Suomi on monipuoluedemokratia, jossa yleensä mikään puolue ei saa parlamenttiin sellaista enemmistöä, että se voisi muodostaa yksin toimivan hallituksen. Tämä pakottaa puolueet lähentymään toisiaan ohjelmallisesti, jotta yhteistyö hallituksen muodostamiseksi onnistuisi. Kun puolue joustaa alkuperäisistä tavoitteistaan ja kannattajiensa poliittisten näkemysten palvelemisesta, kutsutaan toimenpidettä koalitiokelpoisuuden lisäämiseksi. Tämä on pragmaattinen toimenpide, jolla puolue pyrkii hallitukseen päästäkseen toteuttamaan edes joitain tavoitteitaan.Demokraattisuuden kannalta ongelmallista tässä prosessissa on, että usein puolueen korkein johto sekä päättää puolueen linjasta, että korjaa hedelmät ministerisalkkujen muodossa, mikäli tämä linja on riittävän lähellä muita suuria puoleita. Hairahdus on ymmärrettävä tiukaltakin aatteen soturilta. Ministerin palkka ja työsuhde-edut ovat niin tuntuvat, että puolueen linjaa tulee vietyä lähemmäs muiden puolueiden linjaa, pragmatisoitua, helposti enemmänkin kuin olisi tarpeen. Tällainen johtaa helposti puolueen oligarkisoitumiseen: Puolue-eliitin ja peruskannattajakunnan intressit vieraantuvat toisistaan. Puolueiden jäsenmäärät ovatkin laskemaan päin ja ihmiset ovat tyytymättömiä poliittisiin puolueihin yleensä.
Toinen ongelma, jonka puolueet nykyisin kohtaavat, on niiden terävimmän kärjen kuormittuminen mitä moninaisimmilla tehtävillä. Puolueen johto on useimmiten ministereitä ja kansanedustajia, joiden työmäärät ovat valtavia. Ideologian syventämiseen ja uudelleen hahmottamiseen keskittyminen tai uusien idoiden keksiminen vaativat luovaa joutilaisuutta. Puolueiden korkeimmilla päätöksentekijöillä on yleensä kalenterit täynnä, eikä heistä näin ollen ole keksimään juuri mitään uutta. Tätä ilmentävät hyvin ministereiden puheet. Muistatteko viime vuosilta yhtään mieleenpainuvaa, uusia poliittisia uria avaavaa puhetta? Yleensä ministereiden puheet ovat virkamiesten valmistelemia tai kirjoittamia, eivätkä tarjoa mitään uutta tai innovatiivista.
Demarinuorten menestyksen avain voisi olla vastaamisessa näihin kahteen ongelmaan. Toisaalta nuorisoliitto voisi toimia sosialidemokraattisen puolueen omatuntona ja muistuttaa päätöksentekijöitä puolueen arvoista silloin, kun joku aikoo hairahtua ja myydä nämä arvot henkilökohtaisen edun ja aseman tavoittelun vuoksi. Demarinuoret voisivat pitää SDP:n sosiaalidemokraattisena silloinkin, kun siitä ollaan tekemässä Pragmaattinen Yleispuolue rp:ta.
Tulevaisuus on nuorten, tavataan sanoa. Tämä pätee erityisesti poliittisessa agendan muodostuksessa. Ikävuosien karttuessa ihminen usein yksinkertaisesti turtuu liiaksi vanhoihin toimintamuotoihin ja tapoihin ajatella asiat, jolloin niistä irtautuminen on hyvin vaikeaa. Siksi nuoria tarvitaan luomaan, hautomaan ja kritisoimaan uusia ideoita. Nuorisoliiton on kyettävä keskustelemaan ennakkoluulottomasti uusista, radikaaleistakin ideoista ja toisaalta osattava kyseenalaistaa vanhat, luutuneet ortodoksiat. Näin Demarinuorista ei tule instanssi, joka eroaa ukkopuolueesta vain ikärakenteeltaan ja jolla on vain marginaalista merkitystä, vaan eloisa ja innovatiivinen nuorten foorumi, jolla on reilusti poliittista painoarvoa ja antia.
2 kommenttia:
Kyllä, Demarinuoret on juuri sopiva instituutio ideahautomoksi!
Kommentoin tässä vielä lyhyesti aikaisempaa keskustelua uusliberalismista. Eli ihan totta, että Bushin politiikassa on paljon neokonservatiivisia piirteita, mutta erityisesti talouspolitiikka ja monilta osin myös ulkopolitiikka noudattaa uusliberalismin linjauksia. Toisinaan on sitten vaikea sanoa, miten nämä suuntaukset eroavat toisistaan, koska monilta osilta niissä on samantapaisia ajatuksia. Mita tulee WTO:hon, niin kritisoin sen olevan epädemokraattinen lähinnä sen päätöksenteon julkisuuden takia. Toki politiikassa monesti asioita sovitaan pienessä piirissä, mutta WTO:ssa pienemmillä mailla on kohtuu huonot mahdollisuudet agendan muodostamiseen ja se jos mikä on ainakin dahlilaisen edustuksellisen demokratian kulmakivi. Tässä suhteessa mielestäni ns. globaalia demokratiaa tulisi kehittää kuuntelemalla myös köyhempiä maita.
Edustuksellinen demokratia on monimutkainen käsite ja sen toteutumisen mittaaminen on miltei vielä vaikeampaa. Kyllähän WTO toteuttaa jonkinlaista "markkinademokratiaa", mutta mitä ihmeen demokratiaa se on? Itse yhdistän demokratian osittain kansanvallan skeemaan, jolloin äänien tai asukasluvun määrällä pitäisi olla jotain vaikutusta päätöksenteossa. Toisin sanoen WTO:ssa pitäisi kiinnittää enemmän huomiota kolmannen maailman maiden ääneen -siellä asuu suuri osa maapallon väestöstä, jota on sorrettu pitkään markkinatalouden nimissä.
Hieno kirjoitus. Sen verran toki on lisättävä, että jos kompromissitarve hallitusneuvotteluissa omien tavoitteiden toteuttamisedellytyksiä rajoittaakin, sitäkin suurempi merkitys on parlamentaristisen järjestelmän ulkopuolisilla tekijöillä. Ylikansallistuminen marginalisoi kansallista päätöksentekoa, ja elinkeinoelämän yhteiskunnalliset vaikutusmahdollisuudet korostuvat.
Nuorisoliitto ei missään oloissa saa hakea vastakkainasettelua itsensä ja SDP:n välillä. Aloitteellisuutta ja jossain määrin valittujen linjausten kyseenalaistamista tarvitaan, ei kuitenkaan puolueen tai sen johdon vastustamisen, vaan kansan ja liikkeen välisen vuorovaikutuksen parantamisen vuoksi.
Sinänsä on kiintoisa kysymys, tarkoittaako aatteellisen työn laajuus nuorisoliitossa sitä, että linja olisi puoluetta enemmän vasemmalla. Tällainen johtopäätös olisi helppo tehdä, mutta itse tulkitsisin tilannetta sittenkin toisin. Ratkaisevaa on, että nuorisoliitolla, toisin kuin puolueella, on velvollisuus kasvattaa jäsenistöään poliittista vaikuttamista varten. Tämän vuoksi nuorisoliitolle on luonnollista olla tekemisissä sellaisten aatteellisten, julkisuudessa helposti "lapselliseksi vasemmistohötöksi" leimautuvien kysymysten parissa, joihin jatkuva paneutuminen ei puolueelle ole perusteltua.
Lähetä kommentti