Puolueissa ei muka eroja?

Poliittisen keskustelun trendeihin kuuluu väittää, että kaikki puolueet ovat samanlaisia, eikä niiden harjoittamassa politiikassa ole eroja. Tällä väitteellä perustellaan sekä omaa äänestämättä jättämistä, että myös omiin periaatteisiin sopimattomien ehdokkaiden tai puolueiden äänestämistä. Puolueiden samanlaisuudesta puhuvat poliittisten äärimmäisyyksien protestihenkiset kannattajat, mutta myös sellaisten poliittisten ideologioiden kannattajat, jotka eivät nauti juurikaan kannatusta suomalaisten äänestäjien keskuudessa. Kun oma ideologia tuntuu vieraalta ja kylmältä äänestäjien mielestä, on hyvä vähätellä eroa muihin puolueisiin ja väittää edistävänsä samoja hyviä asioita, kuin muutkin puolueet.

Helsingin Sanomat on vaalikoneensa avulla rakentanut hyvän kirjoitussarjan, jossa se hakee eroja puolueiden välille. Ja eroja kyllä löytyy. Eivätkä erot ole järin yllättäviä: Vasemmistolaiset puolueet ovat vasemmistolaisia, oikeistolaiset oikeistolaisia. Konservatiivit ovat yhä konservatiiveja ja liberaalit yhä liberaaleja, vaikka omaa poliittista imagoa yritettäisi värjätä millaisilla paletin väreillä hyvänsä.

Eilisessä artikkelissaan Helsingin Sanomat eritteli eri puolueiden eduskuntavaaliehdokkaiden suhtautumista ulkomaalaisilta opiskelijoita perittäviin yliopistojen lukukausimaksuihin. Tämä ilmentää puolueiden eroa paitsi tavanomaiselle sosio-ekonomisella oikeisto-vasemmisto-ulottuvuudella, myös suhteessa kansainvälisyyteen. Kuten arvata saattaa, konservatiiviset ja oikeistolaiset voimat suhtautuvat lukukausimaksuihin vasemmistolaisia ja vihreitä myönteisemmin.

Yllättävää oli pikemminkin, kuinka selkeät erot puolueiden välillä on suhteessa yliopistojen lukukausimaksuihin. Keskustan ehdokkaista 62 prosenttia ja Kokoomuksen ehdokkaista 57 prosenttia kannattaa lukukausimaksuja ulkomaalaisille opiskelijoille. Molemmat ohittavat tässä suhteessa jopa ulkomaalaisvastaisen Perussuomalaiset, jonka ehdokkaista lukukausimaksuja kannattaa 52 prosenttia.

Sosialidemokraateista 19 prosenttia on lukukausimaksujen kannalla, Vasemmistoliiton ja Vihreiden ehdokkaista molemmista noin seitsemän prosenttia. Asenteet ulkomaalaisia opiskelijoita kohtaan ovat siis selkeästi erilaiset globaalia vastuuta korostavassa vasemmistossa, kuin nurkkakuntaisessa Keskustassa tai elitistisessä Kokoomuksessa. Vaalikoneisiin on syytä suhtautua kriittisesti, mutta joidenkin puolueiden välisten erojen paljastamisessa ne voivat olla oiva väline.

Selkeä enemmistö vaalikoneen vastaajista suhtautuu kielteisesti ulkomaalaisilta perittäviin lukukausimaksuihin, joten ainakin toistaiseksi opiskelijat voinevat huokaista helpotuksesta: Suomeen riittänee jatkossakin ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka sietävät pakkasta ja kummallista kieltämme. Vastanneista ehdokkaista 2,1 prosenttia kannattaa lukukausimaksuja kaikille opiskelijoille. Helsingin Sanomat ei eritellyt, kuinka nämä vastaajat jakautuvat puolueissa. Mutta ajatus maksullisesta opiskelusta on niin markkinaortodoksinen, ettei ole vaikea arvata, miltä puolelta poliittista kenttää nämä ehdokkaat löytyvät...

Suomen ylioppilaskuntien liitto on kampanjoinut lukukausimaksuja vastaan Maksuton koulutus- teemalla, josta myös lainaamani juliste.

Suomalaisen Nato-keskustelun taso

Julkisessa debatissa on tullut tavaksi valitella suomalaisen, Natoa koskevan keskustelun tasoa. Nato-keskustelu joko ”yskii”, ”tökkii” tai ”polkee paikallaan”. Tällaiset toteamukset kuulostavat epämääräisiltä, sillä ainakin itselläni on kokemusta erinomaisen rikkaasta ja syvällisestä Natoa koskevasta debatista ja vaikka olen aiheesta keskustellut jo vuosia, kuulen yhä uusia argumentteja sekä puolesta, että vastaan. Suomalaiset ovat kiinnostuneita turvallisuuspoliittisesta ympäristöstään ja tahtovat tietoa Natosta päätöksentekonsa pohjaksi. Voisin jopa väittää suomalaista Nato-keskustelua erinomaisen hyväksi.

Ehkä Nato-keskustelun arvostelussa onkin kyse siitä, ettei keskustelua käydä arvostelijoiden mielestä ”oikein”. Esimerkiksi erittäin perustavaa laatua oleva kysymys, parantaisiko vai heikentäisikö Natoon liittyminen suomalaisten turvallisuutta, ei ole arvostelijoiden mukaan ”oikeaa” keskustelua. Vastauksen pohdiskeleminen tähän kysymykseen saattaisi nostaa ilmaan argumentteja Natoon liittymistä vastaan, joten Nato-keskustelun arvostelijat eivät halua ottaa sellaista esiin.

Nato-keskustelun arvostelijat ovat usein nimenomaan Natoon liittymisen kannattajia. Heille Natoon liittyminen on ideologinen pakko, joka on tehtävä sen seurauksista riippumatta. Natoon on mentävä, tekipä se mitä hyvänsä Suomen turvallisuudelle. Heidän retorinen strategiansa on Nato-keskustelun tasoa vähättelemällä saada Naton vastustajat vaikuttamaan irrationaalisilta ihmisiltä, jotka pelkäävät möröksi leimattua Natoa, eivätkä ymmärrä kansainvälispoliittisen tilanteen olevan nyt erilainen, kuin Neuvostoliiton aikaan.

Irrationaalisuus kaatuu kuitenkin Naton kannattajien niskaan, sillä nimenomaan Naton vastustajat esittävät järkeviä ja mielekkäitä argumentteja. Esimerkiksi monet Naton vastustajat ovat perehtyneet siihen, kuinka paljon Natolla on käytettävissä sellaisia joukkoja, jotka soveltuisivat käytettäviksi Suomen olosuhteissa. He ovat samoin analysoineet karttoja strategisesti selvittääkseen Suomen asemaa Naton jäsenenä suuren luokan sotilaallisessa konfliktissa.

Max Jacobson epäilemättä uskoo, että vain hän ja hänen kaverinsa osaavat käydä Nato-keskustelua ja katsoo siksi asiakseen kirjoittaa kerran kuussa Helsingin Sanomissa, miksi Natoon tulisi liittyä. Hänelle Naton jäsenyys on itseisarvo, jota on tavoiteltava, lisäsi se suomalaisten turvallisuutta tai ei. Juuri tällainen tekee hallaa järjelliselle keskustelulle: Päätös on lyöty jo lukkoon ja sille keksitään jälkikäteen perustelut. Päätöksenteon tulisi edetä juuri päinvastoin.

En siis olisi niinkään huolissani Suomessa käytävän turvallisuuspoliittisen keskustelun tasosta, vaan ylimielisestä elitismistä, joka vähättelee eri mieltä olevien näkemyksiä, vaikka ne olisivat kuinka hyvin perusteltuja. Tällainen ilmapiiri nostaa kynnystä omien näkemysten esittämiseen vaikka nimenomaan monipuolisia näkemyksiä tarvitaan, jotta kansakunta voi järkevästi päättää turvallisuuspoliittisista linjoistaan.

Blogin syntymäpäivä

Rakkaat lukijani,

Tänään tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen tekstin sittemmin hyvin läheiseksi tulleeksi blogiini. Jälkikäteen ajatellen blogin perustaminen ei harmita lainkaan. Kirjoittaminen on pakottanut etsimään tietoa monista aiheista ja terävöittämään näkemyksiäni. Se on myös antanut mukavaa käytännöllistä tasapainoa teoreettisille valtio-opin opinnoille.

Mitä parhaimmat kiitokseni kaikille lukijoilleni ja erityisesti asiallisille vastaan väittäjille. Yksipuolinen ja kyseenalaistamaton paasaaminen muuttuu pian hyvin omahyväiseksi, jollei sitä välillä palauteta todellisuuteen kriittisellä lukemisella ja opponoinnilla.

Tämä vuosi on tuonut blogiini 53 kirjoitusta, eli yhden viikkoa kohden. Alunperin tavoitteenani oli julkaista uusi kirjoitus kaksi kertaa viikossa, joten tästä on jääty vain puolella. Kommentteja on 116 kappaletta, mikä on erittäin hieno määrä.

Kuten todettua, kiitos tähän astisesta yhteisestä blogielämästä, arvon lukijani, ja toivottavasti olet mukanani tulevinakin vuosina!

Pluralistinen demokratia odottaa kuluttajien järjestäytymistä

Demokratian historia ei ole pelkkää voittokulkua edistysaskeleesta toiseen. Hallittavien tahtoon perustuva hallintatapa, johon esimerkiksi suomalaiset ovat tottuneet, on melkoinen kummallisuus tarkasteltaessa kaikkia ihmisyhteisöjä koko ihmiskunnan historian ajalta. Demokratialla on aina ollut vastavoimansa, jotka uskovat autoritaarisiin hallintatapoihin. Uudistuminen on demokratialle kohtalon kysymys: mikäli kansanvaltainen hallintatapa ei kykene vastaamaan uusiin haasteisiin, vaan jää paikalleen hykertelemään itsetyytyväisyydessään, se tullaan hylkäämään hyödyttömänä reliikkinä.

Vastaukset kysymykseen, mitä demokratia on, ovat loputtomat. Demokratian vahvuus onkin siinä, ettei sitä pystytä tunkemaan yhteen määritelmään, vaan se saa elinvoimaa erilaisista tavoista, joilla se määritellään ja ymmärretään. Tämän ominaisuuden toinen puoli on, että mikä tahansa yksittäinen demokratian hahmotustapa on riittämätön. Demokratiaa ei myöskään voida puolustaa, jollei sen monipuolisuutta tunnusteta.

Tyypillisesti demokratia voidaan ajatella demokraattisten instituutioiden, kuten yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, eduskunnan, oikeusvaltioperiaatteen ja parlamentaarisesti valvotun hallituksen kautta. Tällaiselta muodolliselta demokratialta voidaan kuitenkin vetää matto jalkojen alta, jollei sitä täydennetä mekanismeilla, jotka aktualisoivat kansalaiselle kuuluvan poliittisen vallan. Esimerkiksi kansalaisten mahdollisuus poliittisten päättäjien vaihtamiseen vaaleissa on aivan hyödytön, jos merkittävää valtaa todellisuudessa käyttävät kuitenkin suuryritysten omistajat. Vaaleista tulee lähinnä seremoniallinen tapahtuma, joka ei mitenkään vaikuta yhteisön elämään.

Kun yhteiskunnat 1700-luvulta lähtien kehittyivät maatalousyhteiskunnista teollisuusyhteiskunniksi, teollisuus pystyi tuottamaan suuria määriä materiaalisia hyödykkeitä tarviten paljon työvoimaa. Kun tämä työvoima oppi organisoitumaan ja vaatimaan teollisuuslaitosten omistajilta parempia palkkoja ja työoloja, se oli mukana demokratiaa vahvistavassa prosessissa. Taloudellista ja poliittista päätösvaltaa siirrettiin harvoilta tuotannollisen pääoman omistajilta suurelle määrälle työntekijöitä, jotka pystyivät käyttämään valtaansa ammattiyhdistysliikkeensä kautta. Näin työntekijät saivat edes tasavertaisemman aseman suhteessa työnantajiin.

Keskeinen poliittinen toimija teollisuusajan yhteiskunnassa oli siis proletaarinen teollisuustyöntekijä. Yhteiskunnallinen muutos on kuitenkin avannut uusia tapoja siirtää poliittista valtaa enemmistön ulottumattomiin. Markkinatalouteen perustuvassa maailman talousrakenteessa kuluttaja on kuningas – mutta lapsikuningas. Ainakin periaatteessa kaikki taloudellinen ja tuotannollinen toiminta maailmassa riippuu siitä, millaisiin tuotteisiin kuluttaja on valmis rahansa käyttämään. Valitettavasti maailman kuluttajat ovat kuitenkin hajanaisuudessaan helposti harhaan johdettavissa ja pitävät kulutuspäätöksillään tietämättään yllä tuotantotapoja, joita eivät hyväksy.

Vallankäyttöä harvalukuisten tuottajien ja kuluttajien suuren määrän välillä voitaisiin demokratisoida. Kuluttajat voisivat organisoitua omien etujensa ja arvojensa toteutumista valvovaksi kuluttajaliikkeeksi – vastaavalla tavalla kuin teollisuusyhteiskunnan työntekijät aikoinaan. Tämä tarkoittaisi esimerkiksi tuotevastuun paranemista. Siinä missä yksittäistä kuluttajaa voidaan pompotella myyjän, valmistajan ja maahantuojan välillä loputtomasti, voisi yhtenäinen kuluttajaliike tarvittaessa julistaa suuren boikotin sellaisia tuotteita vastaan, joita ostaessaan kuluttaja ei saa rahoilleen vastinetta.

Kuluttajaliikkeen vaikutusmahdollisuudet eivät suinkaan rajautuisi tuotevastuun valvomiseen. Järjestäydyttyään kuluttajat voisivat vaatia tuottajilta esimerkiksi ihmisoikeuksien, ympäristön ja demokratian kannalta kestäviä tuotanto-olosuhteita. Olisi mahdollista vaatia selvitystä kaikista tuotteessa käytetyistä kemiallisista aineista ja niiden vaikutuksista ihmisen terveyteen ja ympäristöön. Kuluttajaliike voisi vaatia yrityksiltä minimipalkkoja työntekijöilleen ja rohkaista työntekijöitä osallistumaan demokraattiseen ja järjestölliseen toimintaan.

Hyvin järjestäytynyt kuluttajaliike voisi myös saavuttaa merkittävää vaikutusvaltaa ylikansallisessa politiikassa. Kuluttajaliike voisi uhata boikotilla valtioita, jotka rikkovat demokraattisia ja poliittisia osallistumisoikeuksia. Kuluttajat voisivat myös painostaa esimerkiksi aggressiivista ja sotaisaa valtiota, joka ei noudata kansainvälisiä sopimuksia. Jos 500 miljoonan jäsenen kuluttajaliitto uhkaisi tämän maan tuotteita boikotilla, jollei maan ulkopolitiikka muutu, jääräpäisimmänkin presidentin olisi pakko kuunnella. Viimeistään boikotista kärsivät, voittojaan menettävät yrittäjät saisivat hänet kuuntelemaan.

Kuluttajaliikkeen yhteistyö työväenliikkeen kanssa vaikuttaisi luontevalta, sillä molempien intresseissä on reilun pelin hengen tuominen talouselämään niin tuotannossa kuin kulutuksessakin. Näin kuluttajaliike olisi kehittämässä demokratiaa kosmopoliittisempaan suuntaan, sillä se antaisi kaikkien maiden kuluttajille suojaa kasvotonta, globaalia tuotanto- ja markkinointikoneistoa vastaan. Kuluttajaliikkeestä muodostuisi eräänlainen rautahansikas, jonka avulla kansalaiset voisivat varmistaa saavansa ne oikeudet, jotka heille on laissa säädetty.

Kirjoitus on julkaistu 9.2.2007 Pätkätyöläinen-lehdessä.

Lue uusin Pätkätyöläinen

Alkoholipolitiikkaa hyssälöimällä

Eduskunta hyväksyi eilen lainmuutoksen koskien alkoholilainsäädäntöä. Muutos puuttuu siihen, koska alkoholia saa mainostaa televisiossa ja oluen myynnin paljousalennuksiin. Näkyvin muutos tulee olemaan alkoholipakkauksiin lisättävät varoitustekstit. Olutpulloihin tullee siis samanlaiset varoitustarrat, kuin on nykyisin tupakka-askeissa ja -kartongeissa.

On toki arvostettavaa, että alkoholin väärinkäytön aiheuttamat ongelmat tunnustetaan ja asialle pyritään tekemään edes jotain. Valitettavasti tämä alkoholilain muutos on erinomaisen hyvä esimerkki hyssälöinnistä: Kun poliittinen kyky ja tahto puuttua niihin yhteiskunnallisiin rakenteisiin, jotka aiheuttavat yletöntä alkoholin käyttöä, on olematon, pyritään äänestäjät vakuuttamaan asian hoidosta lakiteknisillä muutoksilla, joiden vaikutukset ovat lähinnä kosmeettisia.

Alkoholin ongelmat eivät johdu siitä, ettei kansalaisilla olisi riittävää tietoa siitä. Kyse on asenteista. Kyse on tietynlaisista yhteiskunnallisista rakenteista, joiden suunnittelu on epäonnistunut, tai joita pikemminkin ei ole lainkaan suunniteltu. Alkoholipolitiikan tulisi kysyä, miksi ihmiset juovat niin vastuuttomasti, vaikka heillä on tieto juomisensa kielteisistä vaikutuksista. Näin alkoholipolitiikka kytkeytyy laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Jotta alkoholin käyttöä ja sen aiheuttamia ongelmia voitaisi vähentää, meidän tulisi kysyä miksi ylläpidämme epätoivoisella vimmalla sellaista talousjärjestelmää, joka paiskaa suuren määrän ihmisiä työttömyyteen ja syrjäytymiseen? Miksi vauraudestamme huolimatta pidämme monia ihmisiä niin epämääräisissä työsuhteissa, että heidän elämän suunnittelunsa kärsii epävarmuudesta ja tämä tyytymättömyys johtaa juomiseen? Miksi olemme vieneet individualisoimisen ja oman edun tavoittelun niin pitkälle, että avio- ja seurustelusuhteet ovat muuttuneet hyvin kompleksisiksi ja näin yhä kasvava määrä ihmisiä on yksinäisiä?

Harva odottava äiti juo siksi, ettei tietäisi sillä olevan vaikutuksia tulevaan lapseensa. Jos odottava äiti juo, mikä aikaisemmin oli selkeä tabu, hän juo nimenomaan yli-individualisoinnin vuoksi: Olemme omaksuneet yksilökeskeiset arvot, joiden perusteella ihmisellä on oikeus mielivaltaisesti tyydyttää omia halujaan, vaikka se tarkoittaisi suunnatonta haittaa toisille ihmisille, esimerkiksi hänen omalle lapselleen.

Tällaisen prosessin ehkäisemiseksi varoitustarrat ovat kuin laastaria ydinaseen uhreille.

Kuvalähde: Yle

Olen aikaisemmin kirjoittanut aiheeseen liittyen otsikoilla Populismia alkoholin verotuksen ympärillä ja Viina kortille?