Julkisessa debatissa on tullut tavaksi valitella suomalaisen, Natoa koskevan keskustelun tasoa. Nato-keskustelu joko ”yskii”, ”tökkii” tai ”polkee paikallaan”. Tällaiset toteamukset kuulostavat epämääräisiltä, sillä ainakin itselläni on kokemusta erinomaisen rikkaasta ja syvällisestä Natoa koskevasta debatista ja vaikka olen aiheesta keskustellut jo vuosia, kuulen yhä uusia argumentteja sekä puolesta, että vastaan. Suomalaiset ovat kiinnostuneita turvallisuuspoliittisesta ympäristöstään ja tahtovat tietoa Natosta päätöksentekonsa pohjaksi. Voisin jopa väittää suomalaista Nato-keskustelua erinomaisen hyväksi.
Ehkä Nato-keskustelun arvostelussa onkin kyse siitä, ettei keskustelua käydä arvostelijoiden mielestä ”oikein”. Esimerkiksi erittäin perustavaa laatua oleva kysymys, parantaisiko vai heikentäisikö Natoon liittyminen suomalaisten turvallisuutta, ei ole arvostelijoiden mukaan ”oikeaa” keskustelua. Vastauksen pohdiskeleminen tähän kysymykseen saattaisi nostaa ilmaan argumentteja Natoon liittymistä vastaan, joten Nato-keskustelun arvostelijat eivät halua ottaa sellaista esiin.
Nato-keskustelun arvostelijat ovat usein nimenomaan Natoon liittymisen kannattajia. Heille Natoon liittyminen on ideologinen pakko, joka on tehtävä sen seurauksista riippumatta. Natoon on mentävä, tekipä se mitä hyvänsä Suomen turvallisuudelle. Heidän retorinen strategiansa on Nato-keskustelun tasoa vähättelemällä saada Naton vastustajat vaikuttamaan irrationaalisilta ihmisiltä, jotka pelkäävät möröksi leimattua Natoa, eivätkä ymmärrä kansainvälispoliittisen tilanteen olevan nyt erilainen, kuin Neuvostoliiton aikaan.
Irrationaalisuus kaatuu kuitenkin Naton kannattajien niskaan, sillä nimenomaan Naton vastustajat esittävät järkeviä ja mielekkäitä argumentteja. Esimerkiksi monet Naton vastustajat ovat perehtyneet siihen, kuinka paljon Natolla on käytettävissä sellaisia joukkoja, jotka soveltuisivat käytettäviksi Suomen olosuhteissa. He ovat samoin analysoineet karttoja strategisesti selvittääkseen Suomen asemaa Naton jäsenenä suuren luokan sotilaallisessa konfliktissa.
Max Jacobson epäilemättä uskoo, että vain hän ja hänen kaverinsa osaavat käydä Nato-keskustelua ja katsoo siksi asiakseen kirjoittaa kerran kuussa Helsingin Sanomissa, miksi Natoon tulisi liittyä. Hänelle Naton jäsenyys on itseisarvo, jota on tavoiteltava, lisäsi se suomalaisten turvallisuutta tai ei. Juuri tällainen tekee hallaa järjelliselle keskustelulle: Päätös on lyöty jo lukkoon ja sille keksitään jälkikäteen perustelut. Päätöksenteon tulisi edetä juuri päinvastoin.
En siis olisi niinkään huolissani Suomessa käytävän turvallisuuspoliittisen keskustelun tasosta, vaan ylimielisestä elitismistä, joka vähättelee eri mieltä olevien näkemyksiä, vaikka ne olisivat kuinka hyvin perusteltuja. Tällainen ilmapiiri nostaa kynnystä omien näkemysten esittämiseen vaikka nimenomaan monipuolisia näkemyksiä tarvitaan, jotta kansakunta voi järkevästi päättää turvallisuuspoliittisista linjoistaan.
5 kommenttia:
Olen osittan eri mieltä. Argumentointi on varsin hyvää puolin ja toisin, mutta se tapahtuu liian usein "ohi toisen". Siis viestit esitetään eri foorumeilla, eikä debattia synny tai sitten se on toisen hutkimista ja jo lähtökohtaista halveksuntaa. Kiihkotonta keskustelua näkee harvemmin, puolin ja toisin.
Minä arvostan Jakobsonia(, jonka sokeana pisteenä nro 1 pidän ehdottomasti syntyperäistä lojaalisuutta Israelin kaikelle toiminnalle). Hän ja Kivinen tykittävät omaa viestiään avoimesti Hesarissa, joka asiaa muutoinkin ajaa. Mutta onko Hesarissa esiintynyt analyyttisiä toisen näkökulman kirjoituksia? Harvemmin. Ne löytyvät vaihtoehtolehdistä, vähemmän tunnetuista tutkimusjulkaisuista tai muualta. Muualta, kuin mistä jäsenyyttä puoltavat kirjoitukset tai muut argumentoinnit. Viestit eivät käy keskustelua.
Siis hyviä asia-argumentteja löytyy molemmilta puolilta asiaa, mutta sinunkin merkinnässäsi esiintyvä horjumaton "valmis näkemys" toisen osapuolen väärässä olosta ja mikä pahempaa, panettelu toisen osapuolen arveluttavista keinoista käydä keskustelua on itse asiassa juuri sitä muka-keskustelua, joka tulisi korvata asiallisella argumentoinnilla.
Kun puhutaan Nato-keskustelun huonosta tasosta, tulee minulle mieleen lähinnä Liisa Jaakonsaaren tai Suvi-Anne Siimeksen pohdintojen leimaaminen suoraltakädeltä "natokiimaiseksi".
Esimerkiksi Demarin yleisönosastokirjoitusten lukeminen, joissa Jaakonsaarta on Natomielipiteidensä vuoksi haluttu savustaa Kokoomukseen (voisiko joku selittää minulle mikä Natosta tekee oikea-vasen -akselille sijoittuvan kysymyksen?)ovat olleet todella masentavaa luettavaa.
Keskustelun huono taso on mielestäni ollut ennen kaikkea keskusteluun osalllistuneiden henkilöiden leimaamista, ilman että itse asiasta on haluttu käydä minkäänlaista analyyttista keskustelua. Siinä mielessä olen tavallaan eri mieltä sekä Arton että Jukan kanssa.
Suomalainen Nato-keskustelu on myös Venäjä-keskustelua, mutta lienee jonkinlainen suomettumisen ajan jäänne että tätä harvemmin nostetaan esille. Moni kysymys liittoutumisen tarpeellisuudesta tai tarpeettomuudesta liittyy joka tapauksessa eri käsityksiin Venäjän poliittisesta olemuksesta ja tulevaisuudesta.
Pete, kysyit miksi Nato-kysymys sijoitetaan liian usein oikeisto- vasemmisto-akselille. Helppo vastaus on se, että Venäjä-kysymys sijoitetaan usein samalla tavalla. Kylmän sodan ajan perustilannehan oli se, että vasemmisto puolusti NL:n "rauhan aseita", kun taas hiljennetty oikeisto ei olisi halunnut mitään sen enempää kuin länsiliittoutumista.
Nämä molemmat perusasenteet ovat niin vahvasti elossa, että keskustelu näyttää usein sekavalta vain niiden takia. Vasemmistolta oletetaan Nato-vastaisuutta, samoin kuin oikeiston oletetaan olevan kielteinen Venäjää kohtaan.
Puolustuspoliittiset änkyräryhmät molemmissa ääripäissä vierastavat analyyttistä keskustelua ja luottavat vanhoihin dogmeihinsa. Vahvimmin tämä näyttää minusta manifestoituvan oikeistossa, jossa länsimielisyys nähdään joskus edelleenkin rohkeana, oikeamielisenä kapinallisuutena, kuten se olikin - joskus Kekkosen aikana.
Niinpä on päästy tilanteeseen, jossa monelle on liian vaikea erottaa muiden mielipiteet heidän poliittisista liittosuhteistaan: Nato-myönteinen demari nähdään petturina, Nato-kielteisen vasurin katsotaan vastustavan liittoutumista vain vanhasta muistista. Tällaiset olettamukset johtavat yhä liian usein "toisten ohi puhumiseen" niin kuin Arto yllä totesi.
Voimme vain toivoa, että sukupolvien vaihtuminen parantaa tilannetta ja pragmaattinen näkökulma valtaa alaa. Valitettavasti turvallisuuspoliittiset asenteet näyttävät periytyvän meillä suorastaan geneettisesti...
Nyt vedit kyllä mutkat turhan suoriksi. Sotien jälkeen Suomen länsisuuntautunein puolue oli SDP ja sen rinnalla ehkä Kokoomus. Kommunistit ja maalaisliitto olivat kallellaan itään päin. Näin Kekkosen presidenttikauden loppupuolelle saakka, jolloin puoluiden ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjassa ei juuri eroja enää ollut. Eikä niitä helpolla haluta luoda nykyäänkään.
Pete, tässä lienee kysymys siitä että käytämme termejä "oikeisto" ja "vasemmisto" eri tavalla, sinä ilmeisesti tarkoittamaan poliittisen kentän jakoa keskeltä kahtia. Minä sen sijaan sijoitan tässä yhteydessä omat rajani oikealla maalaisliitto/keskustan ja vasemmalla SDP:n sisälle. Joku toinen voisi esimerkiksi käyttää termejä "laitaoikeisto" ja "äärivasemmisto" (vaikka ne eivät varsinaisesti samaa asiaa kuvaakaan).
Anteeksi siis jos näytin tekevän liian laajan yleistyksen, olisin voinut kirjoittaa viestini selkeämmäksikin. Jos raja vedetään ihan puhtaasti "porvarien" ja "sosialistien" välistä , olet oikeassa siinä että Kekkosen ajan turvallisuuspoliittiset näkemykset todella näyttävät monimutkaisemmilta.
Tärkeää on kuitenkin myös muistaa, että puolueiden sisäiset linjaerot ovat usein yhtä merkittäviä kuin niiden keskinäiset yhtäläisyydet ja eroavuudet. Voisi väittää, että YYA-Suomessa maalaisliitto/keskustan ja SDP:n maltilliset enemmistöt kykenivät parhaiten pragmaattiseen politiikkaan idän ja lännen suhteen, vaikka ideologista vetoa varmaan olikin moniin eri suuntiin. Sisäisiä erimielisyyksiä ei kuitenkaan haluta näyttää ulospäin: tämäkään ei ole Kekkosen ajan jälkeen suomalaisessa politiikassa hirveästi muuttunut.
Lähetä kommentti