Sivut

perjantai 4. elokuuta 2006

Lyhyt yhteiskuntafilosofinen analyysi perintöverosta


Kuten aiemmin kirjoitin, palaan tutkimaan perintöveroa yhteiskuntafilosofisesta näkökulmasta. Lähtökohtana on eritellä erilaisia tapoja jakaa omaisuus yhteiskunnan jäsenten kesken, löytää näistä mielekkäin ja tutkia, kuinka hyvin perintövero tai sen puute soveltuu tuohon mielekkäimpään malliin. Esittelen seuraavassa erilaisia tapoja jakaa ihmiskunnan käytettävissä oleva varallisuus sen jäsenten kesken:

A) Jokaiselle tarpeensa mukaan
Yhteiskunta antaa jokaiselle jäsenelleen sen suuruisen osan varallisuudestaan, kuin katsoo tämän tarvitsevan.

B) Jokaiselle ansionsa mukaan
Yhteiskunta antaa jokaiselle jäsenelleen sen suuruisen osan varallisuudestaan, kuin yksilö omalla, yhteiskuntaa hyödyttävällä toiminnallaan ansaitsee.

C)Jokaiselle sen mukaan, kuin pystyy ottamaan
Yhteiskunta ei jaa varallisuutta, vaan sen annetaan jakaantua jäsenten kesken niin kuin se anarkistisen sääntelemättömästi sattuu jakaantumaan.

D)Arpominen
Varallisuuden jakautuminen yhteiskunnan jäsenten kesken ratkaistaan arvonnalla.

Vaihtoehto A takaisi varallisuuden oikeudenmukaisen jakautumisen. Kaikki saisivat saman verran, paitsi jos erityisestä tarpeesta tarvitsevat enemmän. Tällöin esimerkiksi syntymästään asti sairas tai onnettomuuden uhriksi joutuva saisivat sen verran suuremman osan ihmiskunnan omaisuudesta, että saisivat kompensoitua vaivansa. Järjestelmän ongelma on vain sen kannustavuudessa. Kun työnteko ei vaikuta yksilön tuloihin, ei hänellä ole kovin suurta motivaatiota työskennellä tehokkaasti. Toisaalta ihmiset myös hyvin äkkiä keksisivät itselleen tolkuttomia tarpeita, kun huomaisivat näin saavansa lisää tuloja. Järjestelmässä, jossa kukaan ei ole motivoitunut työntekoon, mutta kaikki esittävät jatkuvasti kasvavia vaatimuksia, ei pian pystytä täyttämään kenenkään tarpeita.

Järjestelmä B ei ole kenties yhtä ihanteellinen, mutta vaikuttaisi realistisemmalta. Siinä yksilö on motivoitunut työskentelemään yhteisten päämäärien hyväksi, sillä hän tietää työntekonsa hyödyttävän myös häntä itseään parempana elintasona. Näin kaikki yhteiskunnan jäsenet ovat mukana kasvattamassa yhteistä kakkua ja saavat tästä kakusta työpanostaan vastaavan palan. Sen ongelmana vain on ihmiset, jotka eivät pysty joko tekemään työtä lainkaan tai vain niin vähän, etteivät voi työpanoksellaan elättää itseään. Absoluuttisessa järjestelmän B sovellutuksessa esimerkiksi vaikean kehitysvammaisuuden vuoksi työkyvytön ihminen ei saisi lainkaan tuloja.

C-mallin mukaisessa yhteiskunnassa ihmiset ovat jatkuvassa kilpailussa keskenään ja saavat pitää kaiken, minkä pystyvät ottamaan. Ihmisen tuloihin ei vaikuta hänen työnsä tai tarpeensa, vaan tulot määrittyvät eräänlaisessa markkina-anarkiassa. Tämä malli ei ole oikeudenmukainen, sillä ihmisillä on hyvin erilaiset lähtökohdat tavoitella omaa etuaan. Toisaalta se myös motivoi työntekoon huonosti, sillä suuria varallisuuksia on mahdollista haalia ilman, että tekisi lainkaan hyödyllistä työtä. Itse asiassa järjestelmä voi jopa palkita yhteiskuntaa horjuttavasta toiminnasta!

D-kohdan mukainen arpominen ei tietenkään motivoisi työntekoon, mutta olisi oikeudenmukainen, ainakin jos arvonta olisi tasapuolinen ja reilu, eikä painotettu. Se tosin tekisi elämästä melko epävarmaa, kun ihminen ei koskaan voisi tietää, pystyykö hän esimerkiksi maksamaan vuokran vielä ensi kuussakin. Tällainen malli on tietysti vain hypoteettinen, mutta reaaliseen yhteiskunnallisen tulonjakoon tulee helposti sitä muistuttavia ominaisuuksia, jollei tulonjakopolitiikassa olla tarkkoja ja fiksuja.

Lienee ilmeistä, ettei mikään edellä esitetty malli äärimmäisenä ja absoluuttisena sovellutuksena olisi mielekäs. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin oletettavasti suunnilleen samaa mieltä, että paras järjestelmä olisi B-järjestelmän pohjalle rakennettu, osin A-vaihtoehtoa soveltava yhteiskunta. Tällaisessa yhteiskunnassa ihmisen tulot riippuisivat hänen tekemästään työstä ja vain siitä; tempuilla, joista ei ole hyötyä kellekään, ei myöskään olisi mahdollista kääriä ylimääräisiä tuloja. Kuitenkin myös niiden, jotka eivät pysty työtä tekemään, toimeentulo olisi ihanneyhteiskunnassa turvattu.

Ja miten kaikki tämä liittyy perintöön tai perintöveroon?

Kulkiessamme yhteiskunnallisen kehityksen tietä alkukantaisista yhteisöistä hamaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin yhteiskuntiin, tulee meidän aina tavoitella mahdollisimman ihanteellista yhteiskuntaa. Kohtuullinen perintövero noudattaa edellä esitettyjä hyvän yhteiskunnallisen tulonjaon periaatteita. Perintönä tai lahjana saatu raha ei ole mitenkään saajan ansaitsemaa (jollei sitten rikkaiden sukulaisten mielistelemistä pidetä ansiona). Ja aina kun rahaa annetaan jollekin, joka ei ole työskennellyt sen ansaitakseen, on tämä raha pois joltain, joka on sen ansainnut.

Edellisen sukupolven perintöjen siirtämisessä vain osalle seuraavan sukupolven edustajista, mikä tapahtuu, jollei perintöjä veroteta, on paljon piirteitä edellä esitetyistä malleista C ja D. Ihmiset saavat rahaa, jonka eteen eivät ole tehneet töitä ja vastaavasti joku työ jää palkitsematta. Lisäksi tapahtuu tulonjaollista arpomista, sillä toiset syntyvät rikkaisiin perheisiin ja toiset köyhiin ja perinnöt ovat sen mukaisia.

Yhteiskunnallinen edistysaskel olisi järjestää perintövero sellaiseksi, että yhteiskunnan jäsenet eivät joudu eriarvoiseen asemaan siitä riippuen, kuinka varakkaaseen perheeseen ovat syntyneet. Tämä edesauttaisi myös sitä, että kaikki yksilön tulot hänen on ansaittava omalla työllään. Paras ja tehokkain tapa tähän olisi perintöveron progressointi niin, ettei pieniä perintöjä saava joudu verojen kanssa pulaan, mutta että edellisen sukupolven jättiomaisuudet voitaisi jakaa reilusti seuraavan sukupolven kesken.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Olet jälleen analysoinut tulonjakoa varsin puhtaasti oman vasemmistolaisen paradigmasi läpi olettaen runsaasti asioita, joissa ei ole totuuspohjaa tai jotka eivät ole ainakaan yksiselitteisiä. Kaikkeen en viitsi tarttua, mutta poimin kohdan, johon näytät päättelysi niveltävän.

"Kulkiessamme yhteiskunnallisen kehityksen tietä alkukantaisista yhteisöistä hamaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin yhteiskuntiin, tulee meidän aina tavoitella mahdollisimman ihanteellista yhteiskuntaa."

Jo valitsemasi kuva kertoo, että tämä on sinulle itsestäänselvyys. Sitä se ei kuitenkaan missään nimessä ole. Nykyinen poliittinen ympäristö ja järjestelmä ei perustu tälle ajatukselle enää oikeastaan missään. Edellisellä vuosisadalla lähinnä kommunistinen leiri todella toteutti idealistista periaatetta yhteiskuntasuunnittelussa, mutta lukuisten karmeiden epäonnistumisten jälkeen siitä ei ole enää jäljellä juuri mitään. Pohjois-Koreakin yrittää lähinnä sinnitellä pysähtyneen yhteiskuntansa kanssa pitäen sen pystyssä. Kehitystä ei ole tapahtunut enää vuosikymmeniin. Jo 60 vuotta sitten Popper kiinnitti huomiota siihen, kuinka helposti yhteiskuntaideaali johtaa totalitarismiin ja 20 vuosisata lienee mainio todiste siitä. Totalitarismiinhan Platonkin päätyi Valtiossaan.

Modernimpi - ja ilmeisen tuloksekas - tapa rakentaa yhteiskuntaa on pyrkiä etsimään sieltä selviä epäkohtia ja korjata niitä paikkaamalla olemassaolevaa lainsäädäntöä. Sanomattakin lienee selvää, että tämä on mahdollista vain varsin vakaissa yhteiskunnissa. Rakentamista ei siis ohjaa mikään visio ideaaliyhteiskunnasta, vaan kylmä pragmaattisuus. Tällöin sijoittuminen poliittisessa kentässä näkyy lähinnä siinä missä tuppaa näkemään ongelmia. Kaikkea muuta kuin ongelmaton tämäkin lähestymistapa on, mutta huomattavasti idealismia toimivampi se on ollut. Yksinkertainen selitys tälle voisi olla se, että yhteiskunta on niin monimutkainen koneisto, että ainoastaan hyvin pienet muutokset siihen ovat joten kuten ennakoitavissa.

Pekka kirjoitti...

Mielenkiintoinen juttu ja mielenkiintoinen vastaus siihen. Toivottavasti vastaukseni vastaukseen on myös mielenkiintoinen, eikä tautofoninen.

Minusta erityisesti kirjoituksen premissit ovat varsin objektiivisia -konkluusio saattaa olla jossain määrin "vasemmistolainen", mutta kyllähän esimerkiksi John Rawls pääsee samanlaiseen tulemaan vastaavan kaltaisten tieteellisten perusteiden kautta.

"Kulkiessamme yhteiskunnallisen kehityksen tietä alkukantaisista yhteisöistä hamaan tulevaisuuteen ja sen tuomiin yhteiskuntiin, tulee meidän aina tavoitella mahdollisimman ihanteellista yhteiskuntaa." En näe tätä Paten esille nostamaa kohtaa, mikä oli Paten argumentaation kulmakivi, mitenkään vasemmistolaisena tai muutenkaan puolueellisesti väritettynä.

Esimerkiksi kommunistisilla valtioilla oli ihanteellisen yhteiskunnan tavoite, mutta niin oli myös kansallissosialistisella Saksalla, tacherlaisella Iso-Britannialla tai nyt bushilaisella Yhdysvalloilla. Kaikilla valtiolla ja niiden johtajilla on jonkinlainen ideaali maailmantilasta -halusivat he sitä tai eivät.

Näin on myös suomalaisilla päättäjillä ja jopa pragmaattista Matti Vanhasta ohjaa jonkinlainen keskustalainen yhteiskuntaideaali.
Kieltämättä joskus on vaikea osoittaa yhteiskuntaideaalin ja pienen pragmaattisen korjauksen eroa, mikä korostuu mainitsemissasi vakaissa yhteiskunnallisissa tiloissa.

Mitä taas tulee realismi versus utopia-keskusteluun, niin monesti "aitoja realisteja" eivät ole ne, jotka väittävät olevansa realisteja, vaan ne jotka ottavat huomioon myös muuta kuin pelkän voimapolitiikan ja tilastot. Tässä suhteessa esimerkiksi strukturalismi ja kriittinen teoria laajana käsitteenä osoittaa vahvuutensa kulttuurin ja sosiaalisten rakenteiden mukaan laskemisella.

Toisin sanoen on järkevää pyrkiä jonkinlaiseen ihanteelliseen yhteiskuntaan, jonka toteuttamiseen tarvitaan määrittelemääni "aitoa realismia". Vasemmisto-oikeisto jaottelu ei tällöin välttämättä ole paras ristiriitaulottuvuus kuvaamaan pragmaattisuus vs. ideologisuus-keskustelua.

Mitä sanoo Jukka, Pate ja muut?

Jukka Torikka kirjoitti...

Kiitos kommenteista. Täytyi pohtia asiaa muutama päivä, ennen kuin lähdin vastaamaan.

Nimimerkki Pate keskitti kritiikkinsä lähinnä ajatukseeni yhteiskunnan evolutiivisesta kehityksestä. Valitettavasti et kuitenkaan ottanut kantaa perimisen yhteiskunnalliseen oikeudenmukaisuuteen sinänsä. Koetko ongelmallisena, että omaisuus, joka aina on jonkun tekemän työn tulosta, menee tietyillä mekanismeilla eri henkilöllä, kuin joka on työn tehnyt?

Kysymys yhteiskunnan kehityksestä on tietysti problemaattinen. Ajatusta voisi ehkä tarkastella historiallisesta perspektiivistä: Yhteiskunta on nyt kehittyneempi siinä mielessä, että suuremmalla osalla ihmisistä on asiat paremmin, kuin vaikka 200 vuotta sitten. Vastaavasti 200 vuotta sitten asiat olivat paremmin kuin 500 vuotta sitten ja niin edelleen.

Hyvinvoinnin kehityksen taustalla ovat yhteiskunnalliset innovaatiot. Esimerkiksi uskonnonvapaus, työlainsäädäntö, progressiivinen verotus, yleinen äänioikeus ja pohjoismainen hyvinvointivaltio ovat tehneet ihmisten elämän siedettävämmäksi. Näitä on silloin nähdäkseni mielekästä kutsua yhteiskunnallisiksi kehitysaskeleiksi.

Popperilainen kritiikki yhteiskuntaideaaleja kohtaan liittyi käsittääkseni lähinnä absoluuttisia ja ylhäältä käsin määrättäviä yhteiskuntaideaaleja kohtaan. Natsi-Saksa tai Neuvostoliitto eivät kyselleet kansalaisiltaan, mitä mieltä he ovat suurten johtajien määräämistä ideaaleista. On ilmeistä, että tällainen ideaalien toteuttaminen johtaa totalitarismiin.

Yhteiskuntaideaalien onkin pohjauduttava eräänlaiseen alhaalta ylös suuntautuvaan järjestelmään. Tällaisessa tilanteessa yhteiskunnan jäsenet hahmottelevat yhteiskunnalista ideaaliaan ja muuttavat sitä tarpeen vaatiessa. Poliittisen johdon tehtäväksi jää tämän metademokraattisesti valitun ideaalin toteuttaminen. Kansalaislähtöinen yhteiskuntaideaali on huomattavasti immuunimpi totalitaarisuudelle, kuin yhden, absoluuttisen vision voimaan nojaava.

Kuten Pekka jo esittikin, myös realistisiksi itseään nimittävillä hallinnoilla on jonkinlainen visio siitä, millaista yhteiskuntaa he tavoittelevat. Se, mikä sitten on realistista ja mikä utooppista politiikkaa, onkin jo toinen kysymys. Esimerkiksi poliittisen oikeiston hellimä uuskonservatiivinen talous ei perustu minkäänlaisiin kansantalous- tai yhteiskuntatieteellisiin faktoihin ja vaikkapa niin kutsuttu tihkumisteoria on osoitettu tieteellisesti huuhaaksi. Silti monet poliitikot ylläpitävät uskoa tähän mielikuvitusjärjestelmään. Eikö se ole utopiaa ilmeisimmillään?

Toisaalta tälle yhteiskunnalliselle kehitykselle on ilmeiset vastavoimansa. Esimerkiksi Afganistanin Taleban-hallinto, Iranin islamilainen fundamentalismi ja thatcherilais-reaganilainen uuskonservatismi pyrkivät kääntämään kelloa takaisinpäin, purkamaan yhteiskunnallisia uudistuksia ja palauttamaan yhteiskunnan aikakaudelle, joka kyseisen ideologian kannattajan mielessä näyttäytyy auvoisana.

Siksipä suomalaisenkin poliittisen oikeiston ajama politiikka ei ole mitenkään uudistuksellista, vaan konservatiivista tai taantumuksellista tavoitteessaan jakaa ihmiset talouden avulla eri kasteihin, samalla tavalla kuin heidät aiemmin jaettiin säätyjen tai aatelisarvojen avulla. Tästä on kirjoittanut ystäväni Tuomas osoitteessa http://www.suunta.org/forum/viewtopic.php?t=788&start=25