Poliittinen uusfeodalismi

Demokratiasta on lukuisia erilaisia käsityksiä ja tulkintoja. Voitaneen kuitenkin melko yksimielisesti sanoa, ettei demokratia ole niinkään kategorinen, kuin asteittainen ilmiö. Absoluuttista tai täydellistä demokratiaa on hankala määrittää, mutta tiettyjen menettelytapojen puolestaan voidaan helposti sanoa olevan demokraattisempia, kuin toisten. Esimerkiksi äänestys, jossa jokaisella äänestäjällä on käytettävissään yhtä monta ääntä, on demokraattisempi kuin äänestys, jossa äänivalta vaihtelee äänestäjittäin. Näin demokratiaa voidaan kuvata prosessina, jossa tyranniasta voidaan edetä esi-demokraattisten menettelytapojen kautta parempaan ja aidompaan demokratiaan.

Luopuminen ajatuksesta demokratian absoluuttisuudesta pakottaa meidät tosin tunnustamaan sen, ettei demokratian voida koskaan sanoa olevan täysin valmis. Aina on mahdollista pyrkiä kehittyneemmän demokraattisiin menettelytapoihin ja yhteiskuntaan, mutta vastaavasti on mahdollista vajota alaspäin demokraattisessa kehityksessä. Näin joudumme myöntämään, ettemme voi tuudittautua nauttimaan demokraattisesta valtiosta ja yhteiskunnasta sillä ansiolla, että sellainen on kerran luotu. Tätä demokratiaa on jatkuvasti kehitettävä, kasteltava ja lannoitettava kuin kukkaa, sillä muuten se kuihtuu.

Demokratian historia ei ole voittokulkua edistysaskeleesta toiseen, vaikka se voi historiaa taaksepäin katsoessa näyttää johdonmukaiselta etenemiseltä. Aina on ollut tahoja, jotka ovat vierastaneet ajatusta siitä, että kaikki ihmiset olisivat tasa-arvoisia ja heille kuuluisi samat oikeudet. He ovat mielellään tehneet tyhjiksi vaatimukset demokratiasta. Muutama vuosikymmen sitten demokratian tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta, kunnes demokraattiset maat saivat voiton toisessa maailmansodassa autoritaarisista valtioista (Oltiinpa Neuvostoliiton poliittisesta järjestelmästä mitä mieltä hyvänsä, sen perustavaan ideologiaan kuului ainakin periaatteellisella tasolla ajatus kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Fasismi sen sijaan pohjautui yhteiskunnan hierarkisuuteen).

Länsimaita on totuttu pitämään demokraattisina. Niissä tapaa olla yleisillä vaaleilla valittuja parlamentteja, riippumattomia oikeusistuimia ja laillisuusperiaatteita. Tämä totunnaisuus helposti estää kritisoimasta ja kyseenalaistamasta länsimaiden demokratian kehitysastetta tai aitoutta. Kuitenkin länsimaissakin harjoitettava demokratia on altis kehityksen pysähtymiselle ja taaksepäin palaamiselle. Se, miten hyvin poliittinen päätöksenteko palvelee ihmisten tahtoa tai miten tasapuolisesti erilaiset oikeudet jakautuvat yhteiskunnassa, voi vaihdella paljonkin.

Olen kirjoittanut aikaisemmin kolmesta aspektista, joilla voidaan yrittää arvioida yhteiskunnan demokraattisen kehityksen tasoa. 1) Kuinka hajautettua valta on? Keskittyykö valta muodollisessa demokratiasta huolimatta harvojen käsiin, vai onko kaikki ihmisillä reaalisesti käytettävissään yhtä paljon valtaa? 2) Seuraako taloudellisia ansioita etuoikeuksia muilla alueilla, vai kuinka suuri on se oikeuksien kenttä, jonka katsotaan kuuluvan kaikille tuloista riippumatta? 3) Riippuuko ihmisen asema yhteiskunnassa hänen tekemisistään, vai syntyperästään?

Näiden kysymysten valossa poliittisen oikeiston näkemykset muistuttavat vähemmän kehittynyttä, esi-demokratiaa tai formaalidemokratiaa. Esimerkiksi tuloerojen kasvusta ei kanneta huolta, vaikka se aivan selkeästi antaa toisille ihmisille paremmat mahdollisuudet vallankäyttöön, kuin toisille. Oikeistolle riittää muodollinen demokratia: Kaikilla on yksi ääni. Se riittää. Se ei haittaa mitään, että toisella ehdokkaalla on varaa laittaa vaalikampanjaansa esimerkiksi kymmentuhatkertainen määrä rahaa, kuin toisella ja että eduskuntaan valitaan jatkuvasti kansaa tuntuvasti varakkaampia edustajia.

Aikaisemmin demokratian edistyessä katsottiin, että esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto ovat sellaisia asioita, että ne kuuluvat yhtä lailla kaikille, tulotasosta riippumatta. Nyttemmin oikeistolaisten tuulien puhaltaessa rikkaille on saatavilla huomattavasti paremmat ja nopeammat terveydenhuoltopalvelut. Vastaavasti myös koulutusta pyritään viemään sellaiseen suuntaan, ettei kaikilla enää olisi yhdenvertaisia mahdollisuuksia kouluttautua.

Feodaalisia piirteitä ilmentää myös se oikeistolainen ajattelu, että ihmisille voidaan antaa erilaiset määrät omaisuutta, ja sen mukana muita privilegioita, sen mukaan millaisiin oloihin he ovat syntyneet. Perintövero on tasannut tuloerot uusille sukupolville. Edellisen sukupolven omaisuus on jaettu kaikille seuraavan sukupolven edustajille. Nyt he, jotka ovat toisia vauraampia, haluavat poistaa perintöveron, jotta heidän omilla lapsillaan olisi enemmän ja niillä, joilla ei perintöjä ole, olisi vielä suurempi ero tähän syntymärikkaiden joukkoon.

Oikeston yhteiskunnalliset visiot eivät siis tunnu käyvän kovin hyvin yhteen demokratian kehityksen kanssa. Ne ovat pikemminkin eräänlaista poliittista uusfeodalismia, jossa yhteiskunta on muodollisesta tasa-arvoisuudestaan huolimatta de facto jaettu erilaisiin luokkiin, joilla on erilaiset tulot ja oikeudet. Formaalidemokratia riittää, eikä demokratian edistystä tarvitse turvata esimerkiksi universaalein, kaikkia koskettavin, sosiaalisin ja taloudellisin oikeuksin. Tämä onkin pikemminkin republikanismia, kuin demokratiaa. Yhdysvaltain Republikaaninen puolue ystävämme George W. Bushin johdolla onkin Kokoomuksen veljespuolue Yhdysvalloissa.

Kertoneeko jotain poliittisen oikeiston ja demokratian suhteesta sekin, että Kokoomuksen veljespuolue on myös Chilen Union Democrata Independiente, joka 1985 vastusti Chilen siirtymistä demokratiaan ja 1988 kannatti Pinochetin kauden jatkamista...

Rakkauden vaikea taito

Erich Fromm on kirjoittanut hienon kirjan nimeltään Rakkauden vaikea taito. Teoksessa tämä eräs Frankfurtin kriittisen koulukunnan keskeisimmistä hahmoista siirtää tavallisesti yhteiskunnallisiin kysymyksiin keskittyvän kritiikkinsä fokuksen ilmiöön, joka tavataan ajatella kaikkein yksityisimmäksi: rakkauteen.

Analysoidessaan rakkautta Frommin otteet ovat vastaavalla tavalla kriittiset, kuin muussakin hänen filosofiassaan. Hän pyrkii riisumaan rakkauden kaikista niistä tabuista ja myyteistä, joita siihen yleensä liitetään ja tarkastelemaan tätä ilmiöistä mielipuolisinta kylmän analyyttisesti. Ensimmäiseksi murskattavaksi joutuu illuusio rakkaudesta ihmisen ulko- tai yläpuolisena ilmiönä, joka annetaan jumalaisena ilmoituksena tai ihmeenä ja jolle ihminen ei voi mitään. Käsitys draamallisesta rakkaudesta, joka ilmestyy tyhjästä ja paiskoo osallisiaan sinne tänne ilman, että he voivat itse vaikuttaa asiaan, sopii oikein hyvin draamalla itseään turruttavaan hollywood-kulttuuriimme, joskin sen juuret lienevät paljon kauempana, siellä missä romanttinen rakkaus aikanaan keksittiin tylsistyneiden ylhäisön edustajien viihdyttämiseksi.

Toinen Frommin konventionaalisiin rakkauden käsityksiin liittämä ongelma on ajatus siitä, että rakkaus on oikullisuudessaan ja monimutkaisuudessaan voitettavissa tietyillä tavoilla, joilla itselle hankitaan rakastamista. Rakkaus nähdään siis asiana, jota tulee tavoitella siinä muodossa, että itseä rakastettaisi. Tämä onnistuu esimerkiksi vaikuttamalla fyysisesti puoleensavetävältä. Kun ihminen saa rakkautta, on hän varmastikin voittanut rakkauden pelin ja saavuttanut tilanteen, jossa on niskan päällä. Häntä rakastava toinen ihminen on hänen orjansa, jonka tunteisiin hän voi päättää vastata suosiollisesti tai torjuvasti.

Rakkauden vaikealla taidolla Fromm tarkoittaa juuri päinvastaista käsitystä rakkaudesta. Löytääkseen onnellisen rakkauden ihmisen olisi opeteltava itse rakastamaan. Vaikka ihminen olisi kuinka rakastettu, ei hän ole tasapainossa eikä onnellinen, mikäli hän ei pysty antamaan vastarakkautta. Asettamalla rakkauselämänsä painopisteen rakkauden tavoittelusta rakastamiseen, ihminen löytää onnen.

Fromm on väärässä.

Rakastaminen ei takaa vastarakkautta. Vaikka ihminen hioisi rakkauden taitoaan ja rakastaisi Frommin kuvaamalla tavalla, sanoisimmeko häntä onnelliseksi, mikäli hänen rakkauden kohteensa ei vastaa edes samantyyppisillä, vaikkakin hieman vähemmän taitavilla rakkauden tunteilla? Vai olisiko mielekkämpää väittää, että taitavasti rakastava ihminenkin on onnellisempi saadessaan takaisin edes hyvin alkeellista rakkautta verrattuna tilanteeseen, jossa hänen rakkauden kohteensa kyllä osaisi rakastaa taidokkaasti, muttei sitä tee?

Kuvitelkaamme selkeyden vuoksi, millaista olisi hyvä rakkaus. Kuvitelkaamme puhdas, jalo, pyyteetön ja intohimoinen rakkaus. Kuvitelkaamme ihminen, joka rakastaa toista ihmistä koko inhimillisen olemuksensa voimalla, uskoen vahvasti että yhdessä hän voisi rakkautensa kohteen kanssa kokea jotain ainutlaatuista ja päästä niin hänelle jumaluutta, absoluuttista onnellisuutta ja itsensä löytämistä ja toteuttamista, kuin se on ihmiselle ylipäätään mahdollista. Tällainen rakkaus voisi olla jotain sellaista, mitä ihmiskunta ei ole koskaan aiemmin kokenut, uusi ilmiö sen historiassa. Sillä epäilemättä rakkaus kehittyy ja kasvaa ihmiskunnan kehittyessä, samoin kuin työkalut, kulttuuri ja yhteiskuntajärjestlmät.

Tällainen rakkaus, jota voinemme kutsua suureksi ja aidoksi rakkaudeksi, ei kuitenkaan takaa vielä mitään. Tämä kirkkaana loistava rakkauden säkenöinti ei pelkällä omalla kauneudellaan takaa rakkauden kohteessa minkäänlaista vastareaktiota. Kaikki ne hedelmät, jotka ovat jaloimpia asioita mitä ihmisellä on mahdollisuus elämässään saavuttaa, voidaan menettää tämän rakkauden kaiken potentiaalin hautautuessa syvintäkin suota kurjempaan kurimukseen, mikäli rakkauden kohde ei yksinkertaisesti tunne vastarakkautta.

Jokaisessa ihmisessä on sisimmässään oikeudenmukaisuudentaju, joka huutaa tällaista surkeutta vastaan. Tämä oikeudenmukaisuudentaju muuttuu helposti uskoksi oikeudenmukaisuuteen ja ihminen alkaa pitää edellä kuvaamaani skenaariota mahdottomana, sillä se selvästikin on epäreilu. "Ei tuollainen ole mahdollista", tämä usko oikeudenmukaisuuteen sanoo "Kyllä aito rakkaus aina saa vastarakkautta. Tai sitten se ei ollut aitoa rakkautta alunperinkään". Tällainen intuitiivinen väittämä on hyvin yleinen, mutta se on mahdoton falsifioida ja epätosi. Se on pienen lapsen argumentaatiota, joka uskoo oman isänsä olevan välttämättä oikeassa, sanoivatpa muut, tai lapsen omat silmät, mitä tahansa.

Fromm pyrkii ravistelemaan meistä naiivit ja perusteettomat uskomuksemme. Meidän ei ole uskottava oikeudenmukaisuuteen, vaan luotava sitä. Erityisesti rakkauteen liittyvissä asioissa, jotka ovat niin tärkeitä, että niitä luultaisi tuumittavan erityisen tarkkaan, ihmiset tapaavat suoda itselleen mahdollisuuden suunnattoman typeryyden ylellisyyteen. Sellaiseen meillä ei ole varaa. Maailma on sellainen kuin se, ei sellainen, kuin haluaisimme sen olevan.

Pyrkiessään murskaamaan rakkauteen liittyvät myytit, Fromm itse luo uuden sellaisen. Uskon rakastamisen taidon luomaan vastarakkauteen

Eikö sitten ole toivoa aidosta, molemminpuolisesta rakkaudesta ja onko meidän kyynisesti hylättävä kuvitelmat oman rakkautemme riittävyydestä naiiveina, antautuen yksinkertaisesti saamaan rakkautta? Vai onko mahdollista luoda omalla rakkaudellaan jotain niin suurenmoista, että se pystyy murtamaan kaikki ne esteet, jota ihmiset itse kasaavat rakkautensa tielle?

Siihen minä en ole kykenevä vastaamaan.