Erikoinen ratkaisu Puolustusvoimilta

Puolustusvoimat on päättänyt luopua T-72 mallia olevista panssarivaunuistaan. Vaunut myydään joko kokonaisina ja toimivina tai varaosina. Vaikka jokaisen ensimmäinen ajatus onkin, että nyt on loistava tilaisuus hankkia oma panssarivaunu, pohtikaamme kuitenkin vaunujen poistamisen järkevyyttä. Sillä kun vaunut on purettu ja myyty, niitä ei saa takaisin, vaikka tarve olisi kuinka polttava.

Neuvostovalmisteiset T-72 vaunut korvataan uusilla, Saksasta peräisin olevilla Leopard 2 A4 panssareilla. Tämä onkin tarpeen siksi, etteivät T-72 vaunut enää vastaa 2000-luvun panssaritaistelujen olosuhteita siinä määrin, että niistä olisi vastusta nykyaikaisemmille panssareille, taisteluhelikoptereille tai rynnäkkökoneille. Tähän tehtävään uudet panssarit ovat vättämättömiä, sillä Suomella on oltava käytössään tehokasta ja ajanmukaista panssarivaunustoa uskottavan puolustuksen ylläpitämiseksi.

Mutta oliko vanhat vaunut välttämättä poistettava täysin käytöstä ja reservistä myymällä ne? Vaikkeivät ne enää ole tarpeen täysimittaisessa panssarisodassa, voisi niille kuvitella löytyvän monenlaisia, vähemmän kriittisiä tukitehtäviä. Jos Puolustusvoimat on valmis kriisin sattuessa takavarikoimaan traktoreita linnoitustöihin, eikä näissä linnoitustöissä silloin olisi hyötyä myös panssareista, joiden moottorit ovat kuitenkin tehokkaat ja jotka pystyvät puolustautumaan, jos joutuvat yllätetyiksi? Voisiko T-72 vaunuja käyttää esimerkiksi sellaisten henkilöiden evakuoimiseksi, joihin kohdistuu poikkeuksellisen suuri väkivallan uhka? Eikö niistä olisi hyötyä aselavetteina esimerkiksi ilmatorjunta-aseiden siirtämiseksi nopeasti paikasta toiseen?

T-72 vaunujen myynnistä ei enää saa merkittävästi rahaa, niin vanhentuneita ne ovat. Käytännössä niistä siis luovuttaneen ilmaiseksi. Toisaalta niiden varastoiminen kriisin varalle ei oletettavasti olisi maksanut paljon: varastointitilat ja öljyämisen. Kun näitä hyötyjä ja kustannuksia tarkastellaan, ei T-72 vaunuista luopuminen vaikuta loppuun asti harkitulta ratkaisulta.

Perintöveron asema suomalaisessa yhteiskunnassa

RKP:n uusi puheenjohtaja Stefan Wallin on ehdottanut perintö- ja lahjaveroista luopumista. Ehdotusta on perusteltu tavanomaisilla tuloerojen kasvattamista tukevilla argumenteilla. Ajatusta tukeneet ovat vedonneet esimerkiksi siihen, että perinnöksi tai lahjaksi annettavasta rahasta on maksettu jo vero sitä ansaitessa ja että ”Saahan jokainen käyttää rahansa, niinkuin haluaa.” Tällaiset argumentit osoittavat, ettei niiden esittäjä ole pohdiskellut kovin syvästi perintöveron yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia vaikutuksia.

Ihmiskunta on jo siitä lähtien, kun kaikkea mitä tuotettiin, ei kulutettu saman tien, pohtinut ongelmaa, mitä tehdä näillä ylijäämillä. Kun omaisuutta on ollut, se on alkanut jakaantua yhteisöissä epätasaisesti ja tämä on tuottanut ongelmia: Alati kasvava osa yhteisöstä on kokenut yhteisön epälegitiiminä, sillä se on turvannut sellaisia omistusoikeuksia, jotka eivät ole pohjautuneet yksilön itsensä tekemään työhön. Periminen on tästä hyvä esimerkki, sillä se keskittää varallisuutta tietyille suvuille ja antaa näiden sukujen yksilöille varallisuutta täysin vastikkeetta ja ilman, että he tekisivät mitään sen ansaitakseen.

Perintöverolla on kaksi keskeistä funktiota: Yhtäältä se on estämässä varallisuuden keskittymistä tietyille suvuille ja niiden edustajille. Tällä on oleellinen merkitys sen kannalta, kuinka oikeudenmukaiseksi kansalaiset tuntevat yhteiskuntansa: Harva katsoo, että yhteiskunta, jossa ihmisen varallisuus ja asema riippuu pitkälti siitä, millaiseen perheeseen sattuu syntymään, on oikeudenmukainen.

Toisaalta perintöverolla on merkitystä myös verokertymän kasvattajana. Sen synnyttämillä tuotoilla kustannetaan meille kaikille ilmaisia palveluita. Näin perintö siirtyy seuraavalle sukupolvelle, kuten on luonnollista. Perintövero auttaa siinä, että perintö ei siirry vain rajatulle määrälle seuraavan sukupolven edustajia, vaan koko sukupolvelle. Näin kaikki seuraavan sukupolven edustajat saavat tasapuoliset mahdollisuudet kasvattaa perintöään niin, että voivat sen jättää vielä suurempana omille lapsilleen.

Perintövero on edistyksellinen yhteiskunnallinen instituutio siinä mielessä, että se pyrkii lievittämään sääntelemättömän taloudellisen toiminnan heikkouksia ja jakamaan resursseja niin, kuin suurin osa ihmisistä kokee oikeudenmukaiseksi, siis tasapuolisesti. Konservatiivinen poliittinen oikeisto, jonka intresseissä on varallisuuden keskittäminen kaikilta harvoille, ymmärrettävästi vastustaa tätä veron muotoa.

Kameleonttimaisesti poliittinen oikeisto kuitenkin väittää olevansa pienen ihmisen puolella, sillä esimerkiksi asuntoja tai autoja perittäessä osa perinnöstä joudutaan usen myymään, jotta perintövero saadaan maksetuksi, vaikka perittävä summa ei olisi kovin suurikaan. Tähän auttaisi esimerkiksi se, että kiinteistöstä, maista tai autoista maksettaisi perintövero vasta, kun ne myydään. Tämän lisäksi perintövero voitaisi myös tehdä progressiiviseksi. Näin ”tavallinen” perinnönsaaja ei kärsisi, jos perinnön veroton osa nostettaisi vaikka 10 000 euroon. Vastaavasti jättimäisiä perintöjä sitten verotettaisi ankarammalla kädellä, niin että perintöveron verokertymä ei ainakaan pienenisi. Suostuisikohan pienestä ihmisestä niin kovin huolta kantava poliittinen oikeisto tähän?

Palaan käsittelemään perintöveroa myöhemmin tarkemmassa yhteiskuntafilosofisessa analyysissa.

Ay-liikkeen uudet strategiat

Sak on lanseerannut mainoskampanjan, jolla se pyrkii parantamaan imagoaan kansalaisten silmissä. Kampanja on siinä mielessä onnistunut, että se osoittaa karikatyyrisesti, kuinka reaalikapitalismi toimii ilman työntekijöiden organisoitumista. Jälki ei ole mieluisaa katsottavaa. Pelkkä imagon parantaminen ei kuitenkaan riitä. Yhteiskunta on saapunut jälkiteolliselle aikakaudelle ja sinne on myös ay-liikkeen saavuttava.

Kiitos tehokkaan ammattiyhdistystoiminnan, työn tuottoja saadaan jaettua tasaisemmin työntekijöiden ja pääoman omistajien välillä. Uusia ongelmia kuitenkin syntyy, kun yhä suurempi osa väestöstä sysätään ay-liikkeen saavuttamien etujen ulkopuolelle. Työttömyyskorvaus on hieno asia, mutta samalla keksitään yhä uusia vaatimuksia sen saamiseksi. Tämä työntää ihmisiä tilanteeseen, jossa he eivät saa työttömyyskorvausta, vaikka ovat työttömiä. Tällaiset ihmiset joutuvat hakemaan kunnallista toimeentulotukea, vaikka sen tulisi olla viimekätinen toimeentulon muoto. Vastaavasti työn teosta kertyvä eläke on loistava juttu, mutta sitä ei kerry esimerkiksi kotiäideille. Luettelo ihmisryhmistä, jotka asetetaan niin sanoakseni ensimmäisen tason hyvinvointipalvelujen ulkopuolelle, on pitkä.

Siksi ammattiyhdistysliikkeen on nyt käsitettävä luonteensa universaalimpana solidaarisena toimijana, kuin vain säännöllistä, suorittavaa kokopäivätyötä tekevien edunvalvojana. Se ansaitsee kansalaisten parissa suuremman legitimiteetin ja sen myötä paremman imagon laajentamalla edunvalvontansa piiriä. Tätä tavoitetta varten ehdotan seuraavia strategioita liikkeen käyttöön:

1.Solidaariset lakot

Lakon julistaminen tai sellaisella uhkaaminen on perinteisesti ollut ammattiyhdistysliikkeen tapa tehdä pääoman omistajalle selväksi, ettei hänen pääomansa tuota mitään ilman työntekijöitä ja näin pakottanut jakamaan tuotot reilummin. Lakot on ymmärretty pienemmän tavaksi taistella suurempaa vastaan ja niihin on suhtauduttu suopeasti, tai ainakin sallivasti. Sittemmin lakkoilu on saatu näyttämään erilaiselta. Taloustieteilijät selittävät mediassa, kuinka paljon tietty lakko haittaa bruttokansantuotteen kasvua. Tämä saa lakon näyttämään siltä, että koko kansan yhteinen tuotos kärsii siksi, että pieni ryhmä vaatii ahneuksissaan itselleen ylimääräisiä etuja.

Lakko sinänsä tulisikin ymmärtää pikemminkin yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden edistystä palvelevana voimana, kuin vain aseena, jolla tavoitellaa ryhmäkohtaisia etuja. Niillä työntekijäryhmillä, jotka voivat lakoillaan uhata Suomen strategisia etuja, on tämän lakkoaseensa ansiosta jo vähintäänkin kohtuullinen taloudellinen asema. Nyt heillä on mahdollisuus käyttää tätä asemaansa niiden auttamiseksi, joilla ei ole vastaavaa lakkoasetta. Satamien ahtaajien on lakkoiltava opintorahan korottamisen puolesta, paperimiesten minimiäitiyspäivärahojen korottamisen ja jäänmurtajien miehistöjen kunnalisen toimeentulotuen korottamisen puolesta.

Vaikka se saattaa ensin vaikuttaa kummalliselta, ei tällainen solidaarinen lakkoilu ole ristiriidassa suomalaisen korporativismin kanssa. Suomessa palkoista, työehdoista ynnä muista työelämän kysymyksistä on tavattu päättää kolmikannassa työntekijöiden, työnantajien ja hallituksen kesken. Tällaisessa tilanteessa työntekijäosapuoli voisi aivan hyvin vaatia esimerkiksi pääomaveron nostoa ja tästä syntyvien tuottojen osoittamista opintorahaan. Työnantajapuolikin olisi oletettavasti tyytyväinen, jos vastaavalla tavalla osa veronkorotuksen tuotosta ohjattaisi tutkimus- ja kehitystyöhön, joka on Euroopassa surkean alhainen. Tulonjakovaatimukset voisivat olla myös puolisolidaarisia: Lääkäriliitto voisi ilmoittaa ensi palkkaneuvottelukierroksella tyytyvänsä kohtuullisempiin palkankorotuksiin, jos säästynyt raha käytetään täysimittaisena sairaanhoitajien aseman parantamiseksi.

2.Solidaariset kansalaisrahastot

Omistus on jakautunut epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti maailmassa. Suurin osa ihmisistä ei hyväksy sitä, etteivät toiset voi ansaita koko elämänsä kestävällä ahkeralla työnteolla sellaista omaisuutta, jonka toiset perivät jo syntyessään. Tarve siirtää pääomaa yksityisestä omistuksesta yhteiseen omistukseen on ilmeinen, niin että tuo pääoma palvelisi kaikkia, eikä vain pientä ja etuoikeutettua eliittiä.

Käytännössä tämä prosessi voitaisi organisoida niin, että yritykset maksaisivat osan tuotostaan veronluontoisena maksuna, joka rahastoitaisi niin, että tämän rahaston tuotolla esimerkiksi järjestettäisi hyvinvointipalveluita tai tasattaisi tuloeroja. Näin rahaa käytännössä siirrettäisi harvoilta monille. Rahastoidulla pääomalla voitaisi myös perustaa tai ostaa yrityksiä, jolloin pääoma tuottaisi omalla dynamiikallaankin.

Pohjoismaisessa traditiossa on pääoman sosiaalinen kerryttäminen ymmärretty valtion, eikä niinkään kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi. Ainakin Suomessa valtio on kuitenkin ilmeisesti vaihtanut suuntaa ja sen sijaan, että se kasvattaisi kansalaistensa yhteistä omaisuutta onkin alkanut sitä tuhlata. Omaisuusverosta luopuminen oli varainsiirto heille, joilla on paljon omaisuutta. Tätä verovajetta paikataan myymällä valtion omaisuutta. Sama efekti olisi saatu aikaan, jos olisi suoraan lahjoitettu valtion yritykset rikkaimmille. Siksi solidaaristen kansalaisrahastojen varat on säätiöitävä niin, ettei niitä voi tärvellä vastaavalla tavalla, kuin valtion omaisuutta.

3.Globalisaation hallinta

Suomesta ja Euroopasta siirtyy jatkuvasti työpaikkoja ja tuotantolaitoksia halvemman työvoiman maihin. Tämä ei johdu siitä, että esimerkiksi Indonesiassa olisi merkittävästi parempaa teollista osaamista, traditiota, infrastruktuuria tai tietotaitoa, tai että siellä työntekijät olisivat tuntuvasti taitavampia ja ahkerampia, tai että yritysjohtaminen olisi korkeammalla tasolla, kuin Suomessa ja muualla Euroopassa. Niissä kehitysmaissa, joihin teollista tuotantoa länsimaista siirtyy, vain yksinkertaisesti työvoima on halvempaa sekä siksi, että palkat ovat alhaisemmat, että koska työlainsäädäntö on arkaaisempaa. Myös ympäristön suojelun puutteellisuudella on mahdollista säästää kustannuksia. Kiinassa ongelmat näkyvät ehkä selkeimmin, kun valtio aggressiivisesti painaa maahan kaikki kommunistisesta puolueesta riippumattomat työläisorganisaatiot.

Monessa kehitysmaassa siis tuotteiden hintoja käytännössä subventoidaan pitämällä palkat keinotekoisen alhaalla. Teollinen tuotanto voisi monellakin alalla olla Suomessa järkevämpää kuin kehitysmaissa, jos myös kehitysmaiden palkat olisivat edes suunnilleen kohtuullisella tasolla. Ay-liike ampuukin itseään polveen, kun se yhtaikaa vaatii palkankorotuksia eurooppalaisille työntekijöille, mutta sallii heidän tuottamiensa tuotteiden tuonnin maista, joissa työntekijät ovat alipalkattuja.

Vastaavasti kuin ulkomailta tuotavien tuotteiden on täytettävä samat turvallisuusstandadit, kuin Euroopassa tuotettujen, voisi ay-liike vaatia, että ulkomailta tuotavilta tuotteilta vaadittaisi esimerkiksi, että niiden tuottajille on maksettu tiettyä minimipalkkaa. Palkan ei tietysti ainakaan ensivaiheessa tarvitsisi olla sama, kuin Euroopassa, mutta vaikka kaksi euroa tunnilta. Jos alipalkalla tuotettuja tuotteita ei ole realistista kokonaan torjua Euroopan unionista, voitaisi ainakin jonkinlaista minimipalkkaa halpatuotantomaissa maksavien yritysten tuotteet merkitä niin, että kuluttaja voisi halutessaan suosia niitä kaupassa.

Näin ammattiyhdistysliike laajentaisi toimintaansa. Se toisaalta valvoisi koko maailman työntekijöiden etua ja toisaalta toimisi kansainvälisenä kuluttajatietousyhdistyksenä. Näillä strategioilla ammattiyhdistysliike parantaisi legitimiteettiään ja sitä kautta myös suosiotaan. Sen imago muuntuisi nurkkakuntaisesta ryhmäedun valvojasta koko kansan ammattiyhdistysliikkeeksi.

Mitä on ay-liike?

Yleensä ammattiyhdistysliike ajatellaan tiettyjen ihmisten yhteenliittymäksi, joka ajaa tämän ihmisryhmän etuja. Se ymmärretään vastapainoksi porvarilliselle, omistavalle luokalle; työnantajat eivät voi kilpailuttaa työntekijöitä toisiaan vastaan, sillä työntekijät neuvottelevat yhteisenä rintamana. Suomalainen ammattiyhdistysliike on niin suuri, että se pystyy käyttämään poliittista valtaa ohi tavanomaisen parlamentaarisen päätöksentekojärjestelmän. Tätä valtaa on mahdollista käyttää väärin ja ay-liikettä onkin kritisoitu siitä, että se pitää suuren joukon suomalaisia työttömänä, jotta työtä tekeville voidaan maksaa ylisuurta palkkaa.

Mitä ammattiyhdistysliikkeen sitten tulisi tehdä, jottei se käyttäisi valtaansa väärin ja jotta se koettaisi legitiimimmäksi toimijaksi? Liikkeen on käsitettävä roolinsa. Se ei ole, eikä voi olla, vain etujärjestö muiden joukossa. Vallan on tuotava muassaan vastuu. Ay-liikkeen on tunnustettava valtansa tuoma vastuu ja alettava toimia laajemmin, kuin vain tuijottaen jäsentensä lyhyen tähtäimen intressejä.

Ammattiyhdistysliike on osa sitä valtavaa organisaatioiden määrää, jonka toimintaa ohjaa ylevä tavoite: Nämä organisaatiot pyrkivät edistämään yhteiskunnan kehitystä taaten kasvavan määrän oikeuksia tasapuolisesti kaikille ja vaikuttaen yhteiskunnan vallan ja resurssien uudelleen jakamiseen harvoilta kaikille. Tähän organisaatioiden joukkoon kuuluu ammattiyhdistysliikkeen lisäksi vasemmistolaiset ja vihreät (ja kenties tietyssä mielessä alkiolaiset ja kristillisdemokraattiset) poliittiset puolueet ja ideologiat, suurin osa kansalaisjärjestöistä (Kuten Greenpeace , Amnesty ja Unicef), hyvinvointivaltiolliset instituutiot, hyväntekeväisyysjärjestöt ja ylipäätään järjestöt, jotka tavoittelevat altruistisia, eivätkä itsekkäitä tavoitteita.

Vastaavasti toiset organisaatiot pyrkivät jarruttamaan tai taannuttamaan yhteiskunnan kehitystä. Tällaiset toimijat pyrkivät ylläpitämään epätasa-arvoisia rakenteita ja omistus- ja valtasuhteita, tai lisäämään niitä. Niitä kutsutaan yleensä konservatiivisiksi tai taantumuksellisiksi.

Ammattiyhdistysliikkeellä on imago-ongelma. Vaikka se on solidaarinen järjestelmä, jonka tehtävä on olla pienemmän puolella, ihmiset usein mieltävät sen taloudellisen kehityksen ja sitä kautta hyvinvoinnin jarruksi. Jollain hämmästyttävällä logiikalla poliittinen oikeisto pystyy väittämään voivansa luoda lisää työpaikkoja ja parantaa työntekijöiden asemaa heikentämällä heidän etujaan edistävän instanssin toimintamahdollisuuksia! Pelkkä imagon parantamiseen tähtäävä kampanja ei kuitenkaan riitä lisäämään ay-liikkeen suosiota riittävästi. Ammattiyhdistysliike tarvitsee selkeitä strategioita, joilla se voi paremmin toteuttaa tehtäväänsä ja saada tästä ikään kuin sivutuotteena paremman legitimiteetin kansalaisten silmissä. Palaan näihin strategioihin tarkemmin myöhemmin.