Ay-liikkeen uudet strategiat

Sak on lanseerannut mainoskampanjan, jolla se pyrkii parantamaan imagoaan kansalaisten silmissä. Kampanja on siinä mielessä onnistunut, että se osoittaa karikatyyrisesti, kuinka reaalikapitalismi toimii ilman työntekijöiden organisoitumista. Jälki ei ole mieluisaa katsottavaa. Pelkkä imagon parantaminen ei kuitenkaan riitä. Yhteiskunta on saapunut jälkiteolliselle aikakaudelle ja sinne on myös ay-liikkeen saavuttava.

Kiitos tehokkaan ammattiyhdistystoiminnan, työn tuottoja saadaan jaettua tasaisemmin työntekijöiden ja pääoman omistajien välillä. Uusia ongelmia kuitenkin syntyy, kun yhä suurempi osa väestöstä sysätään ay-liikkeen saavuttamien etujen ulkopuolelle. Työttömyyskorvaus on hieno asia, mutta samalla keksitään yhä uusia vaatimuksia sen saamiseksi. Tämä työntää ihmisiä tilanteeseen, jossa he eivät saa työttömyyskorvausta, vaikka ovat työttömiä. Tällaiset ihmiset joutuvat hakemaan kunnallista toimeentulotukea, vaikka sen tulisi olla viimekätinen toimeentulon muoto. Vastaavasti työn teosta kertyvä eläke on loistava juttu, mutta sitä ei kerry esimerkiksi kotiäideille. Luettelo ihmisryhmistä, jotka asetetaan niin sanoakseni ensimmäisen tason hyvinvointipalvelujen ulkopuolelle, on pitkä.

Siksi ammattiyhdistysliikkeen on nyt käsitettävä luonteensa universaalimpana solidaarisena toimijana, kuin vain säännöllistä, suorittavaa kokopäivätyötä tekevien edunvalvojana. Se ansaitsee kansalaisten parissa suuremman legitimiteetin ja sen myötä paremman imagon laajentamalla edunvalvontansa piiriä. Tätä tavoitetta varten ehdotan seuraavia strategioita liikkeen käyttöön:

1.Solidaariset lakot

Lakon julistaminen tai sellaisella uhkaaminen on perinteisesti ollut ammattiyhdistysliikkeen tapa tehdä pääoman omistajalle selväksi, ettei hänen pääomansa tuota mitään ilman työntekijöitä ja näin pakottanut jakamaan tuotot reilummin. Lakot on ymmärretty pienemmän tavaksi taistella suurempaa vastaan ja niihin on suhtauduttu suopeasti, tai ainakin sallivasti. Sittemmin lakkoilu on saatu näyttämään erilaiselta. Taloustieteilijät selittävät mediassa, kuinka paljon tietty lakko haittaa bruttokansantuotteen kasvua. Tämä saa lakon näyttämään siltä, että koko kansan yhteinen tuotos kärsii siksi, että pieni ryhmä vaatii ahneuksissaan itselleen ylimääräisiä etuja.

Lakko sinänsä tulisikin ymmärtää pikemminkin yhteiskunnallisen tasa-arvoisuuden edistystä palvelevana voimana, kuin vain aseena, jolla tavoitellaa ryhmäkohtaisia etuja. Niillä työntekijäryhmillä, jotka voivat lakoillaan uhata Suomen strategisia etuja, on tämän lakkoaseensa ansiosta jo vähintäänkin kohtuullinen taloudellinen asema. Nyt heillä on mahdollisuus käyttää tätä asemaansa niiden auttamiseksi, joilla ei ole vastaavaa lakkoasetta. Satamien ahtaajien on lakkoiltava opintorahan korottamisen puolesta, paperimiesten minimiäitiyspäivärahojen korottamisen ja jäänmurtajien miehistöjen kunnalisen toimeentulotuen korottamisen puolesta.

Vaikka se saattaa ensin vaikuttaa kummalliselta, ei tällainen solidaarinen lakkoilu ole ristiriidassa suomalaisen korporativismin kanssa. Suomessa palkoista, työehdoista ynnä muista työelämän kysymyksistä on tavattu päättää kolmikannassa työntekijöiden, työnantajien ja hallituksen kesken. Tällaisessa tilanteessa työntekijäosapuoli voisi aivan hyvin vaatia esimerkiksi pääomaveron nostoa ja tästä syntyvien tuottojen osoittamista opintorahaan. Työnantajapuolikin olisi oletettavasti tyytyväinen, jos vastaavalla tavalla osa veronkorotuksen tuotosta ohjattaisi tutkimus- ja kehitystyöhön, joka on Euroopassa surkean alhainen. Tulonjakovaatimukset voisivat olla myös puolisolidaarisia: Lääkäriliitto voisi ilmoittaa ensi palkkaneuvottelukierroksella tyytyvänsä kohtuullisempiin palkankorotuksiin, jos säästynyt raha käytetään täysimittaisena sairaanhoitajien aseman parantamiseksi.

2.Solidaariset kansalaisrahastot

Omistus on jakautunut epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti maailmassa. Suurin osa ihmisistä ei hyväksy sitä, etteivät toiset voi ansaita koko elämänsä kestävällä ahkeralla työnteolla sellaista omaisuutta, jonka toiset perivät jo syntyessään. Tarve siirtää pääomaa yksityisestä omistuksesta yhteiseen omistukseen on ilmeinen, niin että tuo pääoma palvelisi kaikkia, eikä vain pientä ja etuoikeutettua eliittiä.

Käytännössä tämä prosessi voitaisi organisoida niin, että yritykset maksaisivat osan tuotostaan veronluontoisena maksuna, joka rahastoitaisi niin, että tämän rahaston tuotolla esimerkiksi järjestettäisi hyvinvointipalveluita tai tasattaisi tuloeroja. Näin rahaa käytännössä siirrettäisi harvoilta monille. Rahastoidulla pääomalla voitaisi myös perustaa tai ostaa yrityksiä, jolloin pääoma tuottaisi omalla dynamiikallaankin.

Pohjoismaisessa traditiossa on pääoman sosiaalinen kerryttäminen ymmärretty valtion, eikä niinkään kansalais- tai työmarkkinajärjestöjen tehtäväksi. Ainakin Suomessa valtio on kuitenkin ilmeisesti vaihtanut suuntaa ja sen sijaan, että se kasvattaisi kansalaistensa yhteistä omaisuutta onkin alkanut sitä tuhlata. Omaisuusverosta luopuminen oli varainsiirto heille, joilla on paljon omaisuutta. Tätä verovajetta paikataan myymällä valtion omaisuutta. Sama efekti olisi saatu aikaan, jos olisi suoraan lahjoitettu valtion yritykset rikkaimmille. Siksi solidaaristen kansalaisrahastojen varat on säätiöitävä niin, ettei niitä voi tärvellä vastaavalla tavalla, kuin valtion omaisuutta.

3.Globalisaation hallinta

Suomesta ja Euroopasta siirtyy jatkuvasti työpaikkoja ja tuotantolaitoksia halvemman työvoiman maihin. Tämä ei johdu siitä, että esimerkiksi Indonesiassa olisi merkittävästi parempaa teollista osaamista, traditiota, infrastruktuuria tai tietotaitoa, tai että siellä työntekijät olisivat tuntuvasti taitavampia ja ahkerampia, tai että yritysjohtaminen olisi korkeammalla tasolla, kuin Suomessa ja muualla Euroopassa. Niissä kehitysmaissa, joihin teollista tuotantoa länsimaista siirtyy, vain yksinkertaisesti työvoima on halvempaa sekä siksi, että palkat ovat alhaisemmat, että koska työlainsäädäntö on arkaaisempaa. Myös ympäristön suojelun puutteellisuudella on mahdollista säästää kustannuksia. Kiinassa ongelmat näkyvät ehkä selkeimmin, kun valtio aggressiivisesti painaa maahan kaikki kommunistisesta puolueesta riippumattomat työläisorganisaatiot.

Monessa kehitysmaassa siis tuotteiden hintoja käytännössä subventoidaan pitämällä palkat keinotekoisen alhaalla. Teollinen tuotanto voisi monellakin alalla olla Suomessa järkevämpää kuin kehitysmaissa, jos myös kehitysmaiden palkat olisivat edes suunnilleen kohtuullisella tasolla. Ay-liike ampuukin itseään polveen, kun se yhtaikaa vaatii palkankorotuksia eurooppalaisille työntekijöille, mutta sallii heidän tuottamiensa tuotteiden tuonnin maista, joissa työntekijät ovat alipalkattuja.

Vastaavasti kuin ulkomailta tuotavien tuotteiden on täytettävä samat turvallisuusstandadit, kuin Euroopassa tuotettujen, voisi ay-liike vaatia, että ulkomailta tuotavilta tuotteilta vaadittaisi esimerkiksi, että niiden tuottajille on maksettu tiettyä minimipalkkaa. Palkan ei tietysti ainakaan ensivaiheessa tarvitsisi olla sama, kuin Euroopassa, mutta vaikka kaksi euroa tunnilta. Jos alipalkalla tuotettuja tuotteita ei ole realistista kokonaan torjua Euroopan unionista, voitaisi ainakin jonkinlaista minimipalkkaa halpatuotantomaissa maksavien yritysten tuotteet merkitä niin, että kuluttaja voisi halutessaan suosia niitä kaupassa.

Näin ammattiyhdistysliike laajentaisi toimintaansa. Se toisaalta valvoisi koko maailman työntekijöiden etua ja toisaalta toimisi kansainvälisenä kuluttajatietousyhdistyksenä. Näillä strategioilla ammattiyhdistysliike parantaisi legitimiteettiään ja sitä kautta myös suosiotaan. Sen imago muuntuisi nurkkakuntaisesta ryhmäedun valvojasta koko kansan ammattiyhdistysliikkeeksi.