Mikä oikeiston vapaus-käsityksessä mättää?

Poliittinen oikeisto parjaa tyypillisesti vasemmistolaista politiikkaa holhoavaksi ja tasapäistäväksi. Heitä ärsyttää valtio, joka ylläpitää laajoja hyvinvointipalveluita ja poliittisia ohjelmia, jotka tähtäävät esimerkiksi ympäristönsuojeluun. "Miksi valtio ottaa rahamme ja ostaa sitten niillä meille palveluita? Miksemme voisi ostaa itse niitä palveluita, joita haluamme?" kysyy oikeistolainen. Kokoomus mielellään syyttää SDP:tta siitä, että se tuhlaa rahat veronmaksajien puolesta.

Itseään poliittinen oikeisto, Suomessa käytännössä siis kokoomus, profiloi innokkaasti yksilöä puolustavaksi ja korostavaksi aatteeksi. Tämä perustuu ajatteluun, että politiikassa joudutaan valitsemaan kahden arvon, tasa-arvon ja vapauden välillä. Jos kaikki kansalaiset tunnustetaan tasa-arvoisiksi ja heitä kohdellaan oikedenmukaisesti, joudutaan tinkimään ihmisten vapaudesta. Jos taas yksilöille annetaan mahdollisimman laajat valtuudet päättää "omista asioistaan" siinä mielessä, ettei valtio ota kantaa esimerkiksi tulonjakoon, kärsii kansalaisten tasapuolinen ja oikeudenmukainen kohtelu.

Tällainen ajattelu perustuu naiiviin, yksinkertaistavaan ja reduktiiviseen käsitykseen siitä, mitä vapaus on. Se näkee ihmisen asosiaalisena ja egoistisena yksilönä, jonka elämän onnellisuuden keskeinen tekijä on se, kuinka pidäkkeettä hän pystyy toteuttamaan omia mielivaltaisia päähänpistojaan. Tällainen yksilö suhtautuu totta kai vihamielisesti ja aggressivisesti kaikkiin yhteisölliin järjestelyihin, jotka voisivat tulla hänen henkilökohtaisen suvereniteettinsa tielle.

Harva tunnistaa itsensä tuollaisesta ihmiskuvauksesta. Jo Aristoteles määritteli ihmisen Zoon politikoniksi, poliittiseksi eläimeksi, joka pystyy aktualisoimaan hänessä olevan potentiaalisen elämänvoiman vain yhteisössä eläen, yhteistyössä muiden kanssa. Myös oikeiston usein siteeraama vapauden filosofi John Locke tarkoitti vapaudella nimenomaan sitä, että järkensä avulla ihminen voi irtautua omien halujensa kahleista ja muodostaa yhteisön jolle luovuttaa osan omasta absoluuttisesta päätösvallastaan. Tämä yhteisö suojelee yksilöä ulkopuolisilta uhkilta, mutta myös yksilön itsensä mielivallalta.

Teknisen ja teknologisen kehityksen mukanaan tuomat muutokset yhteiskunnassa tekevät tästä yksilön suojelemisesta itseltään nyt kenties ajankohtaisempaa, kuin Locken aikaan. Nyt yksilöä ei tarvitse suojella absoluuttista valtaa tavoittelevien monarkkien mielivallalta, vaan absoluuttista valtaa tavoittelevien markkinoiden mielivallalta. Milloin minkäkin markkinoiden vapauteen liittyvän syyn perusteella voidaan teollisuuden auttamiseksi laskea ilmaan, maaperään ja vesistöihin myrkkyjä, epäpuhtauksia ja pienhiukkasia. Teollisuuden harvalukuiset omistajat keräävät voitot, terveyshaitoista kärsivät kaikki.

Ympäristönsuojelu onkin selkeä ilmentymä siitä, kuinka vapauden käsitettä on kehitettävä eteenpäin. Meidän on tunnustettava yksilöille tietynlaisia kollektiivisia oikeuksia, kuten esimerkiksi oikeus puhtaaseen ympäristöön. Tämä tarkoittaa vapautta pakosta joutua elämään saasteisessa ja likaisessa ympäristössä. Kyseinen negatiivinen oikeus ei tietenkään ole mahdollinen, jos samaan aikaan pidetään kiinni yksilöiden oikeudesta laskea jätteitä ympäristöönsä rajatta.

Myös demokratian toimivuuden ja toteutumisen kannalta oikeistolainen vapaus-käsitys, joka katsoo vapauden saavuttamiseksi riittävän, ettei valtio puutu kansalaisten tekemisiin, on ongelmallinen. Mitä hyötyä esimerkiksi äänioikeudesta on kansalaille, jos valtion tulonsiirtojen ja hyvinvointipalvelujen puuttuessa he joutuvat käyttämään kaiken aikansa toimeentulonsa eteen raatamiseksi? Koska useampaa työtä köyhyysrajalla tekevä ihminen ehtii käyttää kokoontumisvapauttaan? Kansanvaltainen hallitusmuoto ja kansalaisten lailla määrättyjen oikeuksien realisoituminen todellisiksi oikeuksiksi vaatii myös valtiota, joka turvaa heille tietyn elintason ja perusturvallisuuden. Poliitisia ja vapaudellisia oikeuksia on vahvistettava ja täydennettävä taloudellisilla ja sosiaalisilla oikeuksilla.

Voinemme lopuksi todeta, etteivät Ranskan vallankumouksen arvot, vapaus, veljeys -joka voitaneen tulkita solidaarisuudeksi- ja tasa-arvo suinkaan ole keskenään ristiriitaisia, vaan toisiaan täydentäviä ominaisuuksia. Kun edistämme yhteiskunnallista tasa-arvoa esimerkiksi verotuksen progressiivisuuden avulla, teemme samalla kansalaisistamme vapaampia. Vastaavasti vaatiessamme kultakin yksilöltä vastuuta ympäristöstä, voimme kollektiivisesti nauttia puhtaista elinolosuhteista.

Ranskalaiseen kolikkoon on kirjattu Ranskan vallankumouksen arvot: liberté, égalité, fraternité

Tasapuolisuus, Rawls ja tulonjako

Yhteiskunnallisia ja poliittisia asioita pohdiskellut filosofi John Rawls pohjaa yhteiskunnalliset käsityksensä teoriaansa tietätämättömyyden verhosta. Ajatus sinänsä on yksinkertainen: Yhteiskunta on oikeudenmukainen silloin, kun se järjestetään niin, kuin sen järjestäisivät ihmiset, jotka olisivat täysin tietämättömiä omasta asemastaan yhteiskunnassa. Tietämättömyyden verhon tulisi siis vapauttaa ihmiset ahtaista yksilöllisistä tai ryhmäintresseistään ja sallia heidän katsoa kokonaisuutta. Kun he eivät tietäisi, millaisessa asemassa tulevat olemaan yhteiskunnassa, suunnittelisivat he sen niin, että vaikka joutuisivat huonoimpaan mahdolliseen asemaan, olisi heillä mahdollisimman hyvät olot.

Ajatus on sama, kuin kakun leikkamisessa: Jos leikatessaan kakkua ei tiedä minkä palan tulee saamaan, on järkevää leikata kaikki palat mahdollisimman saman kokoisiksi. Käytännössä tietämättömyyden verhon takana olevan ihmisen olisi pakko suunnitella yhteiskunta tasapuoliseksi. Ilman tietoa syntyykö hän aateliseksi vai plebeijiksi, hän ei hyväksyisi aatelisarvoja. Kun ei tietäisi syntyykö rikkaaseen, vai köyhään sukuun, säätäisi hän progressiivisen perintöveron. Hän voisi olla musta tai valkoinen, nainen tai mies, terve tai invalidi, joten hän suunnittelisi yhteiskunnan niin, ettei ketään voida sortaa.

Rawlsin ajatus on tietysti vain hypoteettinen. Emme voi irroittaa kaikkia maailman ihmisiä, nykyisiä ja tulevia, omaisuudestaan ja taidoistaan ja lähettää heitä vaikka Kuuhun mietiskelemään yhteiskunnan uutta järjestystä. Ja kuinka miljardit ihmiset sitten neuvottelisivat keskenään siitä, millainen on oikeudenmukainen tapa järjestää yhteiskunta, jos kukaan ei tietäisi itsestään edes sitä, millainen hän on, tai millaisia taitoja hänellä on? Onko Rawlsin oikeudenmukaisuusteoria siis vain filosofinen norsunluutorni, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa?

Ei. Teorian vahvuus on juuri siinä, ettei sitä voi toteuttaa käytännössä, vaan se on yhteiskuntafilosofinen ajatusleikki. Ihminen voi sen avulla miettiä omia arvojaan ja asenteitaan ja kysyä itseltään ”Miksi haluan yhteiskunnan olevan tällainen? Haluaisinko samaa, jos olisin tietämättömyyden verhon takana?” Näin ihminen voi irroittautua kyvyistään esimerkiksi lääkärinä. Hän voi miettiä, miksi hänen tulisi saada suuri määrä rahaa, koska hänellä on lahjakkuus lääkäriksi ja toisen henkilön, jolla on lahjakkus vaikka sairaanhoitajaksi tai opettajaksi, tarvitsee pienemmän summan rahaa.

Pohtiessamme tietämättömyyden verhoa oikeudenmukaisuusteorian perustana joudumme kyseenalaistamaan myös ihmisen taidot hänen asemansa perustana. Oikeistolaiseen retoriikkaan kuuluu usein ajatus, että ihmisen itse ansaitsemat rahat kuuluvat hänelle itselleen. Tällä argumentilla vastustetaan muun muassa verotusta, tulonsiirtoja ja hyvinvointipalveluita. Tällainen ajattelu perustuu naiiviin, atomistiseen ja riittämättömään omaisuuskäsitykseen. Emme elä lockelaisessa utopiassa, jossa yksinäinen ihminen muuntaa kesyttämätöntä luontoa, jota on loputtomasti käytettävissä, omalla työllään omaisuudekseen.

Yhteiskuntamme ja taloutemme pohjautuvat pitkälle kehittyneeseen erikoistumiseen, jossa jokaisen työpanos on riippuvainen toisten työpanoksesta. Kenenkään omaisuus ei ole absoluuttisesti hänen omaansa, vaan perustuu aina myös toisten tekemisiin ja ponnisteluihin. Yrittäjä saa rahansa asiakkailtaan, jotka taas saavat ne omilta työnantajiltaan tai -tekijöiltään. Yrittäjä hyödyntää yhteiskunnallista infrastruktuuria myös esimerkiksi katuna, jota pitkin asiakkaat voivat tulla hänen yritykseensä, poliisina joka estää toista ”yrittäjää” ryöstämästä hänen firmaansa ja puhtaana ilmana, jota yrittäjä ja hänen asiakkaansa voivat hengittää.

Ihmisten yksilöllisten taitojen ja kykyjen vaikutus heidän asemaansa yhteiskunnassa ja tuloihinsa on myös mielenkiintoinen kysymys. Ihmisethän eivät ansaitse synnynnäisiä lahjakkuuksiaan sen enempää, kuin he ansaitsevat vaikka sukupuoltaan, ihonväriään, aatelisarvoa tai perintöä. Lahjakkuudet jakaantuvat ihmisille mielivaltaisesti. Jos toinen on synnynnäisesti lahjakas suunnittelemaan tietokoneohjelmia ja pystyy suunnittelemaan niitä niin, että hänen työnsä arvo on 20 euroa tunnilta, mutta toinen on vielä lahjakkaampi ja hänen tuottamiensa tietokoneohjelmien arvo on 40 euroa työtuntia kohti, ansaitseeko jälkimmäinen myös kaksi kertaa suuremmat tulot?

Yhteiskuntamme ei myöskään ole neutraali sen suhteen, millaisia taitoja se arvostaa. Nämä arvostukset muuttuvat yhteiskuntien mukana. Voinemme todeta, että tällä hetkellä yhteiskuntamme arvostaa esimerkiksi markkinointia suuresti, sillä sen osaajille maksetaan tuntuvia palkkoja ottaen huomioon, ettei markkinointi tuota mitään. Jos yhteiskunnassa arvostettaisi toisenlaisia taitoja ja toisenlaista osaamista, olisi tulonjakokin toinen. Voidaanko tulonsiirtojen oikeutusta nyt miettiä siitä näkökulmasta, että ne ovat korvausta heille, joiden taitoja emme tämän hetken yhteiskunnassa arvosta niin, että he voisivat olla yhteiskunnallisen tulonjaon kärkikastia?

Toinen erikoinen piirre taitojen ja tulonjaon suhteessa on viihdyttäjien ansiot. Pop-laulajille, urheilijoille tai näyttelijöille maksetaan kaiken käsityskyvyn ylittäviä summia. Ansionsa toki heillekin, mutteikö kohtuuden nimissä suurin osa näistä miljoonapalkkioista kuuluisi tärkeämpien ja tuottavampien töiden tekijöille? Kuten YUP laulaa Normaalien maihinnousu- levyllä olevalla kappaleellaan Kaikki on hyvin: ”Kuka sekoitti herrat ja narrit niin hyvin, ettei enää milloinkaan, toista toisesta erottamaan, kyennyt taikuri taitavinkaan?”

Kuvassa John Rawls

Aiheeseen liittyvää kirjallisuutta:

John Rawls: Oikeudenmukaisuusteoria
John Rawls: Political liberalism
Stephen Mulhall & Adam Swift: Liberals and Communitarians
Raymond Plant: Modern Political Thought
Robert Nozick: Anarchy, State & Utopia

Welcome to European union Romania and Bulgaria!

For European union and European citizens the first of January 2007 brings intriguing political developments. EU expands itself to 27 member states and more than 450 million citizens with the integration of Romania and Bulgaria. Presidency of EU is shifted to Germany, led by Bundeskansler Angela Merkel of the conservatives. Also today Europe has taken a small but significant step forwards on its way to monetary unification, as Slovenia has adopted Euro as its official currency first among the new member states. Let´s see how long it takes before I get my hands on some Slovenian euro coins.

There has been doubts on how useful Romania and Bulgaria will be for the union, as they are among the poorest countries in Europe. This fear is not relevant, as the difference among national product levels of different European countries only shows how much potential for economic growth these countries have. As both countries are properly integrated to the European network of economics and politics they will launch an economic boom on their own.

Slovenia is a fine example of how a newer member state has had strong and determined economical policy and gross domestic product per capita in Slovenia is now at almost the same level as in Greece. But the great European project or European dream is not about economical growth alone: It is a dream of peace, that there shall never be war again. With Romania and Bulgaria we are a little bit closer to this utopian dream.