tarjoa mitään uutta tai innovatiivista.

Demarinuorten menestyksen avain voisi olla vastaamisessa näihin kahteen ongelmaan. Toisaalta nuorisoliitto voisi toimia sosialidemokraattisen puolueen omatuntona ja muistuttaa päätöksentekijöitä puolueen arvoista silloin, kun joku aikoo hairahtua ja myydä nämä arvot henkilökohtaisen edun ja aseman tavoittelun vuoksi. Demarinuoret voisivat pitää SDP:n sosiaalidemokraattisena silloinkin, kun siitä ollaan tekemässä Pragmaattinen Yleispuolue rp:ta.

Tulevaisuus on nuorten, tavataan sanoa. Tämä pätee erityisesti poliittisessa agendan muodostuksessa. Ikävuosien karttuessa ihminen usein yksinkertaisesti turtuu liiaksi vanhoihin toimintamuotoihin ja tapoihin ajatella asiat, jolloin niistä irtautuminen on hyvin vaikeaa. Siksi nuoria tarvitaan luomaan, hautomaan ja kritisoimaan uusia ideoita. Nuorisoliiton on kyettävä keskustelemaan ennakkoluulottomasti uusista, radikaaleistakin ideoista ja toisaalta osattava kyseenalaistaa vanhat, luutuneet ortodoksiat. Näin Demarinuorista ei tule instanssi, joka eroaa ukkopuolueesta vain ikärakenteeltaan ja jolla on vain marginaalista merkitystä, vaan eloisa ja innovatiivinen nuorten foorumi, jolla on reilusti poliittista painoarvoa ja antia.

Terveisiä Venäjänmaalta

Kävin jyväskyläläisten valtio-opin opiskelijoiden ja professorimme Kari Palosen kanssa opintomatkalla Pietarissa. Kellekään ei oletettavasti tule yllätyksenä, että venäläinen yhteiskunta on näkemäni perusteella hyvin erilainen, kuin suomalainen.

Tuntematta lainkaan asiaan liittyviä tilastoja voisin veikata, että työllisyys on Pietarissa korkeampi, kuin Suomessa. Sosiaaliturva ja eläkkeet ovat yksinkertaisesti niin huonot, että jokaisen on tehtävä jotain henkensä pitimiksi. Tästä seuraa, että ihmiset tekevät sellaisiakin töitä, jotka eivät tuota juuri mitään. Suomessa tällaisia töitä ei yleisesti pidettäisi ihmisarvoisina.

Metrossa kulkee ihmisiä, joiden työ on lukea kovaan ääneen mainoksia kanssamatkustajien iloksi. Tällaisesta työstä ei oletettavasti ole mitään hyötyä, se vain laskee metromatkustajien matkustusviihtyvyyttä ja on osaltaan lisäämässä metron ruuhkaa. Toisaalta tämän työn teettäminen ei maksa mainostajalle juuri mitään, sillä luultavasti hän maksaa työntekijälleen surkeaa palkkaa eikä maksa työeläkemaksuja ynnä muita työn sivukuluja. Kun lisäksi Pietarin metrossa saa matkustaa loputtomasti noin 30 sentin kertamaksulla, on tällaisten työntekijöiden pitäminen metrossa kannattavaa jos he lisäävät minimaalisestikin mainostettavan tuotteen myyntiä.

Epätehokkaita töitä voisi luetella paljon lisääkin. Pietarin poliittisen historian museossa istuu vessan edessä vanha nainen, jonka työ on ohjata naiset naisten ja miehet miesten vessaan. Keskellä Fontanka-kanaalia reunustavaa tietä seisoo poika, joka jakaa ohikulkeviin autoihin tuoteluetteloa. Tässä luettelossa esitellään Pietarin seuralaispalveluja puhelinnumeroineen. Jo tästä käy ilmi, että prostituutiota on paljon. Prostituution ohella taloudellinen turvattomuus on luonut paljon rikollisuutta. Pietari ei ole Euroopan turvallisimpia kaupunkeja.

Epätasainen tulonjako johtaa rikollisuuteen. Mitä köyhempi ihminen on, sitä epätoivoisemmaksi hän tulee ja sitä vähemmän hänellä on menetettävää. Toisaalta silloin hänellä on myös suhteellisesti enemmän saavutettavaa ryöstämällä rikkaampia. Venäjällä tätä turvattomuutta ei ole korjattu tasaamalla tuloeroja, vaan panostamalla turvallisuuskoneistoon. Rikkaat ostavat turvallisuutta rakennuttamalla suljettuja asuinalueita ja ostamalla yksityisiä turvallisuuspalveluita. Venäjää onkin sanottu maailman ilmeisimmäksi sekurokratiaksi. Köyhemmillä ei ole mahdollisuutta tällaiseen turvallisuuden ostoon.

Toiset asiat ovat Suomessa huonommin kuin Venäjällä ja toiset paremmin. Työlainsäädäntö minimipalkkoineen ja työehtoineen on täällä huomattavasti paremmin.

Juhlikaamme Eurooppa-päivää

Tänään 9. toukokuuta vietetään koko Euroopan unionissa Eurooppa-päivää. Kaiken Euroopan unionia kohtaan esitetyn kritiikin keskellä tämä päivä on erinomainen mahdollisuus juhlistaa kaikkia yhteiseurooppalaisia saavutuksia ja niitä tekoja, jotka ovat vielä edessä päin.

Suurin eurooppalaisen integraation kautta saavutettu etu on rauha. Koko tunnetun historian toisiaan vastaan taistelleet kansat ymmärsivät toisen maailmansodan kauhujen jälkeen tarkastella itseään ja naapureitaan aivan uudesta näkökulmasta. Enää omaa etua ei tavoiteltu kilvoittelemalla toisten kanssa, vaan yhteistyössä toisten kanssa. Ja kas, se mitä pidettiin vielä äsken mahdottomana, idealismina ja utopiana, on ollut totta jo kuusikymmentä vuotta. Euroopassa ei ole käyty suuria sotia. Valitettavia raakuuksia on kuitenkin tapahtunut esimerkiksi Balkanilla, mutta tämä kertoo lähinnä, ettei eurooppalainen integraatio ole vielä valmis.

Euroopan unionilla on ihmeellinen vetovoima. Valtiot tietävät saavuttavansa merkittävää taloudellista etua liittymällä unioniin. Samoin niiden poliittinen painoarvo kasvaa jäsenvaltioina. Lisäksi jäsenyyttä tavoittelevat maat kokevat saavansa turvallisuutta ollessaan rakenteellinen osa merkittävää kansainvälistä organisaatiota. Tätä voimaa Euroopan unionin on mahdollista käyttää pakottaakseen valtioita omaksumaan demokraattisia piirteitä ja tekemään yhteiskunnistaan ja talouksistaan avoimempia. Tätä vetovoimaa voidaan myös käyttää sen varmistamiseksi, etteivät Balkanin tragadiat toistu ja että niistä vastuulliset saadaan vastaamaan teoistaan.

Rauhan lisäksi toinen merkittävä sektori, jolla Euroopan unioni voi menestyä, on paitsi sen omien kansalaisten, myös koko maapallon tason kattava taloudellinen oikeudenmukaisuus. Yksin toimivien kansallisvaltioiden on esimerkiksi vaikea asettaa mielekkäitä rajoituksia pääoman liikkumiselle tai verottaa sen tuottoa. Nimenomaan tällaisten ongelmien, joissa pääoman omistajat voivat kilpailuttaa valtioita toisiaan vastaan, ratkaisussa tarvitaan unionin kaltaisia monivaltiollisia yhteisöjä.

Monet valtiot tahtoisivat verottaa pääomatuloja tiukemmin, mutta joutuvat nyt alistumaan niiden verotuksen alentamiseen, sillä muuten pääoma pelottelee siirtyvänsä "sijoittajaystävällisempään" maahan, siis maahan, joka ei huolehdi taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta niin hyvin. Keskinäisen kilpailun sijaan tällaisten valtioiden tulisikin sopia yhdessä tietyistä ehdoista, joita pääomasijoituksilta oletetaan ja sen yhtenäisestä verottamisesta.

Törkeimpiä esimerkkejä tästä kansainvälisestä veronkierrosta ovat niin sanotut veroparatiisit (tai oikeammin veroparasiitit), jotka houkuttelevat yrityksiä alueelleen minimaallisella yritysverotuksella. Nämä yritykset voivat kuitenkin toimia muissakin maissa, mutteivät maksa niihin veroja, joten ne saavat epäreilun kilpailuedun paikallisia pieniä ja keskisuuria yrityksiä vastaaan. Näin suurista yrityksistä tuleekin eräänlaisia virtuaalisia veronmaksajia, kuten Ulrich Beck on todennut. Ne vievät toimintansa maihin, joissa ei ole verotusta. Silti ne olettavat mailta, joissa toimivat, sijoittajaystävällisyyttä. Tähän kuuluu esimerkiksi, että maassa on oltava laaja infrastruktuuri, toimivat liikenneyhteydet, koulutettua työvoimaa ja terveydenhuolto, mikäli yrityksen työntekijä sattuu sairastumaan. Kaiken tämän ylläpito jää työntekijöille ja pienemmille yrityksille.

Euroopan unionilla olisi mahdollisuus laittaa tällaiset veroparasiitit kuriin, jos vain poliittista tahtoa löytyisi. Valitettavan usein kuitenkin päättäviin elimiin valikoituu ihmisiä, joiden omissa intresseissä on voittojen hakeminen hyväksikäyttämällä järjestelmän heikkouksia, eikä näiden heikkouksien korjaaminen. Jos Euroopan unioni haluaa parantaa legitimiteettiaan kansalaistensa parissa, tulee sen rauhan säilyttämisen ohella panostaa myös taloudellisen oikeudenmukaisuuden turvaamiseen. Tämä tulisi tuntumaan jokaisen eurooppalaisen lompakossa parempina palkkoina, parempana sosiaaliturvana ja vilkkaampana yrityselämänä.

Kevään kunniaksi melusaastetta kanssaihmisille

Kevät tuo muassaan monia mieluisia asioita, mutta myös joitain valitettavia. Omasta mielestäni katupölyn ohella eräs häiritsevimmistä on melusaaste, jota aiheutetaan erityisesti suurikokoisilla moottoripyörillä. Tämä kanssaihmisten piinaaminen tuntuu olevan tarkoituksellista. Pyörät tai autot on suunniteltu niin, että ne pitävät mahdollisimman pahaa meteliä. Sitten niillä tullaan ajamaan kaupunkien keskustoihin, jotta kerätään omalle melusaasteelle mahdollisimman monta uhria.

Kenties olen vain poikkeuksellisen herkkä ihminen, mutta minulle näiden polttomoottorisaatanoiden meteli tuottaa tuskaa. Voin vain kuvitella, millaista helvettiä noin intensiivinen meteli aiheuttaa paljon herkkäkorvaisemmalle koiralle tai millaiseen pakokauhuun joutuu vauva herätessään vaunuissaan tuollaiseen meluun.

Moottoripyörän kuljettajan mielestä hänen pyöränsä ääni on epäilemättä mieluisaa. Kaikkien mielestä kuitenkaan ei ole. Tässäkin negatiiviset oikeudet menevät positiivisten edelle: Ihmisen oikeus meluttomaan ympäristöön on suurempi, kuin ihmisen oikeus kylvää meteliä ympäristöönsä.

Ajoneuvojen ilmansaastepäästöjä seurataan tiukoin normein, eikä niitä rikkovaa ajoneuvoa hyväksytä katsastuksessa. Miksei samaa logiikkaa sovelleta muihin saasteen muotoihin? Miksi yhä uudestaan yksittäisten ihmisten annetaan silkkaa välinpitämättömyyttään tärvellä monien ihmisten ympäristö?